Assadin sota

 

Syyrian sisällissota ei ole pitkään aikaan ylittänyt uutiskynnystä läntisessä Euroopassa, saati sitten Suomessa, jossa ulkomaan uutisointi on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana jäänyt täysin kotimaan politiikan ja muun yhdentekevän pintapölinän varjoon. Siksi ajattelin virkistää muistiani tämänkin inhimillisen kriisin alati jatkuvasta olemassaolosta lukemalla Sam Dagherin kiitetyn tiiliskivikirjan Assad or We Burn the Country (New York, Little, Brown and Company, 2019). Kirjan erikoinen nimi juontaa juurensa iskulauseesta, jota Syyrian presidentti Bashar al-Assadille uskolliset taistelijat maalaavat sota-alueilla talojen seiniin joko uhkaukseksi, pelotteeksi tai sekä että. Kokonaisuudessaan tuo iskulause kuuluu: ”Assad tai ei kukaan, Assad tai me poltamme maan.”

 

Dagherin kirjan päähenkilö ei varsinaisesti ole Bashar al-Assad, edeltäjänsä Hafez al-Assadin hontelomainen, kylmäkiskoinen ja sosiaalisesti vaivautunut toinen poika, josta ei koskaan pitänyt tulla isänsä seuraajaa Syyrian presidenttinä ja Baath–puolueen johtajana. Vallan oli alun perin tarkoitus siirtyä Hafezin vanhimmalle pojalle, karismaattiselle ja energiselle mutta usein impulsiiviselle Basselille, joka kuoli ennen aikojaan auto-onnettomuudessa vuonna 1994. Dagher kuvaa kirjassaan Basharin paluuta Syyriaan Lontoosta, missä hän opiskeli ja myöhemmin harjoitti silmälääkärin ammattia. Bashar oli perustellut uravalintaansa sillä, että silmälääkäri joutui työssään kohtaamaan vain vähän verta. Urallaan presidenttinä Bashar ei sittemmin ole itse joutunut juurikaan kohtaamaan ihmisverta, mutta hän on joka tapauksessa antanut vuodattaa sitä kokonaisen järven verran.

 

Bashar al-Assadin valta, kuten Dagher opastaa lukijoitaan, perustuu hänen perheensä, tai ehkä paremmin klaaninsa, verkostoituneeseen ja vakiintuneeseen asemaan alawiittien uskonlahkon sisällä. Tämä islamin ja kristinuskon oppeja yhdistelevä eriskummallinen lahko, jonka uskonharjoituksia Dagher kuvaa ”okkultismiksi,” on aina lukeutunut Syyrian pienimpiin uskonnollisiin vähemmistöihin (muita vähemmistöjä sunnienemmistöisessä Syyriassa ovat shiiat, kristityt ja druusit). Hafezin vuosikymmeniä jatkama solutus ja verkostointi on kuitenkin sittemmin täyttänyt kaikki Syyrian armeijan ja siviilihallinnon korkeimmat johtopaikat sen jäsenillä. Alawiittien ulkoasua uskottavina muslimeina on myöhemmin kiillottanut Hafezin Libanonin imaameilta hankkima fatwa eli uskonnollinen tulkinta, jonka mukaan alawiitit lukeutuvat shiialaisiin muslimeihin. Eräs alawiittien johtama, ja Assadien vallan kannalta aivan elintärkeä instituutio, on mukhabarat, pelätty vastavakoilu- ja sotilastiedusteluorganisaatioiden yhteenliittymä. Sen tehtävänä on toimia Syyrian versiona muinaisesta Stasista, kommunistisen Itä-Saksan valtiopoliisista, joka tarkkailee herkeämättä kaikkia kansalaisiaan tilanteessa kuin tilanteessa. Assadien vallan toinen kulmakivi on armeija, jonka korkeimmat ja vastuullisimmat tehtävät on varattu alawiiteille, usein erityisesti Assadien sukulaisille joko veren tai avioliiton kautta. Armeijana armeijan sisällä toimii tasavaltalaiskaarti, jonka nykyinen johtaja on Basharin nuorempi veli Maher. Monet muut armeijan ja salaisen poliisin johtajat kuuluvat Makloufien sukuun, jotka ovat Basharin serkkuja hänen äitinsä suvun puolelta.

 

Kaikki eliitin jäsenet eivät kuitenkaan olleet alawiitteja, eivät ainakaan ennen vuonna 2011 syttynyttä sisällissotaa. Dagherin kirjan todellinen päähenkilö onkin Manaf Tlass, sunnimuslimi, jonka isä Mustafa palveli presidentti Hafezia vuosikymmenten ajan vankkumattoman lojaalina ja kovaotteisena puolustusministerinä. Hafezin kuoltua vuonna 2000 Mustafa alkoi haihtua taka-alalle ja siirsi puolustusministerin virkansa pojalleen. Tarkoituksena oli, että Manaf toimisi uuden presidentin oikeana kätenä ja rautanyrkkinä, toistaen siten Hafezin ja Mustafan vuosikymmeniä jatkuneen suhteen. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä Dagherin kirjan keskiössä on Manafin kasvanut epäluottamus ja epäusko Basharia ja tämän johtamaa regiimiä kohtaan. Kun Syyriassa syntyi vuonna 2011 mielenosoituksia ja protestiliikkeitä kansalaisyhteiskunnan luomiseksi niin sanotun arabikevään esikuvan mukaisesti, Basharin hallinto teki Dagherin mukaan kaikkensa kiristääkseen ja polarisoidakseen tilannetta. Käytännössä hallinto haki tietoisesti sisällissotaa, sillä se näyttäytyi parhaalta tavalta eristää ja marginalisoida hallinnollista läpinäkyvyyttä ja edustuksellista hallintotapaa vaatinut kansanliike. Sovittelevaa linjaa kannattanut Manaf ajatteli aluksi, että Bashar oli heikkouttaan antautunut hallintonsa ”haukkojen” vietäväksi, mutta oivalsi lopulta, että militanttia ja sotaa mankuvaa linjaa johtikin presidentti itse. Kesällä 2012 Manaf Tlass käänsi selkänsä Basharin hallinnolle ja pakeni perheineen Ranskaan. Sieltä käsin Manaf tarkastelee Syyrian tilannetta osin analyyttisin, osin nälkäisin silmin. Tavallaan Manaf käy sisällissotaa myös oman moraalinsa ja kunnianhimonsa välillä.  

 

Kirjan muita päähenkilöitä ovat Mazen Darwish, Khaled al-Khani ja Sally Masalmeh, jotka kaikki ovat ihmisoikeusaktivisteja ja toisinajattelijoita. Heidän kauttaan avautuu ruohonjuuritason näkymä Syyrian sisällissotaan, jossa Assadin päävastustajana eivät propagandasta poiketen ole koskaan olleet sunnilaiset äärimuslimit vaan legitiimejä ja demokraattisia uudistuksia vaativa oppositiorintama. Dagherin keskeinen teesi onkin, että al-Qaidasta versoneen al-Nusran ja barbaarisen Isisin kaltaiset islamilaiset ääriryhmät ovat Syyrian sisällissodan kontekstissa pitkälti Assadin hallinnon luomus. Hafez al-Assad oli käynyt jo 1970-luvun puolivälistä lähtien meillä lännessä vain vähän tunnettua sisällissotaa ääri-islamilaista muslimiveljeskuntaa vastaan. Basharin noustua valtaan vuonna 2000 hän peri isältään mukhabaratin vankilat, jotka olivat pullollaan muslimiveljeskunnan ja al-Qaidan jäseniä ja kannattajia. Amerikkalaisten hyökättyä Irakiin vuonna 2003 ja kaadettua Saddam Husseinin hallinnon Damaskoksessa nähtiin oiva tilaisuus horjuttaa naapurimaata ja mahdollisesti jopa luoda sinne valtatyhjiö ajamalla amerikkalaiset miehittäjät pois. Mukhabarat alkoi vapauttamaan Syyrian vankiloista ääri-islamisteja ja ryhtyi soluttamaan näitä Irakiin omien verkostojensa kautta. Vuonna 2011 ääri-islamistit alkoivat palata takaisin Syyriaan liittyäkseen Basharin hallinnon vastaiseen taisteluun, mutta tuolloinkin he olivat Basharille enemmän mahdollisuus kuin uhka. Varsinkin barbaarinen Isis oli kuin täydellinen vihollinen. Järjestö rajasi toimintansa pitkälti itäisen Syyrian aavikoille, joilla ei ollut Damaskoksesta katsottuna juurikaan strategista merkitystä. Itäisiä alueita luovutettiin suosiolla Isisille, minkä jälkeen Assadin hallinto vielä teki järjestön kanssa kauppaa öljyllä. Lisäksi demoninen Isis oli kuin tilauksesta luotu julkisivu koko Syyrian oppositiolle, jota ryhdyttiin myös lännessä rinnastamaan yhä etenevissä määrin ”terroristeihin.” Mustavalkoinen narratiivi oli helppo myydä Euroopassa, joka oli joutunut kokemaan useita pöyristyttäviä terrori-iskuja Isisin kuolemankultin ja sen mielipuolisten kannattajien toimesta. Helpon narratiivin varjoon jäi se tosiasia, että Isis piti Assadin vastustajia myös omina vihollisinaan ja kävi enemmän sotaa oppositiota kuin Assadin hallintoa vastaan.

 

Assadin hallinto ei metodeissaan lainkaan eroa Isisistä, kuten Dagher kylmäävästi kuvaa kirjassaan. Mukhabarat piti (ja yhä pitää) Syyriassa yllä kidutuskammioiden verkostoa, jonka syövereihin on kadonnut kymmeniä tuhansia hallinnon vastustajia ja toisinajattelijoita. Eräs sen uhreista oli Mazen Darwish, joka kidnapattiin työpaikaltaan mukhabaratin agenttien toimesta ja sysättiin vankeuteen, jonka aikana häntä kidutettiin fyysisesti ja henkisesti, uhattiin teloituksella, vapautettiin, vangittiin uudestaan, kidutettiin jälleen, vapautettiin taas ja yritettiin lopuksi houkutella absurdeilla valheilla hallinnon puolelle. Ainoa ihminen maailmassa, joka oli hänestä huolestunut vankeuden aikana, Darwishille kerrottiin, oli kuulemma presidentti Assad itse. Tämä Dagherin tavoittama mielettömyyden episodi on kuin suoraan George Orwellin dystooppisista kauhukuvista.

 

Sodankäyntitavoiltaan Assadin hallinto oli täysin barbaarinen. Perustaktiikkana oli piirittää opposition hallussaan pitämät kaupungit ja sen jälkeen pommittaa ne systemaattisesti raunioläjiksi siviiliuhreista lainkaan välittämättä. Aseina käytettiin kenttätykistöä, helikoptereista pudotettuja tynnyripommeja ja jopa kemiallisia aseita, useimmiten klooria, jonka käyttö ei vaikuttanut häiritsevän läntistä maailmaa samalla tavoin kuin enemmän virallisesti kemialliseksi aseeksi luokitellun sariinin. Kun Venäjä liittyi mukaan sotaan vuoden 2015 paikkeilla, sen ilmavoimat käyttivät Syyriaa koealueena omalle aseteknologialleen, kuten fosfori- ja rypäleammuksille. Myös venäläiset maalittivat mieluiten siviilejä, jotka eivät ampuneet takaisin. Pommitusten jälkeen kaupungit vallattiin maahyökkäyksillä, joiden miesvoimana olivat tyypillisesti Assadille uskolliset puolisotilaalliset joukot, niin sanotut shabihat. Kaikki shabihat eivät olleet syyrialaisia, vaan heihin lukeutui shiialaisia taistelijoita myös Iranista, Irakista, Jemenistä ja Libanonista. Viimeksi mainitusta maasta tulleet taistelijat kuuluivat Hizbollahiin, josta tuli Assadin hallinnon toiseksi tärkein paikallinen liittolainen. Tärkein liittolainen oli Iran, joka Manaf Tlassin katkerien sanojen mukaan käytännössä jo johtaa koko Syyriaa. Hallinnon joukkojen suorittamat maahyökkäykset siviilikohteita vastaan johtivat aina ryöstelyihin, raiskauksiin, kidutuksiin ja summittaisiin joukkomurhiin. Valtaosa Syyrian joukkohaudoissa makaavista uhreista on Assadin hallinnon eikä äärimuslimien murhaamia.

