perjantai 20. marraskuuta 2026

Välimeren kaleeritelakka

 

Sodankäynti Välimerellä: mieleen tulee välittömästi kaleerien hoikat ja väkevät siluetit kiitämässä kesäaikaan vasten rannikkoa, laitettuna talven ajaksi teloille satamiin. Asiakirjat pursuavat tietoa niiden matkoista, niiden ylläpidosta ja kalliista loistokkuudesta. Meillä on tusinoittain asiantuntevia arvioita siitä, mitä ne maksoivat korjaamisessa, varustamisessa, miehittämisessä ja rahassa. Käytäntö osoitti pian, kuinka vaikea niitä oli keskittää suuriin taisteluihin, sillä niitä täytyi täydessä muodostelmassa purjehtiessaan saattaa tarvikkeita kuljettavilla suuriruumaisilla laivoilla. Pitkäaikaisen valmistelun jälkeen lähtö oli äkillinen ja matkanteko usein ripeää. Mikä tahansa paikka rannikolla oli niiden saavutettavissa.

[Fernand Braudel, La Méditerranée et le Monde méditerranéen à la époque de Philippe II, 1949.]

 

Annales-koulukunnan maestro Fernand Braudel ja hänen kolossaalinen Välimeren historiikkinsa tulevat väistämättä mieleen lukiessa A. Jorge Aguilera-Lópezin tuoretta väitöskirjaa The Royal Shipyard of Barcelona and the Making of Naval Power (Helsingin yliopisto, 2026). Genreltään Aguilera-Lópezin työ edustaa ns. uutta sotahistoriaa, jossa tarkastelun keskipisteenä eivät ole sodankäynnin tapahtumat tai metodit, vaan sotaa mahdollistavat ja ylläpitävät rakenteet ja instituutiot. Aguilera-Lópezin tutkimuskohde, Barcelonan kaleeritelakka, edustaa samanaikaisesti niin hallinnollista ja teknologista instituutiota kuin hyvin konkreettista rakennettakin, aivan fyysisten rakenteiden kokonaisuutta.

 

Viidestä aiemmin julkaistusta (ja vertaisarvioidusta) artikkelista ja johdantoluvusta koostuva väitöskirja lähestyy Barcelonan telakkaa kompetenssien ja resurssien näkökulmista. Aikarajaus on voittopuolisesti Filip II:n (1527–1598) valtakaudella 1500-luvun loppupuolella, mutta aika ajoin tutkiva katse suuntautuu myös 1600-luvun puolelle, jota leikkasi Katalonian kapina kastilialaista keskushallintoa vastaan vuoden 1640 jälkeen. Barcelonan sotatelakka oli instituutiona ja infrastruktuurina toki pitkäikäinen, sillä se perustettiin vuonna 1285 ja siellä rakennettiin tai ainakin korjattiin laivoja vuoteen 1745 asti. Ajanjakso 1560-luvulta 1600-luvun vaihteeseen oli kuitenkin se vaihe, jolloin telakka tuotti eniten kaleereita Habsburgien paisuvan sotilasvaltion palvelukseen. Aguilera-López viittaakin telakkaan suoranaisena laivatehtaana.

 

Viiden artikkelin tematiikka jakautuu valtionmuodostukseen, alueelliseen hallintoon, työvoiman järjestämiseen, ammatilliseen taitoon ja resurssien hallintaan. Aguilera-López näkee Barcelonan telakan juuri Habsburgien valtionmuodostuksen ja imperialismin työkaluna. Telakka oli muutakin kuin vain kaleerien kokoamista: se toi yhteen ihmisiä, resursseja ja hallintoa tavalla, joka muunsi ne kaikki strategisten tavoitteiden mahdollistajiksi. Tämä muuntaminen toki tarkoitti koordinointia valtiollisen kapasiteetin, laivastovoiman ja alueellisen hallinnon välillä. Varhaismodernissa sotahistoriassa on tullut muodikkaaksi puhua tietyistä paikoista (esim. Hampuri, Amsterdam, Genova) ”sotilaallis-fiskaalisina keskittyminä” (fiscal-military hubs), mutta Barcelonan kohdalla Aguilera-López torjuu tällaisen määritelmän. Risteyksen tai nexuksen sijasta Barcelona oli Aguilera-Lópezin mukaan enemmänkin logistinen saranakohta, joka muunsi telakalle saapuvia resursseja ja kuninkaallisia käskyjä varustetuiksi laivoiksi, järjestellyiksi purjehduksiksi ja sotilaalliseksi liikenteeksi. Espanjan sotavoiman eurooppalainen elämänlanka, jonka historioitsija Geoffrey Parker aikoinaan nimesi ”espanjalaiseksi tieksi”, sai alkunsa jo Barcelonasta ennen kulkeutumistaan Espanjan Alankomaihin nykyisen Belgian alueella.

 

Historioitsijat ovat aiheellisesti alleviivanneet Katalonian partikulaarisuutta Habsburgien valtakaudella. Ferdinandin (1452–1516) ja Isabellan (1451–1504) yhdistämä Espanjan niemimaa ei ollut mikään monoliittinen valtakunta vaan niin sanottu konglomeraattivaltio, jossa Kastiliasta käsin hallinnut kuningas joutui esiintymään eri rooleissa myös Valencian, Napolin ja Aragonian kuninkaina (mihin viimeksi mainittuun Katalonian provinssi ja sen pääkaupunki Barcelona sisältyivät). Näissä rakenteissa Barcelonan kaleeritelakasta tuli keino kastilialaiselle keskusvallalle projisoida valtaansa Kataloniaan, missä kaikenlaista määräysvaltaa jarruttivat vahvat privilegioiden, konsultaatioiden ja päällekkäisten auktoriteettien historialliset perinteet. 1500-luvulla kruunu otti Barcelonan kaleeritelakan haltuunsa, mutta silti tavalla, joka jätti epäselväksi kastilialaisen keskusvallan ja paikallisten auktoriteettien väliset valtarajat. Kruunu käytti tätä valta-asemaansa telakan laajentamiseen linnoitetuksi sotilaslaitoksi ja kastilialaisen keskusvallan enklaaviksi Katalonian maaperällä. Erilaisten kiistojen ja käräjöintien seurauksena Barcelonan telakasta tuli areena, jolla kuninkaallista valtaa artikuloitiin ja manifestoitiin. Tämän vallan esittämisen eräs loistelias näyttämö oli kaleerilaivaston lippulaiva, jonka kannelta kuuluisa amiraali Gian Andrea Doria (1539–1606) esitti omia vaatimuksiaan Barcelonan laivanrakennusteollisuudelle.

 

”Fiskaalis-sotilaallinen” historiografia on asettanut (ymmärrettävästi) etusijalle tutkimuksen sotilaiden värväämisestä, sotalaitosten ylläpidosta ja armeijoiden logistiikasta. Aguilera-López siirtää tämän tutkijan katseen sotilaiden sijasta telakan työvoimaan. Kaleerien rakentaminen tehdasmaisena sarjatuotantona edellytti suurikokoisen työvoiman värväämistä, koordinointia ja palveluksessa säilyttämistä. Telakka olikin Aguilera-Lópezin sanoin oma työvoimahallintonsa, jonka infrastruktuurin seinien kautta kulki heterogeeninen ja liikkuva työläisvoima. Telakka ei ollut työympäristö pelkästään ammattiinsa erikoistuneelle vaan myös stratifioituneelle työvoimalle; tavarankantajista alkoi hierarkia, joka kulki ylös telakan intendentteihin ja Barcelonan kenraalikapteeniin ja kuninkaalliseen kuvernööriin asti. Telakan työvoiman kehitys tapahtui paitsi lineaarisesti ja horisontaalisesti niin myös ajallisesti: 1500-luvun puolivälissä telakka värväsi työvoimansa pääosin paikallisesti, mutta vuosisadan loppupäässä työvoima alkoi olla Barcelonan ulkopuolista ja myös vaikeasti palveluksessa säilytettävää. Mielenkiintoinen kehityskulku olikin se, että 1630-luvulla telakan työntekijät siirrettiin hallinnollisesti Barcelonan kapteenikenraalin alaisuuteen ja siten privilegioiduksi sotilasluokaksi. Kuten Aguilera-López toteaa, tämä oli osoitus telakan työvoiman kriittisestä sotilasstrategisesta merkityksestä.

 

Työvoiman kollektiivinen tietotaito oli Barcelonan telakalle eräs sen strateginen voimavara. Aguilera-López jäsentää tietotaidon tekniikkaan, taitoihin ja kokemukseen. Barcelonan telakan yhteydessä tekniikat tarkoittivat niitä käytänteitä ja toimia, joiden kautta kaleerit rakennettiin: puutavaran veistäminen, runkojen kokoaminen, eri osien yhteen liittäminen jne. Taito tarkoitti kykyä soveltaa tekniikoita johdonmukaisesti ja toimivasti. Esimodernissa yhteiskunnassa taitoja ei opittu normatiivisesti oppilaitoksen seinien sisällä vaan käytännöllisesti työpaikalla, aloittaen oppipojan asemasta ja edeten sitten kisälliin ja lopulta artesaaniin. Tässä prosessissa laivanrakentajalle kertyi kokemusta. Kokemus merkitsi kapasiteettia arvioida tekniikoiden ja taitojen lopputulemaa joustavasti ja kohdennetusti. Laivan rakentamisen prosessissa se tarkoitti päätöksenteon arvovaltaa ja standardien valvomista. Julkisten tunnustusten kautta kokenut laivanrakentaja nousi hierarkiassa ja sai uskottavuutta laivanrakentamisen mestarina; kaleerien laadun takeena ei ollut niinkään se, missä ne rakennettiin tai miten, vaan että kuka ne rakensi. Tietotaidon soveltamiseen sekaannuttiin myös telakan ulkopuolelta, kun virkamiehet ja kuninkaan edustaajat esittivät omia strategisiin tai taloudellisiin lähtökohtiin perustuvia edellytyksiään kaleerien koosta, rakenteesta, nopeudesta, kantokapasiteetista yms.

 

Tietotaitoinen työvoima, joka oli liikkuvaa ja kytkeytynyt Barcelonan ulkopuolella koko Välimeren maailmaan, muunsi tekniikoillaan, taidoillaan ja kokemuksellaan Habsburgien strategisia tavoitteita konkreettiseksi sotilaalliseksi infrastruktuuriksi. Tämä ei kuitenkaan olisi voinut toteutua ilman materiaalisia resursseja, joista laivanrakennuksessa tärkein oli puutavara. Koska kaleerin rakentamiseen ei kelvannut mikä tahansa puu, sen hankinta edellytti tarvittavan rakennusmateriaalin tunnistamista, merkitsemistä, varaamista, kaatamista ja kuljettamista. Puutavaran saaminen telakalle asti edellytti oikeanlaisen metsän tunnistamista, puun kuljettamisen logistiikkaa ja usein myös kruunun tarpeiden sovittamista paikallisten valtapiirien ja privilegioiden puitteisiin. Paljon oli kiinni kruunun kyvystä tarkastaa, tunnistaa ja valvoa metsiä. Käytännössä Barcelonasta lähti liikkeelle erityisiä virkamiehistä ja käsityöläisistä koostuneita retkikuntia, joiden tehtävä oli löytää ja vaatia kruunulle tarkoituksenmukaisia metsäresursseja. Kaleerin rakentaminen lähti siten liikkeelle jo elävän puun tunnistamisesta tai jopa sellaisen istuttamisesta. Metsänhoito 1500-luvun Kataloniassa oli samanlaista sotilaallista resurssienhallintaa kuin nykyään vaikkapa sotateknologialle kriittisten mineraalien louhiminen ja varjeleminen. Toisaalta puutavaran hankkiminen myös osoitti kuninkaallisen keskusvallan rajoitteet ja pullonkaulat. Kuten Aguilera-López kirjoittaa: ”Ymmärtääkseen kaleerien rakentamista Barcelonassa täytyy tunnistaa, että laivastovoima tuotettiin arsenaaleissa ja neuvostoissa, työpajoissa ja metsissä, kuljetusreiteillä, puunistutusohjeissa, arviointikiistoissa ja puun korjuun käytänteissä.”

