Prinssi Christian sotapäällikkönä, osa 2

Palattuaan Kööpenhaminaan ensimmäiseltä tarkastusmatkaltaan Malmöön prinssi Christian jatkoi uhanalaisen kaupungin sotilaallisten asioiden järjestelyä ikään kuin etätyönä. Aivan ensimmäinen Kööpenhaminasta Malmöön lähetetty kirje 20. maaliskuuta 1644 ei kuitenkaan koskenut sotilasasioita vaan oli luonteeltaan enemmän henkilökohtainen. Prinssi Christian, jolle oli jo vakiintunut tavaksi elää yli varojensa, oli Malmössä saanut tietää pormestari Søren Christenssenillä olevan sukan varressa huomattava summa rahaa, jota pormestari toivoi kasvattavansa talletuskorkojen avulla. Prinssi Christian keksi rahoille parempaa käyttöä: eikö hyvä pormestari voisi lainata osan rahoista hänelle, sekä yhteisen hyvän edistämiseksi että prinssin omien taloudellisten tarpeiden tyydyttämiseksi? Kunnian miehenä prinssi Christian lupasi antaa pormestarille ”kaikki mahdolliset vakuudet” rahojen takaisinmaksusta. Prins Christian (V.)s breve ei valitettavasti kerro, miten puun ja kuoren väliin joutunut pormestari vastasi prinssin pyyntöön. Täytyy muistaa, että maaliskuussa 1644 näytti siltä, että prinssi Christianista saattaisi tulla päivänä minä hyvänsä uusi kuningas, joten lainauspyynnöstä kieltäytyminen ei ehkä olisi ollut pormestari Christenssenin parhaiden etujen mukaista.  1600-luvun sääty-yhteiskunnassa ei ollut aina helppoa olla kapitalisti. 

Malmön linnoitustyöt eivät kadonneet mihinkään prinssin mielestä hänen palattuaan Kööpenhaminaan. Prinssi hoputti rakennusmestari Oluf Steenwickeliä korjaamaan Malmön muureissa ilmenneet halkeamat mitä suurimmalla kiireellä. Urakan helpottamiseksi Christian määräsi kuninkaallisen asemestari Christoffer Schwencken toimittamaan Malmöön 600 lapiota, 300 hakkua, 200 kottikärryä, 60 rautakankea, 40 muurauskauhaa, 40 moukaria ja 20 timpurinkirvestä. Malmön varuskunnasta oli myös löytynyt taitava nuorukainen, joka hallitsi turpeen käytön rakennusmateriaalina. Niinpä prinssi Christian velvoitti Malmön kaupunginraadin toimittamaan kyseiselle sotilaalle riittävästi materiaalia ja työvoimaa ulkovallien päällystämiseksi turpeella koko pituudeltaan. Linnoitustyöt aloitettaisiin 200 miehen voimin, mutta kun Kööpenhaminasta tilatut rakennusmateriaalit ja työkalut saapuisivat paikalle, työvoiman määrää kasvatettaisiin 600 mieheen. Erikoista kyllä, tämä työvelvollisuus ulotettiin koskemaan ainoastaan sotilaita eikä porvareita tai talonpoikia.

Huhtikuun 13. päivä löydämme prinssi Christianin jälleen Malmöstä, missä hän kutsui heti koolle kaikki upseerit ja pyysi heidän mielipidettään vartiovuorojen järjestelyistä. Prinssiä mietitytti, pitäisikö vartiovuorot organisoida siten, että jokaisella komppanialla olisi vähintään kaksi palveluksesta vapaata yötä, ja pitäisikö päävartiovuoro jopa sälyttää yhden valitun komppanian harteille vai tulisiko sitä kierrättää tasaisesti kaikilla komppanioilla. Lisäksi prinssi arvuutteli, pitäisikö vahdilla olla joka ikinen yö yksi ylin esimies sekä rumpali valmiina tekemään hälytyksen. Huhtikuun 14. päivä prinssi antoi kolmelle ratsumestarille ja komppanianpäällikölle käskyn kokoontua seuraavana päivänä Malmöhusin linnan luokse, missä sotilaat, sekä landfolk eli asevelvollisuuden (udskrivning) perusteella palvelukseen kutsutut että gevorbne folk eli värvätyt palkkasoturit, vannoisivat lippuvalan. Tuolloin Christian lähetti myös Vemmenhögin kruununvoudille käskyn kysellä kihlakuntansa talonpoikien keskuudessa, josko kukaan heistä olisi halukas palvelemaan kruunua rakuunana. Ratsun rakuunoiksi halajavat talonpojat joutuisivat tuomaan omasta takaa, mutta kruunun puolesta heille luvattiin musketti ammuksineen sekä pikakoulutus sodankäynnin saloihin Malmön upseerien johdolla. Vaikka Christianin kirje ei tätä seikkaa maininnut, oli vapaaehtoisesta ratsupalveluksesta tapana myöntää talonpojille palkkaa, verohelpotuksia tai muita fiskaalisia etuisuuksia.

Kuultuaan 18. huhtikuuta, että Ystadia kohti edennyt vihollinen oli saapunut jo kolmen mailin päähän Malmöstä, Christian käski kaikkia ratsumestareita lähettämään 50 ratsusotilasta etsimään vihollista ja ottamaan selvää, ”kuinka vahvoja ruotsalaiset joukot ovat.” Mikäli ratsusotilaat näkivät mahdollisuuden tehdä haittaa ja vahinkoa viholliselle, heidän tulisi tarttua tilaisuuteen, ”mutta muutoin heidän ei tulisi vaarantaa mitään.” Seuraavana päivänä Christian antoi Falk Lykkelle määräyksen koota 200 miehen vahvuinen osasto, jonka tehtävänä oli edetä ruotsalaisten uhkaamaan Lundiin ja kerätä sieltä kaikki saatavissa oleva ruis, jauho, heinä ja muut elintarpeet ja tuoda ne Malmöön. Lundissa oli myös joitakin ”espanjalaisia ratsuja” eli ratsuväen torjuntaan tarkoitettuja piikkiesteitä, jotka Christian halusi sotilaiden tuovan mukanaan Malmöön. Prinssi antoi myös määräyksen, että vastedes kaikki tiedustelu-, taistelu- ja muilta retkiltä palaavat upseerit antaisivat heti Malmöön saavuttuaan joko suullisen tai kirjallisen selonteon kokemuksistaan ja tekemisistään prinssille itselleen.

