Sodankäynti Välimerellä:
mieleen tulee välittömästi kaleerien hoikat ja väkevät siluetit kiitämässä
kesäaikaan vasten rannikkoa, laitettuna talven ajaksi teloille satamiin.
Asiakirjat pursuavat tietoa niiden matkoista, niiden ylläpidosta ja kalliista
loistokkuudesta. Meillä on tusinoittain asiantuntevia arvioita siitä, mitä ne
maksoivat korjaamisessa, varustamisessa, miehittämisessä ja rahassa. Käytäntö
osoitti pian, kuinka vaikea niitä oli keskittää suuriin taisteluihin, sillä
niitä täytyi täydessä muodostelmassa purjehtiessaan saattaa tarvikkeita
kuljettavilla suuriruumaisilla laivoilla. Pitkäaikaisen valmistelun jälkeen
lähtö oli äkillinen ja matkanteko usein ripeää. Mikä tahansa paikka rannikolla
oli niiden saavutettavissa.
[Fernand Braudel, La
Méditerranée et le Monde méditerranéen à la époque de Philippe II, 1949.]
Annales-koulukunnan
maestro Fernand Braudel ja hänen kolossaalinen Välimeren historiikkinsa
tulevat väistämättä mieleen lukiessa A. Jorge Aguilera-Lópezin tuoretta
väitöskirjaa The Royal Shipyard of Barcelona and the Making of Naval Power
(Helsingin yliopisto, 2026). Genreltään Aguilera-Lópezin työ edustaa ns. uutta
sotahistoriaa, jossa tarkastelun keskipisteenä eivät ole sodankäynnin
tapahtumat tai metodit, vaan sotaa mahdollistavat ja ylläpitävät rakenteet ja
instituutiot. Aguilera-Lópezin tutkimuskohde, Barcelonan kaleeritelakka,
edustaa samanaikaisesti niin hallinnollista ja teknologista instituutiota kuin
hyvin konkreettista rakennettakin, aivan fyysisten rakenteiden kokonaisuutta.
Viidestä aiemmin
julkaistusta (ja vertaisarvioidusta) artikkelista ja johdantoluvusta koostuva
väitöskirja lähestyy Barcelonan telakkaa kompetenssien ja resurssien
näkökulmista. Aikarajaus on voittopuolisesti Filip II:n (1527–1598) valtakaudella
1500-luvun loppupuolella, mutta aika ajoin tutkiva katse suuntautuu myös
1600-luvun puolelle, jota leikkasi Katalonian kapina kastilialaista
keskushallintoa vastaan vuoden 1640 jälkeen. Barcelonan sotatelakka oli
instituutiona ja infrastruktuurina toki pitkäikäinen, sillä se perustettiin
vuonna 1285 ja siellä rakennettiin tai ainakin korjattiin laivoja vuoteen 1745
asti. Ajanjakso 1560-luvulta 1600-luvun vaihteeseen oli kuitenkin se vaihe,
jolloin telakka tuotti eniten kaleereita Habsburgien paisuvan sotilasvaltion
palvelukseen. Aguilera-López viittaakin telakkaan suoranaisena laivatehtaana.
Viiden artikkelin
tematiikka jakautuu valtionmuodostukseen, alueelliseen hallintoon, työvoiman
järjestämiseen, ammatilliseen taitoon ja resurssien hallintaan. Aguilera-López
näkee Barcelonan telakan juuri Habsburgien valtionmuodostuksen ja imperialismin
työkaluna. Telakka oli muutakin kuin vain kaleerien kokoamista: se toi yhteen
ihmisiä, resursseja ja hallintoa tavalla, joka muunsi ne kaikki strategisten
tavoitteiden mahdollistajiksi. Tämä muuntaminen toki tarkoitti koordinointia
valtiollisen kapasiteetin, laivastovoiman ja alueellisen hallinnon välillä. Varhaismodernissa
sotahistoriassa on tullut muodikkaaksi puhua tietyistä paikoista (esim. Hampuri,
Amsterdam, Genova) ”sotilaallis-fiskaalisina keskittyminä” (fiscal-military hubs),
mutta Barcelonan kohdalla Aguilera-López torjuu tällaisen määritelmän. Risteyksen
tai nexuksen sijasta Barcelona oli Aguilera-Lópezin mukaan enemmänkin
logistinen saranakohta, joka muunsi telakalle saapuvia resursseja ja
kuninkaallisia käskyjä varustetuiksi laivoiksi, järjestellyiksi purjehduksiksi
ja sotilaalliseksi liikenteeksi. Espanjan sotavoiman eurooppalainen
elämänlanka, jonka historioitsija Geoffrey Parker aikoinaan nimesi
”espanjalaiseksi tieksi”, sai alkunsa jo Barcelonasta ennen kulkeutumistaan
Espanjan Alankomaihin nykyisen Belgian alueella.