 

Jorge Aguilera-Lópezin väitöskirjaa voi tarkastella kahdessa keskeisessä teoreettisessa viitekehyksessä. Ensimmäinen on sodankäynnin vallankumouksen (Military Revolution) teesi. Michael Robertsin ja Geoffrey Parkerin argumentoinnin mukaan tekniset ja taktiset muutokset sodankäynnissä ajanjaksolla 1560–1660 kasvattivat eurooppalaisen valtion roolia sodankäynnin järjestämisessä ja käymisessä. Seurauksena oli sotilaallisen hallinnon laajentuminen yhteiskuntaan ja esimodernin valtion aiempaa tiukempi ote kollektiivisista resursseista. Aguilera-López ei täysin allekirjoita teesiä, sillä Barcelonan telakan toiminta oli sodankäynnin vallankumouksen aikakaudella sporadista eikä edustanut mitään lineaarista sotilaallisten resurssien kasvua. Hän ei myöskään lanseeraa kaleereita vallankumouksellisen mullistavina taisteluvälineinä, vaikkakin niiden tykkiaseistus toki edusti merkittävää irtiottoa antiikin ajan kaleeritaktiikoista. Seuraten Alan Jamesin argumentointia, Aguilera-López näkee laivaston paitsi sotilaallisena niin myös valtion symbolisen ja institutionaalisen vaikutusvallan heijastamisvälineenä. Toisaalta, kuten Aguilera-López artikkeleissaan osoittaa, Barcelonan telakka kasvoi ajan myötä konkreettiseksi kuningasvallan linnakkeeksi, jolla oli paksut muurit ja oma sotajoukko sitä vartioimassa.

 

Toinen teoreettinen muistuma on sosiologinen, tarkemmin sanottuna systeemiteoria siten, kun Niklas Luhmann sen aikoinaan esitti. Luhmannin mukaan modernismi on irtiottoa keskiajan alueellisesti segmentoituneesta järjestyksestä kohti erikoistuneiden ja hierarkkisten systeemien yhteiskuntaa. Alasysteemit, kuten talous, tiede tai vaikkapa sodankäynti, erikoistuvat yhä enemmän omaan erikoisosaamiseensa ja samalla luovat sisälleen aiempaa ketjuutuneempia hierarkioita. Samalla systeemit erikoistuvat kommunikaatioon, joka viestii systeemien erityisasioista systeemeille itselleen. Barcelonan kaleeritelakka, kuten Aguilera-López osoittaa, edustaa juuri tällaista systeemin muodostumista. Telakkaa halkoivat ammatillinen, hallinnollinen ja sotilaallinen hierarkia, kukin omassa systeemissään mutta myös vuorovaikutuksessa toistensa ja telakan ulkopuolisen yhteiskunnan kanssa. Ammatteihin ja tehtäviin liittyvää erikoistumista välitti telakan sisäisen kommunikaation eriytyminen omaksi kaleerien rakentamisen kielekseen. Se näkyi Aguilera-López käyttämissä aikalaislähteissä, kirjeenvaihdossa, raporteissa, tutkimuksissa, tilikirjoissa, sotaväen rullissa, palkkakuiteissa, vetoomuksissa, arvioinneissa, oikeuspöytäkirjoissa ja muissa dokumenteissa. Aguilera-Lópezin väitöskirjassaan tallentama kommunikaatio on epäyhteismitallista, ristiriitaista ja moniäänistä, niin kuin epäilemättä Barcelonan telakan itsensä meteli omassa ajassaan. Aguilera-Lópezin väitöskirja onkin historiantutkimusta aivan parhaimmillaan: lukijan upottamista immersiiviseen menneisyyden huoneeseen niin, että kaleerien kansilautojen naulaamisen ja metsissä kaadettavien puiden rytinän voi suorastaan kuulla. Fernand Braudelilla oli tällaiselle kokemukselle termikin: totaalinen historia (histoire total).

 

 

 

A. Jorge Aguilera-López. (2026). The Royal Shipyard of Barcelona and the Making of Naval Power: Galleys, Shipbuilders, and Forests in the Age of Lepanto. Helsinki: Helsingin yliopisto. 772 s.

 

Artikkelit niiden sisällyttämisen järjestyksessä:

 

Jorge Aguilera-López. (2023). “In all this kingdom there is no timber” Wood for the king’s galleys: exploitation and conservation of the Catalan forests in the age of Lepanto. Koldo Trapaga-Monchet, Álvaro Aragón-Ruano & Cristian Joanaz de Melo, toim., Roots of Sustainability in the Iberian Empires: Shipbuilding and forestry (14th-19th Centuries). Lontoo: Routledge.


Jorge Aguilera-López. (2025). Naval administration and expertise: the superintendents of the Royal Shipyard of Barcelona (1500–1640). Management & Organizational History 20:3.

 

Jorge Aguilera-López. (2023). “[They] Are Not of Any Service, Except for Wasting Wages and Burning a Lot of Timber”: The Soldiers of the Guard of the royal Shipyard of Barcelona (1575–1600). Natacha Klein Käfer, toim., Privacy at Sea: Practices, Spaces, and Communication in Maritime History. Cham: Palgrave Macmillan.

 

Jorge Aguilera-López. (2021). Riberas enfrentadas: catalanes y genoveses, maestros mayores de las Atarazanas Reales de Barcelona (1558–1599). Cristina Borreguero Beltrán, Óscar R. Melgosa Oter, Ángela Pereda López & Asunción Retortillo Atienza, toim., A la sombra de las Catedrales: Cultura, Poder y guerra en la Edad Moderna. Burgos: Universidad de Burgos.

 

Jorge Aguilera-López. (2025). Gian Andrea Doria and his Real: Mediterranean Hegemony, Shipbuilding Complexities, and the Construction of the New Spanish Flagship Galley (1586–89). Renaissance Quarterly 78:3.

maanantai 12. lokakuuta 2026

Putoaminen

 

Raaka välinpitämättömyys ja tunteeton eristyneisyys, jossa kukin keskittyy vain omiin etuihinsa, käyvät sitä vastenmielisemmiksi ja loukkaavammiksi, mitä ahtaammin nämä yksilöt on sullottu samaan tilaan. Vaikka tiedostaisimmekin, että yksilön eristyneisyys ja ahdasmielinen oman edun tavoittelu ovat yhteiskuntamme perusperiaatteita kaikkialla, missään ne eivät ilmene yhtä häpeämättömän avoimesti ja tietoisesti kuin juuri täällä, suurkaupungin ahtaudessa. Ihmiskunnan hajoaminen monadeiksi – joista jokaisella on oma periaatteensa – eli atomien maailma, on täällä viety äärimmilleen.

 

Näin kommunismin oppi-isä Friedrich Engels kuvasi 1800-luvun Lontoon asukkaiden ”sosiaalista vieraantuneisuutta” maineikkaassa suurteoksessaan Työväenluokan asema Englannissa (1844–1845). Engelsin analyyttinen katse melkein kahden vuosisadan takaa muistuu mieleen lukiessa toimittaja Patrick Radden Keefen uutta kirjaa London Falling: A Mysterious Death in a Gilded City. Keefe on tunnettu yhteiskunnallisesta journalismistaan ja true crime -genrestä, jotka yhdistyivät erinomaisesti hänen aiemmassa teoksessaan Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland (2018). Tällä kertaa Keefe on tarttunut mysteerisen kuolemantapaukseen 29. marraskuuta 2019. Tuolloin Britannian sotilastiedustelupalvelu MI6:n Vauxhall Crossin päämajan valvontakamera tallensi merkillisen tapahtuman joen toisella puolella Riverwalkin ylellisen asuinkompleksin parvekkeella. Ihmishahmo, ilmeisesti paidaton nuori mies, ilmaantui aamuyön tunteina eräälle yläkerroksen parvekkeelle ja liikkui levottomasti yhdestä parvekkeen päästä toiselle. Lopulta hahmo nousi parvekkeen reunalle ja hyppäsi alas. Muutamaa päivää myöhemmin Thamesin rannalta, ei kaukana itse tapahtumapaikalta, löytyi ruhjoutunut ruumis. Se kuului 19-vuotiaalle Zac Brettlerille, keskiluokkaisten juutalaisvanhempien nuoremmalle pojalle. Pian kuolemantapausta tutkineet poliisit sekä Zacin omat vanhemmat selvittivät, että nuorukainen ei ollut kaikille hänet tunteneille Zac Brettler vaan Zac Ismailov, venäläisen miljardöörioligarkin poika.

 

Tätä enempää ei Keefen kirjan juonta voi kirja-arvion lukijalle paljastaa. Sen sijaan kirjan rikkaasta sisällöstä voi ammentaa muutamia tietoikkunoita, jotka joko liittyvät Zac Brettlerin traagiseen tarinaan tai eivät liity.

 

Vuonna 1972 Ugandan silloinen diktaattori Idi Amin karkotti maasta kaikki sen aasialaissyntyiset asukkaat, jotka olivat lukumäärältään pieni vähemmistö mutta käytännössä hallitsivat maan koko elinkeinoelämää. Entinen siirtomaaisäntä Britannia suostui ottamaan vastaan pakolaiset, jotka se oli 1900-luvun vaihteessa Ugandaan itse siirtänytkin nykyisten Intian ja Pakistanin alueilta. Yksi Britanniaan saapuneista oli Abdul Shamji, tavattoman puuhakas liikemies, jolla oli ollut Ugandassa omistuksessaan tekstiilitehtaita, hotelleita sekä autojen maahantuontiliikkeitä. Britanniassa Abdul laittoi heti pystyyn Gomba-konsernin, joka oli nimetty hänen ugandalaisen syntymäkaupunkinsa mukaan. Abdul poseerasi kuvissa Margaret Thatcherin sekä muiden julkkisten kanssa ja oli tunnettu ylellisestä ja tuhlailevasta elämäntyylistään. Hetken aikaa Abdul ehti jopa omistaa maailmankuulun Wembleyn areenan. 1980-luvun puolivälissä kuitenkin paljastui, että koko Gomba Group perustui höveleiltä pankeilta lainattuun rahaan. Velkojat ja ulosottomiehet eivät kuitenkaan päässeet Abdulin omistuksiin kiinni, sillä sellaisia ei teknisesti ollut edes olemassa: Gomba-konsernin imperiumi oli hajautettu säätiöiden taakse ja kirjattu Jerseyn veroparatiisiin. Myöhemmin 1990-luvulla Abdulin vanhin poika Akbar toisti isänsä toimintametodia omissa bisneksissään, jotka kohdistuivat Lontoon kulttuurielämään ja kiinteistökauppoihin. Urakoita otettiin vastaan, työväkeä palkattiin ja lainoja nostettiin, mutta maksun hetkellä Akbaria ja hänen omaisuuksiaan ei ollut näkyvillä missään.