 

Sam Dagherin kirja on voimakas syytekirjelmä Bashar al-Assadin brutaalia ja petomaista hallintoa vastaan. Kuva ei kuitenkaan ole aivan tasapuolinen, sillä myös opposition riveihin lukeutuneilla järjestöillä ja niiden tukijoilla on paljon verta käsissään. Assadin vastustajien tärkeimpiä tukijoita ovat olleet Turkki ja Qatar, jotka ovat keskittyneet Assadin hallinnon horjuttamiseen muista seurauksista välittämättä. Aseita ja muuta tukea on syydetty kaikenlaisille ääri-islamilaisille järjestöille, kun taas oppositiohallinnon poliittiselle tukemiselle ja vakauttamiselle ei ole haaskattu paljoakaan ajatusta. Länsimaissa taas on priorisoitu taistelu ääri-islamia vastaan, ja tätä tavoitetta silmällä pitäen Syyrian todellinen oppositio on ollut täysin uhrattavissa. Helpointa on ollut kuvitella, että kaikki Assadin hallinnon vastustajat ovat terroristeja ja kaikki sen pommien maalit ovat muita kuin ei-sotilaallisia kohteita.

 

Luettuani Dagherin kirjan päätin päivittää tietämystäni Syyrian tilanteesta ja keräsin internetistä muutamia tiedotteita sotatoimista syksyn 2020 aikana. Sisällissota on kääntynyt Assadin voitoksi, ja opposition taistelujärjestöt pitävät hallussaan enää Idlibin aluetta Syyrian pohjoiskolkassa. Ääri-islamistien aiemmin voimakas rintama on atomisoitunut kymmeniksi sirpalejärjestöiksi, joista voimakkain ja uskottavin vaikuttaa tällä hetkellä olevan Tahrir al-Sham. Järjestö on sangen taktisesti liittoutunut Turkin tukeman Syyrian kansallisarmeijan (SNA) kanssa sekä alkanut puhdistamaan riveistään kaikkein radikaaleimpia ääri-islamisteja, mikä on ilmeisesti tehnyt Tahrir al-Shamista hyväksyttävän vastaanottajan Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian sotilaalliselle tuelle. Sekä SNA että Tahrir al-Sham ovat kumpikin vannoneet uskollisuutta Idlibiä hallinnoivalle oppositioregiimille eli Syyrian pelastuksen hallitukselle. Koska Idlibin alueella on myös Turkin asevoimia, alueen pysyminen opposition käsissä vaikuttaa turvatulta ainakin lähitulevaisuudessa. Samanaikaisesti Assadin hallinnon puolella on alkanut ilmaantuja säröjä ja ristiriitoja. Alawiittien vähemmistö on kärsinyt sisällissodassa raskaita miesmenetyksiä, eikä lahkon sisällä ilmeisesti olla yksimielisen tyytyväisiä Assadin tapaan harjoittaa pitkittynyttä sodankäyntiä. Dagherin mukaan Assad pelkääkin tällä hetkellä kaikkein eniten alawiittien sisäistä konfliktia. Heinäkuussa venäläiset maajoukot häätivät aseellisesti Al-Wardin öljykenttää vartioineet Assadin sotilaat ja ottivat kentän omaan hallintaansa. Jossain vaiheessa syksyä venäläiset joko luovuttivat tai menettivät öljykentän Iranin puolisotilaallisille joukoille, jotka Assadin armeija puolestaan ajoi pois paikalta nyt lokakuussa. Bashar al-Assad on joutunut ilmeisesti oivaltamaan, että Iranilta ja Venäjältä saatu mittava sotilaallinen apu ei olekaan vastikkeetonta ja että hän ei enää yksin tee päätöksiä omassa valtakunnassaan.

 

Syyrian sisällissodan ja siihen liittyvän inhimillisen katastrofin pitkittyminen vaikuttaa edelleenkin kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Ranskan ja Preussin sodan syttyminen ja sen raportointi suomalaisessa lehdistössä 150 vuotta sitten

Tänään tulee kuluneeksi tasan 150 vuotta siitä, kun keisari Louis Napoleonin johtama Ranska julisti sodan Saksaa hegemonia-asemassa hallinneelle Preussin kuningaskunnalle. Alle puoli vuotta kestänyt sota päättyi Ranskan tappioon, joka puolestaan kaatoi Louis Napoleonin keisarikunnan ja johti uuteen hallitusmuotoon, niin sanottuun kolmanteen tasavaltaan. Mutta miten sodan syttyminen näkyi 150 vuotta sitten suomalaisessa lehdistömediassa? Kysymyksen selvittämiseksi tarkastelemme neljää aikalaissanomalehteä, jotka ovat ruotsinkieliset Hufvudstadsbladet ja Finlands Allmänna Tidning sekä suomenkieliset Suomalainen Wirallinen Lehti ja Tampereen Sanomat. Viikonpäivä 19.7 oli vuonna 1870 tiistai eli arkipäivä.

Ranskan ja Preussin välisen sodan uhka oli Hufvudstadsbladetin etusivulla ensimmäinen sähkeuutinen. Ranskan lakia säätävä kansalliskokous oli äänestänyt sotarahoituksen puolesta, vasemmiston edustajia oli estetty pääsemästä ääneen. Brittilehdistö kannusti maataan tiukkaan puolueettomuuteen ja tuomitsi voimakkaasti keisari Napoleonin ”rauhan rikkomisesta.” Nämä sähkeet tulivat Tukholman kautta 17. heinäkuuta eli Hufvudstadsbladetissa ei sota ollut vielä alkanut. Brysselistä oli 13. heinäkuuta kuulunut tieto, että belgialaiset olivat marssittaneet joukkoja Ranskan rajalla. Pioneerirykmentin kerrottiin miehittäneen rautatien risteyskohdan, josta kulki raiteita sekä Ranskan että Saksan suuntaan. Wienistä kuului tieto 14. heinäkuuta, että Itävalta ei voinut omaksua sotaan muuta kuin puolueettoman asenteen ainakin siksi aikaa, kun sota pysyisi Saksan ja Ranskan alueilla. Muissa ulkomaanuutisissa kerrottiin Pekingissä 25. kesäkuuta sattuneesta verilöylystä, jossa kiinalaiset olivat surmanneet joukon ranskalaisia pappeja ja ”hyväntekeväisyyssisaria.” Myös kolme venäläistä oli murhattu, koska hyökkääjät olivat erehtyneet pitämään näitä ranskalaisina. Teon motiivina vaikutti olleen viha katolista kirkkoa ja sen harjoittamaa käännytystyötä kohtaan. Saigoniin sijoitettu ranskalainen laivue oli saanut käskyn purjehtia kahdentuhannen sotilaan voimin Pekingin lähellä sijainneeseen Quingdaoon ja ottaa kaupunki haltuunsa.

Virallisempi lehti Finlands Allmänna Tidning omisti suurimman osan etusivustaan keisarilliselle asetukselle luotseista ja majakanvalvojista. Virallisen uutiskynnyksen ylitti myös tieto Brasilian rannikolla puhjenneesta keltakuumeesta, mikä uutinen ”annettiin asianomaisille tiedoksi”, tarkoittaen mitä ilmeisimmin Etelä-Amerikkaan suuntaavien laivojen varustajia ja miehistöjä. Pietarista annettiin tieto keisarinnan suunnitelmasta matkustaa elokuun alussa Krimin niemimaalle, minne odotettiin saapuvaksi myös itse keisaria tämän palattua takaisin Kaukasukselta. Moskovasta kerrottiin eversti Karganoffin löytäneen kesäkuun alussa Kaspianmerellä sijaitsevalta Budatschin saarelta neljäntoista eversti Rukinin osastoon kuuluneen kasakan ruumiit.

Vihdoin epävirallisempi mutta aivan uunituore uutissähke kertoi sodan syttymisestä Ranskan ja Preussin välillä. Edellisenä päivänä oli Kööpenhaminassa pidetty suuri mielenosoitus sodan puolesta ja Preussia vastaan; Holsteinin menetys Preussille vuonna 1864 käydyssä sodassa kirveli selvästi yhä tanskalaisten mieliä. Bernistä kerrottiin sveitsiläisten mobilisoineen viisi divisioonaa estämään baijerilaisten sotajoukkojen mahdollinen kulku Sveitsin alueen kautta. Huolestuttavin uutinen kertoikin Württembergin ja Baijerin kuningaskuntien mobilisoivan omia armeijoitaan; Ranska ei siis kävisi sotaansa vain Preussia vaan koko Saksaa vastaan. Saksalaisista lehdistä kantautuneiden tietojen mukaan Ranskan maavoimat marssivat jo maan itärajaa kohti, ja rannikkosatamista oli lähetetty panssarilaivoja sekä suuri kuljetuslaivasto kohti Elbejoen suuta tai jopa Itämerta. Ranskan hallitseman Algerian kenraalikuvernööri, marsalkka Mac-Mahon oli saanut määräyksen palata Ranskaan. Yksi Pariisista lähetetty divisioona oli jo saapumassa Mosellen hallintopiiriin Luxemburgin eteläpuolella. Ranskan itäisissä osissa ja Lyonissa koottiin parhaillaan 150 00 miehen vahvuista armeijaryhmää. Toinen, 115 000 miehen vahvuinen armeijaryhmä, oli jo lähes kokonaan mobilisoitu ja valmiina marssimaan itään muutaman päivän sisällä. Algeriasta oltiin siirtämässä Ranskaan seitsemän ratsuväendivisioonaa ja yhdeksän jalkaväendivisioonaa, joihin kuului zuaavien eliittisotilaita sekä pohjoisafrikkalaisia siirtomaajoukkoja. Ranskan itärajalle kerrottiin jo edellisenä päivänä siirtyneen suuret määrät yleisesikunta- ja insinööriupseereja. Lennätinlinjat ympäri Eurooppaa kävivät kuumina. Finlands Allmänna Tidning raportoi kiihkeästä diplomaattisesta toiminnasta eri pääkaupunkien välillä. Louis Napoleonin tallimestari Bourgoing oli kuulemma matkannut Pietariin jossain erityistehtävässä, ja Pariisin ja Pietarin välillä oli tiettävästi käyty aktiivista viestinvaihtoa. Lehden lukijoita lienee tuolloin mietityttänyt, mahtoiko Venäjän keisarikunta ja sen siivellä myös Suomen suuriruhtinaskunta aikoa liittyä mukaan sotaan Ranskan puolella.

Keisarin antama luotsi- ja majakka-asetus täytti myös Suomen Wirallisen Lehden etusivun. Tämän lisäksi lehti asetti ylimmäksi tietolaatikoksi tiedonannon Suomen Pankin tilasta. Metallivarojen ja ulkona olevien lainojen yhteissumma oli 48 995 167 markkaa ja 40 penniä. Liikkeellä oleva setelimäärä oli 31 651 234 markkaa. Seuraavan sivun kotimaan uutisissa oli surullinen tieto 8–10 vuotiaan pojan hukkumisesta ”keisarinpalatsin edustalla”, tarkoittaen mitä ilmeisimmin Kauppatorin rantaa. Kuopion läänin kuvernööri ilmoitti uusista toimenpiteistä viinan salapolton kitkemiseksi. Esimerkiksi maanomistaja, joka ei informoinut viranomaisia maillaan tapahtuvasta salapoltosta, saatettiin vastedes tuomita 40–100 markan sakkoihin. Tampereen pumpulitehtaassa kuului taaskin olleen tulipaloja, perjantaina kutomahuoneesta ja lauantaina sekoitushuoneesta. ”Kaikesta näkyy, että murhapolttajan käsi on tästä liikkunut.” Murtovarkaat olivat vierailleet Paimion emäkirkossa ja Jaakopin rukoushuoneessa. Edellisestä oli viety 40 markkaa kuparirahoja, messupaita ja pala alttarivaatetta, jälkimmäisestä kolme markkaa rahaa.

