Eräs vainojen vuosisata

 

Vainojen uhrien päivänä muistellaan ymmärrettävästi lähihistorian hirvittäviä rikoksia ihmisyyttä vastaan: uiguurien joukkovangitsemisia Kiinassa, rohingya–kansan vainoa Burmassa, Sudanin hallinnon toteuttamia joukkomurhia Etelä-Sudanissa, tutsien kansanmurhaa Ruandassa, serbijoukkojen tekemiä etnisiä puhdistuksia Bosniassa, Kamputsean punakhmerien hirmuvaltaa, Indonesian armeijan toteuttamaa kansanmurhaa Itä-Timorissa, bengalilaisten kansanmurhaa Bangladeshissa, toisen maailmansodan holokaustia, Stalinin hallinnon synnyttämää Ukrainan nälänhätää sekä armenialaisten kansanmurhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Ihmisryhmien vainoilla on kuitenkin vielä pidempikin historia, joka yltää lukuisten vuosisatojen ja jopa vuosituhansienkin taakse. Eräs synkkä ajanjakso vainojen historiassa on 1600-luku, jolloin pelkästään Euroopassa toteutettiin useitakin etnisyyteen ja uskontoon perustuneita joukkovainoja. 

 

Espanjan niemimaalla toteutettiin 1600-luvun alussa operaatio, jota ei voi kuvailla muuksi kuin etniseksi puhdistukseksi. Puhdistuksen kohteena olivat niin sanotut moriskot, jotka olivat Andalusiassa asuneiden islaminuskoisten maurien jälkeläisiä. Maurien viimeisen Espanjassa sijainneen linnakkeen Granadan kukistuttua vuonna 1492 jäljelle jääneiden maurien oli joko valittava maanpako tai kääntyminen kristinuskoon. Kymmenet tuhannet maurit valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon, jolloin Espanjaan syntyi maurien jälkeläisten vähemmistö, jonka koko oli 1600-luvun alussa 275,000 henkeä. Habsburgien kastilialainen keskushallinto suhtautui moriskoihin vainoharhaisuutta hipovalla epäluulolla, sillä heidän uskottiin säilyttäneen kulttuurilliset ja uskonnolliset siteet Pohjois-Afrikan muslimeihin ja muodostavan siten potentiaalisen muslimien viidennen kolonnan Espanjan sisällä. Epäluulo kulminoitui sangen aiheettomalta vaikuttavaan pelkoon siitä, että moriskot palvelivat osmanien sulttaania ja valmistautuivat kaatamaan Habsburgien hallinnon laajamittaisen kapinan tai suoranaisen vallankumouksen avulla. Vuosien 1609 ja 1614 välillä toteutettu moriskojen karkotus oli väkivaltainen ja traumaattinen prosessi, jonka yhteydessä tuhansia ihmisiä sai surmansa yhteenotoissa kruunun sotajoukkojen ja karkotusta vastustavien moriskojen välillä. Karkotuksella oli katkera jälkimaku, sillä työteliään ja veroja maksavan kansanosan karkottaminen rapautti entisestään Espanjan omaa kompuroivaa taloutta. Ranskalainen aikalaistodistaja, Luçonin silloinen piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieu, piti koko etnistä puhdistusta täysin kontraproduktiivisena hankkeena: Pohjois-Afrikkaan palattuaan kaikki moriskot epäilemättä palasivat takaisin islaminuskoon, Richelieu pohti muistelmissaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteydessä tapahtui lukuisia joukkomurhia ja väestönsiirtoja, mutta niitä motivoivat useimmiten sodan vaihtelevat olosuhteet kuin mikään johdonmukainen uskonnollinen tai poliittinen vaino. Sodan ajalta löytyy kuitenkin esimerkkejä, jotka täyttävät kansavainon tunnusmerkit. Ranskassa käytiin 1620-luvulla katolisen keskushallinnon ja protestanttisten separatistien eli hugenottien välistä sisällissotaa, jonka yhteydessä kuninkaan sotajoukot suorittivat siviiliväestön verilöylyjä Privas’n ja Nègrepelissen hugenottikaupungeissa. La Rochellen hugenottikaupungin piirityksessä 1627–1628 menehtyi 20 000 kaupungin asukasta sekä tuhansia piirittäjiin lukeutunutta katolilaista. Vuonna 1620 Valtellinan laakson katoliset asukkaat nykyisen Sveitsin alueella toteuttivat niin sanotun ”pyhän joukkomurhan” (Sacra Macello), jonka uhreiksi valikoituivat laaksoa hallinneiden Harmaiden liigojen protestanttiset virkamiehet ja siirtolaiset perheineen, kaiken kaikkiaan noin 600 henkeä. Keisari Ferdinand II:n voitettua Böömin kapinalliset säädyt Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620 hän ryhtyi Böömin puhdistamiseen poliittisesti ja uskonnollisesti epäluotettavista aineksisista. Jopa 150 000 böömiläistä, pääosin porvariston ja ritariluokan edustajaa, joutui jättämään kotinsa vuosien 1621 ja 1627 välillä ja pakenemaan joko pohjoisessa Saksaan tai etelässä Transilvaniaan. Uskonnollisen vainon kohteeksi joutunut anabaptistien vähemmistö katsoi parhaaksi etsiä suvaitsevaisuutta vielä kauempaa eli osmanien sulttaanikunnasta. Kaikki nämä joukkokarkotukset olivat inhimillisiä ja taloudellisia katastrofeja, kun usein vain vähäisen omaisuutensa keisarillisissa takavarikoissa menettäneet böömiläiset pakolaiset ajautuivat uusissa olosuhteissaan taloudelliseen kurjuuteen ja yhteiskunnalliseen juurettomuuteen.

