Ranskan ja Preussin sodan syttyminen ja sen raportointi suomalaisessa lehdistössä 150 vuotta sitten

Tänään tulee kuluneeksi tasan 150 vuotta siitä, kun keisari Louis Napoleonin johtama Ranska julisti sodan Saksaa hegemonia-asemassa hallinneelle Preussin kuningaskunnalle. Alle puoli vuotta kestänyt sota päättyi Ranskan tappioon, joka puolestaan kaatoi Louis Napoleonin keisarikunnan ja johti uuteen hallitusmuotoon, niin sanottuun kolmanteen tasavaltaan. Mutta miten sodan syttyminen näkyi 150 vuotta sitten suomalaisessa lehdistömediassa? Kysymyksen selvittämiseksi tarkastelemme neljää aikalaissanomalehteä, jotka ovat ruotsinkieliset Hufvudstadsbladet ja Finlands Allmänna Tidning sekä suomenkieliset Suomalainen Wirallinen Lehti ja Tampereen Sanomat. Viikonpäivä 19.7 oli vuonna 1870 tiistai eli arkipäivä.

Ranskan ja Preussin välisen sodan uhka oli Hufvudstadsbladetin etusivulla ensimmäinen sähkeuutinen. Ranskan lakia säätävä kansalliskokous oli äänestänyt sotarahoituksen puolesta, vasemmiston edustajia oli estetty pääsemästä ääneen. Brittilehdistö kannusti maataan tiukkaan puolueettomuuteen ja tuomitsi voimakkaasti keisari Napoleonin ”rauhan rikkomisesta.” Nämä sähkeet tulivat Tukholman kautta 17. heinäkuuta eli Hufvudstadsbladetissa ei sota ollut vielä alkanut. Brysselistä oli 13. heinäkuuta kuulunut tieto, että belgialaiset olivat marssittaneet joukkoja Ranskan rajalla. Pioneerirykmentin kerrottiin miehittäneen rautatien risteyskohdan, josta kulki raiteita sekä Ranskan että Saksan suuntaan. Wienistä kuului tieto 14. heinäkuuta, että Itävalta ei voinut omaksua sotaan muuta kuin puolueettoman asenteen ainakin siksi aikaa, kun sota pysyisi Saksan ja Ranskan alueilla. Muissa ulkomaanuutisissa kerrottiin Pekingissä 25. kesäkuuta sattuneesta verilöylystä, jossa kiinalaiset olivat surmanneet joukon ranskalaisia pappeja ja ”hyväntekeväisyyssisaria.” Myös kolme venäläistä oli murhattu, koska hyökkääjät olivat erehtyneet pitämään näitä ranskalaisina. Teon motiivina vaikutti olleen viha katolista kirkkoa ja sen harjoittamaa käännytystyötä kohtaan. Saigoniin sijoitettu ranskalainen laivue oli saanut käskyn purjehtia kahdentuhannen sotilaan voimin Pekingin lähellä sijainneeseen Quingdaoon ja ottaa kaupunki haltuunsa.

Virallisempi lehti Finlands Allmänna Tidning omisti suurimman osan etusivustaan keisarilliselle asetukselle luotseista ja majakanvalvojista. Virallisen uutiskynnyksen ylitti myös tieto Brasilian rannikolla puhjenneesta keltakuumeesta, mikä uutinen ”annettiin asianomaisille tiedoksi”, tarkoittaen mitä ilmeisimmin Etelä-Amerikkaan suuntaavien laivojen varustajia ja miehistöjä. Pietarista annettiin tieto keisarinnan suunnitelmasta matkustaa elokuun alussa Krimin niemimaalle, minne odotettiin saapuvaksi myös itse keisaria tämän palattua takaisin Kaukasukselta. Moskovasta kerrottiin eversti Karganoffin löytäneen kesäkuun alussa Kaspianmerellä sijaitsevalta Budatschin saarelta neljäntoista eversti Rukinin osastoon kuuluneen kasakan ruumiit.