 

Lontoon järjestäytynyt rikollisuus on populäärikulttuurissa yhdistetty lähinnä 1960-lukuun ja syntistä Sohoa hallinneisiin psykoottisiin Krayn veljeksiin, mutta rikollisuus ei ole koskaan lakannut olemasta kiinteä osa pääkaupungin kääntöpuolta. 1980-luvulla Britannian järjestäytyneen rikollisuuden meat and potatoes olivat ryöstöt, erityisesti pankkien ja rahakuljetusten sellaiset. Vuonna 1983 miljoonan punnan rahalähetystä tavoitelleet rosvot tekivät Britannian historian suurimman kähvellyksen, kun he yllätyksekseen löysivät Heathrow’n lentokentän varastosta massiivisen kultakuljetuksen. Varastetun kullan arvo oli kolossaaliset 26 miljoonaa puntaa. Poliisi sai pian kiinni varasjoukon johtajan Micky McAvoyn, mutta suurin osa varastetusta kullasta jäi teille tietymättömille. Leimattu harkkona varastettu kulta on jäljitettävissä, mutta kun kullan sulattaa, se muuttuu heti miksi tahansa kullaksi ja katoaa viranomaisten tutkalta. Varastettua kultaa ei kuljetettu Britannian ulkopuolelle vaan se rahastettiin jo kotona, missä sen rahavirrat valuivat ajan mittaan kiinteistökauppaan, kaikkein helpoiten realisoitavaan kohteeseen mille tahansa suurille rahasummille. Varastetun kullan peseminen osui samaan ajankohtaan Wall Streetin härkämarkkinoiden ja Lontoon kiinteistöbisneksen äkillisen arvonnousun kanssa, ja Heathrow’n aarre jatkoi kultamunien munimistaan kiinteistöjen kohonneina myyntihintoina. Gangsterit, grynderit ja lailliset yrittäjät jakoivat yhtäkkiä saman ekosysteemin Lontoossa, missä niin laittomat kuin laillisetkin velkojat löysivät kysyntää ammattimaisille ja häikäilemättömille velanperijöille, esimerkiksi sellaisille mysteerisille tyypeille kuin myyttinen Indian Dave, jolla oli ylimaailmallinen kyky välttää lain pitkä koura ja jopa aika ajoin kadota näkyvistä kokonaan.

 

Vuosituhannen vaihteessa Lontoon löysivät venäläiset oligarkit, joiden taskut olivat pullollaan hajonneesta Neuvostoliitosta ulosmitattua rahaa. Venäläisiä houkutti non dom-status, 1700-luvun orjakaupan jäänne, joka mahdollisti ns. remittance basis -verotuskategorian. Se tarkoitti verojen maksua vain Britanniassa hankituista tuotoista, mutta ulkomaiset tuotot ja voitot, aikoinaan siis brittien Afrikassa harjoittama orjakauppa, jäivät brittiläiseltä verotukselta koskemattomiin. Lontoosta tuli epävirallinen pääkaupunki oligarkeille, joiden nimet ovat monille jo tutut: Roman Abramovitš, Mihail Hodorkovski, Boris Berezovski jne. Oligarkkien tarpeita tyydyttämään kehittyi pian paikallisten liikemiesten ja välikäsien verkostoja, eräänä näistä ns. Ciprianin viisikko. Kokoontumispaikkana käyttämänsä italialaisravintolan mukaan nimettyyn ryhmään kuuluivat edellä mainittu Berezovski, skotlantilainen huume- ja kiinteistökauppias Scot Young, rakennuttajat Paul Castle ja Robbie Curtis sekä entinen rockmanageri Johnny Elichaoff. Venäläisten oligarkkien maailmalla oli kuitenkin omat vaaransa, varsinkin sen jälkeen, kun Berezovski ajautui julkiseen ja katkeraan riitaan entisen suojattinsa Vladimir Putinin kanssa. Kummallisia asioita alkoi tapahtua. Mihail Hodorkovskin neuvonantaja Stephen Curtis kuoli lento-onnettomuudessa, kun hänen Scot Youngin välityksellä ostamansa helikopteri syöksyi maahan jostain tuntemattomasta syystä. Stephen Curtisin liikekumppani, Berezovskin lakimies Stephen Moss löytyi kuolleena hänen sydämensä pysähdyttyä 45 vuoden iässä. Paul Castle ja Robbie Curtis kumpikin saivat surmansa samalla tavalla eli heittäytymällä lontoolaisella asemalla metrojunan alle. Scot Young ja Johnny Elichaoff tekivät kumpikin itsemurhan hyppäämällä alas kerrostalosta. Berezovski löytyi hirttäytyneenä Ascotin kartanostaan. Kaikkia kuolemia pidettiin onnettomuuksina tai itsemurhina, eivätkä brittipoliisit tutkineet niitä henkirikoksina.

 

Patrick Radden Keefen kirja ei ole yritys selvittää menneitä henkirikoksia vaan tutkielma siitä, kuinka raha houkuttaa rahaa ja kuinka sosiaalisen median maailmassa kaikki ihmiset eivät suinkaan ole sitä mitä esittävät. Nuorten miesten joukossa esiintyvään niin sanottuun toksiseen maskuliinisuuteen kuuluu keskeisenä osana itsensä esittäminen kokoaan suurempana, mistä esimerkkinä vaikkapa pahamaineiset Taten veljekset, jotka ovat nyttemmin tunnustaneet huikentelevan elämäntyylinsä perustuneen velkarahaan ja lainattuihin urheiluautoihin. Lontoon raharikkaassa oligarkkien, keinottelijoiden ja suoranaisten rikollisten huomiotaloudessa tällaisella esiintymisellä saattaa päästä nokkimisjärjestyksessä ylöspäin ja kenties jopa hetkellisesti vaurastuakin, mutta esityksellä on myös omat vaaransa, joista ainoa ei ole vieraantuminen yhteiskunnasta tai jopa todellisuudesta itsestään. Hämyisten liikekumppanien taipumukset ja menneisyydet ovat olemassa niin hyvässä kuin pahassakin, tai kuten toinen kommunismin oppi-isä Karl Marx aikoinaan sanoi, ”se mikä poistuu ovesta, tulee helposti ikkunan kautta takaisin.” Mitä ihmisten identiteetteihin tulee, Keefe löytää osuvan vertailukohdan dekkarikirjailija Agatha Christiestä, jonka tarinoiden eräs peruslähtökohta oli se, että ihmiset eivät ole heitä keinä esiintyvät. Christien kenties tunnetuimmassa kirjassa eli Idän pikajunan arvoituksessa (1934) kukaan ei lopulta ole oma itsensä, mikä on monella tapaa myös Keefen true crime -version loppupaljastus.

 

Kun Patrick Radden Keefen kirjaa alkaa lukea, sitä on vaikea laskea käsistään.

 

 

 

Patrick Radden Keefe. (2026). London Falling: A Mysterious Death in a Gilded City. Lontoo: Picador, 361 s.

keskiviikko 12. elokuuta 2026

Sotatieteilijä Friedrich Engels

 

Kommunismin oppi-isinä tunnettuja Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä pidetään ensisijaisesti kansantaloustieteen teoretisoijina ja yhteiskuntakriitikoina, mutta heidän mittavaan tuotantoonsa mahtui paljon muutakin, kuten kuka tahansa saattaa itse todeta selaillessaan vaikkapa Kansalliskirjaston piippuhyllylle sijoitettua Megaa (Marx-Engels-Gesamtausgabe, 74 osaa). Eräs aihe, johon sekä Marx että Engels toistuvasti puuttuivat, oli sotatiede ja sodankäynnin historia. Nyt Suomen Rauhanpuolustajien kustantamo Umpihanki on julkaissut joukon Engelsin sotatieteellisiä kirjoituksia Jorma Mäntylän suomentamana ja toimittamana.

 

Friedrich Engelsin sotatieteelliset kirjoitukset sijoittuvat pääosin 1850–1870-luvuille. Merkittävä poikkeus on kuitenkin kokoelman aloittava pohdinta eurooppalaisesta aseistariisunnasta ja sotalaitoksen tilasta (Onko aseriisunta Euroopassa mahdollista?), joka julkaistiin vuonna 1893, vain kaksi vuotta ennen Engelsin itsensä kuolemaa. ”Viimeisen 25 vuoden aikana”, Engels aloittaa yksinpuhelunsa, ”Euroopan maat ovat aseistautuneet ennennäkemätöntä vauhtia. Kaikki suurvallat kilpailevat asevarustelussa ja valmistautuvat sotaan…Kuitenkin kaikissa maissa aseriisuntaa vaatii tavallinen kansa, koska sen keskuudesta värvätään alokkaat, ja kansa maksaa verot. Samalla asevarustelu on kaikkialla johtanut sellaiseen nääntymykseen, että valtiot eivät kykene enää lisäämään varustelumenoja. Yhdestä maasta ovat loppuneet värvättävät alokkaat ja toisesta rahat, kun kolmannessa maassa ovat loppuneet sekä sotamiehet että rahat. Onko mitään tietä ulos tästä umpikujasta – muuta kuin maailmanlaajuinen ja ennennäkemättömän tuhoisa sota?”

 

Engelsin vastaus kuului, että oli: asevelvollisuuden pituuden rajoittaminen kansainvälisillä sopimuksilla. Saksan piti saada tähän sopimusjärjestelmään mukaan vanha arkkivihollinen Ranska, mutta idän potentiaalisella vihollisella eli Venäjällä ei ollut mitään väliä, sillä sen asevelvollisarmeija oli pelkkä vitsi: ”Venäjän armeijan toimintaa ja liikekannallepanoa haittaa virkamiehistön ja upseeriston pahamaineinen korruptio ja epärehellisyys. Kaikissa Venäjän käymissä sodissa on alkuvaiheen jälkeen ilmennyt, että rauhan ajan joukkoja ja kalustoa on ollut olemassa vain paperilla. Mitä silloin tapahtuu, kun reservejä kootaan, alueilla on kutsuntoja ja jaetaan sotilaspukuja, aseita sekä ampumatarvikkeita? Liikekannallepanon aikana kaiken pitää olla sujuvaa ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pienetkin epäonnistumiset voivat aiheuttaa suurta vahinkoa ja johtaa kaaokseen. Miten liikekannallepano voi olla sujuvaa, kun sitä toteuttaa Venäjän epärehellinen ja korruptoitunut virkamiehistö? Venäläinen liikekannallepano on näytelmä jumalille.”

 

Vuonna 1854 Engels kirjoitti sarjan tekstejä tuolloin käynnissä olleesta Krimin sodasta ja sivusi niissä myös Suomea. Niin kauan kuin Preussi ja Itävalta eivät olleet mukana Turkin, Britannian ja Ranskan sodassa Venäjää vastaan, kyse ei ollut eurooppalaisesta suursodasta ja sen taistelut saattoivat levitä ainoastaan Turkkiin, Mustamerelle ja Itämerelle, Engels ennusti osuvasti jo sodan alkuvaiheessa (Eurooppalainen sota). Venäjän resurssit venyisivät, sillä se joutuisi Krimin lisäksi puolustamaan myös Suomea ja Pietarin portteja. Valtioiden lisäksi sotaan saattaisi liittyä vielä eräs toinen mahti: ”Se voima on vallankumous. Pitkän hiljaiselon jälkeen sen on nyt jälleen kutsunut toimiin talouskriisi ja ruokapula. Manchesterista Roomaan, Pariisista Varsovaan ja Pestiin se on kaikkialla läsnä. Nostaen päänsä se herää unestaan. Moninaiset ovat sen paluun oireet: ne ovat kaikkialla tunnistettavissa levottomuutena ja jännityksenä, joka on vallannut proletaariluokan. Tarvitaan vain pieni merkki ja kuudes, suurin eurooppalainen valta astuu esiin loistavana miekka kädessä kuin Minerva olympialaisissa.”

