Wagner ja Wallenstein

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijalle John Lechnerin kirja Venäjän modernista sotilasurakoinnista on kiehtovaa ja hämmentävää luettavaa, varsinkin, kun Lechnerin kirjan päähenkilön, ns. Wagner Groupin perustajan ja pääomistaja Jevgeni Prigožinin (1961–2023) paralleelit kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuimpaan sotilasurakoitsijaan Albrecht von Wallensteiniin (1583–1634) ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Lechnerin kirja avaa muitakin yhtäläisyyksiä nykyajan ja 1600-luvun sotilasurakoinnin välillä, vaikka kontekstisidonnaisia ja tärkeitä erojakin löytyy. Seuraava teksti on Lechnerin kirjan yhteensovittamista 1600-luvun ennakkotapausten kanssa.

 

Lechnerin kirja ei ole varsinaisesti Prigožinin elämäkerta tai Wagnerin sotilashistoria, vaan se on hiukan laajempi kuvaus venäläisen sotilasurakoinnin nykyilmiöstä. Prigožin ei suinkaan ollut ensimmäinen venäläinen sotilasurakoitsija, eikä Wagner ensimmäinen firma alalla. Moderni sotilasurakointi alkoi jo 1990-luvulla, jolloin eteläafrikkalaisen Eeben Barlowin perustama Executive Outcomes sekaantui palkkasotureineen Angolan ja Sierra Leonen sisällissotiin. Sotilasurakoinnin taloudellisena motiivina olivat tuolloin näiden maiden rikkaat luonnonvarat, eritoten helposti rahaksi realisoidut timantit ja kulta, mitkä kimaltelevat rikkaudet houkuttelivat myöhemmin Wagneriakin Afrikan mantereelle. Irakin sota toi 2000-luvulla maailmantietoisuuteen amerikkalaisen Erik Princen ja hänen yrityksensä Blackwaterin, joka teki Irakissa sotilaallista aliurakointia Yhdysvaltain puolustusministeriön laskuun. Näihin aikoihin ilmaantuivat myös ensimmäiset venäläiset sotilasyritykset, joiden alkuperäinen tehtävä oli usein Intian valtameren ja Punaisenmeren rahtiliikenteen suojaaminen somalialaisilta merirosvoilta.

 

Krimin valtaus vuonna 2014 ja sitä seurannut sota Itä-Ukrainan alueella synnyttivät kokonaisen kirjon paikallisia separatistisia asejoukkoja, joita yhdisti yksityisen yrityksen operatiivinen rakenne ja toimiminen joko Venäjän federaation hyväksi tai laajemman panslavistisen ideologian toteuttamiseksi. Erästä ryhmittymää komensi tuolloin uusnatsitaustainen Dimitri Utkin (1970–2023), jonka nom de guerre ”Wagner” viittasi Hitlerin ihailemaan säveltäjään Richard Wagneriin (1813–1883). Venäjän puolustusministeriö ilmeisesti tunnisti Utkinin ryhmässä potentiaalia ja ohjasi hänet ottamaan yhteyttä pietarilaiseen Prigožiniin, joka oli tuossa vaiheessa jo merkittävä sotilaallinen aliurakoitsija – hänen einestehtaansa nimittäin ruokki Venäjän asevoimia, mikä sopimus oli ehtinyt tehdä Prigožinista sangen rikkaan bisnesmiehen. Utkin ja Prigožin perustivat puolustusministeriön ohjauksessa Wagner Groupin, jossa Prigožin oli ”johtaja” ja Utkin ”komentaja.” Tämä bisneskumppanuus säilyin näiden kahden sotilasurakoitsijan välillä aina heidän kummankin loppuunsa saakka.

 

Lechnerin kirja keskittyy kuvaamaan eniten Wagnerin ja Prigožinin toimintaa Lähi-idässä ja Afrikan mantereella. Syyriassa Wagner nousi otsikoihin vuonna 2018, jolloin Wagnerin yritys vallata Conocon kaasukenttä sitä vartioivilta kurdeilta ja Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoilta (Army Special Forces) päättyi veriseen ja nöyryyttävään katastrofiin. Pian tämän jälkeen Wagner rantautui Libyaan, missä siitä tuli sotalordi Khalifa Haftarin työrukkanen kilpailevia asejoukkioita vastaan. Naapurimaa Sudanissa Wagner koulutti ja avusti Omar al-Bashirin sotilashallintoa ja sitä palvellutta pahamaineista mobiilijoukkoa (Rapid Support Forces eli RSF). Ranskan vetäytyessä sisällissotien riivaamista Keski-Afrikan tasavallasta ja Malista Wagner siirtyi täyttämään siten syntynyttä sotilaallista tyhjiötä. Näissä Lechnerin kirjan osissa on paljon Afrikan sekasotkuista valtapolitiikkaa, minkä seuraaminen edellyttää lukijalta jonkin verran tarkkaavaisuutta ja ennakkoluulottomuutta.