Prinssi Christian piti yhteyttä myös viholliseen, vaikkakaan ei omissa nimissään vaan eversti Falk Lykken kautta. Huhtikuun 25. päivä Malmöstä lähti prinssin kirjurin käsialalla kirjoitettu kirje ruotsalaiselle kenraalimajuri Hans Wachtmeisterille, jonka ratsuosastot parveilivat Skoonen eteläisissä osissa keräämässä kontribuutioita ja taistelemassa paikallisia talonpoikaississejä eli snapphanareita vastaan. Kirjeessä ehdotettiin sotavankien vaihtoa ruotsalaisten ja tanskalaisten kesken, mikä oli täysin vakiintunut käytäntö aikakauden muilla sotakentillä, vaikkapa ruotsalaisten ja imperialistien välisessä sodankäynnissä Saksan kamaralla. Saksalaisesta käytännöstä poiketen Christian kuitenkin ehdotti sotavankien vaihtamista päittäin sen sijaan, että osapuolet olisivat ryhtyneet maksamaan toisilleen lunnaita. Vaikka lähteet eivät sitä kerrokaan, on todennäköistä, että Wachtmeister suostui Christianin ehdotukseen, sillä vain yhdeksän päivää aiemmin oli Kristianstadin luona suoritettu aivan vastaavanlainen vankien vaihto. Vankien vaihto tai lunnaita vastaan vapauttaminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys aikakauden sodankäynnissä: joulukuussa 1644 kenraali Carl Gustaf Wrangel kertoi kansleri Axel Oxenstiernalle pidättävänsä tanskalaisia sotavankeja laivojensa miehistönä siitäkin huolimatta, että Kööpenhaminassa ja Glückstadtissa odotti vaihtoaan ja vapauttamistaan joukko vangittuja ruotsalaisia upseereita ja rivisotilaita [lähde: Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefväxling II:8].

Prinssi Christian oli tyytymätön Malmöstä lähetettyjen retkikuntien saavuttamiin sotilaallisiin tuloksiin. Lähes kaikki sotilasretkikunnat olivat epäonnistuneet tavoitteittensa ja päämääriensä saavuttamisessa, prinssi valitti maaherra Tage Thottille, eversti Falk Lykkelle ja varuskunnan upseereille laatimassaan muistiossa 20. huhtikuuta 1644. Syynä sotilasretkikuntien laihoihin saavutuksiin olivat prinssin mielestä paikalliset talonpojat, jotka olivat saaneet hyvissä ajoin vihiä tanskalaisten sotilaiden liikkeistä ja menivät sen jälkeen paljastamaan tietonsa viholliselle. Vastalääkkeeksi näille tietovuodoille prinssi ehdotti kiristettyjä turvatoimia Malmön muurien sisäpuolella. Talonpojat eivät saaneet tästedes enää hortoilla kaupungin kaduilla vapaasti, vaan heillä piti olla mukanaan sotilassaattaja. Jottei talonpojilla edes olisi suurempaa syytä lähteä kaupungille vaeltelemaan, prinssi ehdotti maalaismarkkinoiden siirtämistä kaupungin porttien tuntumaan, mikä ei estäisi talonpoikia ja porvareita harjoittamasta tavanomaista kaupankäyntiään. Lopuksi prinssi kehotti upseereita keksimään keinoja hyökätä verrattain riskittömästi Malmön ympäristössä harhailevia ruotsalaisia joukko-osastoja vastaan.

Prinssi Christianille aiheuttivat lisäpäänvaivaa kurittomat talonpojat ja sotilaat. Prinssi kulutti paljon mustetta ja kirjepaperia selvittäessään erästä väitettyä tapausta, jossa Lundiin sijoitetut sotilaat olisivat varastaneet paikallisesta hospitaalista hevosen ja erään kirkon seinälle ripustetun kilpivaakunan. Malmössä puolestaan porvarit olivat valittaneet prinssille kaupungilla maleksivista sotilaista ja nostomiehistä, jotka murtautuivat porvarien koteihin yötä päivää ja vohkivat niistä rahaa ja arvotavaroita. Christian reagoi porvarien valituksiin vaatimalla upseereita pitämään vastedes parempaa kuria joukkojensa keskuudessa sekä rankaisemaan näytösluonteisesti kaikkia mahdollisia niskoittelijoita. Porvareille laatimassaan vastauksessa 26. huhtikuuta prinssi kertoi antaneensa määräyksen, jonka mukaan iltasoiton jälkeen kortteereistansa poistuneita sotilaita ryhdyttäisiin vastedes rankaisemaan. Vahdista poistuminen vallien ja skanssien ulkopuolelle oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Prinssi Christian muistutti vielä, että nautakarjan ja elintarvikkeiden vieminen pois kaupungista tultaisiin estämään ”vakavimmalla ja korkeimmalla rangaistuksella”, syyllistyivät tekoon sitten sotilaat tai porvarit. Kolmea päivää myöhemmin Christian antoi kaupungin porvareille käskyn luovuttaa kolmasosa heidän omistamastaan viljasta kuninkaalliselle muonamestarille kuittia vastaan. Kruunun takavarikoimasta viljasta luvattiin korvaus joskus hamassa tulevaisuudessa. Tämän jälkeen prinssi Christian lähti Malmöstä eikä enää palannut sinne sodan aikana.

Kööpenhaminaan palattuaan prinssi Christian teki kuitenkin vielä yhden suuren palveluksen sotahistorioitsijoille laatiessaan valtaneuvostolle pohdiskelevan muistion Malmön varuskunnan sotataidollisista ongelmista. Vierailut Malmössä olivat jättäneet prinssille vaikutelman siitä, että kaupunkiin sijoitetut ”soldateskat”, sekä ratsusotilaat että jalkamiehet, olivat suuren epäjärjestyksen vallassa. Keskeisin ongelma oli se, että joukoilta puuttui yksi ja yhteinen, joko everstin tai everstiluutnantin arvoinen ylipäällikkö, joka olisi koordinoinut joukkojen toimintaa. Nykyisellään kaupungista käsin suoritetut sotilasoperaatiot toteutettiin yksittäisten kapteenien ja ratsumestarien toimesta. He eivät tehneet yhteistyötä vaan kilpailivat ja riitelivät keskenään. Prinssi Christian oli sitä mieltä, ettei keskinäisten nahisteluiden tulisi vastedes antaa tulla sotilaallisten tavoitteiden tielle vaan että upseerien pitäisi kokoontua yhteen ennen jokaista tiedustelu-, muonanhankinta- tai muuta sotilasoperaatiota päättämään kollektiivisesti operaatioihin käytettävien joukkojen koosta, koostumuksesta ja johtajista. Prinssi tarjosi käytännöllisenä ratkaisuna sodankäynnin ongelmiin taisteluyhtymien koon kasvattamista. Varuskunnan tulisi luopua uloshyökkäyksistä pelkkien jalkaväkikomppanioiden tai ratsulippueiden voimin ja muodostaa niiden sijaan joko everstien johtamia rykmenttejä tai everstiluutnanttien alaisuudessa toimivia jalkaväen prikaateja tai ratsuväen eskadroonia. Malmön varuskunta mitä ilmeisimmin alkoi noudattaa prinssin ohjeita, sillä kesäkuussa 1644, jolloin Gustaf Hornin johtama ruotsalainen kenttäarmeija vihdoin ilmaantui Malmön muurien ulkopuolelle, tanskalaiset puolustajat suorittivat uloshyökkäyksiä kaupungista useiden satojen miesten voimin.