 

Engels piti Ahvenanmaalla sijainneen Bomarsundin mahdollista valtausta sotilaallisesti jopa Sevastopolia tärkeämpänä tapahtumana. Piiritys olisi tulikoe ranskalaismalliselle, 1800-luvun alussa rakennetulle tykistölinnoitteelle, jota puolustivat päälinnoituksen lisäksi maavallit, juoksuhaudat ja niihin sijoitetut ”sata tykkiä.” Akilleen kantapää olisi linnoituksen varusväki, joka oli paljon oletettua heikompi ja koostui vain noin kolmestatuhannesta miehestä (Hyökkäys Venäjän linnoitukseen Ahvenanmaalla). Kun Bomarsund kukistui englantilaisten ja ranskalaisten hyökkäyksessä, Engels arvioi sen tapahtuneen jopa odotettua helpommin (Oolannin sota ja Bomarsundin valtaus). ”Huomattava osa varuskunnan sotilaista oli suomalaisia ja ahvenanmaalaisia. Venäläinen isänmaallisuus ei näytä heitä innostaneen ja rintamakarkureiden kertomusten mukaan taistelutahto on ollut heikko. Saaren asukkaat tuntuvat vastaanottaneen liittoarmeijalaiset vapauttajina Venäjän ikeestä.” Toinen heikkous olivat Bomarsundin itsensä graniittimuurit, jotka eivät olleet kestäneet tykkitulta odotetulla tavalla. ”Jos rakentajat ovat huijanneet keisari Nikolaita, hän on puolestaan onnistunut huijaamaan liittoarmeijaa leikkilinnoitusten avulla. Venäläisten puolustus oli kaiken kaikkiaan tehotonta. Tämä voi johtua melko selvästi ilmenneestä suomalaisjoukkojen tyytymättömyydestä.”

 

Krimin sodan yhteydessä Engels ehti analysoimaan myös Balaklavan taistelua ja lordi Cardiganin rakuunoiden itsemurhahyökkäystä sen yhteydessä (Itämainen sota ja Balaklavan taistelu). ”Venäläiset voittivat heidät täydellisesti. Mutta täytyy sanoa, että se johtui venäläisten määrällisestä ylivoimasta ja ennen kaikkea brittien komentovirheestä, jolla kevyt ratsuväenprikaati määrättiin suoraan venäläisen tykistön ristituleen.” Sevastopolin piiritystä Engels piti tehottomana ja suorastaan kontraproduktiivisena, kun venäläiset onnistuivat jatkuvasti aiheuttamaan piirittäjille tappioita uloshyökkäyksillään (Sevastopolin piiritys). ” Piirittävä liittokunta on kuuden kuukauden aikana etenemättä hädin tuskin pitänyt asemansa, ja korkeintaan vain vahvistanut tykistöään. Venäläiset ovat yhdessä kuukaudessa edenneet huomattavasti heitä vastaan ja etenevät edelleen. Varmasti voi sanoa, että jos puolustus olisi yhtä lujaa kuin Sevastopolissa, ei sotahistoriassa olisi yhtä ainoata onnistunutta piiritystä sitten Troijan sodan. Niin epäjohdonmukaista ja tyhmää on ollut Sevastopolin piiritys.” Lopulta Sevastopol kuitenkin antautui piirittäjille (Sevastopolin antautuminen). Malakoffin päälinnoituksen kukistuminen alisti Sevastopolin sataman liittoutuneiden tykkitulelle, ja siksi venäläiset tuhosivat jäljelle jääneet laivansa, jotteivat ne jäisi vihollisen käsiin.

 

Engelsin loppuanalyysi Venäjän armeijasta ei ollut mairitteleva (Venäjän armeijasta). Venäläiset saivat koottua asevelvollisista suuria joukkoja, mutta liikekannallepano oli ollut hidasta ja tuhlailevaa. Toisaalta myös liittoutuneet olivat aliarvioineet Venäjän kestokyvyn, ja länsimainen lehdistö oli ennustanut Venäjän rahojen loppuvan jo aivan sodan alussa. Näin ei ollut kuitenkaan käynyt. ”Vaikka Venäjä on näennäisesti eristetty kaikista suurista Euroopan pörsseistä, sillä ei ole ollut vaikeuksia saada lainaa. Sen raha rupla on toistuvista heilahteluista huolimatta säilyttänyt arvonsa. Venäjän sotajoukot ruokitaan ja kulkuvälineet huolletaan marssien aikana väestön avulla tavalla, joka olisi mahdotonta missään muussa yksipuolisesti maatalousmaassa. Kauppasaarrossa ja eristettynä Venäjä on tähän asti onnistunut selviytymään kaikista niistä taloudellisista karikoista, joihin Lontoon viisaat kuvittelivat sen kaatuvan.”

 

Vuonna 1857 Engels kirjoitti amerikkalaisille lehdille raportteja brittien siirtomaasodista Kiinassa ja Keski-Aasiassa. Mielissä eli yhä järkytys siitä, kun brittien sotilasretkikunta tuhoutui paluumarssillaan Afganistanista vuonna 1842 (Afganistan). ”Joukko eteni puolustuskyvyttömänä toivottomassa sekaannuksessa. Kylmyys, lumisade ja elintarvikepula muistuttivat Napoleonin perääntymistä Moskovasta 1812. Kasakat pysyivät kohtuullisella etäisyydellä Napoleonista, mutta brittejä ahdistelivat fanaattiset afganistanilaiset tarkka-ampujat, joita oli joka kukkulalla ja vuorella.” Vuosina 1861–1865 Engels kirjoitti kuvauksia Amerikan sisällissodasta brittiläiselle lehdelle ja toverilleen Marxille. Erityistä huomiota kiinnitti se, että kummallakaan osapuolella ei ollut varsinaisia asevoimia tai sotalaitosta sisällissodan aattona (Yhdysvaltojen sisällissodan opetuksia): ”Kaikki täytyi organisoida melkein tyhjästä, eikä meillä ole mitään todisteita, että kummankaan armeijan huolto ja kuljetus olisivat edes alkeellisesti kehittyneet. Amerikan pohjoisen liittovaltiossa ja etelän konfederaatiossa ei niin sanoaksemme ollut sotilaallista organisaatiota. Alkuperäinen vakituinen armeija oli lukumäärältään täysin riittämätön taistelemaan mitä tahansa kunnioitettavaa vihollista vastaan. Miliisiä ei ollut käytännössä lainkaan.”

 

Sveitsin kantonien sisällissota vuonna 1847 synnytti Engelsissä vahingoniloa, jota hän ei pyrkinyt lainkaan peittelemään (Sveitsin sisällissota). ”Nyt puhjennut sisällissota voi vain edistää demokratiaa. Sonderbundin kapinallisia ei auta, että radikaaleissakin kantoneissa on edelleen paljon primitiivistä saksalaista julmuutta, ja demokratian tukena on nyt talonpoikais- ja myös porvarihallintoja sekä molempien sekoituksia. Eikä sekään auta, että sivistyneimmätkin kantonit ovat edelleen jäljessä eurooppalaisen sivilisaation kehityksestä. On välttämätöntä, kiireellisen välttämätöntä, että viimeinen julman esisaksalaisuuden barbaarisuuden, kiihkoilun, patriarkaalisen yksinkertaisuuden, moraalisen puhtauden ja kuolemaan asti uskollisten palkkasoturien turvapaikka vihdoin nujerretaan”

 

Kokoelman pisin teksti on kokonainen pieni kirjanen, jossa Engels pohti Saksan luonnollisia rajoja lännessä Reinillä ja etelässä Po-Joella (Po ja Rein). Engels argumentoi, että vaikka Po-Joen, Mincion ja Adigen yhtymäkohdassa kulki saksalaisen kansakunnan luonnollinen puolustusraja Italiassa (ns. Mincio-linja), Saksan todellinen intressi oli puolustaa lännessä Reiniä ranskalaisilta. Itävallan miehitysvalta Pohjois-Italiassa oli osoittautunut vihatuksi ja vain yhdisti tarpeettomasti italialaisia kaikkia saksalaisia vastaan. Luonnollisia rajoja piti priorisoida muutoskehityksessä, jossa Euroopan rajat vakiintuivat yhä suurempien valtiollisten yksiköiden ympärille. ”Jos muutoksista halutaan kestäviä, on yhä enemmän pyrittävä antamaan isoille ja elinkelpoisille Euroopan kansakunnille niiden todelliset luonnolliset rajat, jotka määräytyvät kielen ja isänmaallisen tunteen perusteella. Samanaikaisesti pienten kansojen jäännökset, joita voi edelleen löytää täältä ja sieltä ja joille kansallinen olemassaolo ei enää ole mahdollista, pysyvät osina suurempia kansakuntia ja sulautuvat niihin tai säilyvät vain etnografisina jäänteinä vailla poliittista merkitystä. Sotilaalliset näkökohdat ovat tähän nähden toissijaisia.”

 

Vuonna 1871 Engels kirjoitti englantilaiselle sanomalehdelle useita artikkeleita Ranskan ja Preussin sodasta. Monien nykyajan sotahistorioitsijoiden tavoin Engels ymmärsi preussilaisten vahvuudeksi heidän asevelvollisten täydennysarmeijansa, joka poikkesi ranskalaisten kaaderijärjestelmästä, jossa sotilaat palvelivat pitkään ja reservit pysyivät vastaavasti preussilaisia pienempinä (Miten taistellaan Preussia vastaan?). Toisaalla Ranskan armeijaa oli myös mädättänyt korruptio, kun upseerit olivat sekaantuneet Pariisin massiivisen jälleenrakennusprojektiin paroni Haussmannin johdolla (Armeijoiden nousu ja tuho). ”Oliko armeija sivussa, kun koko julkisten töiden ministeriö, jokainen valtion sopimus ja jokainen virasto muutettiin häpeämättömästi ja avoimesti yleisön ryöstämiseksi?” Engels jatkoi: ”Demoralisaatio levisi upseeristoon, kun keisarin määrärahat Pariisin kaupunkiuudistukseen kulkivat salaisesti sotaministeriön kautta…Koko järjestelmä oli mätä. ”Rauhan imperiumin” korruptio oli viimein päässyt sen tärkeimpään tukijaan, armeijaan.”

 

Kirjan lopussa on Engelsin kirjeitä Marxille, joissa hän pohtii Clausewitzia ja myös hänen aikalaisvaikuttajaansa sotatieteilijä Jominia. Viimeinen teksti on Engelsin arvio eräästä Napoleonin sotien historiikista (Esipuhe Sigismund Borkheimin teokseen Mordspatrioten. Hottingen-Zürich, 1888). Sen yhteydessä Engels päätyy pohtimaan sotien ja Euroopan tulevaisuutta vuodesta 1887 nähtynä. Engelsin lopputulema on pahaenteisen osuva: ” Ja vielä: mikään muun sota ei ole Preussille ja Saksalle todennäköinen kuin maailmansota – vieläpä maailmansota, jonka laajuus ja tuhovoima ylittävät kaiken tähän asti koetun. Kahdeksasta kymmeneen miljoonaa sotilasta kuristaa toisiaan ja tuhoaa koko Euroopan pahemmin kuin heinäsirkkaparvet. Kolmikymmenvuotisen sodan hävitys lyhennetään kolmeen tai neljään vuoteen ja laajennetaan koko maanosaan. Nähdään nälänhätä, sairauksia ja yleismaailmallinen armeijoiden ja ihmisten romahdus barbariaan ja kurjuuteen. Keinotekoiset kauppajärjestelmät hajoavat peruuttamattomasti.  Teollisuus ja luottojärjestelmät päätyvät yleiseen konkurssiaaltoon. Vanhoja valtioita ja niiden tunnettu poliittinen menneisyys romahtavat niin täysin, että kuninkaallisten kruunuja kierii tusinoittain jalkakäytävillä eikä kukaan viitsi poimia niitä. On täysi mahdottomuus ennakoida, miten kaikki päättyy ja kuka selviää voittajana taisteluista. Vain yksi asia on täysin varma: maailmanlaajuinen sotaväsymys luo edellytykset työväen lopulliselle voitolle.”