Historioitsijat ovat
aiheellisesti alleviivanneet Katalonian partikulaarisuutta Habsburgien
valtakaudella. Ferdinandin (1452–1516) ja Isabellan (1451–1504)
yhdistämä Espanjan niemimaa ei ollut mikään monoliittinen valtakunta vaan niin
sanottu konglomeraattivaltio, jossa Kastiliasta käsin hallinnut kuningas joutui
esiintymään eri rooleissa myös Valencian, Napolin ja Aragonian kuninkaina
(mihin viimeksi mainittuun Katalonian provinssi ja sen pääkaupunki Barcelona
sisältyivät). Näissä rakenteissa Barcelonan kaleeritelakasta tuli keino
kastilialaiselle keskusvallalle projisoida valtaansa Kataloniaan, missä
kaikenlaista määräysvaltaa jarruttivat vahvat privilegioiden, konsultaatioiden
ja päällekkäisten auktoriteettien historialliset perinteet. 1500-luvulla kruunu
otti Barcelonan kaleeritelakan haltuunsa, mutta silti tavalla, joka jätti
epäselväksi kastilialaisen keskusvallan ja paikallisten auktoriteettien väliset
valtarajat. Kruunu käytti tätä valta-asemaansa telakan laajentamiseen
linnoitetuksi sotilaslaitoksi ja kastilialaisen keskusvallan enklaaviksi
Katalonian maaperällä. Erilaisten kiistojen ja käräjöintien seurauksena
Barcelonan telakasta tuli areena, jolla kuninkaallista valtaa artikuloitiin ja
manifestoitiin. Tämän vallan esittämisen eräs loistelias näyttämö oli
kaleerilaivaston lippulaiva, jonka kannelta kuuluisa amiraali Gian Andrea
Doria (1539–1606) esitti omia vaatimuksiaan Barcelonan
laivanrakennusteollisuudelle.
”Fiskaalis-sotilaallinen”
historiografia on asettanut (ymmärrettävästi) etusijalle tutkimuksen sotilaiden
värväämisestä, sotalaitosten ylläpidosta ja armeijoiden logistiikasta. Aguilera-López
siirtää tämän tutkijan katseen sotilaiden sijasta telakan työvoimaan. Kaleerien
rakentaminen tehdasmaisena sarjatuotantona edellytti suurikokoisen työvoiman
värväämistä, koordinointia ja palveluksessa säilyttämistä. Telakka olikin Aguilera-Lópezin
sanoin oma työvoimahallintonsa, jonka infrastruktuurin seinien kautta kulki
heterogeeninen ja liikkuva työläisvoima. Telakka ei ollut työympäristö
pelkästään ammattiinsa erikoistuneelle vaan myös stratifioituneelle
työvoimalle; tavarankantajista alkoi hierarkia, joka kulki ylös telakan
intendentteihin ja Barcelonan kenraalikapteeniin ja kuninkaalliseen
kuvernööriin asti. Telakan työvoiman kehitys tapahtui paitsi lineaarisesti ja
horisontaalisesti niin myös ajallisesti: 1500-luvun puolivälissä telakka
värväsi työvoimansa pääosin paikallisesti, mutta vuosisadan loppupäässä
työvoima alkoi olla Barcelonan ulkopuolista ja myös vaikeasti palveluksessa
säilytettävää. Mielenkiintoinen kehityskulku olikin se, että 1630-luvulla
telakan työntekijät siirrettiin hallinnollisesti Barcelonan kapteenikenraalin
alaisuuteen ja siten privilegioiduksi sotilasluokaksi. Kuten Aguilera-López
toteaa, tämä oli osoitus telakan työvoiman kriittisestä sotilasstrategisesta
merkityksestä.