Malmön sotilaalliset asiat eivät kadonneet prinssin näköpiiristä vielä aivan kokonaan, sillä loppukevään ja kesän aikana Christian puuttui vielä toistuvasti Malmön linnoitustöiden kulkuun sekä ampumatarvikkeiden toimittamiseen ruotsalaisten uhkaamalle varuskunnalle. Prinssin oli kuitenkin pakko ottaa vastuulleen yhä enemmän kuninkaan työtehtäviä, sillä Kristian IV pysyi jatkuvasti poissa Kööpenhaminasta ja osallistui itse sotatoimiin joko laivastonsa tai Skooneen syksyllä rantautuneen siirtoarmeijansa mukana. Vuoden 1645 prinssi Christian vietti lähes kokonaisuudessaan Falsterin saarella sijaitsevassa Nykøbingin linnassaan, mistä käsin hän organisoi Falsterin ja Lollandin puolustusta ruotsalaisten mahdollista maihinnousuoperaatiota vastaan.

Christianin lyhyt, katkonainen ja epädramaattinen asema Malmön ylipäällikkönä tarjoaa silti kiinnostavan näkökulman 1600-luvun sodankäyntiin Tanskassa. Prinssin kirjeenvaihdossa korostuu vähintäänkin kuningashuoneen keskeinen rooli sodankäynnin organisoijana. Christianin puuttumista Malmön linnoittamiseen ei tule lainkaan väheksyä, sillä myöhemmät sotahistorioitsijat ovat pitkälti sitä mieltä, että juuri linnoituslaitteiden vahvistaminen lannisti ratkaisevalla hetkellä kesällä 1644 Gustaf Hornin haluja kokeilla Malmön puolustuksen vahvuutta. Siinä vaiheessa syksyllä 1645, kun Horn vihdoin koki armeijansa tarpeeksi vahvaksi ryhtyäkseen toden teolla Malmön piirittämiseen, Brömsebron rauhanneuvottelut saatettiin päätökseen ja Ruotsin ja Tanskan välille puhkesi rauha. Vaihtoehtoisen historian hengessä voidaan toki pähkäillä, olisiko Malmön linnoituslaitteet saatettu uskottavalle tasolle ilmankin prinssin panosta, mutta Christianin säilynyt kirjeenvaihto antaa joka tapauksessa sen kuvan, ettei asioita olisi tapahtunut Malmössä ilman prinssin oma-aloitteellisuutta. Varsinaisissa taisteluoperaatioissa Christian törmäsi aikakauden sodankäynnin suureen rakenteelliseen haasteeseen eli sääty-yhteiskuntaan ja sen tapaan hankaloittaa sotilaallisen komentoketjun noudattamista. Koska Tanskan asevoimissa ei vielä ollut käytössä mitään yksiselitteistä rangijärjestelmää (sellainen otettiin käyttöön vasta vuonna 1671), prinssi joutui säätämään taisteluyhtymien kokoa siten, että ne vastasivat paremmin varuskunnan upseeriston sääty-yhteiskunnallista nokkimisjärjestystä. Lopuksi on vielä todettava, että prinssi Christian näytti suorittavan henkilökohtaisesti sellaisia tehtäviä, jotka vihollismaa Ruotsissa oli jo delegoitu fiskaalis-sotilaallisen valtiovallan hallinnollisille instituutioille, kuten materiaalihankinnoista vastanneelle sotakollegiolle. Vuonna 1644 Tanska näytti vielä vastanneen uuden ajan sodankäynnin kasvaneisiin haasteisiin erilaisilla ad hoc -ratkaisuilla, joiden toteuttaminen riippui pitkälti prinssi Christianin ja muiden Oldenburgien kuningashuoneen jäsenten henkilökohtaisesta arvovallasta. Sodan ja sen aikana vallitsevan poikkeustilan aikana tuolle arvovallalle ei näyttänyt olevan moniakaan rajoitteita.

Julkaistu blogissa Scripturae 10.7.2015.

Prinssi Christian sotapäällikkönä, osa 1

Harva suomalainen taitaa tietää, kuka oli Tanskan kruununprinssi Christian (V). Itse asiassa harva tanskalainenkaan mahtaa enää muistaa häntä. Verestetään muistia: Christian oli Tanskan kuningas Kristian IV:n (1577–1648) vanhin legitiimi poika ja siten myös kruununperijä, mistä syystä Christianin nimen jälkeen on liitetty tuo roomalainen tunnusluku V osoittamaan monarkista perimysjärjestystä. Huomaamme, että Christianin järjestysluku on kuitenkin vain sulkeissa. Se johtuu siitä, että vuonna 1603 syntyneestä Christianista ei ikinä ehtinyt tulla Tanskan kuningas Kristian viidettä. Kruununprinssi kuoli vuonna 1647, vain vuosi ennen isänsä menehtymistä.

Historialla ei ole tapana muistella kuninkaallisia perintöprinssejä, jotka kuolivat ennen aikojaan. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei kenenkään elämä tai kuolema ole kirjoitettu tähtiin. Aikalaiset eivät siten voineet ennakoida kruununperijöiden elämänlangan katkeamista ennen aikojaan eivätkä sitä historian roskakoria, johon menneisyyden epäsuurmiehet seremoniattomasti viskataan. Tanskan Christian (V), kuten myös Englannin Henry Frederick (1594–1612) sekä Ranskan Louis Grand Dauphin (1661–1711), olivat kuitenkin kaikki omana aikanaan superjulkkiksia ja tuleviksi valtiopäämiehiksi kuviteltuja henkilöitä. Walesin prinssi Henry Frederick kuoli selvästi ennen aikojaan, vain 18 vuoden iässä, mutta Christianin ja Louis Grand Dauphinin tapauksessa kruunu jäi saavuttamatta pitkäikäiseksi osoittautuneen edeltäjän vuoksi.