 

 

 

Friedrich Engels. 2026. Sodasta ja rauhasta. Helsinki: Umpihanki, 189 s. Jorma Mäntylä, suom.

perjantai 31. heinäkuuta 2026

Britannian voitto

 

Alan Allportin uutuusteos Advance Britannia: How the Second World War Was Won, 1942–1945 on suoraa jatkoa hänen edelliselle kirjalleen Britain at Bay: The Epic Story of the Second World War, 1938–1941. Kummassakin kirjassa on siten aiheena toinen maailmansota ja rajauksena Iso-Britannia. Alkukaneettina on syytä mainita, että Allport ei kirjoita operatiivista sotahistoriaa; sitä tilaa täyttää Britannian osalta vaikkapa James Holland kiitettävän tuotteliaalla kirjoittamisellaan. Allportin lähestymistapa on makrohistoriallinen ja yhdistää siten toisiinsa politiikan, yhteiskunnan ja talouden. Yksittäisiä sotatapahtumia kuvataan hänen kirjoissaan valikoidusti ja tietyistä syistä.

 

Alan Allportin kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja tyyli on usein argumentoiva ja poleeminen; Allport ei itse ole kuitenkaan se, joka lietsoo polemiikkia, vaan hänen kirjansa on pikemminkin vastaus olemassa olevaan mytologiaan ja uskomuksiin Britannian sodasta. Muutama ristiriitojen kyllästämä aihepiiri on syytä nostaa tikun nokkaan ajanjaksolta 1942–1945. Yksi on Atlantin sota, ja erityisesti siis Saksan harjoittama sukellusvenesodankäynti. Saksan pintalaivaston esiintymiset vuodesta 1942 eteenpäin rajoittuivat Kanaalin pakoon, jossa taisteluristeilijät Scharnhorst ja Gneisenau murtautuivat itään Brestin satamasta; Gneisenau sillä seurauksella, että RAF pommitti sen melkein heti uuteen satamaansa, kun taas Scharnhorst sai odottaa upottamistaan Nordkapin taisteluun ja joulukuuhun 1943. Sukellusvenesota oli se vaara, jonka britit kohtasivat sodan loppuun saakka, mutta Allport varoittaa sen uhan ja vaikutusten liioittelusta. Se oli lopultakin kolossaalisen laivaliikenteen reunojen järsimistä eikä mikään eksistentiaalinen uhka Britannialle, vaikka Churchill muistelmissaan toista väittikin. Se, että Britanniaa kohtasi kauppalaivaston kuljetuskriisi vuoden 1942 lopulla ei ollut Dönitzin harmaiden susien ansiota vaan seurausta siitä, että sodankäynnin pomoksi noussut Yhdysvallat ohjasi kuljetuskapasiteetin käyttöä omien sotilaallisten intressien ajamiseksi. Muutamat pahamaineiset saattueet, kuten SC-107 ja PQ-17, tuhottiin lähes täysin, mutta aivan valtaosa Atlantin ja Jäämeren ylittäneistä kuljetuksista pääsi perille Britanniaan tai Neuvostoliittoon. Vuodesta 1943 eteenpäin Atlantin sota alkoi käydä Saksan omalle sukellusvenelaivastolle niin tukalaksi, että saalistusta piti siirtää Afrikan vesille; siitä ratkaisusta tosin tulee mieleen allegoria miehestä, joka etsii pimeässä kadottamiaan avaimia katuvalon alta, koska se on ainoa paikka mistä niitä näkee etsiä.

 

Toinen sotahistoriallisen polemiikin pesä on Britannian (kuin myös Amerikan) harjoittama Saksan kaupunkien saturaatiopommitus. Aihe on ollut viime vuosina esillä kahdesta syystä, joista yksi oli Applen sarja Masters of the Air ja toinen Malcolm Gladwellin kirja The Bomber Mafia. Televisiosarja antoi kovin rajallisen ja ehkä silotellun kuvan amerikkalaisten pommitusilmavoimista, kun taas Gladwellin osoitettiin ymmärtäneen kirjassaan väärin paitsi kaiken aikalaislähdemateriaalin niin jopa suuren osan myöhemmästä historiografiasta. Allport keskittyy Britannian Bomber Commandiin ja sen legendaariseen johtajaa Arthur Harrisiin, joka ei Gladwellin lapsellisista maalailuista huolimatta ollut mikään psykopaatti tai raivohullu. Työväestön (siviilien) pommittamisen katsottiin aikakauden sotatieteessä olevan lupaava keino sodan voittamiseen sen clausewitzlaisessa kontekstissa (kansahan oli yksi Clausewitzin sodan kolminaisuuksista), mutta koska empiiristä todistusaineistoa sen tehokkuudesta ei juuri ollut edes Blitzin jälkimainingeissa, suhtautuminen strategiseen pommitukseen oli pakostakin ristiriitaista. Allportin mukaan siihen muodostui kolme lähestymistapaa: Harris ja hänen kannattajansa uskoivat sen ratkaisevaan voimaan, toisten mielestä se oli kontraproduktiivista resurssien tuhlausta ja kolmannessa, kenties yleisimmässä näkökannassa, saturaatiopommitus oli todennäköisesti melko vähämerkityksellistä mutta sentään edes jotain. Churchill itse kenties ruumiillisti brittien suhtautumista pommituskampanjaan: sodan aikana hän antoi sille siunauksensa, mutta ei sen jälkeen noteerannut sitä, saati kiitellyt Harrisia ja hänen miehistöjään. Britit sentään sodan aikana käyttivät strategisesta kampanjasta saturaatiopommituksen oikeaa nimeä eivätkä piilotelleet tekemisiään ”tarkkuuspommituksen” eufemismin taakse, kuten amerikkalaiset aseveljensä.

 

Britannia ei käynyt sotaansa 1942–1945 pelkästään Euroopassa, Afrikassa ja Atlantilla vaan myös Aasiassa. Idässä Britannian sotahistoriaa on synkistänyt tapahtuma, josta Britanniassa itsessään tiedetään edelleen vähän ja muualla Euroopassa ei mitään eli Bengalin katastrofaalinen nälänhätä 1943–1944. Tuolloin pelkkään nälkään kuoli yli miljoona intialaista ja sen välittömiin seurauksiin kenties kolme lisää. Nälänhädästä on syytetty Lontoon hallituksen välinpitämättömyyttä ja pääministeri Churchillin suoranaista rasismia. Allportin mukaan syytöksissä on liioittelua. Lontoo oli välinpitämätön, kunnes ei enää ollut, mutta silloin oli jo liian myöhäistä estää tai edes merkittävästi lieventää nälänhätää. Churchill puolestaan oli rasisti, kuten hän itse toistuvasti katsoi aiheelliseksi ilmoittaa, mutta hänen suhtautumisensa nälänhätään ei ollut pahantahtoista, saati sitten tahallista. Kyse oli lopulta kompetenssivajeesta, joka toi mieleen William Dalrymplen erinomaisen kirjan The Anarchy: The Relentless Rise of the East India Company. Kun Englannin Itä-Intian kauppakomppania anasti itselleen mogulien veronkannon 1700-luvulla, se sai välittömästi aikaiseksi nälänhädän, koska ei osannut käytellä mogulien rakentamaa resurssien hallintamekanismia. Toisen maailmansodan tavattomien rasitusten alla Britannia menetti jälleen kykynsä pyörittää siirtomaaimperiumia, jossa taakan jakaminen ei toteutunut tasaisesti. Allport huomauttaa, että vaikka Intian sotaponnistukset oli paperilla jaettu tasan Intian ja Britannian välillä, käytännössä kaikki kulut lankesivat Intialle, koska Britannia siirsi omat vastuunsa hamaan tulevaisuuteen ”takautuvina sotakustannuksina.”

 

Alan Allportin kuvaus Burman rintamasta on kirjan värikkäin osa, eikä vähintään Orde Wingaten ansiosta. Myöhempi sotahistoria on usein viehättynyt kahdesta brittiläisestä sodankäynnin eksentrikosta, Bernard Montgomerystä ja Orde Wingatesta. Allport ei selvästi kuulu kummankaan ihailijoihin, mutta tunnustaa silti Montgomeryn kyvykkyyden systemaattisessa sodankäynnissä. Chinditien lentävien kolonniensa kanssa puuhaillut Wingate oli hädin tuskin pätevä millään sodankäynnin tasolla, ja hänen viimeinen suunnitelmansa kymmenien brittidivisioonien tiputtelemisesta sinne tänne Kaakkois-Aasian viidakoihin Rangoonin ja Saigonin välillä antaa viitteitä siitä, että hänen paikkansa olisi ollut ennemmin mielisairaalassa kuin Intian armeijan johdossa. Raskaiden menetysten jälkeen Burman sota kääntyi lopulta brittien eduksi ja aiheutti Japanille erään sen suurimmista tappioista Kohima-Imphal hyökkäyksen epäonnistuttua. Allport muistuttaa lukijoitaan myös siitä, että viidakoiden ja soiden peittämä Burma oli paradoksaalista kyllä ainoa rintama, jossa britit saavuttivat voittoja Blitzkrieg-tyylisellä liikkumissodankäynnillä.

 

Merkittävä osa Allportin kirjasta kuvaa kotirintaman asioita, mikä nostaa Advance Britannian monien muiden sotahistorioiden yläpuolelle. On hämmästyttävää lukea, millainen komentovaltio sodanaikainen Britannia oli. Edes katolisten luostareiden maita maallistanut Henrik VIII tai rojalistien läänityksiä takavarikoinut Cromwellin tasavalta eivät toteuttaneet sellaista isojakoa kuin Churchillin koalitiohallitus. Erään tällaisen mittavan takavarikoinnin seurauksena syntyi vaikkapa Heathrow’n lentokenttä, jonka alle jäi monia kyliä ja kokonainen puutarhateollisuus. Omaisuuden uusjaolla ja siviilien työpalvelulla oli myös kääntöpuolensa eli täystyöllisyys ja aiemmin alinomaisessa kurjuudessa eläneen työväenluokan suoranainen gentrifikaatio lähelle keskiluokkaisuutta. Tästä sini- ja valkokaulustyöläiset palkitsivat Churchillin ja konservatiivit äänestämällä heidät ulos vuonna 1945. Allportin mukaan tämä ei ollut mikään suuri ihme, ei osoitus Churchillin henkilökohtaisesta epäsuosiosta tai äänestäjien äkillisestä rakkaudesta työväenaatetta edustanutta Labouria kohtaan. Vanha hallitus vain oli ollut vallassa liian pitkään ja assosioitunut liikaa sodanajan suruihin, kärsimyksiin ja vaivoihin. Itse jäin miettimään sitä, missä määrin vuoden 1945 vaalitulos heijasteli kansan ymmärrystä siitä, että brittiläisen imperiumin aika oli ohi ja Amerikan globaali hegemonia uutta todellisuutta. Monella äänestäjällä saattoi olla hätä varmistaa riittävä asuntorakentaminen ja yleinen julkinen terveydenhuolto tilanteessa, jossa Atlantin takainen suurvalta vaikutti järjestelevän mittaamattoman suurella taloudellisella vaikutusvallallaan kaiken vallanjaon ja omistuksen uusiksi, niin muualla Euroopassa kuin Britanniassakin.