 

Irlannin historiassa 1600-luku on saaren kaikkein synkin vuosisata. Protestanttisten siirtolaisten saapuminen saaren pohjoisosaan 1500-luvulla ja katolisen alkuperäisväestön häätäminen ns. plantaasiläänitysten tieltä synnyttivät katolisissa talonpojissa syvää vihaa, joka purkautui vuonna 1641 Ulsterin protestanttisiirtolaisiin kohdistuneiden joukkomurhien sarjana. Väkivalta Ulsterissa kulki eskalaation kautta, alkaen ensin pahoinpitelyistä, ryöstöistä sekä karkotuksista ja pahentuen sitten henkirikoksiksi. Väkivallan lakipisteessä katoliset asejoukot surmasivat kerralla jopa satoja siirtolaisia tekemättä mitään eroa miesten, naisten ja lasten välillä. Noin 4 000 siirtolaista kuoli välittömästi katolilaisten väkivallanteoissa ja kenties jopa kolminkertainen määrä kodeistaan häädettyjä pakolaisia kylmän, nälän ja kulkutautien vuoksi. Protestanttien kosto viivästyi Englannin oman sisällissodan vuoksi, mutta lopulta Nemesis saapui Irlantiin Oliver Cromwellin muodossa. Cromwellin johtama parlamentaristiarmeija syyllistyi Droghedan ja Wexfordin kaupungeissa puolustajien ja asukkaiden summittaisiin joukkomurhiin vuonna 1649, mutta nämä teot olivat vasta alkusoittoa todelliselle etniselle puhdistukselle. Kun katoliset irlantilaiset siirtyivät itärannikon avainkaupunkien menetyksen jälkeen sissisotaan, englantilaiset vastasivat siihen hävittämällä ruokavarastoja sekä ajamalla maaseudun siviiliväestöä pois näiden kodeista. Seurauksena oli hirvittävä humanitaarinen kriisi, kun taivasalla värjötteleviä irlantilaisia alkoi menehtyä joukoittain kylmyyden, nälänhädän ja Irlantiin hyökkääjien mukana rantautuneen paiseruton takia. Kuolonuhrien lukumäärä on arvioitu jonnekin kahdensadantuhannen ja puolen miljoonan välille. Englantilaisten harjoittama etninen puhdistus institutionalisoitiin poliittiseksi ohjelmaksi vuonna 1652, jolloin parlamentin asutussuunnitelma (Act of Settlement) pakotti Irlannin katoliset asukkaat eräänlaiseen reservaattiin saaren länsiosassa. Tämän lisäksi tuhansia muita irlantilaisia pakkosiirrettiin Karibian saarten siirtokuntiin, joiden plantaaseilla heitä käytettiin orjiin rinnastettavana pakkotyövoimana.