Vihdoin epävirallisempi mutta aivan uunituore uutissähke kertoi sodan syttymisestä Ranskan ja Preussin välillä. Edellisenä päivänä oli Kööpenhaminassa pidetty suuri mielenosoitus sodan puolesta ja Preussia vastaan; Holsteinin menetys Preussille vuonna 1864 käydyssä sodassa kirveli selvästi yhä tanskalaisten mieliä. Bernistä kerrottiin sveitsiläisten mobilisoineen viisi divisioonaa estämään baijerilaisten sotajoukkojen mahdollinen kulku Sveitsin alueen kautta. Huolestuttavin uutinen kertoikin Württembergin ja Baijerin kuningaskuntien mobilisoivan omia armeijoitaan; Ranska ei siis kävisi sotaansa vain Preussia vaan koko Saksaa vastaan. Saksalaisista lehdistä kantautuneiden tietojen mukaan Ranskan maavoimat marssivat jo maan itärajaa kohti, ja rannikkosatamista oli lähetetty panssarilaivoja sekä suuri kuljetuslaivasto kohti Elbejoen suuta tai jopa Itämerta. Ranskan hallitseman Algerian kenraalikuvernööri, marsalkka Mac-Mahon oli saanut määräyksen palata Ranskaan. Yksi Pariisista lähetetty divisioona oli jo saapumassa Mosellen hallintopiiriin Luxemburgin eteläpuolella. Ranskan itäisissä osissa ja Lyonissa koottiin parhaillaan 150 00 miehen vahvuista armeijaryhmää. Toinen, 115 000 miehen vahvuinen armeijaryhmä, oli jo lähes kokonaan mobilisoitu ja valmiina marssimaan itään muutaman päivän sisällä. Algeriasta oltiin siirtämässä Ranskaan seitsemän ratsuväendivisioonaa ja yhdeksän jalkaväendivisioonaa, joihin kuului zuaavien eliittisotilaita sekä pohjoisafrikkalaisia siirtomaajoukkoja. Ranskan itärajalle kerrottiin jo edellisenä päivänä siirtyneen suuret määrät yleisesikunta- ja insinööriupseereja. Lennätinlinjat ympäri Eurooppaa kävivät kuumina. Finlands Allmänna Tidning raportoi kiihkeästä diplomaattisesta toiminnasta eri pääkaupunkien välillä. Louis Napoleonin tallimestari Bourgoing oli kuulemma matkannut Pietariin jossain erityistehtävässä, ja Pariisin ja Pietarin välillä oli tiettävästi käyty aktiivista viestinvaihtoa. Lehden lukijoita lienee tuolloin mietityttänyt, mahtoiko Venäjän keisarikunta ja sen siivellä myös Suomen suuriruhtinaskunta aikoa liittyä mukaan sotaan Ranskan puolella.

Keisarin antama luotsi- ja majakka-asetus täytti myös Suomen Wirallisen Lehden etusivun. Tämän lisäksi lehti asetti ylimmäksi tietolaatikoksi tiedonannon Suomen Pankin tilasta. Metallivarojen ja ulkona olevien lainojen yhteissumma oli 48 995 167 markkaa ja 40 penniä. Liikkeellä oleva setelimäärä oli 31 651 234 markkaa. Seuraavan sivun kotimaan uutisissa oli surullinen tieto 8–10 vuotiaan pojan hukkumisesta ”keisarinpalatsin edustalla”, tarkoittaen mitä ilmeisimmin Kauppatorin rantaa. Kuopion läänin kuvernööri ilmoitti uusista toimenpiteistä viinan salapolton kitkemiseksi. Esimerkiksi maanomistaja, joka ei informoinut viranomaisia maillaan tapahtuvasta salapoltosta, saatettiin vastedes tuomita 40–100 markan sakkoihin. Tampereen pumpulitehtaassa kuului taaskin olleen tulipaloja, perjantaina kutomahuoneesta ja lauantaina sekoitushuoneesta. ”Kaikesta näkyy, että murhapolttajan käsi on tästä liikkunut.” Murtovarkaat olivat vierailleet Paimion emäkirkossa ja Jaakopin rukoushuoneessa. Edellisestä oli viety 40 markkaa kuparirahoja, messupaita ja pala alttarivaatetta, jälkimmäisestä kolme markkaa rahaa.