Jälkimaailma saattaisi muistella prinssi Christiania enemmän siinä tapauksessa, jos hän olisi niittänyt mainetta sotakentillä, kuten Louis Grand Dauphin, joka komensi Ranskan kenttäarmeijaa Reininmaalla yhdeksänvuotisen sodan (1688–1697) aikana. Sen sijaan prinssi Christian muistetaan Tanskassa lähinnä tolkuttomien elintapojensa, erityisesti antaumuksellisen juopottelunsa, ansiosta. Christianista on jäänyt jossain määrin sellainen kuva, että hän olisi perinyt kaikki isänsä paheet, muttei yhtään hänen ansiokkaista ominaisuuksistaan, kuten rohkeutta asettaa itsensä taistelujen keskipisteeseen ja ilmassa viuhuvien musketinluotien ja tykinkuulien tielle. Kristian IV olikin aikalaisensa ja kollegansa Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin kaltainen rämäpää, jolla oli tapana johtaa armeijoitansa edestäpäin. Keisaria vastaan käydyn Kejserkrigenin (1625–1629) aikana vuonna 1625 Kristian IV putosi hevosineen linnoituksen muurinharjalta, löi päänsä ja oli tajuttomana yli vuorokauden ajan. Viisi vuotta myöhemmin kuningas oli vähällä kuolla Glückstadtin linnakkeessa, kun hampurilaisen sotalaivan ampuma tykinkuula suhahti hänen vierestään. Vuonna 1644 Kristian IV menetti oikean silmänsä ruotsalaisia vastaan käydyssä Kolberger Heiden meritaistelussa. Prinssi Christian ei ottanut osaa näihin koitoksiin isänsä rinnalla, sillä hänen tuli hoitaa valtakunnan asioita kuninkaan ollessa sotaretkillä. Tiettävästi Christian ehti silti Kejserkrigenin aikana livahtaa etulinjaan Holsteinin rintamalle, missä häneen osui kaksi laukausta marraskuussa 1626. Pahimman vammansa prinssi kuitenkin kärsi kenttäarmeijan vetäytyessä Jyllannista, jolloin vankkureissa matkannut Christian putosi kyydistä ja katkaisi koipensa. Christianin ainoaksi varsinaiseksi sotapäällikön pestiksi jäi siten Malmön puolustuksen järjestely vuosina 1644–1645, jolloin Ruotsi ja Tanska olivat jälleen kerran ajautuneet sotaan. Historiankirjoissa tämä sota tunnetaan Torstenssonin sotana, ruotsalaisten komentajan, kenttämarsalkka Lennart Torstenssonin mukaan.

Sotahistorioitsija saattaisi helposti ajatella, että prinssi Christianin elämä ei tarjoa mitään kiinnostavaa tai valaisevaa näkökulmaa 1600-luvun sodankäyntiin. Tällainen ajatus osoittautuu kuitenkin vääräksi. Prinssi Christian jätti jälkeensä melkoisen määrän kirjeenvaihtoa, joka avaa yksityiskohtaisuudessaan merkittävän ikkunan sodankäynnin arkeen 1600-luvun puolivälin Pohjolassa. Tanskan kansallisarkisto Rigsarkivet on aikoinaan 1950-luvulla julkaissut prinssin lähettämät kirjeet kaksiosaisena lähdekokoelmana nimeltä Prins Christian (V.)s breve, jonka jälkimmäinen osa Kancellibreve i uddrag 1643–1647 kuvaa Christianin toimintaa Malmön sotapäällikkönä.

Christianin sotapäällikön ura alkoi 3. maaliskuuta 1644, jolloin prinssi matkasi Juutinrauman ylitse mukanaan kymmenien henkien suuruinen seurue, johon kuului jos jonkin sortin hovimarsalkkaa, hovimestaria, kamarijunkkeria, hovijunkkeria, hovilääkäriä, kamarisihteeriä, aseenkantajaa, kokkia, piikaa, lakeijaa ja sotilasta. Prinssi matkasi yhdessä vaimonsa prinsessa Magdalena Sibyllan kanssa, joten seurueeseen kuuluivat vielä prinsessan hovineiditkin. Koko konkkaronkan mukana seurasi vielä suurempi lukumäärä hovilakeijojen hevosia, joiden hoitaminen vaati tietenkin tallirenkien kuljettamista salmen ylitse. Prinssin kirjeenvaihtoon syntyneen aukon perusteella voi päätellä salmen ylityksen tapahtuneen 4. maaliskuuta.

 Asetuttuaan taloksi Malmöön Christian ryhtyi 5. maaliskuuta jakamaan varuskunnan upseereille ohjeita ja määräyksiä. Heti saavuttuaan kaupunkiin Christian kiinnitti huomionsa suurin halkeamiin sen muureissa sekä riittämättömiin ulkovarustuksiin varsinaisten kaupunginmuurien ulkopuolella. Ensimmäisenä tekonaan Malmön ylipäällikkönä Christian antoi sotilasinsinööreille tehtäväksi suunnitella uusi raveliini Sønderportenin eli eteläportin ulkopuolelle. Eversti Falk Lykke sai määräyksen asettaa 400 sotilasta uuden raveliinin linnoitustöihin. Christian huomasi myös, että sataman puoleinen muurinharja oli paikoitellen niin korkea, etteivät muureja puolustaneet sotilaat kyenneet ampumaan tai edes näkemään sen ylitse, ja paikoitellen niin matala, ettei muurinharja tarjonnut taistelutilanteessa riittävää suojaa vihollisen luodeilta ja ammuksilta. Niinpä Christian antoi Malmön muurareille urakan myös muurinharjan korjaamisesta tarkoituksenmukaiselle korkeudelle. Kaupungin porvareille Christian antoi määräyksen korjata muurien luota pois kaikki roskat, irtokivet ja talviteloille asetetut veneet, jotka olisivat olleet tositilanteessa kaupungin puolustajien tiellä. Østerportenin eli itäportin kohdalla pelkkä vallihauta ei ollut riittävä este vihollista vastaan, joten Christian antoi teettää vallihaudan vahvistukseksi palisaadeja eli teroitetuista paaluista tehtyjä esteitä. Lisäksi Christian halusi raivata muurien ja ulkovallien välille tilaa siltä varalta, että vihollinen onnistuisi rikkomaan ulkovallit ja rynnäköimään niistä läpi. Jos murtokohdan takana oli kymmenen metriä leveä käytävä, vihollista vastaan pystyttäisiin käymään käytävää pitkin taistelumuodostelmassa (en bataille). Tuolloin murtokohta pystyttäisiin myös eristämään tukkimalla kulkukäytävä kaadetuilla hevosvaunuilla. Näistä tarkoista ja oivaltavista ohjeista päätellen Christian ei suinkaan ollut linnoitusasioissa mikään pystymetsästä repäisty diletantti vaan harkitseva ja tietäväinen piirityssodankäynnin ammattilainen. 