 

Lechnerin kirja herättää paljon pohdintaa sotilasurakoinnin historiallisesta ja nykyisestä luonteesta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotilasurakoinnin bisnesmalli oli sangen yksioikoinen, kuten taloushistorioitsija Fritz Redlich (1892–1978) aikoinaan selvitti kaksiosaisessa teoksessaan The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965). Tuolloin sotilaallinen työnantaja, usein joku kruunu tai ruhtinas, myönsi valitsemalleen everstille virallisia patentteja värväämisen suorittamiseksi. Sotilasurakoitsija-eversti vastasi värväämisen alkukustannuksista itse, minkä jälkeen työnantaja kompensoi häntä erilaisilla tavoilla, usein myöntämällä verovuokrausta vastaavan luvan kerätä alamaisilta sotaveroja eli kontribuutioita. Muita kompensaatiotapoja olivat virka- tai feodaalisten läänitysten myöntäminen tai silkan ryöstelyn salliminen, viimeksi mainittu tosin lähtökohtaisesti vihollisen alueella eikä omalla. Silloin harvoin, kun työnantaja korvasi menot suoraan rahana, maksut olivat usein myöhässä tai puutteellisia.

 

Wagnerin ja muiden venäläisten sotilasurakointiyritysten rakenne on 1600-luvun edeltäjiä monimutkaisempi. Kaikkien Prigožinin firmojen rakenne oli sellainen, jossa yrityksissä oli omistajina muita yrityksiä, joiden kaikkien taustalta löytyi Prigožin itse, hänen perheensä tai muut läheiset liikekumppaninsa. Ristiin omistamisen viidakon tehtävänä oli piilottaa tulovirtoja ja kiertää Venäjän lakia, joka edelleen virallisesti kieltää ”palkkasoturitoiminnan.” Wagnerin bisnesrakenne hämärtää siten sen, mistä yritys oikeasti sai tai teki rahansa. Erik Princen ja Blackwaterin esimerkin tavoin yksi Wagnerin peruspilareista oli alun alkaen Venäjän puolustusministeriö, joka toimitti Wagnerille sen aseistuksen, usein myös raskaan sellaisen, ja maksoi myös suoraan rahaa Wagnerin omistajalle eli Prigožinille. Tämä halusi kuitenkin jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien tehdä Wagnerista paitsi puolustusministeriöstä taloudellisesti riippumattoman niin myös aitoa voittoa tekevän yrityksen, mikä tietenkin tarkoitti Venäjän valtion ulkopuolisia tulonlähteitä. Syyriassa ja Libyassa Wagneria houkuttivat öljy- ja kaasuvarat, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa jalometallit ja mineraalit. Esimerkiksi Keski-Afrikassa Prigožinin yritysportfolioon kuulunut Midas Resources sai oikeuden kultakaivoksen rakentamiseen, kun taas samaan aikaan Wagnerin bulvaaniyritys Bois Rouge myi naapurimaa Kameruniin Keski-Afrikan metsistä hakattua puutavaraa. Länsimaisessa mediassa (ja valtiollisessa propagandassa) Wagneria on usein syytetty päämäärähakuiseksi kaaoksen aiheuttajaksi Afrikassa, mutta yhtiön bisnestoimintojen valossa tämä väite ei vaikuta kovin loogiselta: kaivostoiminta on pääomaintensiivistä bisnestä, eikä yhteiskunnallinen kaaos ole sen kannalta siten lainkaan toivottavaa. Itse asiassa Keski-Afrikassa Wagnerilla oli keskeinen rooli tulitauon aikaansaamisessa hallituksen ja eri kapinallisryhmien välillä, vaikkakin Wagner syyllistyi saman välityshankkeen yhteydessä itse laajoihin ja julmiin sotarikoksiin siviilejä vastaan.