Vihdoin kolmannella sivullaan Suomen Wirallinen Lehti kertoo Ranskan ja Preussin tilanteista. Ranskan lainsäädäntökokouksen sisäinen lausuma oli kertonut sodan julistamisesta jo 16. heinäkuuta, joten Ranskan virallinen sodanjulistus Preussille ei tullut enää kenellekään yllätyksenä 19. heinäkuuta. ”Rauha on rikottu. Sota on syttynyt Franskan ja Preussin kesken. Wiime perjantaina ilmoitti Franskan hallitus lainlaatijakunnalle, että se oli julistanut sodan Preussille. Kaikista näkyy että Franska alusta alkain on tahtonut sotaa Preussin kanssa, ja waan otti syyksi tuon Hohenzollernin prinssin ehdotuksen Espanjan kuninkaaksi, koska muka sen kautta Preussi saisi liittolaisen Espanjastakin.” Lehti jatkoi sodan todellisen syyn pohtimista: ”Pääsyy on se, että Franska ei woi kärsiä toista niin mahtavaa waltaa rajoillansa, kuin se, joksi Preussi wiime sodan perästä Itäwallan kanssa on kohonnut ja wieläkin kohoaisi, jos sen onnistuisi saada Etelä-Saksa haltuunsa.” Lehden erikoisempi väite oli se, että vaikka Ranskassa oli tehty jo kuukauden ajan sotavalmisteluja, niihin ei ollut ryhdytty Saksassa, ”koska siellä wiimeiseen hetkeen asti luultiin, että koko riita saataisiin sowinnossa ratkaistuksi.”

Ranskan ja Preussin välisen sodan syttyminen ei koskettanut Tampereen Sanomia. Lehden pääuutinen oli ohjeistus poissaolevien äänivaltaisuudesta tulevissa kaupungin saarnaajan vaaleissa. Käytännössä poissaoleva valtuutettu kykeni käyttämään äänioikeuttaan joko oikeaoppisesti täytetyllä ja postitetulla äänestyslipukkeella tai sitten valtuutetun asiamiehen välityksellä. Samalla valtakirjalla ei kuitenkaan voinut olla useampia äänivaltaisia, eivätkä useammat äänivaltaiset voineet käyttää yhtä ja samaa asiamiestä. Tärkeä paikallinen asia oli seurakunnan komitean esitys uudesta vähemmästä kansakoulusta 7–10 vuotiaille lapsille. ”Kaupungistamme löytyy wähintäkin 200 lasta, jotka yht’aikaa owat sellaisen koulun tarpeessa.” Tampereen puuvillatehtaan toistuneet tulipalot herättivät luonnollisesti suurta huolta paikallisessa väestössä. ”Näyttää siis kun joku pahan suopa olis syypää näihin ikäviin tapauksiin.” Hämeessä seurattiin kiihkeästi epävakaata kesäsäätä, jonka seurauksena ukkosmyrskyt olivat laonneet peltoja sekä tehneet rakennuksille ja lennätintolpille vahinkoa. Eurooppalaisen suursodan sijasta suomalaisia pelotti enemmän muutaman vuoden takaisen suuren nälänhädän mahdollinen uusiutuminen.  Hämäläisiä mietitytti myös suostuntavero (nykyisen tuloveron edeltäjä) tai pikemminkin sen rajojen noudattaminen. Turun läänissä oli asiamies verottanut henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan olleet läänissä kirjoilla. Tuplaverotuksen vaara oli useimmille talonpojille paljon kauhistuttavampi ja konkreettisempi huoli kuin keisareiden ja kuninkaiden keskinäiset nahistelut kaukaisissa maissa.