 

Vuosisadan jälkipuoliskoa varjostivat kaksi katolilaisten protestantteihin suuntamaa uskonnollista vainoa. Vuonna 1655 Savoijin herttua Carlo Emanuele II:n sotilaat surmasivat Piemonten laaksoissa noin 2 000 valdesilaista eli keskiajalla muodostuneen ja katolisen kirkon ulkopuolelle jättäytyneen uskonnollisen lahkon jäsentä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV ratkaisi Ranskaa repineen uskonkiistan omasta mielestään tyhjentävästi, kun hän antoi määräyksen karkottaa kaikki hugenotit valtakunnastaan. Kumpikin vaino sai kuitenkin tuolloin vastareaktiokseen uuden ilmiön, Euroopan julkisen mielipiteen paheksunnan ja sen mukanaan tuomat poliittiset vastatoimet. Englantilainen runoilija John Milton tuomitsi valdesilaisten vainot suurta julkisuutta saamallaan sonetilla On the Late Massacre in Piedmont (1655), minkä lisäksi Sveitsin protestanttiset kantonit sekä Alankomaiden tasavalta tekivät suurta numeroa ottaessaan vastaan alppilaaksojen pakolaisia. Omaa etnistä puhdistustaan Irlannissa samaan aikaan toteuttanut Oliver Cromwell jopa uhkasi Savoijia sodalla, mikäli herttua Carlo Emanuele ei palauttaisi valdesilaisille näiden oikeuksia (kuten nöyryytetty herttua lopulta teki). Myös Ranskan Aurinkokuningas maksoi hinnan hugenottien vainoista. Kun Ludvig XIV julisti protestantismin laittomaksi vuonna 1685, Ranskasta vyöryi protestanttisiin maihin ainakin kaksisataatuhatta, ellei jopa miljoona hugenottipakolaista. Räikeä uskonnollinen vaino levensi railoa Ranskan ja sen harvojen protestanttisten liittolaisten välillä aikakaudella, jolloin Aurinkokuningas kävi toistuvia ja pitkittyneitä suursotia valtakuntansa itä- ja etelärajoilla, usein toisia katolisia valtakuntia vastaan. Ranskan ulkopuolella Aurinkokuninkaan julkisuuskuva jäi rumaksi uskonvainojen ja aggressiivisten valloitussotien seurauksena.

 

1600-luvun pahimmat vainot kohdistuivat yhteen nimenomaiseen vähemmistöön – juutalaisiin. Läntisessä Euroopassa oli koettu 1600-luvun alkupuolella joukko satunnaisia ja sporadisia juutalaisvainoja, joista aikalaislehdistössä näkyvin oli Frankfurt am Mainin juutalaiskadun (Judengasse) hävitys vuonna 1614. Tuolloin leipuri Vincenz Fettmilchin johtama kiltalaisten joukko hyökkäsi juutalaisten asuttamalle kadulle ajaen sen kaikki 1 300 asukasta ulos kodeistaan ja ryöstämällä näiden asumukset. Pian mellakan jälkeen Fettmilchin painostama kaupunginraati karkotti kaikki juutalaiset Frankfurtista. Fettmilch ylitti omavaltaisuudellaan monia rajoja, mistä syystä hänet ja kuusi muuta kiltalaista tuomittiin keisari Rudolf II:n määräyksestä kuolemaan kapinan aiheuttamisesta. Kaksi vuotta kapinan jälkeen juutalaiset saivat jälleen palata Frankfurtiin, mutta keisarin määräyksestä heidän lukumääränsä kaupungissa rajattiin vastedes kuuteensataan. Italiassa juutalaisten vaino oli vähemmän näkyvää mutta systemaattisempaa ja johdonmukaisempaa. Siellä viranomaiset ja papit etsivät toistuvasti mitä tahansa syitä riistääkseen juutalaisilta vanhemmilta näiden lapsia ja kasvattaakseen nämä kirkon helmoissa katolisiksi. Kyseessä oli hidastempoinen ja salakavala etninen puhdistus, joka pyrki täysin tietoisesti tukahduttamaan juutalaisen tradition siirtämisen yhdeltä sukupolvelta toiselle.

 

Pahin juutalaisia 1600-luvulla kohdannut katastrofi tapahtui nykyisen Ukrainan alueella, missä hetmani Bohdan Chmielnickin johtamat kasakat nousivat vuonna 1648 kapinaan heitä hallinnutta Puola-Liettuaa vastaan. Kasakat surmasivat summittaisesti puolalaisia ja liettualaisia maanomistajia, mutta heidän suurin raivonsa kohdistui juutalaisiin, jotka edustivat ortodoksisille kasakoille yhdistelmää uskonnollisesta vihollisesta sekä yhteiskunnallisesta sortajasta. Jälkimmäinen näkemys perustui siihen seikkaan, että monet puolalaisten maanomistajien puolesta veroja keränneistä ”arendaattoreista” olivat juuri juutalaisia. Tämä ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä asiaa, että kaikki juutalaiset eivät olleet veronkerääjiä ja että joidenkin juutalaisten harjoittama veronkeräys oli vain maanomistajien heille osoittama tehtävä eikä mikään missio kasakoiden sortamiseksi. Varovaisimpienkin arvioiden mukaan kasakat surmasivat Chmielnickin kapinan aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä juutalaisvähemmistöstä, jonka kokonaismäärä saattoi olla Ukrainassa tuolloin vain 50 000. Kyseessä oli yksiselitteisesti pahin yksittäinen pogromi, mitä Euroopan juutalaiset olivat siihen mennessä joutuneet kokemaan.