 

Wagnerin suhde siviileihin ja ympäröiviin yhteiskuntiin onkin jälleen yksi muistuma 1600-luvun sodankäynnistä. Wagner ei Keski-Afrikassa pelkästään rääkännyt ja murhannut siviilejä, vaan myös loisi heistä ja heidän elinkeinoistaan kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten” tapaan. Kuka tahansa keskiafrikkalainen katukauppias tai satunnainen kulkija saattoi joutua Wagnerin palkkasoturien ryöstämäksi, minkä lisäksi Wagner teki suurimmat kaivosteollisuuteen liittyvät rahavirtansa verottamalla kaivostyöläisiä näiden pääsystä työpaikalleen. Yhteiskunnan ylätasolla Wagner onnistui kaappaamaan itselleen vuodeksi yksinoikeuden kerätä Keski-Afrikan tasavallan tullimaksuja ruuasta ja polttoaineesta, mikä kassavirta saattoi yltää 35 miljoonaan dollariin. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana tällaisia veroluonteisia kiristyksiä kutsuttiin kohteliaasti kontribuutioiksi, vähemmän kohteliaasti polttolunnaiksi ja kaikkein vähiten mairittelevasti silkaksi ryöstelyksi.

 

Värväysmetodeiltaan Wagner ei juuri poikennut kolmikymmenvuotisen sodan sotaherroista. Kun protestanttinen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld (1580–1626) kokosi uutta armeijaa Englannissa vuosina 1624–1625, hänen värväystoimintansa ulottui tunnetusti myös vaivaistaloihin ja vankiloihin, vaikka tätä hänen armeijansa koostumusta on myöhemmässä historiankirjoituksessa liioiteltukin. Prigožinin ja Wagnerin yhteydessä vastaavaa liioittelun vaaraa ei juuri ole. Toukokuussa 2022 Wagner valtasi lähes tulkoon omin voimin Popasnan kaupungin, mutta niin raskailla tappioilla, ettei niitä voinut helposti korvata tilanteessa, jossa Venäjän puolustusministeriö ja toiset sotilasurakoitsijat kilpailivat kaikki yhtä lailla tykinruuasta. Tuolloin itsekin vuosikausia linnassa istunut Prigožin sai loistoajatuksen ryhtyä värväämään sotilaita Venäjän vankileirien saaristosta.

 

Ajatus värväämisen riman laskemisesta, mihin Mansfeld, Wallenstein ja muut 1600-luvun sotaherrat ehtivät aika ajoin turvautua, ei ollut Wagnerin piirissä aivan uusi, sillä taistellessaan Libyassa Haftarin puolesta Wagner oli täyttänyt rivejään syyrialaisilla rekryyteillä, joiden taso oli ollut kaikkea muuta kuin yhteismitallista. Itä-Ukrainassa Wagner teki vangeista kuitenkin sotilaallisen työvoimansa helposti uhrattavan enemmistön, jota ilman Bahmutin kaupunki olisi mahdollisesti jäänyt valloittamatta. Kuten Lechner kirjassaan tiivistää, ukrainalaiset uhrasivat kaupungin puolustamiseksi parhaita miehiään, ja Venäjä sen valtaamiseksi kaikkein huonoimpiaan. Bahmut oli kuitenkin sen luokan lihamylly, että kun Wagnerin kanssa kilpaileva puolustusministeriö ryhtyi sekin houkuttelemaan vankeja rintamalle, ministeriön porkkanana oli lupaus Wagneria korkeammasta selviytymisprosentista. Tässä oli kenties merkittävä ero 1600-luvun sotilasurakointiin, sillä Wallensteinin tai edes Mansfeldin armeijoissa ei ollut aivan sellaista kahden kerroksen väkeä, joista toiset olisivat olleet helpommin uhrattavissa kuin aseveljensä.

 

Yksi ilmiö oli silti aivan yksi yhteen kolmikymmenvuotisen sodan sotilasurakoitsijoiden ja Wagnerin välillä: kummatkaan eivät epäröineet kavaltaa värvättyjen sotilaiden palkkarahoja. Ukrainan rintamalla on esiintynyt vuodesta 2014 lähtien ilmeisesti tähän päivään asti käytäntö, jossa upseerit nostavat kaatuneiden tai muuten riveistä poistuneiden sotilaiden palkkoja itselleen. Kolmikymmenvuotisessa tällaisista haamusotilaista käytettiin nimitystä passe-volant, tarkoittaen sotilaita, jotka olivat rykmenttien rullissa mutta eivät todellisessa palveluksessa. Vanha käytäntö toisin sanoen yhä elää 2020-luvun Venäjällä. Toinen metodi oli yksinkertaisesti varastaa osuuksia sotilaiden palkoista. Tällaisen kohtelun kohteeksi joutuivat ainakin Wagneria Libyassa palvelleet syyrialaiset.