Vihdoin kolmannella sivullaan Suomen Wirallinen Lehti kertoo Ranskan ja Preussin tilanteista. Ranskan lainsäädäntökokouksen sisäinen lausuma oli kertonut sodan julistamisesta jo 16. heinäkuuta, joten Ranskan virallinen sodanjulistus Preussille ei tullut enää kenellekään yllätyksenä 19. heinäkuuta. ”Rauha on rikottu. Sota on syttynyt Franskan ja Preussin kesken. Wiime perjantaina ilmoitti Franskan hallitus lainlaatijakunnalle, että se oli julistanut sodan Preussille. Kaikista näkyy että Franska alusta alkain on tahtonut sotaa Preussin kanssa, ja waan otti syyksi tuon Hohenzollernin prinssin ehdotuksen Espanjan kuninkaaksi, koska muka sen kautta Preussi saisi liittolaisen Espanjastakin.” Lehti jatkoi sodan todellisen syyn pohtimista: ”Pääsyy on se, että Franska ei woi kärsiä toista niin mahtavaa waltaa rajoillansa, kuin se, joksi Preussi wiime sodan perästä Itäwallan kanssa on kohonnut ja wieläkin kohoaisi, jos sen onnistuisi saada Etelä-Saksa haltuunsa.” Lehden erikoisempi väite oli se, että vaikka Ranskassa oli tehty jo kuukauden ajan sotavalmisteluja, niihin ei ollut ryhdytty Saksassa, ”koska siellä wiimeiseen hetkeen asti luultiin, että koko riita saataisiin sowinnossa ratkaistuksi.”

Ranskan ja Preussin välisen sodan syttyminen ei koskettanut Tampereen Sanomia. Lehden pääuutinen oli ohjeistus poissaolevien äänivaltaisuudesta tulevissa kaupungin saarnaajan vaaleissa. Käytännössä poissaoleva valtuutettu kykeni käyttämään äänioikeuttaan joko oikeaoppisesti täytetyllä ja postitetulla äänestyslipukkeella tai sitten valtuutetun asiamiehen välityksellä. Samalla valtakirjalla ei kuitenkaan voinut olla useampia äänivaltaisia, eivätkä useammat äänivaltaiset voineet käyttää yhtä ja samaa asiamiestä. Tärkeä paikallinen asia oli seurakunnan komitean esitys uudesta vähemmästä kansakoulusta 7–10 vuotiaille lapsille. ”Kaupungistamme löytyy wähintäkin 200 lasta, jotka yht’aikaa owat sellaisen koulun tarpeessa.” Tampereen puuvillatehtaan toistuneet tulipalot herättivät luonnollisesti suurta huolta paikallisessa väestössä. ”Näyttää siis kun joku pahan suopa olis syypää näihin ikäviin tapauksiin.” Hämeessä seurattiin kiihkeästi epävakaata kesäsäätä, jonka seurauksena ukkosmyrskyt olivat laonneet peltoja sekä tehneet rakennuksille ja lennätintolpille vahinkoa. Eurooppalaisen suursodan sijasta suomalaisia pelotti enemmän muutaman vuoden takaisen suuren nälänhädän mahdollinen uusiutuminen.  Hämäläisiä mietitytti myös suostuntavero (nykyisen tuloveron edeltäjä) tai pikemminkin sen rajojen noudattaminen. Turun läänissä oli asiamies verottanut henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan olleet läänissä kirjoilla. Tuplaverotuksen vaara oli useimmille talonpojille paljon kauhistuttavampi ja konkreettisempi huoli kuin keisareiden ja kuninkaiden keskinäiset nahistelut kaukaisissa maissa.

Tampereen Sanomien viimeisellä sivulla oli ilmoituksia. Näin kuului niistä yksi:

”Tämän kunn 11 p:nä unohdettiin Mustaanlahteen yksi musta sateensuoja taittuneella käden sialla, se kunniallinen ihminen joka sen on korjannut tekis hywin ja palkintoa wastaan ilmoittais leski Wilhelmina Lindström’ille Latokartanosta.”

Onko kenelläkään lesken sateenvarjosta vielä havaintoa?

Intersektionaalisuus ja eliitit

Intersektionaalisuuden tutkimusmetodi on ollut viime aikoina kiihkeän kiinnostuksen kohteena julkisessa keskustelussa. Kiinnostuksen keskipisteessä on ollut erityisesti intersektionaalinen feminismi, joka pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään naisten kokemaa syrjintää ja marginalisointia. Tiivistäen kyseessä on metodi, joka asettaa yksilön erilaisten identiteettien ja näkökulmien risteyskohdaksi eli intersektioksi. Näitä identiteettejä ja näkökulmia on sukupuolen lisäksi lukuisia muitakin, kuten kieli, uskonto, etnisyys, ihonväri, koulutus, varakkuus, yhteiskuntaluokka, terveys jne. Tällöin syrjinnän ja marginalisoinnin kokemuksille kyetään rakentamaan nyanssinen ja yksilöllinen kuva, sillä kukaan yksilö ei koskaan ole vain yhden ainoan identiteetin tai kategorian edustaja.

Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu painottuu intersektionaalisuuteen juuri syrjinnän ja marginalisoinnin selittäjänä, se onnistuu metodina kuvaamaan yhtä lailla moniulotteisesti privilegion ja eliitin muodostumista. Tällöin se on tutkimusmetodina arvokas ja hyödyllinen vaikkapa varhaismodernin (n. 1500–1800) Euroopan historian tutkimukselle. Kuten marxilainen historioitsija Perry Anderson oivalsi, etuoikeutettujen eliittien rakentuminen on aivan keskeinen osa eurooppalaista valtionmuodostusta, jonka ratkaisevan tärkeä välivaihe siirryttäessä feodalismista kapitalismiin oli niin sanottu absoluuttinen eli yksinvaltainen valtio. Tällaista yksinvaltiutta, Anderson argumentoi, ei voinut olla olemassa ilman yhteiskunnallista hallintoeliittiä eli aatelistoa.

Varhaismodernin valtion muodostuminen toteutui eri tavoilla eri osissa Eurooppaa. Tällöin on syytä huomioida, että myös eliitin rakentuminen kulki eri polkuja Euroopassa ja että eliitin itseymmärryksen ja ulkoasun rakennuspalikat poikkesivat toisistaan eri valtakunnissa. Aatelinen sääty intersektiona näytti siis erilaiselta Euroopan eri kolkissa ja myös eri aikakausina. Tällaisten rakentumisten ja muutosten kehitys lienee keskeisin osa varhaismodernin Euroopan historiantutkimusta, mistä syystä intersektionaalisuuden arvo tutkimusmetodina on suuri.

Eräs valaiseva intersektionaalisen elitismin tutkimustapaus voisi olla Böömin kuningaskunta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudella. Tuolloinen Böömin kuningaskunta koostui neljästä saman kruunun alaisesta valtakunnankolkasta eli Böömistä, Sleesiasta, Määristä ja Lausitzista. Nykyään nämä alueet kattavat kokonaisuudessaan Tšekin tasavallan, minkä lisäksi ne rönsyilevät myös Slovakian, Saksan ja Puolan alueille. Tässä mielessä Böömin kuningaskunta oli jo itsessään erilaisten etnisyyksien ja kielellisten identiteettien intersektio. Vuonna 1618 Böömiä hallitsi kuninkaana Habsburgien itävaltalaiseen ruhtinashuoneeseen kuulunut Matias, joka oli myös pyhä saksalais-roomalainen keisari. Kahden hallitsijanroolin intersektiossa olleen Matiaksen hallintotyö oli tästä syystä jatkuvaa tasapainoilua ja sovittelua kahdessa eri hallitsijan roolissa ja kahden eri kruunun kantajana. Katolinen ja saksankielinen Matias hallitsi Böömiä pienen ja eksklusiivisen hallintoeliitin avulla. Ratkaisevia identiteettejä Matiaksen hallintoeliitissä olivat katolinen usko ja lojaalisuus Habsburgien ruhtinashuoneelle. Näiden kvalifikaatioiden risteyskohtaan oli lisättävä vielä koulutus, sillä vaikka Matiaksen keskushallinto Böömissä oli rajallinen, se tarvitsi palvelukseensa päteviä virkamiehiä, joilla oli ymmärrystä taloudenhoidosta, lainsäädännöstä ja juridiikasta. Tämän pienen hallintoeliitin virkakielenä oli saksa, vaikkakaan saksan kieli ei tarkoittanut saksalaista etnisyyttä; Matiaksen hallinnon vaikutusvaltaisimmat hovineuvokset olivatkin pääasiassa tšekkejä, kuten esimerkiksi Böömin kuningaskunnan kansleri Zdeněk Lobkovic sekä kuninkaalliset sijaishallitsijat Vilém Slavata ja Jaroslav Martinic.

Böömin säätyjen kapina keväällä 1618 syrjäytti Matiaksen hallintoluokan ja loi sen tilalle uuden valtaeliitin. Kapinan taustalla oli ristiriita böömiläisen aateliston sisällä. Vaikka kruunun hallinto oli keskittynyt katolisen ja Habsburgeille lojaalin eliitin käsiin, suuri enemmistö Böömin aatelistosta koostui ritariluokan jäsenistä, joiden uskollisuus kohdistui Habsburgien sijasta säätyihin ja niiden kollektiivisiin instituutioihin. Tämä maata omistava ritariluokka oli samalla erilaisten kilpailevien identiteettien risteyskohta. Maa-aateli koostui lähes yksinomaan syntyperäisistä böömiläisistä, mikä tosin ei tarkoittanut etnistä, kielellistä tai uskonnollista yhdenmukaisuutta. Vähemmistö ritareista oli saksalaista perua, jolloin myös heidän äidinkielensä oli saksa. Enemmistö ritareista oli tšekkejä, jotka puhuivat tšekkiä. Kaikki ritarit olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, sillä kaikki tšekit osasivat vähintään hyvin saksaa, ja jopa useimmat saksalaiset osasivat ainakin auttavasti tšekkiä. Kahden etnisen ja kielellisen ryhmän rajapintaa hälvensivät osaltaan myös ne alkujaan tšekkiläistä syntyperää olleet aatelissuvut, jotka olivat ryhtyneet käyttämään saksaa ensisijaisena äidinkielenään ja saksalaistaneet sukunimiään.  

Maa-aatelin intersektioon ei myöskään osunut yksi uskonto vaan monta. Vain vähemmistö ritareista oli vuonna 1618 puhdasoppisia katolilaisia, ja enemmistö heistä piti itseään utraquisteina eli keskiajan hussilaisten oppien noudattajina. Edeltäneen sadan vuoden aikana tämä enemmistö oli liukunut yhä enemmän protestanttien leiriin. Tämä leiri oli kuitenkin kirjava, sillä siihen lukeutui luterilaisia, kalvinisteja sekä niin sanottuja böömiläisiä veljiä, jotka yhdistivät keskiaikaisen hussilaisuuden teologiaa luterilaisten ja kalvinistien oppeihin. Vuonna 1575 utraquistit ja protestantit olivat sopineet yhteisestä uskontunnustuksesta (Confessio Bohemica), mikä erotti heidät aina vain vahvemmin vastauskonpuhdistuksen oppeihin ja eetokseen sitoutuneista Böömin katolilaisista.