 

Myöhempinä vuosisatoina juutalaisvainojen mustaan historiaan kirjoitettiin Euroopassa vielä synkempiäkin lukuja.

Monacon taistelut

 

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) ei juuri muisteta merisodankäynnin tapahtumista, mikä unohdus on ymmärrettävää vaikkei aivan aiheellista. Monet sota-ajan suurimmista tai merkittävimmistä meritaisteluista tapahtuivat Euroopan ulkopuolella, kuten Matanzasinsalmen taistelu, jossa alankomaalaiset kaappasivat itselleen espanjalaisten hopealaivaston Kuuban edustalla vuonna 1628, tai Abrolhosin karikon taistelu Brasilian rannikolla, missä alankomaalainen laivasto epäonnistui yrityksessään torjua espanjalaisportugalilaisen sotilasretkikunnan rantautumisen Pernambucon siirtokuntaan vuonna 1631. Läntisen Euroopan keskeisin merisodankäynnin näyttämö oli Pohjanmeri, jolla Dunkerquesta ja Oostendesta käsin operoineet flanderilaiset kaapparit vaivasivat Alankomaiden kauppa- ja kalastuslaivastoja. Doverin edustalla Englannin kanaalissa puolestaan käytiin vuonna 1639 Downsin redin meritaistelu, jossa alankomaalaisten laivasto löi hajalle Espanjan Alankomaihin pyrkineen espanjalaisportugalilaisen armadan. Itämeren ainoat suuret meritaistelut käytiin Ruotsin ja Tanskan välillä Kolberger Heiden redillä sekä Fehmarnin saaren ulkopuolella vuonna 1644. Ensimmäinen taistelu kallistui tanskalaisten eduksi, mutta jälkimmäinen oli ruotsalaisten selkeä voitto.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynnin eräs pitkäaikainen ja johdonmukainen näyttämö oli siltikin Välimeri, mikä seikka on usein unohtunut sodan pohjoiseurooppalaisilta historioitsijoilta. Välimerellä törmäilivät toisiinsa jatkuvasti alueen lukuisat merivallat: Habsburgien Espanja, Bourbonien Ranska, Genovan ja Venetsian tasavallat, Toscanan herttuakunta (entinen Firenzen tasavalta), Maltan johanniittaritarit, Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot, Itävallan Habsburgien palveluksessa olleet Adrianmeren uskokit, osmanien sulttaanikunta sekä lukuisat läntisestä ja pohjoisesta Euroopasta saapuneet merirosvot, jotka ryöväsivät Välimeren liikennettä joko alueen merivaltojen tai oman itsensä laskuun.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan kontekstissa Välimeren merisodankäynnissä oli kyse Espanjan ja Ranskan välisestä valtakamppailusta, joka alkoi jo vuonna 1628 syttyneestä Mantovan herttuakunnan perimyssodasta (1628–1630). Ranskan intresseissä oli puolustaa Provencen rannikkoa sekä laajentaa Ranskan tai sen ajoittaisen liittolaisen, Savoijin herttuakunnan, hallitsemaa rantaviivaa idemmäksi kohti Ligurianmeren päälakea. Myös Espanjalla riitti puolustettavaa alkaen aina Gibraltarin salmesta ja jatkuen aina Roussillonin kreivikuntaan, joka sijaitsee nykyään Ranskan maaperällä. Italiassa Espanjan kuului Napolin kuningaskunta, mikä tarkoitti Sisilian sekä Italian niemimaan rannikon puolustamista aina Rooman korkeudelle asti.