 

Tultaessa väkivallan monopolin suuriin periaatteellisiin kysymyksiin Prigožinille ei löydy ketään toista yhtä ilmiselvää historiallista analogiaa kuin kolmikymmenvuotisen sodan keisarillinen generalissimus Wallenstein. Prigožinia ja Wallensteinia yhdisti se, että he olivat kumpikin eliittiä olematta silti eliittiä. Töksäyttelevä ja suorasukainen Wallenstein oli syntyjään böömiläistä ritariluokkaa, eikä häntä syntyperänsä tai tapojensa takia koskaan hyväksytty Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kaikkein korkeimpaan ruhtinassäätyyn. Prigožin oli samalla tavalla ikuinen ulkopuolinen huolimatta satunnaisesta onnestaan paistatella Vladimir Putinin henkilökohtaisessa suosiossa. Jos Putinin piti valita sisäpiirin oligarkkien tai Prigožinin välillä, hän valitsi lopulta aina oligarkit, kuten Prigožin sai huomata vuonna 2018, jolloin Syyrian hallitsija Bashar al-Assad myönsi yksinoikeuden Homsin lannoitetehtaan ja Twinan kaasujalostaman uudelleenrakentamisesta oligarkki Gennadi Timtšenkolle eikä samaa urakkaa tavoitelleelle Prigožinille. Jälkimmäinen oli (ilmeisen aiheellisesti) täysin vakuuttunut siitä, että urakan menettämisen taustalla oli Putinin silloisen luottomiehen puolustusministeri Sergei Šoigun suositus Assadille. Myös Wallensteinilla oli vastaavia kokemuksia siitä, kuinka keisari Ferdinand II (1578–1637) ajoi Baijerin herttua Maximilianin (1573–1651) tai muiden vaaliruhtinaiden etuja hänen itsensä ohitse.

 

Suurin yhtäläisyys Wallensteinin ja Prigožinin välillä sotilasurakoitsijoina oli lopulta se, että kumpikin päätyi oman työnantajansa murhaamaksi. Wallenstein oli puristanut keisarilta valtaoikeuksia, joiden nojalla hän saattoi harjoittaa paikallista diplomatiaa ainakin keisarillisten ruhtinaiden kanssa. Vuonna 1633 Wallenstein kuitenkin venytti näitä oikeuksia omiin rauhanneuvotteluihin vihollisen eli kansleri Axel Oxenstiernan (1583–1654) johtaman Ruotsin kanssa, mikä alkoi jo vakavasti koetella sotilasurakoinnin rajoja suhteessa suvereeniin eli keisariin. Kun Wallenstein alkuvuodesta 1634 vaati Pilsenin kokouksessa keisarillisen armeijan upseerien uskollisuutta itselleen eikä keisarille, lopullinen raja ylittyi ja Ferdinand II antoi siunauksensa Wallensteinin eliminoimiselle. Helmikuun 25. yönä joukko keisarille uskollisia upseereita soluttautui Wallenstein kortteereihin Egerin kaupungissa ja murhasi siellä Wallensteinin itsensä sekä ryhmän hänen läheisiä upseereitaan.

 

Prigožinin oma Pilsen sijaitsi Luhanskissa, missä Wagnerin ”komentajien neuvosto” äänesti kesäkuussa 2023 Prigožinin ehdotuksen puolesta syrjäyttää puolustusministeri Šoigu. Kesäkuun 24. päivä Prigožin julisti Telegram-kanavallaan Wagnerin aikeen ”rangaista” sotilasjohtoa, joka oli pettänyt Wagnerin ja muut Ukrainan rintamalla taistelleet isänmaan ystävät. Seurasi Wagnerin kolonnan marssi kohti Moskovaa, jonka yhteydessä Wagner pudotti muutaman puolustusministeriön helikopterin ja lentokoneen. Noin neljäsataa kilometriä ennen Moskovaa Prigožin kuitenkin alkoi epäröidä ja myöntyi Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenkan välittämään rauhaan Putinin kanssa. Wagnerin pääjoukko siirtyi Valko-Venäjän puolelle rajaa, kun taas Prigožin näytti palaavan takaisin Afrikkaan Venäjän ensisijaiseksi sotilasurakoitsijaksi. Pikainen visiitti Venäjälle jäi Prigožinin ja hänen luottomiehensä Utkinin viimeiseksi matkaksi. Elokuun 23. päivä Prigožin ja Utkin nousivat muutamien muiden upseeriensa seurassa Moskovasta nousseeseen lentokoneeseen, joka ei koskaan saapunut määränpäähänsä Pietariin. Ilmassa tapahtuneen lentokoneen räjähdyksen luonnetta ei koskaan lopullisesti selvitetty. Putinin tiedonannon mukaan syynä räjähdykseen oli koneessa varomattomasti käsitelty käsikranaatti; venäläiset ja muu maailma pitivät lento-onnettomuutta itsestään selvänä salamurhana, mitä epäilystä Putin ei koskaan edes vaivautunut sen kummemmin kumoamaan.