Tampereen Sanomien viimeisellä sivulla oli ilmoituksia. Näin kuului niistä yksi:

”Tämän kunn 11 p:nä unohdettiin Mustaanlahteen yksi musta sateensuoja taittuneella käden sialla, se kunniallinen ihminen joka sen on korjannut tekis hywin ja palkintoa wastaan ilmoittais leski Wilhelmina Lindström’ille Latokartanosta.”

Onko kenelläkään lesken sateenvarjosta vielä havaintoa?

Intersektionaalisuus ja eliitit

Intersektionaalisuuden tutkimusmetodi on ollut viime aikoina kiihkeän kiinnostuksen kohteena julkisessa keskustelussa. Kiinnostuksen keskipisteessä on ollut erityisesti intersektionaalinen feminismi, joka pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään naisten kokemaa syrjintää ja marginalisointia. Tiivistäen kyseessä on metodi, joka asettaa yksilön erilaisten identiteettien ja näkökulmien risteyskohdaksi eli intersektioksi. Näitä identiteettejä ja näkökulmia on sukupuolen lisäksi lukuisia muitakin, kuten kieli, uskonto, etnisyys, ihonväri, koulutus, varakkuus, yhteiskuntaluokka, terveys jne. Tällöin syrjinnän ja marginalisoinnin kokemuksille kyetään rakentamaan nyanssinen ja yksilöllinen kuva, sillä kukaan yksilö ei koskaan ole vain yhden ainoan identiteetin tai kategorian edustaja.

Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu painottuu intersektionaalisuuteen juuri syrjinnän ja marginalisoinnin selittäjänä, se onnistuu metodina kuvaamaan yhtä lailla moniulotteisesti privilegion ja eliitin muodostumista. Tällöin se on tutkimusmetodina arvokas ja hyödyllinen vaikkapa varhaismodernin (n. 1500–1800) Euroopan historian tutkimukselle. Kuten marxilainen historioitsija Perry Anderson oivalsi, etuoikeutettujen eliittien rakentuminen on aivan keskeinen osa eurooppalaista valtionmuodostusta, jonka ratkaisevan tärkeä välivaihe siirryttäessä feodalismista kapitalismiin oli niin sanottu absoluuttinen eli yksinvaltainen valtio. Tällaista yksinvaltiutta, Anderson argumentoi, ei voinut olla olemassa ilman yhteiskunnallista hallintoeliittiä eli aatelistoa.

Varhaismodernin valtion muodostuminen toteutui eri tavoilla eri osissa Eurooppaa. Tällöin on syytä huomioida, että myös eliitin rakentuminen kulki eri polkuja Euroopassa ja että eliitin itseymmärryksen ja ulkoasun rakennuspalikat poikkesivat toisistaan eri valtakunnissa. Aatelinen sääty intersektiona näytti siis erilaiselta Euroopan eri kolkissa ja myös eri aikakausina. Tällaisten rakentumisten ja muutosten kehitys lienee keskeisin osa varhaismodernin Euroopan historiantutkimusta, mistä syystä intersektionaalisuuden arvo tutkimusmetodina on suuri.