 

Välimeren merisodankäynnissä oli omat ominaispiirteensä, jotka kiteytyivät pitkälti yhteen alustyyppiin eli soutuvoimalla toimivaan kaleeriin. Pohjoisesta Euroopasta tuo alustyyppi oli jo lähes kadonnut 1600-luvun alussa, mutta Välimerellä sen käyttöä puolustivat monet seikat, joista monia oli kiteytetty Provencen säätyjen kuningas Ludvig XIII:lle vuonna 1636 osoittamaan anomukseen Ranskan Välimeren kaleerilaivaston koon kasvattamisesta. ”Maltan ritarikunta säilyttää loistonsa niillä kaleereilla, jotka tekevät jatkuvia retkiä Aasian puolelle”, uutiskronikka Mercure François’n julkaisema anomus muistutti kuningasta, ”kun taas Firenzen arkkiherttua on tehnyt itsensä voimakkaaksi idässä niillä viidellä tai kuudella kaleerilla, jotka hänellä on ollut hallussaan viimeiset 30 vuotta; Espanjan kuningas ei luota Italiaa alistaessaan muiden valtioiden apuun vaan kaleeriensa synnyttämään pelkoon.” Myös Ranskan tuli seurata naapurivaltakuntien esimerkkiä kasvattaessaan merimahtiaan Välimerellä, Provencen säädyt vaativat anomuksessaan. Kaleereilla pystyi tekemään monia asioita: niillä saattoi suorittaa maihinnousuja ja kuljettaa maajoukkoja rannikolla sijaitsevien varuskuntien välillä, turvata kauppamerenkulkua, katkaista espanjalaisten meriyhteyksiä Espanjan ja Italian välillä sekä tietenkin torjua muslimimerirosvojen ja espanjalaisten hyökkäyksiä Provencen rannikolle. Tämä viimeinen perustelu epäilemättä painoi Provencen säätyjen vaa’assa muita syitä enemmän.

 

Syksyllä 1636, samana vuonna, jolloin Provencen säädyt julkaisivat vetoomuksensa Ranskan Välimeren kaleerilaivaston voimistamisesta, Välimerellä käytiin Ranskan ja Espanjan välillä meritaistelu, joka paljasti monia aikakauden merisodankäynnin rakenteellisia piirteitä. Syntyneen meritaistelun strateginen konteksti oli rakentunut vuotta aiemmin, jolloin espanjalaiset valloittivat Cannesin edustalla sijaitsevat Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n pikkusaaret. Koska saaret sijaitsivat ranskalaisten hallitseman rannikon edustalla, niitä saattoi huoltaa ja täydentää ainoastaan meriteitse. Kesällä 1636 Napolin varakuningas Manuel de Acevedo y Zúñiga ryhtyi kokoamaan Korsikan ja Toscanan välillä sijaitsevalle Isola d’Elban saarelle kaleerilaivastoa, jonka tarkoituksena oli toimittaa ”kaleerikenraali” Melichior Borgian komennossa Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n espanjalaisille varuskunnille aseita, ampumatarvikkeita, linnoitusten rakennusmateriaaleja ja miestäydennyksiä. Sattui kuitenkin niin, että samaan aikaan Gibraltarin salmesta purjehti Välimerelle Bretagnesta, Guyennesta ja Normandiasta koottu ranskalaislaivasto Harcourtin kreivi Henri de Lorrainen ja Bordeaux’n arkkipiispa Henri d’Escobleau de Sourdisin komennossa. Armada koostui 33 erilaisesta laivasta: kaljuunoista, sluupeista, kuljetusaluksista ja polttolaivoista. Harcourtin ja Bordeaux’n lippulaivana oli tuhannen tonnin Saint-Louis, jonka päällikkö oli johanniittaritari Philippe Raquin Des Gouttes. Laivastoon kuuluivat myös 150-tonniset Margarite, Cardinal ja Gascoigne, jotka olivat aikakauden uusinta huipputeknologiaa, toisin sanoen nopeita, matalaprofiilisia ja raskaasti aseistettuja fregatteja. Laivastolla oli Välimerellä kolme tehtävää: barbareskimerirosvojen tuhoaminen, Provencen rannikon turvaaminen niin merirosvoilta kuin espanjalaisiltakin sekä maajoukkojen toimittaminen Ranskan italialaisen liittolaisen, Parman herttuan avuksi.