Vuoden 1618 kapinan seurauksena Böömiin muodostui uusi valtaeliitti, jonka intersektiossa kohtasivat erilaiset protestanttiset uskonopit, saksalais-tšekkiläinen etnisyys ja kieli, ritariluokan yhteiskunnallinen tausta sekä ulkopuolisuus Habsburgien aiemmasta hallinnosta. Aiemman eliitin tunnusmerkit eli katolilaisuus, uskollisuus Habsburgeille sekä jäsenyys keskushallinnossa, rakentuivat käänteisesti syrjinnän intersektioksi. Vain harva aiemman eliitin jäsenistä menetti henkensä kapinallisten käsissä tai joutui heitetyksi tyrmään, mutta kaikki puhdistettiin hallinnon viroista, minkä lisäksi suurin osa menetti vaihtelevan määrän omaisuuttaan Böömin uuden hallinnon toteuttamissa takavarikoissa. Vuoden kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Böömin kapinallinen hallitus eli konfederaatio valitsi Böömin uudeksi kuninkaaksi Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n, jonka henkilössä yhdistyivät saksalainen etnisyys, kalvinistinen usko, jäsenyys keisarikunnan säätyjen korkeimmassa kastissa eli vaaliruhtinaiden kollegiossa sekä sukulaisuus Euroopan johtavien ruhtinashuoneiden kanssa – näistä merkittävimpinä Britannian ja Tanskan kuningashuoneet, joihin Friedrich V kytkeytyi vaimonsa Elisabeth Stuartin kautta (Elisabethin isä oli Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I ja eno Tanskan kuningas Kristian IV).

Friedrich V:n kuninkuus ja Böömin kapinallisten säätyjen valtakausi päättyivät Valkeavuoren taistelussa koettuun tappioon marraskuussa 1620. Böömin kuningaskunta siirtyi kokonaisuudessaan uuden keisarin, Matiaksen serkun Ferdinand II:n hallintaan. Ferdinand II ryhtyi puhdistamaan Böömin kuningaskuntaa systemaattisesti Friedrich V:n ja kapinallisten säätyläisten kannattajista. Jälleen kerran privilegion ja etuoikeutetun aseman intersektio pyörähti karusellina ympäri, kun aiemman eliitin tunnusmerkit muuttuivat vallanvaihdon seurauksena syrjinnän ja suoranaisen vainon kaavioksi. Valkeavuoren taistelua seuranneina vuosikymmeninä Ferdinand II ja hänen seuraajansa Ferdinand III juurruttivat Böömiin uuden eliitin, jonka intersektiossa kohtasivat uudenlaiset kategoriat. Matiaksen aikakauden esimerkkiä seuraten myös uuden eliitin keskeisiksi tunnusmerkeiksi vakiintuivat katolinen usko ja lojaliteetti Habsburgien suvulle. Aiemmin vahvassa asemassa ollut saksa korotettiin kuningaskunnan viralliseksi hallintokieleksi. Muilta osin eliitin intersektioon osoittaneet kategoriat eivät pysyneet ennallaan. Osa uudesta eliitistä koostui syntyperäisistä böömiläisistä, mutta heidän rinnalleen nousi kirjava joukko italialaisia, espanjalaisia ja muita ulkomaalaisia, jotka olivat kunnostautuneet kolmikymmenvuotisen sodan aikana Habsburgien palvelijoina joko sotakentillä tai siviilihallinnossa. Myös eliitin luonne maata omistavana luokkana muuttui, kun aiempi ritarisääty käytännössä haihdutettiin kokonaan maaomaisuuden takavarikointien kautta, ja heidän tilalleen muodostui suurmaanomistajien luokka.

Intersektionaalisen feminismin hengessä lienee aiheellista kysyä, mikä oli naisten asema näissä etuoikeuden ja eliittistatuksen vaihtelevissa intersektioissa. Nainen oli varhaismodernissa yhteiskunnassa aina miestä vähemmän privilegioitu ja monissa juridisissa olosuhteissa paljonkin heikommassa asemassa, mutta nainen oli kuitenkin silti aina säätynsä edustaja ensimmäiseksi ja sukupuolensa edustaja vasta toiseksi. Tämä totuus päti aivan erityisesti aatelissäätyyn. Böömiläisessä ritariluokassa naisen asema oli verrattain heikko sen takia, että ritariluokka oli suuri, ja esimerkiksi perimystilanteissa naisten ohitse usein pyyhälsi joku enemmän tai vähemmän läheinen miesperijä. Maaomaisuutensa säilyttämiseksi ja juridisen asemansa suojelemiseksi esimerkiksi leskillä saattoi olla kiire päästä joko uusiin naimisiin tai ainakin hankkimaan itselleen joku miespuolinen suojelija tai edes oikeusprosesseissa esiintyvä miesbulvaani.

Habsburgeilla ja heitä ympäröivällä pienilukuisella katolisella hallintoeliitillä ei ollut varaa ryhtyä lähtökohtaisesti marginalisoimaan ryhmänsä naispuolisia jäseniä. Esimerkiksi kansleri Zdeněk Lobkovicin vaimo Polyxena von Pernštejn osoittautui sangen hyödylliseksi tiedonvälittäjäksi Wienin hovin, Böömin katolisen aateliston ja Espanjan Habsburgien välillä. Polyxenan asema näiden eri tahojen risteyskohdassa oli seurausta hänen omasta kirjavasta taustastaan niin katolisena ja tšekkiläisenä aatelisnaisena kuin myös espanjalaisen äitinsä tyttärenä. Kommunikaation kulkeminen poliittisten sidosryhmien välillä tällaisen intersektion kautta oli Habsburgien päätöksenteon kannalta elintärkeää kolmikymmenvuotisen sodan vaaran vuosien aikana. Olojen vakiinnuttua sodan jälkeen naisia ryhdyttiin systemaattisesti syrjimään pienmaanomistajina ja vuokraviljelijöinä, muttei niinkään valtaeliitin jäseninä. Uusi suurmaanomistajien luokka pakotettiin noudattamaan tiukkaa agnaattista primogenituuria, jossa vanhin miespuolinen sukulainen peri maaomaisuuden kokonaisuudessaan. Tässä järjestelyssä naispuolisen omaisen asema oli joko vahva tai heikko riippuen siitä, missä asemassa hän oli suhteessa perijään. Etuoikeutetuimmassa asemassa olivat tuolloin täysikäisen perijän vaimo ja alaikäisen perijän äiti. Käänteisesti uusi järjestely syrji perittävien sisaria ja tyttäriä. Teoriassa naispuolinen eliitin jäsen saattoi asemoitua samanaikaisesti kahteen eri intersektioon, etuoikeutettuun ja syrjittyyn. Tällaisten historian vaihtelevaisuuksien, reunaehtojen ja nyanssien ymmärtämisessä intersektionaalisuus on eräs tutkijan hyödyllisimmistä työkaluista.

Kirjallisuutta:

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki: SKS, 2013).

R. J. W. Evans, The Making of the Habsburg Monarchy 1550–1700: An Interpretation (Oxford: Oxford University Press, 1979).

Anu Lahtinen, ‘Sukupuolen teoria ja historia’. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora, toim., Menneisyyden rakentajat: teoriat historiantutkimuksessa (Helsinki: Gaudeamus, 2018).

Sheilagh Ogilvie ja Jeremy Edwards, ‘Women and the “Second Serfdom”: Evidence from Early Modern Bohemia’. The Journal of Economic History, Vol. 60, No. 4 (December 2000).

J. V. Polišenský, ’The Thirty Years War’. Past & Present, No. 6 (November 1954).

Osmanit ja kolmikymmenvuotinen sota

Toteutumaton historia on usein yhtä merkittävää kuin toteutunut. Eräs esimerkki tällaisesta merkityksellisestä toteutumattomasta historiasta on osmanien sulttaanikunnan pysyttäytyminen erossa kristittyä Eurooppaa repineestä kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648). Tämän historian toteutumattomuuden painavuutta synnyttää se, että osmanien sulttaanikunta oli 1600-luvun alussa Kaakkois-Euroopan ylivoimaisesti voimakkain yksittäinen sotilasmahti ja eräs maailman voimakkaimmista suurvalloista jopa globaalissa mittakaavassa. Jäljet pelottivat: vuonna 1529 Suleiman I, osmanien sulttaaneista suurin, oli piirittänyt Wieniä yli sadantuhannen miehen voimin ja melkein onnistunut kaupungin valloittamisessa. Miksi osmanit eivät kuitenkaan käyttäneet hyväkseen kristikunnan sisäistä kriisiä vuosina 1618–1648 ja hyökänneet arkkivihollisensa eli Habsburgien valtakunnan selustaan?

Osmanien pysyttäytymistä erossa eurooppalaisesta suursodasta on perinteisesti perusteltu heidän omalla suursodallaan idässä. Siellä osmanit kävivät vuosina 1623–1639 pitkittynyttä, laajamittaista ja veristä sotaa kilpailevaa muslimivaltakuntaa eli safavidien Irania vastaan. Safavidit olivat shiialainen dynastia, joiden valtakunta ulottui lännessä Eufratin ja Tigrisin rannoille ja idässä Afganistanin vuoristoylängölle. Pohjoisessa safavidien šaahikuntaa rajasivat Kaukasusten vuoret ja etelässä Intian valtameri. Osmanit ja safavidit olivat sotineet jo 1500-luvun alusta toisiaan vastaan eteläisen Kaukasuksen ja Mesopotamian eli nykyisen Irakin hallinnasta. Geopoliittisen kamppailuun toi oman lisänsä sunnien ja shiiojen uskonnollinen vastakkainasettelu, joka jakaa yhä tänäkin päivänä Irakin yhteiskuntaa. Vuonna 1639 päättyi osmanien voittoon, mutta tässä yhteydessä on syytä muistaa heidän lopulta valloittaneen iranilaisilta vain sellaisia alueita, joita he olivat itse aiemmissa sodissa menettäneet.

Toinen osmanien nihkeyteen vaikuttanut tapahtuma oli vuosina 1593–1606 käyty ns. pitkä turkkilaissota osmanien sulttaanikunnan ja Habsburgien valtakunnan välillä. Sodalla ei ollut tuolloin mitään kovinkaan painavia syitä: lähinnä se oli alkanut ruohonjuuritasolla käydystä ”pikkusodasta” ja eskaloitunut sitten linnoitusten valtaamisiksi aina vain suurempien joukkojen voimin. Vaikka sodan päättänyt Zsitvatorokin rauha (1606) näennäisesti suosi osmaneja, ei sota ollut sulttaanikunnan kannalta menestys. Osmanit olivat kuluttaneet paljon rahaa, poliittista pääomaa ja verta sotaan, jossa he lopulta voittivat Habsburgeilta vain muutamia linnoituksia valtakuntien välisellä ”sotilasrajalla” (serbokroatiaksi Vojna krajina). Varsinkin Habsburgien länsieurooppalaisten palkkasotureiden tapa käydä sotaa musketteja ja tykkejä pullistelevista kenttälinnoitteista käsin oli ollut turhauttava kokemus osmaneille, joiden oman sodankäynnin peruspilari oli janitsaarien kaltaisista jalkaväensotilaista huolimatta miekoin ja kaarijousin aseistautunut ratsuväki. Tämä epäsymmetria sodankäyntitapojen välillä oli omalta osaltaan pitkittänyt sotaa ja kasvattanut osmanien kärsimiä tappioita.