Prinssi Christian puuttui myös varuskunnan vahtijärjestelyihin ja sotilaallisiin operaatioihin. Christian halusi, että puolustajilla olisi jatkuvassa toimintavalmiudessa noin 50 ratsusotilasta eteläportilla, rannan puolella sekä Malmöhusin päälinnaa kiertävillä kaduilla. Prinssi ei määritellyt tarkemmin tämän valmiusjoukon tehtäviä, mutta asemapaikkojensa perusteella voi arvioida sen valmistautuneen sekä ruotsalaisten yllätyshyökkäyksiin eteläportin tai sataman luona että kaupungin sisäisiin levottomuuksiin. Jotta sotilaat jaksaisivat vartioida kaupungin muureja ja valleja yöt läpeensä, tuli heidän mieltään piristää hartaushetkillä sekä kaupungin päävartion eli corps de garden pitämisellä valaistuna ja lämmitettynä läpi yön. Edellistä tavoitetta varten Christian etsi kielitaitoisia pappeja laulamaan virsiä saksalaisten palkkasotureiden kanssa, ja vartiotupien valaisemiseksi ja lämmittämiseksi prinssi velvoitti paikalliset talonpojat toimittamaan polttopuuta ja sytykkeitä kaupunkiin. Vahtivuorot tuli järjestää siten, että kolmannes sotilaista oli joka yö vahtivuorossa muureilla ja toinen kolmannes reservissä päätorin luona. Lisäksi Christian alisti kaikki vahtivuorojen järjestelyyn ja ampuma-aseiden ampumavalmiudessa säilyttämiseen liittyvät asiat yhden ja ainoan, vähintään majurin arvoisen upseerin vastuulle. Tehtävään valitusta majuri Adam Crampesta tuli täten eversti Falk Lykken rinnalle Malmön toinen operatiivinen komendantti. Christian painotti tehtäväkuvauksessaan Crampelle, että tämän tuli pitää tarkka huoli siitä, ettei kaupungin porteista kuljetettu ulos mitään määrää hevosia, karjaa, elintarvikkeita tai ammuksia ilman prinssin itsensä myöntämää virallista lupakirjaa. Vahtiupseerien tuli tehtävän suorittamiseksi tarkastaa joka ikinen kaupungista poistuva vaunu, tynnyri, säkki ja jopa takintasku.

Sen sijaan, että puolustajat olisivat vain kiltisti odotelleet ruotsalaisten piirittäjien saapumista Malmön muurien ulkopuolelle, prinssi Christian määräsi ratsuväen suorittamaan jatkuvaa väkivaltaista tiedustelua kaupungin ulkopuolella. Christian ryhtyi myös organisoimaan sissisotaa ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan. Kapteeni Mikkel Skov sai tehtäväkseen koota Skytsin kihlakunnassa joukko aseistettuja talonpoikia, joiden tuli tehdä aseellista vastarintaa parhaan kykynsä mukaan. Prinssi kuitenkin kielsi valmiusjoukoiksi määrättyjen ratsuosastojen upseereita välttämään asettamasta osastojaan alttiiksi vaaralle ryhtymällä ulosrynnäköintiin vihollisen joukko-osastoja vastaan.

Maaliskuun 16. päivä prinssi oli jälleen Kööpenhaminassa, missä hän laati rigsrådille eli valtaneuvostolle raportin kokemuksistaan ja havainnoistaan Malmössä. Aluksi Christian teki selkoa aloittamistaan linnoitushankkeista, joiden yhteydessä opimme myös prinssin antaneen määräyksen eräiden Malmön muureihin kiinni rakennettujen asuintalojen purkamisesta. Tällaisten rakennusten hajottaminen oli normaali käytäntö aikakauden piirityssodankäynnissä. Kaupungin sisällä liian lähelle muureja rakennetut talot haittasivat joukkojen ja puolustuslaitteiden liikuttelua ja toimintaa, ja muurien ulkopuolella ne tarjosivat suojaisia ampuma-asemia ja näköesteitä piirittäjille. Talojen omistajille luvattiin maksaa kiinteä korvaustaksa 826 taaleria ja 4 markkaa (12 penniä teki yhden shillingin, 16 shillinkiä yhden markan ja kuusi markkaa yhden taalerin) sitten aikanaan, kun maassa jälleen vallitsisi rauha. Tämä korvausjärjestelmä vaikutti edullisemmalta kruunun kuin kiinteistöjen omistajien kannalta. 

Christian selvitti valtaneuvostolle pääpiirteittäin vahtivuorojen järjestelyt sekä kaupungin vilja- ja polttopuuvarastojen täydennykset. Prinssi kertoi valtaneuvostolle antaneensa kaupungin muonamestarille tehtäväksi inventoida kaikki kaupungissa oleva vilja ja nautakarja ja asettaa ne myynti- ja vientikieltoon. Myös tällainen sosialismilta vaikuttava sotatalous oli aivan tyypillistä 1600-luvun sotaa käyvissä valtioissa. Christian antoi valtaneuvostolle tarkan selvityksen kaupungin puolustajien lukumäärästä. Christianin tiedonannon mukaan Malmön varuskunnan vahvuus oli 293 ratsusotilasta, 1 734 muuta sotilasta ja 425 aseistettua porvaria. Prinssi kertoi antaneensa määräyksen, että muureilla tuli olla joka yö vahdissa vähintään 500 sotilasta ja porvaria. Lopuksi prinssi kertoi skoonelaisten talonpoikien kääntyneen häneen puoleensa ja pyytäneen sotilaallista apua voidakseen käydä sissisotaa maahantunkeutujia vastaan. Prinssi oli omien sanojensa mukaan antanut talonpojille musketteja sekä asettanut heidän johtoonsa joukon upseereita Malmön varuskunnasta. Prinssi Christianin itsensä ollessa poissa Malmön puolustus oli jätetty maaherra Tage Thottin ja eversti Falk Lykken vastuulle. Tätä ilmoitusta antaessaan prinssi lienee kuitenkin ennakoinut palaavansa Malmöön jo aivan lähiaikoina.

Julkaistu blogissa Scripturae 7.7.2014.

Jumalan vihan ruoska ja 1600-luvun kriisi

Viittasin aiemmassa, historioitsija Hugh Trevor-Roperia käsitelleessä blogissani käsitteeseen ”1600-luvun kriisi” ja lupasin palata aiheeseen vielä uudemman kerran. Sain inspiraation palata aihepiirin pariin luettuani Mirkka Lappalaisen kirjan Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 (Siltala, 2012). Kuten jo alaotsikkokin kertoo, Lappalaisen kirja käsittelee vuosien 1695–1697 välillä koettua suurta nälänhätää, jonka arvellaan tappaneen Suomen väestöstä jopa kolmanneksen. Suurimpana syynä nälänhädän syntymiseen Lappalainen pitää ilmaston kylmenemistä, niin sanottua ”pientä jääkautta”, joka lyhensi entisestään Suomen korkeusasteiden jo ennestään lyhyttä kasvukautta ja aiheutti siten toistuvia katoja ja siemenviljan puutetta. Jähmeästi johdetun keskusvallan aputoimien hitaus sekä nälänhätää seuranneet epidemiat pahensivat inhimillistä katastrofia entisestään.