 

Laivaston partiointi Välimerellä alkoi melko tapahtumaköyhissä merkeissä: heinäkuun 1. päivä yksi Harcourtin ja Bourdeaux’n nopealiikkeisistä fregateista otti kiinni merirosvolaivan, jota komensi ”hollantilainen luopio, asultaan kuin sulttaani.” Merirosvolaivalla oli lastinaan joukko kristittyjä vankeja, jotka ranskalaiset vapauttivat. Elokuun lopulla ranskalaiset saivat saalikseen myös yhden espanjalaisen merirosvoaluksen, jonka kapteenilla oli Espanjan kuningas Filip IV:n myöntämä kaapparikirja. Dokumentti olisi antanut merirosvoille Filip IV:n siunauksen ryöstellä Bretagnen rannikkoa. Tässä vaiheessa syksyä tieto voimakkaan ranskalaislaivaston saapumisesta Välimerelle oli saavuttanut Napolin varakuninkaan, joka ranskalaisuhan pelästyttämänä antoi matkaan lähettämälleen avustuslaivastolle käskyn suunnata Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n saarten sijasta Genovan tasavallan hallitsemaan Savonaan ja Albengaan.

 

Ranskalaislaivasto kasvoi syksyn aikana entisestään, kun Harcourt sai vahvistuksia Marseillesta sekä kaappasi itselleen lisää merirosvoille kuuluneita aluksia. Harcourt laski Nizzassa maihin 10 000 sotilasta, jotka suuntasivat itään Savoijin herttuan armeijan vahvistukseksi. Kesäkuussa ranskalaiset ja espanjalaiset olivat italialaisine liittolaisineen käyneet Tornaventossa suurtaistelun, minkä seurauksena Ranskan kaipasi kipeästi miesvahvistuksia taistelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseksi. Nizzasta Harcourtin laivasto jatkoi matkaansa itään ottaen haltuunsa Roquebrunen ja Mentonen kaupungit. Käytännössä kumpaakin kaupunkia hallitsi Monacon ruhtinas Honoré II lännessä sijaitsevasta Monacosta käsin. Espanjalaiset olivat miehittäneet Monacon ruhtinaskuntaa vuoteen 1614 saakka, ja se oli päässyt irtautumaan Espanjan etupiiristä vasta kolmea vuotta aiemmin vuonna 1633, jolloin Filip IV oli tunnustanut Honorén Monacon suvereeniksi hallitsijaksi.

 

Harcourt oli armadoineen kutsumaton vieras Honoré II:n ruhtinaskunnassa, ja ruhtinas teki ranskalaisille selväksi, että hän puolustaisi Monacoa asevoimin. Monacon puolustusta olisi ollut helppo pehmittää tykistöpommituksella, mikäli Harcourt olisi kyennyt siirtämään laivastonsa sinne. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä täysin tyyni ilma ei tarjonnut tuulen henkäystäkään, jonka voimin ranskalaisten laivasto olisi voinut liikahtaa ankkuripaikastaan Mentonen edustalla. Ainoa tapa iskeä Monacoon olisi maahyökkäys, mitä hanketta varten Harcourt ryhtyi siirtämään laivoistaan maihin tykkejä ja pioneereja mahdollista piiritysoperaatiota varten. Kesken näiden valmisteluiden syyskuun 9. päivä rasvatyyneen taivaanrantaan ilmestyi äkisti uhka: 38 espanjalaista ja toscanalaista kaleeria, jotka kaleerikenraali Borgia oli lähettänyt Savonasta ja Albengasta tuhoamaan Harcourtin ranskalaislaivaston, jonka espanjalaiset tiesivät olevan tyynen sään vankina Mentonen ulkopuolella.

 

Seurasi taistelu, joka oli aikakauden merisodankäynnille tyypillisen epäsymmetrinen. Kaleerit pystyivät paitsi liikkumaan tuulettomissa olosuhteissa soutuvoiman avulla niin myös tekemään mitä tahansa merimanöövereitä, kuten kääntymään tai vaikkapa peruuttamaan. Kaleerit kykenivät nopeisiin spurtteihin, mutta soutajien voimien ehtyessä tippuivat myös kaleerien kulkunopeudet. Aseistukseltaan kaleerit olivat auttamattoman alivoimaisia kaljuunoihin, fregatteihin ja muihin purjekulkuisiin sotalaivoihin verrattuna. Toisaalta matalaprofiiliset kaleerit olivat purjelaivoja pienempi maali tykkitulelle. Espanjalaisia komentanut Fernandinan herttua García de Toledo Osorio ymmärsi Mentonen olosuhteiden tarjoamat edut kuin myös omien alustyyppiensä heikkoudet. Espanjalaiset tyytyivätkin parkkeeraamaan kaleerinsa tykinkantaman päähän ranskalaisista, mistä he ryhtyivät pommittamaan liikuntakyvyttömiä vihollislaivoja. Harcourtin laivaston tilanne oli äkisti äärimmäisen vaarallinen, sillä liikkumattomien purjelaivojen oli hyvin hankala vastata vihollisen tulitukseen.