Eräs valaiseva intersektionaalisen elitismin tutkimustapaus voisi olla Böömin kuningaskunta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudella. Tuolloinen Böömin kuningaskunta koostui neljästä saman kruunun alaisesta valtakunnankolkasta eli Böömistä, Sleesiasta, Määristä ja Lausitzista. Nykyään nämä alueet kattavat kokonaisuudessaan Tšekin tasavallan, minkä lisäksi ne rönsyilevät myös Slovakian, Saksan ja Puolan alueille. Tässä mielessä Böömin kuningaskunta oli jo itsessään erilaisten etnisyyksien ja kielellisten identiteettien intersektio. Vuonna 1618 Böömiä hallitsi kuninkaana Habsburgien itävaltalaiseen ruhtinashuoneeseen kuulunut Matias, joka oli myös pyhä saksalais-roomalainen keisari. Kahden hallitsijanroolin intersektiossa olleen Matiaksen hallintotyö oli tästä syystä jatkuvaa tasapainoilua ja sovittelua kahdessa eri hallitsijan roolissa ja kahden eri kruunun kantajana. Katolinen ja saksankielinen Matias hallitsi Böömiä pienen ja eksklusiivisen hallintoeliitin avulla. Ratkaisevia identiteettejä Matiaksen hallintoeliitissä olivat katolinen usko ja lojaalisuus Habsburgien ruhtinashuoneelle. Näiden kvalifikaatioiden risteyskohtaan oli lisättävä vielä koulutus, sillä vaikka Matiaksen keskushallinto Böömissä oli rajallinen, se tarvitsi palvelukseensa päteviä virkamiehiä, joilla oli ymmärrystä taloudenhoidosta, lainsäädännöstä ja juridiikasta. Tämän pienen hallintoeliitin virkakielenä oli saksa, vaikkakaan saksan kieli ei tarkoittanut saksalaista etnisyyttä; Matiaksen hallinnon vaikutusvaltaisimmat hovineuvokset olivatkin pääasiassa tšekkejä, kuten esimerkiksi Böömin kuningaskunnan kansleri Zdeněk Lobkovic sekä kuninkaalliset sijaishallitsijat Vilém Slavata ja Jaroslav Martinic.

Böömin säätyjen kapina keväällä 1618 syrjäytti Matiaksen hallintoluokan ja loi sen tilalle uuden valtaeliitin. Kapinan taustalla oli ristiriita böömiläisen aateliston sisällä. Vaikka kruunun hallinto oli keskittynyt katolisen ja Habsburgeille lojaalin eliitin käsiin, suuri enemmistö Böömin aatelistosta koostui ritariluokan jäsenistä, joiden uskollisuus kohdistui Habsburgien sijasta säätyihin ja niiden kollektiivisiin instituutioihin. Tämä maata omistava ritariluokka oli samalla erilaisten kilpailevien identiteettien risteyskohta. Maa-aateli koostui lähes yksinomaan syntyperäisistä böömiläisistä, mikä tosin ei tarkoittanut etnistä, kielellistä tai uskonnollista yhdenmukaisuutta. Vähemmistö ritareista oli saksalaista perua, jolloin myös heidän äidinkielensä oli saksa. Enemmistö ritareista oli tšekkejä, jotka puhuivat tšekkiä. Kaikki ritarit olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, sillä kaikki tšekit osasivat vähintään hyvin saksaa, ja jopa useimmat saksalaiset osasivat ainakin auttavasti tšekkiä. Kahden etnisen ja kielellisen ryhmän rajapintaa hälvensivät osaltaan myös ne alkujaan tšekkiläistä syntyperää olleet aatelissuvut, jotka olivat ryhtyneet käyttämään saksaa ensisijaisena äidinkielenään ja saksalaistaneet sukunimiään.  

Maa-aatelin intersektioon ei myöskään osunut yksi uskonto vaan monta. Vain vähemmistö ritareista oli vuonna 1618 puhdasoppisia katolilaisia, ja enemmistö heistä piti itseään utraquisteina eli keskiajan hussilaisten oppien noudattajina. Edeltäneen sadan vuoden aikana tämä enemmistö oli liukunut yhä enemmän protestanttien leiriin. Tämä leiri oli kuitenkin kirjava, sillä siihen lukeutui luterilaisia, kalvinisteja sekä niin sanottuja böömiläisiä veljiä, jotka yhdistivät keskiaikaisen hussilaisuuden teologiaa luterilaisten ja kalvinistien oppeihin. Vuonna 1575 utraquistit ja protestantit olivat sopineet yhteisestä uskontunnustuksesta (Confessio Bohemica), mikä erotti heidät aina vain vahvemmin vastauskonpuhdistuksen oppeihin ja eetokseen sitoutuneista Böömin katolilaisista.