1600-luvulla vallinnut ankara ilmasto liittyy kiinteästi historioitsijoiden käsitykseen siitä, että vuosisadan puolivälistä alkaen lähes koko Eurooppa eli jatkuvan kriisin tilassa. Kriisi ilmeni nälänhätinä, kulkutauteina, inflaatioina, sotina ja kapinoina. Kriisin syistä ja luonteesta käytiin 1950- ja 1960 -luvuilla kiihkeää väittelyä uuden, materialistisia historiantulkintoja suosivan aikakausijulkaisu Past & Presentin sivuilla. Käsitteen 1600-luvun kriisistä lanseerasi nuori historioitsija Eric Hobsbawm kahdessa artikkelissaan vuonna 1954. Hobsbawm näki kriisin uuden yhteiskunnallis-taloudellisen järjestyksen synnytystuskana. Hänen mukaansa vanhat feodaaliset rakenteet ajautuivat 1600-luvulla taantumuksen tilaan ja joutuivat väistymään esille työntyvän porvariston ja sen harjoittaman kapitalismin tieltä. Hugh Trevor-Roper hyväksyi ajatuksen 1600-luvun kriisistä, mutta oli sitä mieltä, että kriisissä olivat vastakkain monarkin ympärille muotoutunut hovi ja säädyt. Trevor-Roperin tulkinta ei saanut muita seuraajia, sillä sen katsottiin sopivan ainoastaan Englannin sisällissotaan, jos edes siihenkään. Ajan myötä käsitys 1600-luvun kriisistä vakiintui ja sai kannatusta erityisesti marxilaisten ja strukturalististen historioitsijoiden parissa.

Moni todiste puhuu 1600-luvulla vallinneen kriisin puolesta. Kriiseistä dramaattisin ja pitkäkestoisin oli vuosien 1618–1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota, jonka arvellaan surmanneen Saksan väestöstä jopa kolmanneksen (mitä arviota tosin pidän liioiteltuna). Kaiken kaikkiaan Euroopassa riehui 1600-luvun aikana kymmeniä sotia, aina Venäjän aroilta Espanjan niemimaalle asti. Varsinaisten sotien ohella Euroopassa koettiin lukuisia kapinoita ja jopa suoranaisia vallankumouksia, näistä merkittävimpinä Ranskassa riehunut Fronde–kapina (1648–1653) ja Stuartien monarkian kaatanut Englannin sisällissota (1642–1651). Näiden poliittisten ja yhteiskunnallisten mullistusten taustalla vaikuttivat myös ympäristölliset ja rakenteelliset kriisit eli ilmaston kylmeneminen ja siihen liittyneet katovuodet ja hintojen heittelehtimiset.

Mirkka Lappalainen ei ota kirjassaan suoraan kantaa 1600-luvun kriisin käsitteeseen. Epäsuorasti Lappalainen kyseenalaistaa kriisin olemassaolon Suomen kohdalta, sillä eräs hänen keskeisistä havainnoistaan on se, ettei nälänhätä katastrofaalisista vaikutuksistaan huolimatta johtanut merkittäviin kapinoihin tai levottomuuksiin. Näin Suomen ja Ruotsin kohdalla jäi toteutumatta se 1600-luvun kriisin keskeinen ulottuvuus, jossa ympäristölliset ja rakenteelliset kriisit synnyttivät poliittisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Kuitenkin, jos Jumalan vihan ruoskan luettuaan tarttuu vaikkapa Antti Kujalan teokseen Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714 (SKS, 2001), alkaa silmien eteen hahmottua 1600-luvun mannereurooppalaisia kriisejä muistuttava tilanne. Ruotsia kohdannut suuri nälänhätä antoi vihollisille aihetta olettaa, että pohjoinen suurvalta oli merkittävästi heikentynyt, ja saattoi siten omalta osaltaan kannustaa tsaari Pietaria, Tanskan kuningas Fredrikiä ja Puolan kuningas Augustusta hyökkäyssotaan. Oli miten oli, sodan rasitukset tuntuivat nälänhädän heikentämän valtakunnan asukkaista kohtuuttomilta ja kannustivat Ruotsin ja Suomen väestöä sellaiseen niskurointiin, jollaista ei ollut nälänhädän aikana koettu ja joka omalta osaltaan heikensi valtakunnan kykyä käydä sotaa omalla maaperällään. Suomessa nälän ja sodan aiheuttamat kärsimykset kruunasi vuonna 1710 riehunut ruttoepidemia, jonka rinnalla isovihana (1713–1721) tunnettu venäläismiehityksen kausi näyttäytyy julmuuksistaan huolimatta verrattain lievänä katastrofina.

Mitään Englannin sisällissotaan verrattavaa dramaattista vallankumousta ei Pohjan sodan tyrskyistä syntynyt, mutta tiukan keskusjohtoinen ja itsevaltainen monarkia ajautui Kaarle XII:sta kuoleman jälkeen silti umpikujaan. Hävityn sodan ja kuninkaan odottamattoman kuoleman jälkeen valta Ruotsissa siirtyi valtiopäivillä kokoontuville säädyille, mikä tilanne muistutti jossain määrin parlamentin hallitsemaa, sisällissodan jälkeistä Englantia. Vaikka vapauden ajan ruotsalaista valtiota ei voi pitää suoranaisen vallankumouksen tuotoksena, olivat sen juuret silti 1600-luvun suurvallan kriisissä. Kyse oli samasta ilmiöstä, joka uhkasi vakavasti Bourbonien monarkiaa Fronden aikana ja joka saatteli Englannin Kaarle I:n pyövelin kirveen alle. Vain kronologian määräämä kategorisointi estää meitä liittämästä 1700-luvun alun mullistuksia osaksi 1600-luvun kriisien jatkumoa.

Julkaistu blogissa Scripturae 10.9.2012.

1618

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) alkamisesta, mikä arvatenkin tulee näkymään eurooppalaisessa historiantutkimuksessa erilaisina symposiumeina, seminaareina ja näyttelyinä. Muisteluiden polttopiste lienee toukokuun 23. päivä (vanhan juliaanisen kalenterin 13. päivä), jolloin tasan 400 vuotta aiemmin böömiläiset ritarit heittivät ulos Hradschinin keisarinlinnan ikkunasta keisarilliset sijaishallitsijat Vilém Slavatan ja Jaroslav Martinicin sekä heidän kirjurinsa Philip Fabriciuksen. Tapahtuma muistetaan eurooppalaisessa historiankirjoituksessa Prahan toisena defenestraationa (Prahan raatihuoneen ikkunoista oli heitelty ulos poliitikkoja jo kerran aiemminkin vuonna 1419).