 

Wallensteinin murhan jälkeen keisarillinen armeija palautettiin keisarin itsensä suoraan komentoon, mutta sotilaallisen aliurakoinnin metodia ei muutettu miksikään; Wallensteinin sijasta sotilaallinen pääurakoitsija oli vastedes keisarin oma sotaneuvosto Wienissä. Näin tapahtui myös Prigožinin lento-onnettomuuden seurauksena. Wagner hajautettiin, ja sen taistelijat siirtyivät joko toisiin sotilasurakoitsijayrityksiin kuten PMC Redutiin tai suoraan puolustusministeriön alaisiksi sotilaiksi. Puolustusministeriön alaisuudessa venäläinen sotilasurakointi hiipui tavaksi värvätä sotilaita ohi muodollisten metodien, sillä Putin ei ole edelleenkään uskaltanut toteuttaa Venäjällä yleistä liikekannallepanoa. Prigožinin aikana Wagner oli oma sotilasyrityksensä, jolla oli oma identiteetti, omat säännöt ja oma esprit de corps, kun taas nykyhetkellä sotilasurakointi on Venäjällä lähinnä puolustusministeriön harjoittamaa ihmiskauppaa. Afrikassa Wagner säilyi omana toimijanaan myös Prigožinin kuoleman jälkeen, mutta myös siellä yritys koki vakavan takaiskun, kun jopa 25–80 Wagnerin taistelijaa sai surmansa tuaregikapinallisten ja ääri-islamistien väijytyksessä Malissa heinäkuussa 2024.

 

John Lechnerin kirjan jälkimakuna on rivien väliin kirjoitettu huomio muidenkin kuin venäläisten aktivoitumisesta sotilasurakoinnin saralla. Wagnerin venäläisellä seuraajalla eli Africa Corpsilla ei ole mitään sotilasurakoinnin monopolia Keski-Afrikassa, missä sen kintereille on ilmaantunut amerikkalainen sotilasurakointifirma Bancroft Global Development. Africa Corpsin tuorein markkina-aluevaltaus on Niger, minne sitä Lechnerin mukaan seurasi heti varjon tavoin SADAT, turkkilaisen ääri-islamisti Adnan Tarniverdin perustama ”sotilaallinen konsultaatioyritys”, joka värvää työvoimansa aivan voittopuolisesti Assadin hallintoa vastaan taistelleiden syyrialaisten riveistä. SADAT tosin edelleen kiistää, että se olisi lähettänyt Nigeriin mitään syyrialaisia palkkasotureita. Myös Wallensteinilla oli omat seuraajansa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Espanjan kruunu kuten myös saksalaisroomalainen keisari rahoittivat Lothringenin herttua Charles IV:tä (1604–1675) omana yksityisenä sotilasurakoitsijanaan, kun taas Ruotsin palveluksesta eronnut herttua Bernhard von Sachsen-Weimar (1604–1639) perusti oman yksityisarmeijansa Ranskan kruunun palvelukseen. Kolmikymmenvuotinen sota myös opettaa, että sotilasurakoinnilla on aina oma paikallinen ja historiallinen kontekstinsa. Protestanttisesta taustastaan huolimatta Ruotsista luopunut Sachsen-Weimar palveli yksityisenä sotilasurakoitsijana Ranskan kuningasta samalla tavoin kuin Wagnerin todelliset ohjaajat Afrikassa olivat paikalliset hallitsijat eivätkä Moskovan päättäjät.

 

Historia osoittaa, että yksityisen sotilasurakoinnin ilmiö ei ole koskaan ollut yhdestä Albrecht von Wallensteinista tai Jevgeni Prigožinistä kiinni.

 

 

 

John Lechner. (2025). Death is Our Business: Russian Mercenaries and the New Era of Private Warfare. New York: Bloomsbury Publishing, 261 s.