Vuoden 1618 kapinan seurauksena Böömiin muodostui uusi valtaeliitti, jonka intersektiossa kohtasivat erilaiset protestanttiset uskonopit, saksalais-tšekkiläinen etnisyys ja kieli, ritariluokan yhteiskunnallinen tausta sekä ulkopuolisuus Habsburgien aiemmasta hallinnosta. Aiemman eliitin tunnusmerkit eli katolilaisuus, uskollisuus Habsburgeille sekä jäsenyys keskushallinnossa, rakentuivat käänteisesti syrjinnän intersektioksi. Vain harva aiemman eliitin jäsenistä menetti henkensä kapinallisten käsissä tai joutui heitetyksi tyrmään, mutta kaikki puhdistettiin hallinnon viroista, minkä lisäksi suurin osa menetti vaihtelevan määrän omaisuuttaan Böömin uuden hallinnon toteuttamissa takavarikoissa. Vuoden kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Böömin kapinallinen hallitus eli konfederaatio valitsi Böömin uudeksi kuninkaaksi Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n, jonka henkilössä yhdistyivät saksalainen etnisyys, kalvinistinen usko, jäsenyys keisarikunnan säätyjen korkeimmassa kastissa eli vaaliruhtinaiden kollegiossa sekä sukulaisuus Euroopan johtavien ruhtinashuoneiden kanssa – näistä merkittävimpinä Britannian ja Tanskan kuningashuoneet, joihin Friedrich V kytkeytyi vaimonsa Elisabeth Stuartin kautta (Elisabethin isä oli Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I ja eno Tanskan kuningas Kristian IV).

Friedrich V:n kuninkuus ja Böömin kapinallisten säätyjen valtakausi päättyivät Valkeavuoren taistelussa koettuun tappioon marraskuussa 1620. Böömin kuningaskunta siirtyi kokonaisuudessaan uuden keisarin, Matiaksen serkun Ferdinand II:n hallintaan. Ferdinand II ryhtyi puhdistamaan Böömin kuningaskuntaa systemaattisesti Friedrich V:n ja kapinallisten säätyläisten kannattajista. Jälleen kerran privilegion ja etuoikeutetun aseman intersektio pyörähti karusellina ympäri, kun aiemman eliitin tunnusmerkit muuttuivat vallanvaihdon seurauksena syrjinnän ja suoranaisen vainon kaavioksi. Valkeavuoren taistelua seuranneina vuosikymmeninä Ferdinand II ja hänen seuraajansa Ferdinand III juurruttivat Böömiin uuden eliitin, jonka intersektiossa kohtasivat uudenlaiset kategoriat. Matiaksen aikakauden esimerkkiä seuraten myös uuden eliitin keskeisiksi tunnusmerkeiksi vakiintuivat katolinen usko ja lojaliteetti Habsburgien suvulle. Aiemmin vahvassa asemassa ollut saksa korotettiin kuningaskunnan viralliseksi hallintokieleksi. Muilta osin eliitin intersektioon osoittaneet kategoriat eivät pysyneet ennallaan. Osa uudesta eliitistä koostui syntyperäisistä böömiläisistä, mutta heidän rinnalleen nousi kirjava joukko italialaisia, espanjalaisia ja muita ulkomaalaisia, jotka olivat kunnostautuneet kolmikymmenvuotisen sodan aikana Habsburgien palvelijoina joko sotakentillä tai siviilihallinnossa. Myös eliitin luonne maata omistavana luokkana muuttui, kun aiempi ritarisääty käytännössä haihdutettiin kokonaan maaomaisuuden takavarikointien kautta, ja heidän tilalleen muodostui suurmaanomistajien luokka.