Prahan defenestraation ja sitä seuranneen Böömin kapinan muistelu tulee liittymään osaksi laajempaa keskustelua kolmikymmenvuotisen sodan syttymisen syistä. Vielä 1800-luvulla pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että sota oli luonteeltaan uskonnollinen kiista katolilaisten ja protestanttien välillä. Viime vuosisadalla tämän perinteisen tulkinnan rinnalle nousi kokonaisia uusia historiantutkimuksellisia koulukuntia. Marxilaiset näkivät kolmikymmenvuotisen sodan taustalla materialistista dialektiikkaa, missä valossa sota näyttäytyi konfliktina tuotantovälineiden omistuksesta protestanttisen porvariluokan ja katolisen feodaalivallan välillä. Strukturalistit hahmottivat yhteyden sodan ja aikakautta vaivanneiden rakenteellisten ja ympäristöllisten kriisien (ilmaston kylmenemisen, viljakatojen ja rajujen hinnanvaihtelujen) välillä. Internationalistisen koulukunnan silmissä kolmikymmenvuotinen sota oli osa pitkäaikaista hegemoniakamppailua Espanjan ja Itävallan Habsburgien sekä Ranskan Bourbonien välillä. Saksalaisten historiantutkijoiden parissa on 1990-luvulta lähtien vallannut jalansijaa käsitys siitä, että kolmikymmenvuotinen sota oli säätyjärjestelmälle perustuneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisen systeemikriisin ilmentymä. Viimeaikainen saksalainen historiografia on myös nähnyt yhtäläisyyksiä kolmikymmenvuotisen sodan ja nykyajan endeemisten eli paikallisten konfliktien välillä, jotka syttyvät äkisti ja laajentuvat ennakoimattomasti sotkien sotaan mukaan epäsuhtaisia ja epäyhteismitallisia osapuolia (tällaisiin sotiin viitataan usein epäsymmetrisinä).

Kolmikymmenvuotisen sodan syttyminen ja sen laajentuminen/pitkittyminen olisi kuitenkin syytä pitää jossain määrin erillään. Tänä vuonna ei itse asiassa tule kuluneeksi neljääsataa vuotta yleiseurooppalaisen suursodan syttymisestä, sillä Prahan defenestraatiosta syttynyt sota pysyttäytyi koko vuoden 1618 ajan böömiläisten kapinallisten ja Habsburgien keisarisuvun välisenä paikalliskonfliktina. Mutta mistä tuo sota syttyi?

Sodan sytykkeitä on löydettävissä jo 1350-luvulta, jolloin Böömin kuningas (ja tuolloin myös Pyhä saksalais-roomalainen keisari) Kaarle IV sääti Böömille oman perustuslain. Tämä Maiestas Carolina pyrki ensisijaisesti suojaamaan kruunun oikeuksien ja maaomaisuuksien koskemattomuuden; lisäksi laki sisälsi elementtejä, jotka kasvattivat Böömin kuninkaan valtaa paikallisen aatelisluokan kustannuksella. Aateliston dominoivat valtiopäivät sangen ymmärrettävästi kieltäytyivät allekirjoittamasta perustuslakia, ja Kaarlen oli vahvistettava aateliston olemassa olevat privilegiot ja jopa myönnettävä heille uusia vastineeksi perustuslain hyväksymisestä. 1400-luvun hussilaissotien jälkimainingeissa Böömin aatelisto kasvatti otettaan kuningaskunnasta siirtämällä yhä enemmän päätäntävaltaa suurmaanomistajista, alemman ritariluokan edustajista ja kaupunkien porvareista koostuneille paikallishallituksille. 1500-luvulle tultaessa Böömin hallitusmuoto muistutti jo enemmän aristokratiaa kuin monarkiaa.

Vuonna 1526 Böömin sisäisissä valta-asetelmissa tapahtui merkittävä käänne. Puolan Jagellonien sukua ollut Böömin ja Unkarin kuningas Ludvig II kaatui Mohácsin kentällä taistellessaan turkkilaisia vastaan. Perillistä vailla olleen Ludvigin kruunu siirtyi siten hänen sisarensa miehelle (ja hänen vaimonsa veljelle) Itävallan arkkiherttua Ferdinandille, mahtavan Habsburg–sukuisen keisari Kaarle V:n veljelle. Ferdinandin nousu Böömin valtaistuimelle ei tapahtunut automaattisesti, sillä Böömissä vallinneen vaalikuninkuuden käytäntöjen mukaan hänen tuli saada kruunaamiselleen Böömin säätyjen suostumus. Hussilaisista opinkappaleista kiinni pitänyt böömiläisaatelisto suhteutui epäilevästi universaalin katolisen monarkian edustaja Ferdinandiin, mutta erilaisten uhkien, kuten turkkilaisten maahanhyökkäyksen ja talonpoikien kapinoinnin pelossa säädyt lopulta tunnustivat Ferdinandin kuninkaakseen (myös Habsburgien maksamat lahjukset lienevät edesauttaneet valintaa).

Habsburgien valtakaudella Böömin uskonnollinen hajaannus lisääntyi entisestään, kun kuningashuoneen ympärille muodostui katolinen ylhäisaatelisto ja hussilainen traditio puolestaan sai yhä enemmän vaikutteita protestanttisesta uskonpuhdistuksesta. Keisari Rudolf II oli kenties harkitsemattomasti käyttänyt uskonnollista hajaannusta hyväkseen vuonna 1609, jolloin hän oli niin sanotussa majesteettikirjeessään luvannut Böömin protestanttisille säädyille mittavia privilegioita vastineeksi heidän poliittisesta tuestaan Rudolfille tämän puolustaessa kruunuaan veljensä Matiaksen valtapyyteitä vastaan. Merkittävin protestanteille ja hussilaisille sallittu uskonnollinen privilegio oli vapaus harjoittaa ns. böömiläistä uskontunnustusta (hussilaisuuden ja luterilaisuuden yhteistä uskontunnustusta) rajoittamattomasti kaikkialla kruunun mailla. Koska majesteettikirje ei sitä kieltänytkään, protestanteilla vaikutti olevan myös vapaus perustaa uusia kirkkoja kruunun omistamille läänityksille. Sopimuksen toteuttamisen valvomiseksi Rudolf II suostui perustamaan kolmetoistajäsenisen ”defensorien” komitean, josta tuli käytännössä Böömin kuningaskunnan protestanttinen varjohallitus.