Osmanien sulttaanikunta kärsi 1600-luvun alussa myös rakenteellisista ongelmista. Eräs keskeinen ongelma koski edellä mainittua janitsaarien sotilaseliittiä. Janitsaarit, ”uudet sotilaat”, olivat orjasotilaita, joiden hankkiminen perustui osmanien eurooppalaisilta alamaisilta perittyyn devširme–veroon. Tämän veron perusteella kristityt yhteisöt luovuttivat sulttaanille vuosittain tietyn lukumäärän nuoria poikia, jotka kasvatettiin Istanbulissa islamin uskoon ja ohjattiin lopulta sulttaanin palvelukseen joko janitsaarisotilaina tai hallinnon virkamiehinä. Sulttaanien kannalta järjestelmän etu oli siinä, että kristityistä lapsista kasvatetut ja koulutetut palvelijat olivat uskollisia vain sulttaanille itselleen eivätkä edustaneet muslimivaltakunnan paikallisintressejä tai sulttaanin turkkilaisten maanmiesten partikularismia. Uskollisuutensa lisäksi janitsaarien suuri vahvuus oli heidän osmanien asevoimien kontekstissa poikkeuksellinen erikoisosaamisensa, joka kohdistui ampuma-aseiden ja tykistön käyttelemiseen sekä piirityssodankäynnin ja erilaisten pioneeritoimintojen tekniikoihin. Tämä aikakauden keskeinen sotilaallinen osaaminen, joka teki janitsaareista vähintäänkin eurooppalaisten ammattisotilaiden veroisia, oli devširmen ansiosta sulttaanin omaa monopolia osmanien valtakunnan sisällä.

Devširme oli järjestelmänä kuitenkin alkanut rapautua jo 1500-luvun aikana. Janitsaarit olivat saaneet jo Suleiman I:n valtakaudella oikeuden mennä naimisiin ja hankkia lapsia, mikä kasvatti heidän ylläpitonsa kustannuksia, sillä sulttaanin tuli vastedes elättää janitsaarien ohella myös heidän perheensä. Janitsaarien palkka olikin 1600-luvun alussa neljä kertaa suurempi kuin mitä se oli ollut instituutiota perustettaessa 1300-luvun puolivälissä. Janitsaarien toimeentulon helpottamiseksi heille myönnettiin myös oikeus hankkia itselleen sivutuloja käsityöläisinä ja kauppiaina, mikä toiminta luonnollisesti ohjasi janitsaarien huomiota pois sodankäynnin harjoittelusta. 1570-luvulla janitsaarit onnistuivat vihdoin kiristämään sulttaani Selim II:lta oikeuden värvätä omia poikiaan janitsaareiksi, mikä käytännössä siirsi janitsaareja instituutiona kohti perinnöllistä sotilaskastia. Tämän kehityksen looginen seuraus oli se, että Selimin pojan Murad II:n valtakaudella janitsaareiksi pääsivät myös syntyperäiset muslimit ja heidän jälkeläisensä. Kun kristittyjen lasten kysyntä keskusvallan virkamiehiksi ja sotilaiksi (joita kumpaakin janitsaarit yhä enemmän olivat) romahti, koko devširme alkoi menettää merkitystään. Siitä luovuttiin lopullisesti vuonna 1638, minkä jälkeen kristityt ja muut ei-muslimit joutuivat maksamaan veronsa sulttaanille kokonaan rahassa.

Janitsaarien sotilaallisen merkityksen keventyessä heidän rinnalleen perustettiin uudenlaisten jalkaväensotilaiden eli levandatien aselaji. Nämä olivat pääasiassa Anatolian maattomia talonpoikia, joiden sotilaallinen osaaminen tai luotettavuus ei ollut janitsaarien tasolla. Heitä pystyttiin kuitenkin värväämään lyhyessä ajassa suuria määriä, mitkä kummatkin tarpeet olivat pakottavia safavideja vastaan käydyssä sodassa 1623–1639. Yhteiskunnallisena kerroksena levandatit olivat osmanien valtiovallalle ongelmallisia, sillä rauhan aikana heillä oli taipumuksena paisuttaa Anatolian ylänkömaita kiusaavien maantierosvojen ja bandiittien lukumäärää.

Osmanien sotilasvaltion todellinen selkäranka oli aina koostunut turkkilaisista ratsusotilaista eli sipaheista. Miekoin ja kaarijousin aseistautuneet sipahit eivät suinkaan olleet mikään sotilaallinen anakronismi kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, mutta heidän hyödyllisyytensä eurooppalaisia vastaan käydyissä sodissa oli kuitenkin vähentynyt tykistölinnoitteiden ja ampuma-aseiden yleistymisen seurauksena. Sipahien suurin ongelma oli kuitenkin se, että heidän sotilaallisen palveluksensa taloudellinen perusta alkoi heiketä 1600-luvulle tultaessa. Sipahit saivat toimeentulonsa erityisiltä läänityksiltä eli timareilta, jotka eivät kuitenkaan olleet perinnöllisiä tai muuten privilegioituja. Itse asiassa kaikki maaomaisuus kuului sulttaanille, eikä maaomaisuuden laadussa tehty eurooppalaisten tavoin eroa veroa maksavan ja rälssin välillä. Osmanien valtakunnan alueellisen laajentumisen pysähtyminen 1500-luvun lopulla johti siihen, ettei uusia timareita enää ollut jaettaviksi. Amerikasta tuotetun hopean lisääntyminen myös osmanien rahamarkkinoilla johti samalla inflaatioon, joka puolestaan nosti sipahien itsensä varustamisen kuluja ja heikensi heidän sotilaallista tehokkuuttaan. Sulttaanit alkoivat 1600-luvun vaihteessa myös peruuttaa timareita yhä enemmän keskushallinnolle tai jakaa muille kuin sipaheille, esimerkiksi keskushallinnon palveluksessa olleille byrokraateille.

Myös sulttaanien oma instituutio koki voimakkaan muutoksen 1600-luvun vaihteessa. Aiemmin osmaneille oli ollut julma käytäntö, jossa sulttaanin valtaistuimelle noussut perijä oli surmauttanut kaikki dynastiset kilpailijansa eli käytännössä veljensä ja velipuolensa. Käytännöstä luovuttiin sulttaani Mehmed III:n kuoltua vuonna 1603, jolloin uuden perijän eli neljätoistavuotiaan Ahmedin veljen, häntä kahta vuotta nuoremman Mustafan surma olisi johtanut osmanien dynastian sukupuuttoon. Ahmedista eteenpäin sulttaanin kaikki pojat pyrittiin pitämään elossa, mutta toisaalta heidät pidettiin eräänlaisessa kylmäsäilössä palatsin seinien sisällä, mikä ei millään lailla kasvattanut heitä tulevia tehtäviään varten. Se aiempi käytäntö, jossa tuleva sulttaani oli käynyt eräänlaista työharjoittelua sanjak beginä eli jonkin provinssin kuvernöörinä, jäi tuolloin menneisyyteen. Uudessa järjestelyssä sulttaanin valtaistuin ei enää juurikaan siirtynyt isältä pojalle vaan vanhemmalta veljeltä nuoremmalle. Samalla syrjäytetyt sulttaanit palasivat aika ajoin vallan kahvaan, kuten esimerkiksi Mustafa I vuosina 1617–1618 ja 1622–1623. Mustafan jälkeen valta siirtyi hänen veljenpojilleen Murad IV:lle (1623–1640) ja Ibrahimille (1640–1648). Kenelläkään näistä sulttaaneista ei ollut lähtökohtia nousta uudeksi Suleimaniksi, joka olisi johtanut osmanien armeijat uudemman kerran Wienin porteille. Kun näin vihdoin kävi vuonna 1683, osmanien sotaretkeä ei johtanut kukaan sulttaani vaan suurvisiiri Merzifonlu Kara Mustafa.

Lopuksi on vielä syytä muistaa, että osmanit eivät lopulta edes pysyneet täysin erossa kolmikymmenvuotisesta sodasta. Kun osmanien vasalli, Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen liittyi sotaan vuonna 1619, osmanit eivät suoranaisesti tukeneet mutta eivät toisaalta estäneetkään häntä. Vuonna 1620 osmanit ja Böömin kuningas Friedrich V kävivät neuvotteluita mahdollisesta sotilasliitosta ja Böömin kuningaskunnan asettamisesta sulttaanikunnan suojelukseen. Näiltä neuvotteluilta tosin putosi pohja pois jo syksyllä, jolloin Habsburgien armeija kukisti Böömin kapinalliset Valkeavuoren taistelussa Prahan ulkopuolella. Seuraavana vuonna osmanit lähettivät 3 000 tataariliittolaistansa Gáborin avuksi, mutta näiden saavuttua transilvanialaisten leiriin Gábor oli jo ehtinyt solmia aselevon Habsburgien kanssa. Aselevon rikkouduttua jo vuonna 1623 osmanit osallistuivat hetkeksi sotaan 20 000 turkkilaisen ja 10 000 tataarin voimin. Kun Habsburgit protestoivat osmanien sotaan sekaantumista ja uhkasivat irtautua Zsitvatorokin rauhasta, osmanit vetivät joukkonsa pois Unkarin ja Määrin rajaseuduilta. Ruohonjuuritason sodankäynti Habsburgien ja osmanien välisellä sotilasrajalla ei kuitenkaan täysin sammunut, ja esimerkiksi joulukuussa 1631 turkkilaiset ryöstivät ja polttivat Habsburgien hallitsemassa osassa Unkaria kolmekymmentä kylää ja ottivat yli 2 000 ihmistä orjiksi. Merillä osmanien ja heidän liittolaistensa sodankäynti kristittyjä eurooppalaisia vastaan ei kokenut minkäänlaista taukoa vuosien 1618 ja 1648 välillä. Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot jatkoivat laivaliikenteen ja rannikkoseutujen ryöstelyä entiseen tapaan, ja Atlantilla heidän iskunsa ylsivät Irlantiin ja jopa kaukaiseen Islantiin saakka. Jälkimmäinen saari tuli sodankäynnin näyttämöksi ainoan kerran koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun algerialaiset hyökkäsivät sinne usean laivan voimin vuonna 1627 ja ottivat vangiksi 400–700 islantilaista miestä, naista ja lasta. Kaikki vangit myytiin myöhemmin orjiksi Algeriassa ja Tunisiassa.

Osmanien osallistumattomuus kolmikymmenvuotiseen sotaan ei myöskään muuttanut miksikään sitä seikkaa, että Habsburgit jatkuvasti pelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä selustaansa ja pitivät siksi koko ajan merkittäviä sotajoukkoja sotilasrajalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Tätä kautta toteutumaton tapahtumahistoria heijastui kolmikymmenvuotiseen sotaan toteutuneena rakenteellisena historiana. Strukturalistinen historia toimii myös parhaimpana selittävänä lähestymistapana kysymykseen osmanien haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä liittyä sotaan Habsburgeja vastaan vuosien 1618 ja 1648 välillä. Sattuman ja sähläämisen merkitys, joka usein nostetaan esille tapahtumattomassa tai kontrafaktuaalisessa historiassa, asettautuu tässäkin yhteydessä yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden asettamiin raameihin.




Lähteitä ja kirjallisuutta:

Gábor Ágoston, 'Empires and warfare in east-central Europe, 1550-1750: the Ottoman-Habsburg rivalry and military transformation'. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350-1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Mahmut Halef Cevrioglu, 'Ottoman Foreign Policy during the Thirty Years War'. Turcica 49 (2018).

V. J. Parry, 'The Ottoman Empire 1617-48'. J. P. Cooper, toim., The New Cambridge Modern History IV: The Decline of Spain and the Thirty Years War 1609-48/59 (Cambridge: Cambridge University Press, 1970).


Theatrum Europaeum, Band 2 (Frankfurt am Main: Matthaeus Merian, 1646).

Miroslav Toegel, toim., Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia Tomus V: Der schwedische Krieg und Wallensteins Ende. Quellen zur Geschichte der Kriegsereignisse der Jahre 1630-1635 (Praha:Academia Nakladatelstvi ceskolovenske akademie ved, 1977).

Mitä on sotahistoria?