Intersektionaalisen feminismin hengessä lienee aiheellista kysyä, mikä oli naisten asema näissä etuoikeuden ja eliittistatuksen vaihtelevissa intersektioissa. Nainen oli varhaismodernissa yhteiskunnassa aina miestä vähemmän privilegioitu ja monissa juridisissa olosuhteissa paljonkin heikommassa asemassa, mutta nainen oli kuitenkin silti aina säätynsä edustaja ensimmäiseksi ja sukupuolensa edustaja vasta toiseksi. Tämä totuus päti aivan erityisesti aatelissäätyyn. Böömiläisessä ritariluokassa naisen asema oli verrattain heikko sen takia, että ritariluokka oli suuri, ja esimerkiksi perimystilanteissa naisten ohitse usein pyyhälsi joku enemmän tai vähemmän läheinen miesperijä. Maaomaisuutensa säilyttämiseksi ja juridisen asemansa suojelemiseksi esimerkiksi leskillä saattoi olla kiire päästä joko uusiin naimisiin tai ainakin hankkimaan itselleen joku miespuolinen suojelija tai edes oikeusprosesseissa esiintyvä miesbulvaani.

Habsburgeilla ja heitä ympäröivällä pienilukuisella katolisella hallintoeliitillä ei ollut varaa ryhtyä lähtökohtaisesti marginalisoimaan ryhmänsä naispuolisia jäseniä. Esimerkiksi kansleri Zdeněk Lobkovicin vaimo Polyxena von Pernštejn osoittautui sangen hyödylliseksi tiedonvälittäjäksi Wienin hovin, Böömin katolisen aateliston ja Espanjan Habsburgien välillä. Polyxenan asema näiden eri tahojen risteyskohdassa oli seurausta hänen omasta kirjavasta taustastaan niin katolisena ja tšekkiläisenä aatelisnaisena kuin myös espanjalaisen äitinsä tyttärenä. Kommunikaation kulkeminen poliittisten sidosryhmien välillä tällaisen intersektion kautta oli Habsburgien päätöksenteon kannalta elintärkeää kolmikymmenvuotisen sodan vaaran vuosien aikana. Olojen vakiinnuttua sodan jälkeen naisia ryhdyttiin systemaattisesti syrjimään pienmaanomistajina ja vuokraviljelijöinä, muttei niinkään valtaeliitin jäseninä. Uusi suurmaanomistajien luokka pakotettiin noudattamaan tiukkaa agnaattista primogenituuria, jossa vanhin miespuolinen sukulainen peri maaomaisuuden kokonaisuudessaan. Tässä järjestelyssä naispuolisen omaisen asema oli joko vahva tai heikko riippuen siitä, missä asemassa hän oli suhteessa perijään. Etuoikeutetuimmassa asemassa olivat tuolloin täysikäisen perijän vaimo ja alaikäisen perijän äiti. Käänteisesti uusi järjestely syrji perittävien sisaria ja tyttäriä. Teoriassa naispuolinen eliitin jäsen saattoi asemoitua samanaikaisesti kahteen eri intersektioon, etuoikeutettuun ja syrjittyyn. Tällaisten historian vaihtelevaisuuksien, reunaehtojen ja nyanssien ymmärtämisessä intersektionaalisuus on eräs tutkijan hyödyllisimmistä työkaluista.

Kirjallisuutta:

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki: SKS, 2013).

R. J. W. Evans, The Making of the Habsburg Monarchy 1550–1700: An Interpretation (Oxford: Oxford University Press, 1979).

Anu Lahtinen, ‘Sukupuolen teoria ja historia’. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora, toim., Menneisyyden rakentajat: teoriat historiantutkimuksessa (Helsinki: Gaudeamus, 2018).

Sheilagh Ogilvie ja Jeremy Edwards, ‘Women and the “Second Serfdom”: Evidence from Early Modern Bohemia’. The Journal of Economic History, Vol. 60, No. 4 (December 2000).

J. V. Polišenský, ’The Thirty Years War’. Past & Present, No. 6 (November 1954).