Työvoiman kollektiivinen
tietotaito oli Barcelonan telakalle eräs sen strateginen voimavara. Aguilera-López
jäsentää tietotaidon tekniikkaan, taitoihin ja kokemukseen. Barcelonan telakan
yhteydessä tekniikat tarkoittivat niitä käytänteitä ja toimia, joiden kautta
kaleerit rakennettiin: puutavaran veistäminen, runkojen kokoaminen, eri osien
yhteen liittäminen jne. Taito tarkoitti kykyä soveltaa tekniikoita
johdonmukaisesti ja toimivasti. Esimodernissa yhteiskunnassa taitoja ei opittu
normatiivisesti oppilaitoksen seinien sisällä vaan käytännöllisesti
työpaikalla, aloittaen oppipojan asemasta ja edeten sitten kisälliin ja lopulta
artesaaniin. Tässä prosessissa laivanrakentajalle kertyi kokemusta. Kokemus
merkitsi kapasiteettia arvioida tekniikoiden ja taitojen lopputulemaa
joustavasti ja kohdennetusti. Laivan rakentamisen prosessissa se tarkoitti
päätöksenteon arvovaltaa ja standardien valvomista. Julkisten tunnustusten
kautta kokenut laivanrakentaja nousi hierarkiassa ja sai uskottavuutta
laivanrakentamisen mestarina; kaleerien laadun takeena ei ollut niinkään se,
missä ne rakennettiin tai miten, vaan että kuka ne rakensi. Tietotaidon
soveltamiseen sekaannuttiin myös telakan ulkopuolelta, kun virkamiehet ja
kuninkaan edustaajat esittivät omia strategisiin tai taloudellisiin
lähtökohtiin perustuvia edellytyksiään kaleerien koosta, rakenteesta,
nopeudesta, kantokapasiteetista yms.
Tietotaitoinen työvoima,
joka oli liikkuvaa ja kytkeytynyt Barcelonan ulkopuolella koko Välimeren
maailmaan, muunsi tekniikoillaan, taidoillaan ja kokemuksellaan Habsburgien
strategisia tavoitteita konkreettiseksi sotilaalliseksi infrastruktuuriksi.
Tämä ei kuitenkaan olisi voinut toteutua ilman materiaalisia resursseja, joista
laivanrakennuksessa tärkein oli puutavara. Koska kaleerin rakentamiseen ei
kelvannut mikä tahansa puu, sen hankinta edellytti tarvittavan
rakennusmateriaalin tunnistamista, merkitsemistä, varaamista, kaatamista ja
kuljettamista. Puutavaran saaminen telakalle asti edellytti oikeanlaisen metsän
tunnistamista, puun kuljettamisen logistiikkaa ja usein myös kruunun tarpeiden
sovittamista paikallisten valtapiirien ja privilegioiden puitteisiin. Paljon
oli kiinni kruunun kyvystä tarkastaa, tunnistaa ja valvoa metsiä. Käytännössä
Barcelonasta lähti liikkeelle erityisiä virkamiehistä ja käsityöläisistä
koostuneita retkikuntia, joiden tehtävä oli löytää ja vaatia kruunulle tarkoituksenmukaisia
metsäresursseja. Kaleerin rakentaminen lähti siten liikkeelle jo elävän puun
tunnistamisesta tai jopa sellaisen istuttamisesta. Metsänhoito 1500-luvun
Kataloniassa oli samanlaista sotilaallista resurssienhallintaa kuin nykyään
vaikkapa sotateknologialle kriittisten mineraalien louhiminen ja varjeleminen. Toisaalta
puutavaran hankkiminen myös osoitti kuninkaallisen keskusvallan rajoitteet ja
pullonkaulat. Kuten Aguilera-López kirjoittaa: ”Ymmärtääkseen kaleerien
rakentamista Barcelonassa täytyy tunnistaa, että laivastovoima tuotettiin
arsenaaleissa ja neuvostoissa, työpajoissa ja metsissä, kuljetusreiteillä, puunistutusohjeissa,
arviointikiistoissa ja puun korjuun käytänteissä.”
Jorge Aguilera-Lópezin
väitöskirjaa voi tarkastella kahdessa keskeisessä teoreettisessa viitekehyksessä.
Ensimmäinen on sodankäynnin vallankumouksen (Military Revolution) teesi.
Michael Robertsin ja Geoffrey Parkerin argumentoinnin mukaan tekniset ja
taktiset muutokset sodankäynnissä ajanjaksolla 1560–1660 kasvattivat
eurooppalaisen valtion roolia sodankäynnin järjestämisessä ja käymisessä.
Seurauksena oli sotilaallisen hallinnon laajentuminen yhteiskuntaan ja
esimodernin valtion aiempaa tiukempi ote kollektiivisista resursseista. Aguilera-López
ei täysin allekirjoita teesiä, sillä Barcelonan telakan toiminta oli
sodankäynnin vallankumouksen aikakaudella sporadista eikä edustanut mitään lineaarista
sotilaallisten resurssien kasvua. Hän ei myöskään lanseeraa kaleereita vallankumouksellisen
mullistavina taisteluvälineinä, vaikkakin niiden tykkiaseistus toki edusti
merkittävää irtiottoa antiikin ajan kaleeritaktiikoista. Seuraten Alan
Jamesin argumentointia, Aguilera-López näkee laivaston paitsi
sotilaallisena niin myös valtion symbolisen ja institutionaalisen
vaikutusvallan heijastamisvälineenä. Toisaalta, kuten Aguilera-López artikkeleissaan
osoittaa, Barcelonan telakka kasvoi ajan myötä konkreettiseksi kuningasvallan
linnakkeeksi, jolla oli paksut muurit ja oma sotajoukko sitä vartioimassa.