 

Kriittisellä hetkellä Harcourtin laivasto sai apua muutamalta ranskalaiselta kaleerilta, jotka saapuivat paikalle Savoijin herttuakuntaan kuuluvasta Vilafranca de Marin satamakaupungista (nykyinen Villefranche-sur-Mer). Kun myös Des Gouttes sai mahtavan Saint-Louis’n liikkeelle määrättyään miehistön nostamaan ylös kaikki mahdolliset purjeet, lakanat ja liinavaatteet mitä laivasta vain löytyi, espanjalainen kaleerilaivasto joutui hyökkäyksen kohteeksi kahdelta eri suunnalta. Taistelun kääntyi äkisti espanjalaisia vastaan, kun Saint-Louis moukaroi tykeillään yhden espanjalaiskaleereista niin huonoon kuntoon, että sen miehistö oli siirrettävä toisiin kaleereihin. Taistelu kesti vielä kolme tuntia, minä aikana ranskalaiset upottivat isokokoisen toscanalaisten kaleerin.

 

Tämän menetyksen jälkeen Fernandina katsoi parhaaksi irrottautua taistelusta ja suunnata kaleereineen itään kohti Genovaa. Ranskalaiset purjelaivat eivät voineet aluksi seurata perääntyviä vihollisia, mutta kaksi tuntia taistelun jälkeen tuulenpuuskat alkoivat äkisti pullistaa ranskalaisten purjeita, jolloin Harcourt ja Bordeaux näkivät mahdollisuuden jatkaa taistelua koko espanjalaistoscanalaisen kaleerilaivaston tuhoamiseksi. Espanjalaiset soutivat tiukasti rannan tuntumassa, ja toistuvat syvyyden luotsaamiset hidastivat heitä sen verran, että iltaan mennessä ranskalaiset olivat päässeet jo seitsemän peninkulman päähän heistä. Illalla tuuli kuitenkin jälleen sammahti, ja Harcourtin purjelaivat pysähtyivät paikoilleen. Tämän lisäksi voimakasa merivirta alkoi vetää eräitä ranskalaisten pienimmistä aluksista takaisin länteen kohti Monacoa.

 

Fernandina arvioi olevansa vihollisen saavuttamattomissa ja antoi kaleereilleen käskyn ankkuroitua yöksi Sanremon edustalle. Fernandina ei kuitenkaan tiennyt, että Harcourtin laivasto oli saamassa Marseillesta ja Villafrancasta vahvistuksekseen ranskalaisia kaleereita, joiden kulkuun tuulettomuus ei vaikuttanut. Valmistellessaan seuraavana päivänä lähtöä Sanremosta Fernandina sai huomata, että häntä lähestyi sekä voimistuneen tuulen liikuttama Harcourtin purjelaivasto että 24 kaleeria. Fernandina päätti piilottaa suurimmat ja voimakkaimmat kaleerinsa Bordigheran niemen taakse, jolloin ne saattaisivat airojensa voimalla tehdä yllätyshyökkäyksen ranskalaislaivaston sivustaan, minne yleensä sijoitettiin pienimmät ja haavoittuvimmat laivat. Ranskalaiset ennättivät kuitenkin huomata niemen taakse piiloutuneet ennen kuin nämä pääsivät laukaisemaan ansan, ja espanjalaiskaleerien hyökkäys tylpistyi ranskalaisten voimakkaaseen tykkituleen. Ranskalaisten tulitus oli niin tehokasta, että Fernandinan kaleerilaivasto ajautui sekasortoon; osa kaleereista kiirehti Savonan sataman suojiin, loput pakenivat vimmatusti soutaen kohti Genovaa.