Protestanttisten säätyjen aiemmasta tuesta huolimatta Habsburgien sisäisessä valtataistelussa kävi lopulta niin, että säädyt siirsivät tukensa Rudolfilta tämän veljelle Matiakselle, josta tuli Böömin de facto -kuningas (ja pyhä saksalais-roomalainen keisari) Rudolfin vielä eläessä maaliskuussa 1611. Kuninkaaksi päästyään Matias pyrki pyristelemään irti majesteettikirjeen kahleista, mutta se ei onnistunut suorasti, sillä kirjeellä oli voimassa olevan lain voima. Avoimen konfliktin sijasta Matias heikensi protestanttisen aateliston ja defensorien asemaa delegoimalla poliittista valtaa Böömin keskushallinnolta paikallisille säädyille kruununalaisissa provinsseissa eli Sleesiassa, Määrissä ja Lausitzissa. Lisäksi Matias suosi valtionvirkoja täytettäessä räikeästi omia katolisia klienttejään, jotka eivät kaikki olleet edes böömiläissyntyisiä. Lapseton Matias oli myös päättänyt jättää böömiläiset ja keisarilliset kruununsa serkulleen Ferdinandille, Steiermarkin ja Sisä-Itävallan kiihkokatoliselle arkkiherttualle.

Vuonna 1617 Böömin protestanttiset säädyt ja katolinen keskushallinto ajautuivat törmäyskurssille majesteettikirjeen tulkinnasta nousseessa kysymyksessä. Protestantit olivat rakentaneet Broumovissa ja Klostergabissa kirkkoja maille, joita he pitivät kruunun läänityksinä. Katoliset piispat ja Prahan kuninkaallinen keskushallinto olivat kuitenkin sitä mieltä, että kirkot oli rakennettu kruunun katoliselle kirkolle lahjoittamille donaatiomaille, mistä tulkinnasta johtuen kirkot revittiin alas. Toukokuussa 1618 protestantit nimensä mukaisesti protestoivat näitä purkutuomioita vetoamalla Kaarle IV:n keskiaikaiseen perustuslakiin, jonka mukaan kruunun maita ei voinut läänittää tai lahjoittaa pois. Keisari Matias, joka oli tuolloin Wienissä, missä Ferdinand oltiin kruunaamassa Böömin kuninkaaksi, oli jättänyt Prahaan sijaishallitsijoikseen edellä mainitut Slavatan ja Martinicin. Omasta vallantunteestaan juopuneilla sijaishallitsijoilla ei ollut malttia kuunnella protestanttien delegaation valituksia, joten he yksinkertaisesti viskasivat lähettiläät tyrmään. Defensorien varjohallitus piti mielivaltaista tekoa katolisen klikin vallankaappausyrityksenä ja kutsui Prahaan koolle joukon ritarisäädyn protestanttisia edustajia. Sijaishallitsijoiden haluttomuus selitellä tekoaan tai edes neuvotella protestanttien kanssa sai Prahaan kokoontuneiden aatelisherrojen tunteet kuumenemaan, ja lopputuloksena oli Prahan defenestraatio, jossa muutamat protestanttien häikäilemättömimmistä johtajista pyrkivät terroriteolla konfliktin tahalliseen eskalaatioon voidakseen pakottaa Böömin aateliston protestanttisen enemmistön valitsemaan puolensa defensorien kulmauksessa.

Defenestraatio kuitenkin epäonnistui, sillä Slavata, Martinic ja Fabricius selvisivät pudotuksesta ruhjein ja muutamin rikkoutunein luin. Defensorien oli pakko etsiä vaihtoehtoista reittiä eskalaatiolle oikeiden sotatoimien kautta, ja niinpä defensorien kokoamat joukot hyökkäsivät kesällä Krummaun, Budweisin ja Pilsenin katolisiin kaupunkeihin. Heinäkuussa Matias vastasi lähettämällä oman armeijansa Böömiin. Siitä alkoi sota, joka päättyi vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin Westfalenin rauhanneuvotteluiden seurauksena. Sodan böömiläiset alkukiemurat olivat tuossa vaiheessa kuitenkin jo pudonneet kaikkien agendalta. Vuonna 1619 böömiläiset olivat tarjonneet kruunuaan Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:lle, minkä seurauksena Saksan ja muun Euroopan protestanttien poliittiseksi polttopisteeksi nousi Böömin kapinan ohitse kysymys keisarin lainsuojattomaksi julistaneen Friedrichin perintömaiden palauttamisesta tämän jälkeläisille. Kaarle IV:n perustuslaeista, böömiläisestä uskontunnustuksesta tai Rudolfin majesteettikirjeestä oli vuonna 1648 aivan turha enää keskustella, sillä Habsburgien voitto Böömin kapinallisista vuonna 1620 oli tehnyt nuo kaikki lait ja sopimukset voimattomiksi. Böömin kruunu ei enää ollut vaaleilla valittavissa tai edes säätyjen konsultoitavissa, sillä tästedes se periytyi Habsburgien suvun sisällä yhdeltä miesperijältä toiselle. Katoliset perintökuninkaat saivat myös tulevaisuudessa lahjoitella kruunun maita katoliselle kirkolle tai kenelle lystäsivät. Mitään böömiläistä uskontunnustustakaan ei enää ollut, sillä Böömissä oli vain yksi lainvoimainen uskonto – katolilaisuus.

Vuonna 2018, neljäsataa vuotta Böömin kapinan syttymisen jälkeen, meillä on tilaisuus pysähtyä pohtimaan sotien ja niiden syttymisen luonnetta. Kolmikymmenvuotisen sodan böömiläinen esinäytös osoittaa, kuinka paikallinen kiista lakien ja poliittisten traditioiden tulkinnasta eskaloituu äkisti ja arvaamattomasti ensin julkisesta debatista väkivaltaisiin attentaatteihin ja sitten avoimeen sotaan kokonaisten armeijoiden välillä. Tuossa vaiheessa eskalaatio alkaa kasvaa myös horisontaalisesti eli leviämällä yhdeltä alueelta toiselle ja vetäen mukaansa yhä uusia osapuolia erilaisten hierarkioiden ja verkostojen kautta. Vuosi 1618 alleviivaa myös yksilöllisten toimijoiden merkitystä historiassa. Riidanhaluisten kansankiihottajien ja omaa vallankäyttöään palvovien manipulaattorien kykyä aiheuttaa ja kiihdyttää väkivaltaisia konflikteja ei pidä koskaan aliarvioida, kuten neljänsadan vuoden takainen historia opettaa meitä. 


Kirjallisuutta:

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki, 2013)

Anton Gindely, Böhmen und Mähren im Zeitalter der Reformation: Geschichte der Böhmischen Brüder (1564–1609), 2 osaa (Praha, 1865)

Anton Gindely, Geschichte der Ertheilung des böhmischen Majestätsbriefes von 1609 (Praha, 1858)