 

Alan Allport osaa kirjoittaa värikkäästi ja humoristisesti silloin, kun siihen on tilaa tai tarvetta. Kirjan lopussa odottava emotionaalinen isku tuli täytenä yllätyksenä lukijalle, joka luuli tarttuneensa makrohistorialliseen analyysiin eräästä maailmanhistorian suurimmasta aiheesta.

 

 

 

Alan Allport. (2026). Advance Britannia: How the Second World War Was Won, 1942–1945. Lontoo: Profile Books, 631 s.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2026

Rojalistien sisällissota

 

Sisällissotien historioiden tarkastelun keskiössä ovat poikkeuksetta – ja ymmärrettävästi – ne syyt, jotka johtivat konfliktiin. Seuraavaksi kiinnostus on kohdistunut niihin tapoihin ja keinoihin, joilla sisällissotien osapuolet ovat koonneet ja organisoineet asevoimiaan. Suomen kansalaissodan yhteydessä tämä kysymys on ollut verrattain vähän problematisoitu, sillä kummallakin osapuolella oli sotilaalliset instituutionsa jo ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista: punaista lippua liehuttaneilla vallankumouksellisilla työväenkaartinsa ja yhtä lailla punaisen leijonalipun alla sotineella Vaasan senaatilla suojeluskuntansa.

 

Englannin sisällissodan (1642–1651) yhteydessä kysymys sisällissodan mahdollistamisen rakenteista on jopa sodan syitä oleellisempi, sillä valtakunnassa ei ollut sisällissodan aattona muita asevoimia kuin ns. Trained Bands, Elisabetin aikakauden jäänne, joka koostui osa-aikaisista viikonloppusotureista eikä ammattisotilaista. Tämän miliisin suurikokoisin ja parhaiten koulutettu osa oli kuitenkin Lontoossa, mikä tarkoitti järjestelmän kaatumista kuningas Kaarlea vastaan nousseen parlamentin syliin – olihan Lontoo juuri heidän hallussaan kuninkaan paettua sieltä vuoden 1642 alussa. Muun Englannin Trained Bandsit olivat paljon pienikokoisempia ja lähes poikkeuksetta huonosti ylläpidettyjä asejoukkoja, mistä syystä kummatkin osapuolet hajottivat ne ja sulauttivat osaksi muita toimivampia järjestelmiään.

 

Englannin sisällissodan sotahistoriallista kuvaa on aina hallinnut Oliver Cromwell ja hänen ”uusi malliarmeijansa” (New Model Army), minkä aihepiirin ajan hammasta kestävä klassikkotutkimus on edelleenkin C. H Firthin Cromwell’s Army (julkaistu alun perin vuonna 1902). Tässä katsannossa rojalistien sotahanke jäi vastustajan varjoon, mitä epäkohtaa ryhtyi korjaamaan 1980-luvun vaihteessa nuori Ronald Hutton väitöskirjallaan The Royalist War Effort 1642–1646 (Lontoo: Longman, 1982). Jos Ronald Huttonin nimi on jollekin tuttu, se lienee hänen mittavasta työstään liittyen pakanuskontojen, noituuden ja okkultismin tutkimukseen – tässä roolissa hän on esiintynyt usein myös televisio-ohjelmissa. Huttonin toinen tutkijan elämä on kuitenkin Englannin sisällissodan parissa, mistä aihepiiristä hän on viime vuosina julkaissut Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran.

 

Ronald Huttonin väitöskirja vuodelta 1982 on edelleen vastaavanlainen Englannin sisällissodan historian kulmakivi kuin Firthin teos vuosisadan alusta. Käyttäen tavattoman suurta arkistoainestoa, josta merkittävä osuus ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa tutkimusten sivuilla, Hutton laati tiiviin esityksen rojalistien sotilasorganisaation perustamisesta, muutoksista ja lopulta tuhosta. Hutton ei lähde liikkeelle aivan rojalistien sotahankkeen alusta eli kuningas Kaarlen paosta Lontoosta tammikuussa 1642. Kaarlella oli tuolloin mukanaan muutaman sadan asemiehen joukko, joka koostui Skotlannin valaliittoa vastaan kootun armeijan jäänteistä. Nämä lakkautetun armeijan sotilaat, joista käytettiin nimityksiä reformadoes ja cavaliers, olivat notkuneet kuninkaan pitopöytien luona Whitehallin palatsissa talven 1641–1642 poliittisen kriisin aikana. Sittemmin nämä lojalistit seurasivat kuningastaan pohjoiseen ja muodostivat ytimen kuninkaalliselle armeijalle, joka alkoi muodostumaan vasta kuninkaan asetuttua Yorkiin.

 

Yorkista kuningas lähetti liikkeelle niin sanotut järjestäytymiskomissiot (Commissions of Array). Nämä olivat samalla sekä asiakirjoja että ihmisiä. Komissiot olivat alun perin latinaksi kirjoitettuja asiakirjoja, joilla kuningas Henrik IV oli mobilisoinut vasallejaan asevoimiksi ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Instituutio oli hiipunut 1500-luvulla, mutta alkuvuodesta 1642 Kaarle otti sen jälleen käyttöön. Kuningas lähetti keskisen ja läntisen Englannin sekä Walesin alueelle asiakirjoja kantavia komissaareja, jotka edustivat kohdealueidensa eliittiä ja tunsivat omien alueidensa ihmiset ja resurssit. Näiden järjestäytymiskomissaarien tehtävänä oli toimia kuninkaan paikallisina edustajina sekä kerätä resursseja rojalistien sotavoiman kokoamiseksi – ja mieluiten hyvällä kuin pahalla. Kuten Hutton tutkimuksessaan toteaa, kuningas sai paikallisilta säädyiltä ja eliiteiltä mittavia lahjoituksia armeijansa kokoamiseksi ja sodankäynnin rahoittamiseksi.

 

Järjestäytymiskomissaarien kääntöpuolena oli se, että vaikka he olivat hyviä verkostoitujia ja kuninkaan asian puolestapuhujia, he eivät ainakaan lähtökohtaisesti omanneet mitään erityisiä sotilaallisia taitoja. Tämä muodostui pian ongelmaksi, kun rojalistien tukialueita täplittivät parlamentin puolelle kallistuneet yhteisöt ja vihollisen hallussaan pitämät varuskunnat ja linnat. Sodan eskaloituessa vuonna 1643 Kaarle asetti sodankäynnin johtoon kuusi kenraaliluutnanttia, jotka olivat kaikki komissioista kummunneita mahtavia aristokraatteja ja kuninkaan henkilökohtaisia liittolaisia mutta sotilaina korkeintaan amatöörejä. Newcastlen herttua menestyi vihollista vastaan Yorkshiressä ja Nottinghamshiressä mutta Walesissa Derbyn jaarli menetti lähes kaiken hallitsemansa alueen. Neljän muun kenraaliluutnantin saavutukset jäivät vähäisiksi. Huttonin mukaan aristokraatit olivat väärä vastaus siihen kysymykseen, kuinka sotaa tulisi käydä parlamenttia ja sen eri armeijoita vastaan.

 

Vuonna 1644 rojalistien sotahanke muutti suuntaa. Järjestäytymiskomissiot eivät olleet ainoastaan epäonnistuneet sodanjohdon instrumentteina vaan ne olivat jopa alkaneet toimia alkuperäistä funktiotaan vastaan luomalla vastakkainasettelua ja ristiriitoja paikallisten eliittien sisälle. Niinpä kuningas noudatti antiikin aikaista perinnettä ja alisti paikalliset yhteisöt niiden ulkopuolisten sotalordien saappaan alle. Näitä miehiä, tunnetuimpana heistä kuninkaan oma sisarenpoika, pfalzkreivi Ruprecht, ei pelottanut käyttää pakkovaltaa hallitsemillaan alueilla, sillä he olivat paikallisten intriigien ja intressien ylä- ja ulkopuolella. Huttonin mukaan sotalordien aikakausi 1644–1646 oli rojalistien sodankäynnin kannalta tehokkain, mutta sillä oli myös oma hintansa. Jo sodan alusta asti rojalistien hallitsemia alueita oli leimannut ruohonjuuritason halu puolueettomuuteen ja sodasta erossa pysymiseen, Huttonin käyttämän termin mukaan jopa suoranainen ”militantti neutralismi.” Tämän väkivaltaisen puolueettomuusliikkeen tunnetuin ilmentymä olivat ns. nuijamiehet (Clubmen), mutta myös paikalliset eliitit rakentelivat rojalistien sotahankkeen suojissa omia paikallisia puolustusrakenteitaan, joiden uskollisuudesta kuningasta kohtaan ei ollut mitään takeita.

 

Ronald Huttonin loppupäätelmä rojalistien sodankäynnin epäonnistumisesta on lohduton mutta realistinen. Asetelma oli jo alusta saakka kallistunut Kaarlea ja hänen kannattajiaan vastaan, kun parlamentaristit hallitsivat merta, tärkeimpiä satamakaupunkeja, rojalistien omien alueiden sisälle jääneitä enklaaveja ja tietenkin Lontoon metropolia, jonka inhimillisille ja materiaalisille resursseille ei löytynyt haastajaa kuninkaan hallitsemasta osasta Englantia ja Walesia. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että Huttonin väitöskirja oli hyvin tiukasti rajattu niin maantieteellisesti kuin ajallisesti, joten rojalistien mittavat sotahankkeet Skotlannissa ja Irlannissa jäivät hänen tarkastelunsa ulkopuolelle. Skotlannissa ja Irlannissa tapahtui paljon sellaista, joka olisi voinut kääntää sisällissodan kulun Kaarlelle myönteiseksi, ja näihin mahdollisuuksiin Hutton palasikin äskettäin julkaisemansa Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran yhteydessä. Ajallista eroa näillä Huttonin tutkimuksilla on neljäkymmentä vuotta, mikä on jo itsessään sangen kunnioitettava saavutus.

 

 

Ronald Hutton. 1982. The Royalist war effort 1642–1646. Lontoo: Longman, 271 s.

torstai 21. toukokuuta 2026

Sankarikuningas - Kustaa II Aadolfin ruotsalainen sotilasvaltio ja sodankäynnin murros

 

Professorien virkaanastujaisluentoja, jotka annetaan rutiininomaisesti virkaan astumisen yhteydessä, ei yleensä pidetä uutta tietoa tai ymmärrystä tuottavina tutkimusavauksina. Tästä säännöstä on kuitenkin olemassa poikkeuksia, ja historian saralla näistä poikkeuksista eräs tunnetuin on Michael Roberts ja luento, jonka hän antoi Belfastin yliopistolla vuonna 1955. Luennossaan Roberts lanseerasi niin sanotun sodankäynnin vallankumouksen käsitteen, josta on sittemmin tullut esimodernin sotahistorian teoreettinen happotesti kuin yhtä lailla myös sen kiistakapula. Robertsin teorian voi kiteyttää seuraavanlaisesti: ajanjaksolla 1560–1660 Euroopassa tapahtui sodankäynnin murros, joka merkitsi irtiottoa aiemmasta keskiajan sodankäynnistä ja toimi siltana sille modernille sodankäynnille, jonka voi katsoa kiteytyneen Napoleonin sotien aikakaudesta lähtien. Muutokset aseteknologiassa ja taktiikoissa johtivat armeijoiden institutionaaliseen monimutkaistumiseen ja sodankäynnin mittakaavan kasvuun. Sodankäynnin vallankumouksen seurauksena Eurooppaan muodostui hierarkkisia ja vakinaisia armeijoita, joita ylläpitivät ja koordinoivat ylätason valtiolliset instituutiot, nykyisten puolustusministeriöiden edeltäjät. Ei ole kenties suuri yllätys, että 1600-luvun Ruotsin historiaan erikoistunut Roberts havainnoi tässä prosessissa yhden nimenomaisen toimijan ja edelläkävijän, Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin.