Mitä on sotahistoria? Tähän yksinkertaiseen kysymykseen on esitetty vastauksia, joiden lähtökohdat ja laajuudet vaihtelevat merkittävästi. Emeritussotahistorioitsija sir Michael Howardin ytimekkään vastauksen mukaan sotahistoria on sodan syiden, kulun ja seurausten tutkimista. Näin maailmaasyleilevä vastaus ei ole sotahistorian määrittelemisen kannalta kuitenkaan aivan tarkoituksenmukainen, mistä syystä kysymykselle voi etsiä enemmän jäsenneltyä vastausta. Sellaisen tarjoaa Neuvostoliiton suuri ensyklopedia vuodelta 1979, joka määrittelee sotahistorian seuraavanlaisesti:

”Menneisyyden sotia ja asevoimia tutkiva tiede, joka löytää niiden kehityksen säännönmukaisuudet ja on lisäksi yksi historian alalaji, sillä se tutkii yhtä ihmisyhteisön historian näkökulmaa. Samalla sotahistoria on osa sotatiedettä, sillä se tutkii ja yleistää menneisyyden sotiin valmistautumista ja niiden käymistä.”

Tämä on vasta alkua Neuvostoliiton ensyklopedialle, joka jatkaa hengästyttävällä tahdilla:

”Sotahistorian keskeisiä alalajeja ovat sotien historia, joka paljastaa todellisten sotien tavoitteet, syyt ja luonteet sekä niiden kulun, seuraukset ja merkityksen historiallisessa prosessissa; asevoimien rakentamisen historia, joka tutkii perustamisen, organisoinnin, koulutuksen ja teknisen varustautumisen prosessia monissa aselajeissa ja sotamuodostelmissa; sotataidon historia, joka tutkii kehitystä ja muutoksia sodankäynnin toteuttamisen muodoissa ja välineissä; sekä sotilaallisen ajattelun historia, joka tutkii kehitystä sotilaallisteoreettisissa näkemyksissä koskien sodan luonnetta, valmistautumista sotiin ja niiden käymistä sekä ongelmia sotilaallisessa kehityksessä ja sotataidossa. Sotahistorian erikoisia alalajeja ovat sotilaallinen historiografia, sotilaallisen lähdemateriaalin tutkimus sekä sotilasmaantieto.”

Tämä on jo niin pitkä ja kategorinen vastaus, että sen muistaminen ja sisäistäminen on hankalaa ja kysymyksenasettelun kannalta vaivalloista. Täten ehdotan sir Michael Howardin ja Neuvostoliiton ensyklopedian määritelmien välille omaa kompromissivastaustani: sotahistoria on sotien tapahtumien, sodankäynnin ja sotalaitosten historiaa. 

Sotatapahtumien historia on se, mitä sotahistorialla usein ymmärretään. Englannin kielessä tästä sotahistoriasta käytetään joskus pilkallista nimitystä ”drum and trumpet history”, mikä alleviivaa perinteisen sotahistorian kaikkein hedelmättömimpiä saavutuksia. Sotatapahtumien historia on siis perinteistä kertomahistoriaa, joka etenee kronologisesti yhdestä tapahtumasta toiseen. Näkökulmien ja käsittelytason rajauksilla voi tässäkin perinteisessä historiankirjoituksessa olla merkittäviä eroja. Strategian tasolla sotatapahtumien historia sulautuu luontevasti osaksi politiikan ja valtiotieteen historiaa, kun sotilaiden rinnalla kertomuksen päähenkilöiksi nousevat kuninkaat, presidentit, ministerit ja diplomaatit. Tämän ylätason sotahistorian eräs horjumaton klassikko on yhäkin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia, joka on kirjoitettu noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Valtaosa sotatapahtumien historiasta kerrotaan kuitenkin operaatioiden tasolla, jolloin sotahistoriasta tulee erilaisten taisteluyhtymien ja yksiköiden toimintaa ajan ja paikan määrittämässä tilassa. Tällä tasolla sotahistorian opiskelusta tulee helposti puuduttavaa, eikä sen tutkiminenkaan ole välttämättä kauhean antoisaa. Onneksi tästäkin säännöstä on olemassa lukuisa määrä poikkeuksia, vaikkapa Cornelius Ryanin Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1959), jota lukee kuin seikkailukertomusta. Nyttemmin on tullut muodikkaaksi viedä sodan tapahtumahistoria joko pienten ryhmien tai aivan yksittäisten sotilaiden tasolle, jolloin sotahistoria on mielekästä esittää alhaalta ylöspäin sodan arjen ja subjektiivisten kokemusten ruohonjuuritasolta. Tällä tapahtumahistorian alimmalla tasolla sotahistoria muuntuu parhaimmillaan aidoksi ihmishistoriaksi, mistä voi mainita loisteliaana esimerkkinä Nobel–palkitun Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny – ne ženskoje litso, 1985).

Sodankäynnin historian voi jakaa karkeasti sotataidon ja sotatekniikan historiaan. Sotataidon historia nojaa usein sotatieteilijöiden kirjallisiin lähteisiin. Sotakorkeakouluissa on viimeisen sadan vuoden ajan luettu ahkerasti genren maineikkaimpia edustajia eli Antoine-Henri Jominia ja Carl von Clausewitziä, mutta merkittäviä sotatieteilijöitä on ollut myös heitä ennen ja heidän jälkeensä. Siinä, missä sotakorkeakoulujen oppilaat lukevat menneisyyden sotatieteilijöitä oppiakseen sodankäynnin ajattomia säännönmukaisuuksia ja oppeja, sotahistorioitsijaa kiinnostaa ennen kaikkea heidän tarjoamansa ikkuna sodan kuvan muutokseen. Niinpä, jos esimerkiksi kenraali Raimondo Montecuccolin kirjaa Memoria della guerra (1703) vertaa 1600-luvun aikaisempiin sotataidollisiin tutkimuksiin, voi hahmottaa sodan kuvan muutoksen, jonka seurauksena sota ymmärretään sarjana voittoon tähtääviä operaatioita. Sotatekniikan historian voi hahmottaa laveasti sodankäyntitapojen ja -välineiden historiana. Tällöin on hyvä pitää mielessä, että aseiden ja taktiikoiden kehitys (tai mahdollinen taantuminen) eivät ole toisistaan irrallisia asioita, vaan osa samaa sodankäynnin vuorovaikutusta. Teknologia ymmärretään liian usein sotahistorian veturiksi, vaikka se on usein valjastettu vedettäväksi vaunuksi. Aseteknologia kiehtoo eniten sotahistorian harrastelijoita, jotka jumittuvat helposti hedelmättömään väittelyyn yhden tietyn aseen tai teknologian vaikutuksesta sotien lopputuloksiin. Akateemiset sotahistorioitsijat puolestaan sortuvat liian helposti teknologian kokonaisvaltaiseen ohittamiseen sotahistoriasta keskusteltaessa, mikä ei sekään ole kannatettava tapa (joskin se on ymmärrettävä, kun muistaa akateemisten historioitsijoiden halun pitää väliä diletanttien mölyävään joukkoon).

Sotalaitosten historia on aivan oleellinen osa kaikkea sotahistoriaa. Sotaa käyvät ihmiset, mutta he käyvät sitä sotalaitosten instituutioiden, resurssien ja rakenteiden puitteissa. Tällöin on hyvä pitää mielessä Karl Marxin kuuluisa huomio historian luonteesta: ”Ihmiset tekevät itse historiansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Niinpä esimerkiksi osmanien sulttaanikunnan ja Keski-Eurooppaa hallinneiden Habsburgien alituista sotaa ja sen luonnetta on mahdoton ymmärtää, ellei tunne osmanien sotalaitosta, joka perustui janissaarien sotilasluokan täydentämiseen kristityiltä kaapatuilla pojilla sekä oman sipahi–ratsueliitin palkitsemiseen viholliselta vallatuilla läänityksillä. Vastaavasti Napoleon Bonaparten sotilaallinen menestys selittyy koko kontekstissaan vasta ymmärtämällä vallankumouksellisen Ranskan sotalaitoksen, jossa Bourbonien aiempi värvätty ammattiarmeija oli korvattu yleiseen asevelvollisuuteen perustuneella massa-armeijalla (levée en masse). Oli helpompaa olla sotilaallinen nero, kun käytössä oli kymmenien tuhansien sotilaiden sijasta satoja tuhansia. Sotalaitosten historiassa on hyvä pitää mielessä myös sotahistorian rakenteellinen ja ympäristöllinen luonne. Uudempi sotahistoria onkin painottanut yhteiskunnan rakenteiden ja tuotantovälineiden omistussuhteiden yhteyttä sotalaitoksen järjestämiseen ja sodankäynnin tapoihin. Siten vaikkapa varhaismodernin aikakauden sotalaitosten uudistukset, sodankäynnin mittakaavan kasvu sekä sotatilojen lähes katkeamaton jatkuvuus selittyvät ymmärtämällä varhaismodernien mahtivaltioiden pakottavan tarpeen palkita siviilihallintoa ja sotalaitosta dominoinutta aatelissäätyä maaomaisuudella, jota oli mahdollista hankkia lisää ainoastaan valloitussodilla. 

Lopuksi on hyvä pohtia sitä, että sodan historia on myös rauhan historiaa, sillä yhtä ei määritelmällisesti voi olla olemassa ilman toista. Sotahistorian yleiskäsitteen alla on syytä tutkia myös rauhanvälittämisen, rauhanturvaamisen, aseista riisunnan ja pasifismin historiaa. Näistä näkökulmista on oman aikamme yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kansalaisaktivismin kannalta jopa enemmän hyötyä, kuin sotahistorian rajaamisesta vain väkivallan ja kriisien poikkeuksellisiin ajanjaksoihin.

Kaatuneiden muistopäivänä, 17. toukokuuta 2020.

Sotilasurakoitsijatar

Tryntje Helfferichin kirja The Iron Princess (2013) kertoo eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) keskeisimmistä mutta sodan perinteisen historiankirjoituksen aivan liian kevyesti ohittamasta henkilöstä, Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabethista. Hessen-Kasselin ruhtinaskunnalla oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa pitkä ja polveileva historiallinen konteksti, jota Helfferich avaa kirjassaan vain lyhyesti. Edellisellä vuosisadalla Hesse oli ollut eräs Saksan merkittävimmistä ruhtinaskunnista, ja sen maakreivi Philipp I oli kuulunut uskonpuhdistuksen varhaisiin keulahahmoihin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinassäädyn sisällä. Philipp I oli Saksan suurista ruhtinaista ensimmäinen, joka ryhtyi julkisesti tunnustamaan Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin reformoituja oppeja. Philipp I teki ruhtinaana muutamia huonoja ja kauaskantoisia valintoja. Päätös ryhtyä keisari Kaarle V:tä vastaan kapinoivan Schmalkaldenin liigan yhdeksi johtohahmoksi osoittautui huonoksi valinnaksi Mühlhbergin taistelukentällä vuonna 1547 koetun sotilaallisen tappion seurauksena. Vieläkin huonompi päätös oli harrastaa kaksinnaimista ja jakaa sen jälkeen Hessen ruhtinaskunta tasan eri jälkeläisten välillä. Tämän seurauksena Hesseen muodostui kaksi suvun päähaaraa, Hessen-Kassel ja Hessen-Darmstadt, jotka ajan myötä jakoivat keskenään loput muinaisesta ruhtinaskunnasta, erityisesti johtavana yliopistokaupunkina tunnetun Hessen-Marburgin. Suvun kahta päähaaraa erotti toisestaan myös uskonto, sillä Hessen-Kasselin maakreivien pitäytyessä Philippin kalvinistisessa uskossa suvun darmstadtlainen haara löysi henkisen kodin luterilaisesta kirkosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Hessen-Kasselin maakreivi Moritz ja hänen poikansa Wilhelm V olivat jäseninä keisaria ja katolista liigaa vastustavassa protestanttisessa unionissa. Sodan kulku ei suosinut maakreivi Moritzia, joka joutui luovuttamaan vuoden 1627 ns. Hauptakkordissa Hessen-Marburgin aivan kokonaisuudessaan keisarin kanssa liittoutuneelle Hessen-Darmstadtin sukulaiselleen. Kun Kustaa Aadolfin Ruotsi liittyi mukaan sotaan vuonna 1630, uusi maakreivi Wilhelm V lukeutui Pohjolan leijonan ensimmäisiin ja uskollisimpiin liittolaisiin Saksan maaperällä. Kustaa Aadolf palkitsi liittolaistaan voittomailla, jotka oli paloiteltu kirkollisten ruhtinaitten läänityksistä. Marburg pysyi yhä kuitenkin Hessen-Darmstadtin maakreivi Georgilla, joka oli onnistunut taivuttamaan Kustaa Aadolfin tunnustamaan ruhtinaskuntansa puolueettomuuden sodassa. Kustaa Aadolfin kuolemaa seuranneina vuosina keisarilliset sotajoukot valtasivat Saksaa takaisin ruotsalaisilta pala palalta, ja myös suuri osa Hessen-Kasselin ruhtinaskunnasta joutui vihollisen miehittämäksi. Sotilaallinen tilanne oli kuitenkin 1630-luvun lopulla monimutkainen, sillä vaikka suuri osa Hessen-Kasselista oli menetetty, Wilhelm V omasi yhä voimakkaat sotajoukot, jotka puolestaan miehittivät laajoja alueita Westfalenissa, Reinin alajuoksulla ja Itä-Friisinmaalla Pohjameren rannikolla. Tässä sotilaallisesti paradoksaalisessa tilanteessa Wilhelm V menehtyi kulkutautiin Itä-Friisinmaalla vuonna 1637. Koska maakreivin poika Wilhelm VI oli tuolloin vasta lapsi, vastuu ruhtinaskunnan ja sen sotajoukkojen johtamisesta siirtyi maakreivin puolisolle Amalia Elisabethille.