Toinen teoreettinen
muistuma on sosiologinen, tarkemmin sanottuna systeemiteoria siten, kun Niklas
Luhmann sen aikoinaan esitti. Luhmannin mukaan modernismi on irtiottoa
keskiajan alueellisesti segmentoituneesta järjestyksestä kohti erikoistuneiden
ja hierarkkisten systeemien yhteiskuntaa. Alasysteemit, kuten talous, tiede tai
vaikkapa sodankäynti, erikoistuvat yhä enemmän omaan erikoisosaamiseensa ja
samalla luovat sisälleen aiempaa ketjuutuneempia hierarkioita. Samalla
systeemit erikoistuvat kommunikaatioon, joka viestii systeemien erityisasioista
systeemeille itselleen. Barcelonan kaleeritelakka, kuten Aguilera-López
osoittaa, edustaa juuri tällaista systeemin muodostumista. Telakkaa halkoivat
ammatillinen, hallinnollinen ja sotilaallinen hierarkia, kukin omassa
systeemissään mutta myös vuorovaikutuksessa toistensa ja telakan ulkopuolisen
yhteiskunnan kanssa. Ammatteihin ja tehtäviin liittyvää erikoistumista välitti
telakan sisäisen kommunikaation eriytyminen omaksi kaleerien rakentamisen
kielekseen. Se näkyi Aguilera-López käyttämissä aikalaislähteissä, kirjeenvaihdossa,
raporteissa, tutkimuksissa, tilikirjoissa, sotaväen rullissa, palkkakuiteissa, vetoomuksissa,
arvioinneissa, oikeuspöytäkirjoissa ja muissa dokumenteissa. Aguilera-Lópezin väitöskirjassaan
tallentama kommunikaatio on epäyhteismitallista, ristiriitaista ja moniäänistä,
niin kuin epäilemättä Barcelonan telakan itsensä meteli omassa ajassaan. Aguilera-Lópezin
väitöskirja onkin historiantutkimusta aivan parhaimmillaan: lukijan upottamista
immersiiviseen menneisyyden huoneeseen niin, että kaleerien kansilautojen
naulaamisen ja metsissä kaadettavien puiden rytinän voi suorastaan kuulla.
Fernand Braudelilla oli tällaiselle kokemukselle termikin: totaalinen historia
(histoire total).
A. Jorge Aguilera-López. (2026). The Royal Shipyard of
Barcelona and the Making of Naval Power: Galleys, Shipbuilders, and Forests in
the Age of Lepanto. Helsinki: Helsingin yliopisto. 772 s.
Artikkelit niiden sisällyttämisen järjestyksessä:
Jorge Aguilera-López. (2023). “In all this kingdom there is no timber”
Wood for the king’s galleys: exploitation and conservation of the Catalan
forests in the age of Lepanto. Koldo Trapaga-Monchet, Álvaro Aragón-Ruano &
Cristian Joanaz de Melo, toim., Roots of Sustainability in the Iberian Empires:
Shipbuilding and forestry (14th-19th Centuries).
Lontoo: Routledge.
Jorge Aguilera-López. (2025). Naval administration and expertise: the
superintendents of the Royal Shipyard of Barcelona (1500–1640). Management
& Organizational History 20:3.
Jorge Aguilera-López. (2023). “[They] Are Not of Any Service, Except for
Wasting Wages and Burning a Lot of Timber”: The Soldiers of the Guard of the
royal Shipyard of Barcelona (1575–1600). Natacha Klein Käfer, toim., Privacy
at Sea: Practices, Spaces, and Communication in Maritime History. Cham:
Palgrave Macmillan.
Jorge Aguilera-López. (2021). Riberas enfrentadas: catalanes y genoveses,
maestros mayores de las Atarazanas Reales de Barcelona (1558–1599). Cristina
Borreguero Beltrán, Óscar R. Melgosa Oter, Ángela Pereda López & Asunción
Retortillo Atienza, toim., A la sombra de las Catedrales: Cultura, Poder y
guerra en la Edad Moderna. Burgos: Universidad de Burgos.
Jorge Aguilera-López. (2025). Gian Andrea Doria and his Real:
Mediterranean Hegemony, Shipbuilding Complexities, and the Construction of the New
Spanish Flagship Galley (1586–89). Renaissance Quarterly 78:3.