 

Kustaa Aadolfin henkilössä ja saavutuksissa on sotahistorian saralla paljon purettavaa. Loogisin paikka on aloittaa aikakauden sodankäynnin kontekstista. 1600-luvun alku oli sodankäynnillinen risteyskohta, jossa taistelukenttää hallitsivat ruutiaseet, mutta jolta keskiaikainen ritari ei ollut vielä kokonaan kadonnut kokovartalo-haarniskoineen ja ratsupeitsineen. Yleisin taisteluyhtymä oli suuri jalkaväen neliö, espanjaksi tercio, jonka reunoja puolustivat piikkimiehet ja jonka tulivoimasta vastasivat musketöörit. Ratsuväellä oli vähäisempi rooli, sillä sen pääase, pistoolipari, ei ollut riittävän voimakas jalkaväen neliön rikkomiseen. Tähän kuitenkin pystyi taistelukentällä yhä yleistyvämpi kevyt tykki, jonka kuulat raivasivat verisiä railoja tiiviisiin ja syviin riveihin asetetun jalkaväen lävitse. Sodankäynnin yleiskuva alkoi jonkin verran muuttua Alankomaiden vapaussodan aikana 1500-luvun lopulla, jolloin Oranin ruhtinas Maurits luopui jalkaväen neliöistä ja muodosti niiden sijaan pataljoonan kokoisia, ohuempia ampumaketjuja. Tällöin sodankäynnin taktiikkaan vakiintui myös kontramarssi, jossa musketöörit ampuivat koko ketjun yhteislaukauksia ja väistyivät tämän jälkeen muodostelman taakse vapauttaen seuraavan ketjun ampumaan vuorostaan oman yhteislaukauksensa. Kulmabastionien, raveliinien ja muiden tykistölinnoitteiden ansiosta piirityssodankäynnistä oli tullut äärimmäisen monimutkainen operaatio, joka vaatii toteuttajaltaan perehtyneisyyttä matematiikkaan, geometriaan ja maantieteeseen. Pahimmillaan piiritykset saattoivat venyä useiden vuosien mittaisiksi hankkeiksi, joihin sidottiin kummallakin puolella kymmeniä tuhansia sotilaita ja joiden teurastajan lasku liikkui aivan vastaavissa numeroissa. Usein aseita enemmän tappoivat aikakauden piiritysten vakivitsaukset eli kulkutaudit ja nälänhätä, jotka eivät säästäneet sotilaita, siviilejä, naisia tai lapsia. Tätä sodankäynnin lisääntynyttä monimutkaisuutta kuvasti sotatieteellisen kirjallisuuden raju kasvu 1500-luvun lopulta lähtien. Sotatieteen varhaisia klassikkoja olivat italialaisen Giorgio Bastan ja Danzigissa asuneen Johann Jacobi von Wallhausenin teokset, ja myös Kustaa Aadolf kokeili oman tutkielmansa kirjoittamista. Kolmikymmenvuotisessa sodassa sen loppuaikana palvelleen italialaisen Raimondo Montecuccolin sotatieteellistä opasta voi hyvällä syyllä pitää Clausewitzin suoranaisena edelläkävijänä ja jäljittelyn kohteena.

 

Kustaa Aadolf sai oppia näistä sodankäynnin perinteistä ja uudistuksista Ruotsin hovissa vierailleilta Alankomaiden sotien veteraaneilta. Nuorella Kustaalla ei kuitenkaan ollut ketään varsinaista sodankäynnin mentoria, vaan hän oli myöhemmällä iällään pitkälti itseoppinut. Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota ja Ruotsin sotaretki Venäjälle, jota jälkimmäistä repi 1600-luvun alussa monimutkainen sisällissota, olivat rankkoja kouluja nuorelle sotapäällikölle. Kustaa Aadolfin varsinainen tulikoe olivat ne sodat, joita Ruotsi kävi vuosien 1621 ja 1629 välillä Puola-Liettuaa vastaan. Riian suuren kauppakaupungin valtaaminen piirityssodankäynnin kaikkein uusimpien tekniikoiden avulla vuonna 1621 oli Kustaa Aadolfin ensimmäinen suuri sotavoitto. Kesken jääneessä sotatieteellisessä tutkielmassaan, jonka kuningas todennäköisesti kirjoitti 1620-luvulla, Kustaa Aadolf kuvasi sodankäyntiä seuraavanlaisesti tiedon ja käytännön ristiriitana:

 

Opiskelun kautta tietoon kulkee todellakin turvallisin tie, sillä sitä myöten voi tulla varmaksi toisten onnen tai epäonnen kautta, kun taas muuten on itse kohdattava monia vaaroja ennen kuin voi saavuttaa tietämyksen kokemuksen kautta.

 

Kustaa Aadolfin omassa persoonassa yhdistyivät nämä sodankäynnin molemmat puolet, kirjallinen oppineisuus ja kuolemanvaarassa hankittu praxis. Edellisestä seurasi se, että Kustaa Aadolfin sotaretkistä tuli tutkimustapauksia jo hänen oman aikansa sotatieteilijöille, Clausewitzin kaltaisista myöhemmistä ihailijoista nyt puhumattakaan. Jälkimmäisen puolen yhteydessä on muistettava ne lukuisat tilanteet, joissa kuninkaasta uhkasi tulla sotakentillä oman tiedonjanonsa uhri: melkein jäihin hukkuminen Kalmarin sodassa, peitsen isku ja musketinkuulan osuma Puolassa, suonsilmäkkeeseen uppoaminen keisarillisten musketöörien edessä Pommerissa ja melkein päähän pudotettu kivi Kreuznachin linnassa. Lützenissä sotataidon käytännön vaarat lopulta realisoituivat sillä pahimmalla tavalla.

 

Kustaa Aadolfin taktiset uudistukset johtivat Puolassa ja Saksassa voittoihin, joista kuuluisin oli Breitenfeldin taistelu syyskuussa 1631. Taktiikan oppikirjoissa ihastellaan kuninkaan kykyä yhdistää toisiinsa liikkuvuus ja tulivoima jalkaväen, ratsumiesten ja kenttätykistön yhteistoiminnalla, mutta nykypäivän sotahistorioitsijoiden huomio kiinnittyy taistelukenttää enemmän siihen laajaan sodan ja yhteiskunnan kontekstiin, joka ylipäätään mahdollisti Kustaa Aadolfin saapumisen Saksin vaaliruhtinaskuntaan ja Breitenfeldin kentälle. Tämä laajempi rakenteiden ja sotalaitoksen konteksti on se, joka muodostaa sodankäynnin vallankumouksen teoreettisen ytimen, eivät ruohonjuuritason uudistukset aseiden käytössä ja taktiikoiden soveltamisessa. Kustaa Aadolfin hallitsemasta Ruotsista on nykyhistorioitsijoiden parissa käytetty nimityksiä sotilasvaltio ja fiskaalis-sotilaallinen valtio. Nämä kummatkin termit viittaavat sellaiseen valtioon, joka keskiajan feodalismista poiketen ei elättänyt itseään pelkillä maatuotoilla vaan laajemmalla fiskaalisella eli rahallisella pohjalla, tarkoittaen ensisijaisesti rahana maksettavia veroja sekä lainoja 1500-luvulta lähtien kasvaneilta pääomamarkkinoilta. Sotilaallisuus näissä termeissä puolestaan kertoo rahoituksen pääasiallisesta käyttökohteesta eli sotalaitoksesta ja sodankäynnistä. Kustaa Aadolfin Ruotsi oli jopa siinä määrin sotilasvaltio, että lähes kaikki yhteiskunnan resurssit oli valjastettu sodankäynnin palvelukseen, jopa ihmiset.

 

Useimmat 1600-luvun alun valtakunnat nojasivat sodankäynnissä palkkasotureihin, joita värvättiin yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä ja jotka vapautettiin palveluksesta sodankäynnin kampanja-ajan päättyessä, tyypillisesti aina talven alla. Aikakauden armeijat eivät toisin sanoen olleet vakinaisia armeijoita, jotka olisivat yksiköineen kaikkineen olleet jatkuvasti olemassa vuodesta toiseen, myös rauhan aikana. Köyhällä Ruotsilla ei ollut varaa pitää aseissa värvättyjä armeijoita kuninkaan toistuvia valloitussotia varten, joten Kustaa Aadolfin piti perustaa kotivaltakuntaan oma kansallinen sotalaitos. Tämän sotalaitoksen runko oli asevelvollisista koottu ruotuväki. Tässä järjestelmässä joka kymmenes mieskuntoinen talonpoika kirjoitettiin niin sanotusti ruotujen rulliin, ja väenottojen yhteydessä näistä rullista otettiin tarpeen mukaan miehiä kuninkaan armeijaan. Ruotulaitos tuotti pelkästään jalkaväkeä, sillä ratsuväki koottiin vapaaehtoisuuden perusteella, jolloin maatilalle tarjottiin verohelpotuksia vastineeksi ratsusotilaan varustamisesta sotaväkeen. Aatelisto oli vapautettu asevelvollisuudesta, sillä osana säätystatustaan heillä oli lähtökohtainen velvollisuus suorittaa feodaaliherralleen eli kuninkaalle ratsupalvelusta.

 

Täällä Ritarihuoneen seinien sisällä on aihetta pysähtyä pohtimaan juuri aatelin paikkaa osana Kustaa Aadolfin sotilasvaltiota. 1600-luvulla yhä käytössä ollut kuningas Kristofferin keskiaikainen maalaki määritteli aatelisstatuksen lähtökohdan siten, että riddari eli svenni eli suomeksi aatelinen nautti verovapautta vastineeksi sotapalveluksestaan aseistettuna ratsumiehenä. Tämä yksiselitteinen yhteys aatelisstatuksen ja ratsupalveluksen välillä oli kuitenkin katkennut jo 1500-luvun lopulla, jolloin kuningas Juhana nosti aateliin muitakin kruunun hyödyllisiä palvelijoita kuin vain ratsupalvelun suorittajia. Aatelisstatuksen irrottaminen ratsupalveluksesta heijasteli aikakauden sodankäynnin muuttunutta todellisuutta eli sitä, mitä Michael Roberts kutsui sodankäynnin vallankumoukseksi. Tämän muutoksen syyt löytyvät tarkastelemalla sotilaallisen komentoketjun kehitystä sodankäynnin vallankumouksen aikana. Jos keskiajan armeijan komentorakenteeksi saattoivat riittää vain kuningas, ritari ja nihti, niin 1600-luvun alun sotatieteelliset tutkielmat valottavat paljon monikerroksisempaa hierarkiaa. Saksalaisen Georg von Löhneyssin valtiotieteellinen opas vuodelta 1622 luettelee seuraavat jalkaväen logistiset ja hallinnolliset arvot ylhäältä alaspäin: kenraalieversti, kenttämarsalkka, sotakomissaarieversti, sotakomissaari, penni- ja maksumestari, muonamestari, majoitusmestari, kenttäprofossi, vahtimestari, kenraalieverstin sihteeri, värväyskirjuri, kenttälääkäri, kenttäkirurgi, sanansaattaja, insinööri, polttomestari, kuormastomestari ja sellainenkin arvo kuin huoravääpeli. Kolmikymmenvuotisen sodan syttymisvuonna ranskalainen Sieur du Praissac puolestaan listasi taisteluyhtymän taktisen komentoketjun alhaalta ylöspäin: sotilas, korpraali, kersantti, vänrikki, luutnantti, kapteeni, kersanttimajuri, eversti, kenraaliluutnantti ja konstaapeli eli ranskaksi valtakunnan ylin komentava kenraali, Kustaa Aadolfin Ruotsissa marski.