Tryntje Helfferichin kirja seuraa tätä vaihetta kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa maakreivitär Amalia Elisabeth luotsasi ruhtinaskuntaansa sodankäynnin ja rauhanneuvotteluiden ristiaallokossa. Helfferich ei epäröi kuvata Amalia Elisabethia kondottiereksi ja sotilasurakoitsijaksi. Maakreivitär ymmärsi täysin aikakauden sodankäynnin luonteen, jossa ei ollut oleellista se, kuka armeijoita elätti, vaan se, missä niitä elätettiin. Vaikka keisarilliset joukot ja Hessen-Darmstadtin kätyrit pitivät hallussaan suurta osaa itse Hessen-Kasselista, maakreivitär Amalia Elisabeth oli yhä sodan keskeinen peluri niin kauan kuin hänen omat sotajoukkonsa miehittivät Itä-Friisinmaan kreivin sekä Kölnin ja Mainzin kirkollisten vaaliruhtinaiden maita. Siten Amalia Elisabeth saattoi antaa sodan elättää itsensä, sillä joukkojen majoitus, ruokkiminen ja rahoittaminen oli sysätty miehitettyjen alueiden asukkaiden harteille. Samalla Amalia Elisabeth vapautui itseensä nuivasti suhtautuneista Hessen-Kasselin maasäädyistä, joiden myöntämällä rahoituksella ei käytännössä ollut mitään virkaa maakreivittären sodankäynnin kannalta. Miehitetyt alueet olivat myös äärimmäisen arvokkaita pelipanoksia vuonna 1642 käynnistyneissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa, sillä Mainzin ja Kölnin vaikutusvaltaiset katoliset ruhtinaspiispat olivat valmiita melkein mihin tahansa myönnytyksiin päästäkseen pois hesseniläisten miehittäjien rautasaappaiden alta. Miehitysalueiden avulla Amalia Elisabeth onnistui Westfalenin rauhassa kiristämään ruhtinaskunnalleen suolaiset 600,000 taalerin suuruiset sotakorvaukset keisarikunnan muilta säädyiltä.

Helfferichin kirja kyseenalaistaa sen usein toistetun näkemyksen, ettei kolmikymmenvuotisessa sodassa lopulta ollut kyse uskonnosta. Kalvinistisen uskon puolustaminen oli Amalia Elisabethin sota- ja rauhantavoitteista kuitenkin se tärkein ja alue, jossa hänellä oli vain vähän halua myöntyä minkäänlaisiin kompromisseihin. Kalvinistista uskontoa ei ollut sisällytetty vuoden 1555 uskonrauhaan, ja keisarikunnan instituutioiden silmissä ns. Augsburgin uskontunnustus tarkoitti ainoastaan luterilaisia eikä ketään muita. Näin ollen kaikilta niiltä kirkollisen omaisuuden maallistamisilta, joita Hessen-Kasselin maakreivien kaltaiset kalvinistiset ruhtinaat olivat tehneet vuoden 1555 jälkeen, puuttui Augsburgin uskonrauhan mukanaan tuoma laillisuuden suoja. Koska myös vuonna 1635 solmittu Prahan rauha oli jättänyt kalvinististen ruhtinaiden perustuslaillisen statuksen epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi, maakreivi Wilhelm V oli kieltäytynyt yhtenä harvoista saksalaisruhtinaista liittymästä rauhaan mukaan. Westfalenin rauhanneuvotteluissa Amalia Elisabeth pysyi järkähtämättä siinä kannassa, että tulevan rauhan tuli artikuloida selvästi kalvinistien sisällyttäminen yhtäläisenä uskonnollisena ryhmänä uuteen perustuslailliseen järjestelmään, mikä taipumattomuus ärsytti maakreivittären tärkeimpiä liittolaisia, katolisia ranskalaisia ja luterilaisia ruotsalaisia. Amalia Elisabeth sai lopulta kuitenkin tahtonsa lävitse, ja kalvinistit sisällytettiin Augsburgin uskonrauhan mekanismeihin omana erillisenä uskontunnustuksenaan, confessio variatana. Tämä tunnustus laillisti Hessen-Kasselin ruhtinaiden oikeuden toimia alueellisten kirkkojen päämiehinä, vaikkakin Amalia Elisabeth joutui luopumaan territoriaalisen ruhtinaan oikeudesta määrätä ruhtinaskunnan luterilaisia asukkaita kääntymään kalvinistiseen uskoon.

Amalia Elisabethin sotahistoriaan lukeutui myös Hessen-Darmstadtin kanssa jatkettu kiista Marburgin hallinnasta, mitä kiistaa käytiin vuosina 1637–1648 sekä diplomatian saralla että asein. Aluksi Hessen-Darmstadt miehitti Marburgia keisarillisten armeijoiden tuella, mutta myöhemmin maakreivittären omat joukot valtasivat kaupungin ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa tuella. Vaikka kiista Marburgin hallinnasta oli äärimmäisen tärkeä Hessen kummankin sukuhaaran kannalta, ruotsalaisten, ranskalaisten ja jopa keisarillisten kannalta kyseessä oli suvun sisäinen kiista ilman sen suurempaa poliittista merkitystä. Keisarikunnan muut säädyt hermostuivat hesseniläisten keskinäisestä kiistasta, sillä se viivästytti aluksi Prahan rauhan ehtojen täytäntöönpanoa sekä myöhemmin yleisen rauhansopimuksen aikaansaamista Westfalenissa. Amalia Elisabeth onnistui lopulta kampeamaan tässäkin asiassa itseään tyydyttävän kompromissiratkaisun, jossa neljäsosa Marburgista siirtyi Hessen-Kasselille. Marburgin kuuluisan yliopiston hallinnointi jaettiin sukuhaarojen välillä tasan siten, että Hessen-Darmstadt päätti teologian ja filosofian professorien valinnoista ja Hessen-Kassel valitsi oikeus- ja lääketieteen professorit.

Amalia Elisabeth ajoi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä johdonmukaisesta visiota uudesta keisarikunnasta, jossa alemmat ruhtinassäädyt olisivat tasavertaisia päätöksentekijöitä keisarin ja mahtavien vaaliruhtinaiden kanssa. Tämä visio ei sinällään toteutunut, mutta niin sanottu westfalenilainen järjestys, jossa keisarikunnan ruhtinaskunnista tuli suvereeneja päätöksentekijöitä sodan ja rauhan saralla, on paljon velkaa Amalia Elisabethin alkuperäiselle näkemykselle. Tässä mielessä ei olisi lainkaan kohtuutonta nostaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä modernin valtiojärjestelmän pioneeriksi.

Tryntje Helfferich ei ole lainkaan välinpitämätön sille seikalle, että Amalia Elisabeth oli naispuolinen hallitsija ja siten sangen poikkeuksellinen kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden Saksassa. Naishallitsijana Amalia Elisabeth osasi pelata taitavasti sekä rikasta että köyhää. Marburgin hallinnasta käydyissä kiistoissa Amalia Elisabeth esiintyi johdonmukaisesti pienten orpolasten surkeana leskiäitinä, jota ilkeä maakreivi Georg pelkkää julmuuttaan kiusasi. Samaan aikaan maakreivitär itse miehitti täysin häikäilemättömästi Itä-Friisinmaata ja Westfalenin kirkollisia läänityksiä välittämättä lainkaan paikallisten säätyjen ruikutuksesta. Ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa suuntaan Amalia Elisabethin piti näyttäytyä samanaikaisesti niin heikkona, että hänen sotilaallisesta auttamisestaan tuli liittolaisille prioriteetti, sekä niin vahvana, että hänen auttamisestaan vaikutti olevan jotain hyötyä.

Amalia Elisabeth herätti aikalaisissa suurta huomiota ja voimakkaita tunteita. Eräs tanskalainen diplomaatti luonnehti häntä ”vuosisatamme sankarittareksi” ja ”nerokkaaksi hermafrodiitiksi.” Kardinaali Richelieu, eräs maakreivittären horjumattomimmista varhaisista liittolaisista, kuvasi häntä ”rohkeaksi naiseksi, joka hyveellisyydellään voitti sukupuolensa heikkoudet.” Toisaalla katkera maakreivi Georg kuvasi sukulaismiehensä puolisoa ”naispuoliseksi imbesilliksi,” mikä luonnehdinta ei tosin antanut kauhean ylevää kuvaa Georgista itsestään, joka joutui toistuvasti nopeaälyisen maakreivittären jallittamaksi. Keisarillismielinen jesuiitta liitti Amalia Elisabethin kolmanneksi ”gorgoniksi” Ruotsin kuningatar Kristiinan ja Ranskan leskikuningatar Anne Itävaltalaisen rinnalle. Tässä vertaisryhmässä myös nykyhistorian olisi hyvä muistaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä, Westfalenin järjestelmän voimakasta muokkaajaa ja erästä kolmikymmenvuotisen sodan viimeisistä suurista sotilasurakoitsijoista. 

Tryntje Helfferich, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge MA: Harvard University Press, 2013).

Kuninkaan historioitsija Niels Slange

Pohjoiseurooppalaisen historiankirjoituksen alkuvaiheita määrittävät vahvasti kuninkaalliset tai hovihistorioitsijat. Näillä käsitteillä tarkoitetaan sellaisia historioitsijoita, jotka kirjoittivat teoksia kuninkaallisina tilaustöinä tai hovin vakituisina työntekijöinä. Varhaismodernissa Ruotsissa hovihistorioitsijoiden traditiota edustivat vaikkapa Johannes Magnus (1488–1544), Daniel Hund (1537–1611), Johannes Messenius (1579–1636), Arnold Johan Messenius (1607–1651), Bogislav Chemnitz (1605–1678) ja Samuel von Pufendorf (1632–1694). Myös Tanskassa oli 1500-luvulla oma kuninkaallisten historioitsijoiden traditio, mutta sen edustajat, kuten Christiern Pedersen (1480–1554) ja Anders Sørensen Vedel (1542–1616), keskittyivät lähinnä toimittamaan uusia versioita ja käännöksiä legendaarisen Saxo Grammaticuksen (1160–1220) keskiaikaisesta riimikronikasta. Vuonna 1595 nuoren kuningas Kristian IV:n kansleri Arild Huitfeldt (1546–1609) kuitenkin irtaantui jo Saxo Grammaticuksen pauloista ja julkaisi lyhyen historian kuninkaan isoisästä Kristian III:sta (1503–1559).