 

Tämä rönsyilevä sotilaallisten arvoasemien ja virkatehtävien viidakko piti miehittää jollain tavalla, ja lähes kaikissa Euroopan maissa katse suuntautui tuolloin aatelistoon. Aatelismiesten oletettiin olevan taistelukuntoisia ja -taitoisia, minkä lisäksi aatelista elämäntapaa määrittelivät edelleen keskiajan ritarilliset ihanteet. Sääty-yhteiskunnassa aatelisilla oli lähtökohtaista arvo- ja määräysvaltaa, jotka olivat kummatkin perusedellytyksiä kaikille upseereille. Mutta niitäkin tärkeämpää oli se, että aatelisto muodosti edelleen papiston jälkeen sen kaikkein koulutetuimman yhteiskuntaluokan. Tämä oli se aateliston ratkaisevin meriitti upseerinuralle, sillä kapteenista ylöspäin sotaa käytiin enemmän sulkakynällä ja mustepullolla kuin miekalla ja musketilla.

 

Kustaa Aadolfin Ruotsissa vaan oli ongelmana, että valtakunnassa ei riittänyt aatelisia laajenevan sotilasvaltion virkojen täyttämiseksi. Sotalaitosta piti siten täydentää löytämällä upseereita muistakin yhteiskuntaluokista kuin aatelisista ja muualtakin kuin Ruotsin rajojen sisältä. Sääty-yhteiskunnan kannalta näytti siltä, että aatelisto ja upseerikunta eriytyisivät toisistaan, mitä kehitystä heijasteli Kustaa Aadolfin valtakauden alussa käyty julkinen keskustelu siitä, pitäisikö upseeristo nostaa valtiopäiville omaksi erilliseksi säädykseen. Lopulta ratkaisu löytyi kuitenkin aateliston merkittävästä laajentamisesta. Kun Ruotsin aatelisto koostui vuonna 1600 vain viidestäkymmenestä suvusta, Kustaa Aadolfin kuolinvuonna 1632 niiden lukumäärä oli jo 187. Mutta koska aateliston kokoa ei voinut kasvattaa noin vain kaoottisesti ja huomioimatta säädyn sisäisiä kerrostumia, Kustaa Aadolf toteutti aateliston yhteiskunnallisen laajentamisen niin sanotun Ritarihuoneen puitteissa. Tämä tarina on näiden seinien sisällä tuttu, mutta kerratkaamme se vielä. Tasan neljäsataa vuotta sitten Kustaa Aadolf perusti aatelissukujen tunnistamiseksi ritarihuoneen, jossa kaikki aatelissuvut kirjattiin hierarkiaan niiden ikäjärjestyksessä. Ritarihuone koostui kolmesta hierarkian tasosta. Ylimpänä oli herraluokka eli kreivit ja vapaaherrat. Heitä seurasi ritariluokka eli valtaneuvoston jälkeläiset, ja nämä kaksi ylintä luokkaa muodostivat ruotsalaisen aristokratian rungon. Kolmas ja ylivoimaisesti suurin hierarkian porras olivat niin sanotut asemiehet, jotka Kustaa Aadolfin aikakaudella olivat pitkälti synonyymi sotalaitoksen ja sen rönsyilevästi kasvavan byrokratian kanssa. Tähän kerrokseen aateloitiin tulokkaita porvaristosta ja jopa rahvaastakin, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana suurimman tulokasryhmän muodostivat ulkomaalaiset, joilla saattoi olla jo valmiiksi aatelisstatus Ruotsin rajojen ulkopuolella.

 

Minkälaisista taustoista ja mitä reittejä aateloitujen asemiesten säätyyn noustiin Kustaa Aadolfin aikakaudella? Ottakaamme tarkasteluun tapaustutkimus nimeltä Jakob Duwall. Jakob Duwall, tunnettu myös nimellä James MacDougall, syntyi Altmarkissa Saksassa vuonna 1589. Isä Albrecht MacDougall oli Savon rykmentissä palvellut skottilainen kapteeni ja äiti Elsa von Bredau brandenburgilaisen aatelissuvun tytär. Duwall aloitti sotilasuransa Ruotsin armeijassa pelkkänä musketöörinä, mutta vuonna 1621 hän oli ylennyt jo kapteeniksi saakka. Vuonna 1624 Duwall palveli Karjalan rykmentissä everstiluutnanttina ja jo seuraavana vuonna hän komensi itse Norlannin rykmenttiä everstinä. Nopea eteneminen armeijan komentoketjussa loi paineita myös sosiaaliseen nousuun. Kruunu oli jossain määrin tunnistanut Duwallin aseman vuosina 1611–1625, jolloin hänelle oli osoitettu palkakseen osa Tennilän hämäläispitäjän verotuloista. Todellinen palkinto koitti vuonna 1627, jolloin Duwall sai kruunulta donaationa joukon kyliä Itä-Uudeltamaalta. Perinnöksi kulkeva donaatio oli se lopullinen tunnusmerkki, joka erotti kruunun mailta palkkatuloja nostavan upseerin todellisesta aatelisesta. Vuonna 1630 Duwall kokosi donaationsa yhtenäiseksi läänitykseksi eli Pyhtään Ahvenkosken kartanoksi. Sleesian sotaretkellä Kustaa Aadolf korotti Duwallin paikalliseksi paroniksi, ja neljäkymmentä vuotta Duwallin kuoleman jälkeen hänet ja hänen sukunsa kirjattiin myös Tukholman Ritarihuoneella vapaaherrojen säätyyn.

 

Sotatieteellisessä tutkielmassaan Kustaa Aadolf listasi upseerin ihanteellisia hyveitä. Lainaus:


Vaadin häneltä seuraavia hyveitä: rehellisyyttä ilman petollisuutta, ahkeruutta virassa, työteliäisyyttä askareissa, miehuutta vaaran edessä, ketteryyttä tekemisissä ja nopeutta tehtävien loppuun saattamisessa.


Voi kysyä, missä määrin Jakob Duwall täytti nämä kriteerit. Duwall ei ainakaan pelännyt vaaraa. Vuonna 1628 hän johti ruotsalaisia apujoukkoja Stralsundin hansakaupungin puolustuksessa ja jäi keisarillisten piirittäjien vangiksi niin, ettei hänestä aikalaistodistaja, skottiupseeri Robert Monron mukaan kuulunut mitään moneen kuukauteen. Saksan sotaretken alussa Duwall toimi Frankfurt an der Oderin komentajana, missä tehtävässä hän pisti silmään paikallisten talonpoikien riistäjänä mutta myös menestyneenä sotilasurakoitsijana. Kansleri Axel Oxenstierna kuvasikin happamasti Duwallia henkilöksi, joka on kiinnostunut vain taloudellisen voiton tekemisestä. Sleesian sotaretkellä Duwall saavutti lukuisia taisteluvoittoja ja osoittautui erittäin tehokkaaksi rakuunoiden ja tykistön käyttäjäksi. Kaupunkien pommituksissa mahdolliset siviiliuhrit eivät Duwallia juuri vaivanneet. Yksityiselämän pahin synti oli alkoholi. Saksin herttua Franz Albrecht kuvasi Duwallia paloviinajuopoksi, ja kun kuolema korjasi hänet jo vuonna 1633, nykyhistorioitsijoiden näkemyksen mukaan Duwallin surmaajana ei ollut vihollisen ammus vaan viinan käyttö. Kustaa Aadolfin korkeiden ihanteiden sijasta Duwall edustikin uudenlaista upseerin perikuvaa: brutaalia ja tehokasta ammattisotilasta, joka yhdisti saumattomasti toisiinsa julkisen edun ja yksityisen hyödyn tavoittelun, ja joka nousi laajentuvaan ruotsalaiseen aatelisluokkaan miekan ja virkapalveluksen johdonmukaisella yhdistelmällä.

 

Jakob Duwallin kuolema Sleesian sotaretkellä vuonna 1633 osui samaan ajankohtaan Kustaa Aadolfin kenties suurimman ruotsalaiskansallisen perinnön toteutumisessa. Vuonna 1634, kaksi vuotta suuren kuninkaan kaatumisen jälkeen, kansleri Oxenstierna toteutti niin sanotun uuden hallitusmuodon. Historioitsijat ovat vuosisatojen ajan kiistelleet siitä, oliko uudistus kokonaan vai lainkaan Kustaa Aadolfin omaa käsialaa, mutta nykynäkemyksen mukaan hän oli vastuussa ainakin uudistuksen suurista rakenteellisista linjauksista. Hallinnoinnin paikallistasolla uudistus erotti toisistaan sotalaitoksen ja siviilihallinnon. Vanhat linnojen hallintopiirit korvattiin lääneillä, joiden johtoon asetettiin kruunun siviilivirkamies eli maaherra. Uusia maakuntarykmenttejä johtivat puolestaan maaeverstit, jotka ottivat käskynsä vain kruunun keskushallitukselta eivätkä maaherroilta. Kun valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin nykyisten ministeriöiden edeltäjät eli kollegiot, sotalaitoksen kannalta tämä tarkoitti sotakollegion ja amiraliteetin asettamista armeijan ja laivaston hallinnollisiksi ylärakenteiksi. Sotalaitoksen ylimpään hierarkiaan syntyi samalla uusia virkoja marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuteen: asessoreja, kenraalikomissaareja, intendenttejä, sihteereitä, notaareita ja kirjureita.

 

Sotakollegio avasi myös portin toisiin kollegioihin, sillä juuri sodankäynti raskaine vaatimuksineen tuotti ruotsalaiseen sotilasvaltioon hallinnollista kokemusta ja erityisosaamista, jolle löytyi tarvetta myös oikeuslaitoksessa, valtiontaloudessa, keskuskansliassa ja vuorityössä. Jakob Duwallin perhe olkoon jälleen esimerkki tästä aatelin mahdollisuuksien ja vastuiden laajentumisesta. Vanhin poika Jakob nuorempi siirtyi sotilasuralta maaherraksi, nuorempi Gustaf aloitti aatelissäädyn hovimarsalkkana ja eteni ensin vuorikollegion asessoriksi ja lopulta myös maaherraksi. Tytär Elsa nai Lorentz Creutzin, Ruotsin erään mahtavimman aristokraatin ja valtaneuvoksen. Seuraavalla vuosisadalla Duwallien suku kuitenkin vakiintui jälleen sotilasuralle ja komentamaan kokonaisia rykmenttejä, joiden yksityiseen taloudelliseen ylläpitoon oli parhaimmat edellytykset juuri kotimaisen aatelissäädyn edustajilla.

 

Kustaa Aadolfin ja hänen ajamansa sodankäynnin vallankumouksen saavutukset olivat luonteeltaan pääosin abstrakteja, sillä niiden tuloksena Ruotsiin ja Suomeen vakiintui aiempaa laajempi ja syvempi vallankäytön koneisto, jonka oletettiin raksuttavan alinomaisesti omalla voimallaan huolimatta siitä, oliko hallitsija itse paikalla Tukholmassa vaiko kenties taistelukentällä valtakunnan rajojen ulkopuolella. Sankarikuningas Kustaa Aadolfin sotilasvaltio ei olisi voinut kuitenkaan rakentua ilman aatelissäätyä, jonka konkreettista jälkeä voi nytkin ihailla kääntämällä katseensa tämän meitä ympäröivän Ritarihuoneen seiniin ja vaakunoihin.

 

Kiitos.


Kustaa II Aadolf – Keskiyön leijona. Luento Helsingin Ritarihuoneella 20.5.2026.