Kristian IV itse (1577–1648), varhaismodernin Tanskan kuninkaista loisteliain ja legendaarisin, sai 1600-luvun lopulla myös oman virallisen historiikkinsa. Kristian IV:n tuleva elämäkerturi Niels Pedersen Slange syntyi vuonna 1656 säätyläiseen perheeseen. Hänen isänsä Peder Villadsen oli taustaltaan pappi ja oli osallistunut kirkollisen säädyn edustajana vuoden 1660 valtiopäiville, joilla Frederik III ajoi papiston ja porvarien tuella (ja aatelistoa vastaan) kuninkaalliseen yksinvaltaan perustuneen hallitusuudistuksen. Peder Villadsen oli ollut kuninkaallisen absolutismin äänekäs kannattaja, mistä syystä kuningas palkitsi hänet Viborgin hiippakunnan piispanviralla. Villadsen alkoi tuona aikana käyttää sukunimeä Slange, millä nimellä hänen isoisoisänsä piispa Peder Thørgensen oli väitetysti aateloitu kuningas Juhanan toimesta 1500-luvun vaihteessa. Niels Slangen äiti Dorethe omasi myös arvostetun sukutaustan, sillä hänen isänsä Niels Pedersen Aurelius oli ollut itämaisten kielten professori ja Kööpenhaminan yliopiston rehtori.

Suku- ja säätytausta suorastaan pakotti Niels Slangen virkamiesuralle kuninkaallisen keskushallinnon palveluksessa. Peder Villadsen kuoli vuonna 1673, ja vuotta myöhemmin Niels Slange aloitti opintonsa Kööpenhaminan yliopistossa. Kykyjensä ja taustansa puolesta Slange nousi pian akateemisen maailman eliittiin, ja hänen patronuksenaan yliopistossa näyttäisi vaikuttaneen itse historioitsija Vitus Bering, jonka ensimmäinen vaimo oli ollut Slangen täti. Bering (1617–1675) kuului tanskalaisten hovihistorioitsijoiden uuteen sukupolveen, joka oli irtaantunut Saxo Grammaticuksesta ja keskittynyt kiillottamaan Tanskan kuninkaiden kilpeä kotona ja ulkomailla. Beringin pääteos Florus Danicus oli Tanskan keskiajan kuninkaiden historia, joka tosin ilmestyi vasta vuonna 1698, toistakymmentä vuotta Beringin kuoleman jälkeen. 1670-luvun Tanskassa oli enemmän tarvetta politiikan ja hallinnon ammattilaisille kuin kirkonmiehille, mistä syystä Slange päätyi yliopiston jälkeen diplomatian palvelukseen eikä pappisuralle. Vuosikymmenen lopulla Slange matkusti Saksan, Alankomaiden, Englannin ja Ranskan väliä lähettiläs Just Høgin sihteerinä. Diplomaattinen matkailu mahdollisti oleilut Oxfordin, Cambridgen ja Sorbonnen yliopistoissa, missä Slange lisäsi tietämystään kielistä, historiasta ja uudesta oppiaineesta, taloustieteestä.

Vuonna 1681 Slange palasi Tanskaan, missä hän sai sihteerin viran niin sanotusta tanskalaisesta kansliasta. Tämä oli kuninkaallisen keskushallinnon aivan keskeisin instituutio, jonka kautta kuninkaan määräykset kulkivat Tanskan valtakunnan eri osiin. Tanskalaisen kanslian rinnalla toimi saksalainen kanslia, joka vastasi kuninkaan kirjeenvaihdosta ulkomaille sekä Oldenburgien valtakunnan saksalaiseen osaan Holsteinissa. Sihteerinä Slange ei saanut palkkaa, mutta pian hän nousi uudessa rankijärjestelmässä sekä hallinnon että yhteiskunnan tikapuilla neuvosmieheksi, lääninsihteeriksi ja lopulta kansliakollegion asessoriksi. Näiden virkojen rinnalla Slange oli asessorina myös hovi- ja kaupunkioikeuksissa sekä jäsenenä tai johtajana useissa kuninkaallisissa alaneuvostoissa ja komissioissa. Vuonna 1731 Slange nostettiin virallisesti aatelissäätyyn.

Nämä virkatermit kielivät merkittävästä hallinnon murroskohdasta Oldenburgien Tanskassa. Yksivaltiuden toteuttamisen ja aristokratian dominoiman valtaneuvoston merkityksen vähenemisen seurauksena Fredrik III ryhtyi uudistamaan Tanskan hallintoa ruotsalaisten esikuvien mukaisesti. Valtaneuvoston alapuolelle synnytettiin ruotsalaismallisia kollegioita, jotka toimivat käytännössä modernien ministeriöiden esiasteina. Tanskalainen ja saksalainen kanslia yhdistettiin omaksi kollegiokseen, jota johti presidenttinä kuninkaan kansleri. Tässä, kuten kaikissa muissakin kollegioissa, presidenteillä oli alaisinaan joukko sihteereitä ja asessoreja. Muita kollegioita olivat valtiovarainkollegio (rentekammeret), sotakollegio (krigsrådet), amiraliteetti (admiralitet) sekä oikeuskollegio (justitien). Ruotsin esimerkin mukaisesti Tanskassa toteutettiin vuonna 1699 rankijärjestelmä, jossa määriteltiin virkamiesten keskinäinen arvoasema toisiin virkoihin verrattuna. Vuonna 1671 Tanskassa oli ryhdytty myös myöntämään kreivien ja paronien aatelisarvoja, jotka olivat aiemmin olleet käytössä ainoastaan Oldenburgien valtakunnan saksalaisissa osissa. Merkittävin innovaatio oli ollut ratsupalveluksen ja aatelisstatuksen irrottaminen toisistaan 1660-luvulla. Tanskalainen aatelisto ei enää koostunut rajatusta joukosta ratsupalvelusta suorittaneita sukuja, vaan yhteiskunnan ylimpään kastiin saattoi päästä myös virkauraa pitkin – mitä reittiä Slange itse lopulta nousi aatelissäätyyn. Nämä uudistukset muodostivat sen taustakontekstin, jossa Niels Slange ryhtyi joskus 1700-luvun vaihteessa valtaisaan urakkaansa eli kuningas Kristian IV:n elämäkerran kirjoittamiseen.

Kansliakollegion sihteerinä ja asessorina Slangella oli pääsy valtiovallan arkistoihin ja asiakirjoihin. Slangen urakan selkärankana olikin mittava arkistotyö, josta ei kuitenkaan ole jäänyt seurattavaa asiakirjajälkeä itse ilmestyneeseen kirjaan aikakaudelle tyypillisen lepsun viitekäytännön takia. Asiakirjojen ja kirjeiden rinnalla Slange käytti myös 1600-luvun painettuja lähteitä, kuten saksalaista uutiskronikkaa Theatrum Europaeum. Muiden 1700-luvun historioitsijoiden tavoin myös Slange täytti alaviitteet anekdooteilla, lisähuomioilla ja kommentaareilla, mistä syystä neliosaiseksi paisuneen Kristian IV:n elämäkerran lävitse kulki rönsyilevä alaviitteiden varjokertomus. Itse leipäteksti noudatteli kuitenkin kronologista rakennetta, mikä mahdollisti Slangelle erilaisten syy–seuraussuhteiden avaamisen lukijalle. Sanomattakin on selvää, ettei Slangen kirja ollut minkäänlainen ”warts-and-all” -elämäkerta Kristian IV:stä, mutta se ei ollut myöskään pelkkää liehittelevää hagiografiaa. Slangen historiikki on luonut pohjan sille tavalle, missä Kristian IV:n valtakautta avataan erilaisten uudistusten ja kriisien kautta. Väkivaltaisella vuosisadalla Kristian IV ryhtyi sotilaallisiin uudistuksiin paikatakseen ratsupalveluksen puutteita entistä suuremmalla ja vakituisemmalla armeijalla, mitä kehityskaarta myös Slange kuvaa kirjassaan. Slangen henkilökohtaisia kiinnostuksenkohteita valaisee kenties se seikka, että hän muistaa mainita myös kuninkaan kiinnostuksen arktisten alueiden taloudelliseen käyttöön sekä tämän perustaman Tanskan Itä-Intian kauppakomppanian, jonka koko olemassaolo on aika ajoin unohtunut monilta myöhemmiltä historioitsijoilta. Slangen näkökulmien ymmärtämiseksi on syytä muistaa, että hän kirjoitti kirjansa oman aikakautensa eli absolutismin ja virka-aatelin määrittämästä kontekstista käsin. Slangen kuvaama Kristian IV ei ole se riikinkukkomainen renessanssiruhtinas, miksi Kristian IV itsensä pitkälti mielsi, vaan seuraajansa Fredrik III:n hallinnollisten mullistusten ja suoranaisen "ylhäältä tuotetun vallankumouksen" valmistelija ja pohjatyön tekijä. 

Läkähdyttävän informatiivisuutensa ansiosta Slangen kirjoittama elämäkerta on yhä tänäkin päivänä aivan oleellista lähdemateriaalia Kristian IV:n valtakauden tutkijoille. Eräs kirjan suuria rikkauksia on se, että se toimii sekundääritutkimuksen rinnalla myös aikalaislähteiden kokoelmana: Slange translitteroi suuret määrät aikalaiskirjeitä sekä asiakirjoja ja liitti ne mukaan käsikirjoitukseensa.

Niels Slange ei itse koskaan päässyt näkemään elämäntyönsä julkaisemista. Vaikka Slange ei saanut kruunulta palkkaa kirjansa kirjoittamiseen, kuningas Kristian VI (1699–1746) lopulta sitoutui kustantamaan sen painattamisen. Kristian VI myös nimitti Hans Gramin kirjan viralliseksi arvioijaksi ja kustannustoimittajaksi. Slange joutui käymään elämänsä viimeiset vuodet pitkäpiimäistä neuvottelua Gramin kanssa kirjan yksityiskohdista, sillä omasta arvovallastaan tarkkaa huolta pitänyt kuningas ei halunnut kirjaan luiskahtavan mitään virallisen totuuden vastaisia väittämiä. Slangen kuoltua vuonna 1737 Gram jatkoi käsikirjoituksen ruotimista ja sen kustannustoimittamasta painovalmiiseen kuntoon. Gramin itsensä kuollessa vuonna 1748 kirjan kustannustoimitus oli viimeisiä arkkeja vaille valmis. Kirja julkaistiin lopulta seuraavana vuonna Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjapainon kautta. Tanskaksi kirjoitettu elämäkerta olisi todennäköisesti säilynyt pohjoismaalaisena kuriositeettina, ellei sitä olisi julkaistu vuonna 1771 saksankielisenä käännöksenä. Tässä muodossa kirja on myöhemmin levinnyt muualle Eurooppaan ja lopulta digitalisoitu erinäisillä alustoilla nykytutkijoiden hyödyksi.  

Lähteitä:

C. F. Bricka, toim, Dansk biografisk lexikon (Kööpenhamina: Gyldendalske Boghandels Forlag, 1887–1905). 

Leon Jespersen, 'The Constitutional and Administrative Situation'. Leon Jespersen, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000).

Niels Slange, Geschichte Christian des Vierten Königs in Dännemark (Kööpenhamina ja Leipzig: Friedrich Christian Pelt, 1771). 

Waldemar Westergaard, ’Danish History and Danish Historians’. The Journal of Modern History, Vol. 24, No. 2 (June 1952).