 

Sanremon taistelun jälkeen Ligurianmerellä ei näkynyt viikkokausiin ainoatakaan espanjalaista kaleeria. Syyskuun lopulla Harcourtin ja Bordeaux’n saavutti kuitenkin tieto, että 35 espanjalaista kaleeria oli ankkuroitunut Vado Liguren niemen edustalle aivan Savonan ulkopuolella. Harcourt lähti neljäntoista suurimman sotalaivansa kanssa kohti Savonaa tarkoituksenaan yllättää kaleerit ennen kuin nämä pääsisivät järjestäytymään taistelua varten. Genovalaiset merivahdit kuitenkin havaitsivat ranskalaisten purjeet Priamaran mahtavasta satamalinnoituksesta käsin ja antoivat tykeillä varoitussignaalin niemen kärkeen ankkuroituneille kaleereille. Signaalien oli tarkoitus järjestää kaleerit taisteluun, mutta kaleereilla ne ymmärrettiin perääntymiskäskyksi. Koko laivasto yritti kerralla sulloutua Savonan satamaan, mikä antoi ranskalaisille tilaisuuden avata tulen kohti muutamia sekamuodostelman hännille jääneitä kaleereita. Yksikään kaleereista ei uponnut, mutta niiden kansia sivaltaneet tykinkuulat tappoivat 300 espanjalaista merimiestä ja sotilasta. Savonan sekasortoinen meritaistelu jäi Harcourtin laivaston ja espanjalaisten kaleerien viimeiseksi yhteenotoksi vuoden 1636 aikana. Lokakuu toi mukanaan myrskyisät säät, ja kaikki laivastot vetäytyivät talveksi satamien suojaan, espanjalaiset Napoliin sekä Savonaan ja ranskalaiset Marseilleen.

 

Monacon meritaisteluista on jälkikäteen vaikea saada irti mitään sotatieteellisesti oivaltavaa. Ranskalaiset selviytyivät niissä voittajiksi lähinnä niiden seikkojen takia, että heidän omat tappionsa jäivät olemattomiksi ja espanjalaiset kaleerit pakotettiin pois Ligurianmereltä aivan purjehduskauden lopulla. Espanjalaisten sotilaallinen tappio koostui muutamasta menetetystä laivasta sekä Cannesin saarivaruskuntien vahvistamisen epäonnistumisesta. Taktisesti Monacon taistelut olivat hedelmättömiä. Espanjalaisten kaleerit säilyttivät toimintakykynsä myös Välimeren tuulettomissa olosuhteissa, mutta ne olivat aseistukseltaan liian heikkoja voidakseen lyödä ranskalaisten suuria linjalaivoja ja fregatteja. Ranskalaisten purjelaivat eivät kuitenkaan voineet käyttää omaa tulivoimaansa tehokkaasti hyväkseen tilanteessa, missä purjeisiin ei saatu tuulta eivätkä laivat voineet liikkua. Kummankin osapuolen yritykset saavuttaa yllätyksen avulla jotain ratkaisevaa sotilaallista etua epäonnistuivat joko huonon valmistelun tai huonon onnen takia. Kuten englantilainen aikalaispamfletti totesi Mentonen ensimmäisestä yhteenotosta, ”espanjalaisten tappio ei ollut tämän taistelun seurauksena suuri, eikä ranskalaisten saavutuksilla ollut juurikaan seuraamuksia.” Kardinaali Richelieu kylläkin paisutteli Monacon taisteluiden merkitystä omissa muistelmissaan, missä hän kuvasi meritaisteluita ”Espanjan häpeäksi ja heidän onnettomuuksiensa sanansaattajaksi.” Kardinaalin mahtailua tosin selittää se, että pääministerin virkansa lisäksi Richelieu oli myös Ranskan laivastoministeri; kuninkaan laivasto olikin vuonna 1636 oikeastaan Richelieun laivasto.

 

Monacon meritaisteluiden hedelmättömyys avaa joka tapauksessa näkymän kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden merisodankäyntiin. Välimerellä laivastoilla haluttiin turvata rannikkoja ja merten ylitse kulkevia logistisia yhteyksiä, mistä syystä kaleeri oli edelleen erinomaisen käyttökelpoinen sota-alus. Tykkejä pursuavat purjelaivastot puolestaan saattoivat toimia eräänlaisena moukarina, jolla katkaistiin meriyhteyksiä ja lyötiin hajalle heikompia laivastoja. Toisaalta niin ranskalaisten kuin espanjalaistenkin käytös Monacon taisteluissa todistaa haluttomuudesta ryhtyä mihinkään ratkaisevaan meritaisteluun. Amiraalien vaa’assa painoi vihollisen voittamista enemmän pelko oman laivaston menettämisestä. Välimerellä sotineiden amiraalien mielissä kummittelivat edellisen vuosisadan merisotahistorialliset opetukset. Lepanton suurtaistelussa vuonna 1571 kristittyjen merivaltojen Pyhä liiga oli voittanut turkkilaisten laivaston, mutta voitolla ei lopulta ollut suurtakaan strategista merkitystä, kun Välimeren sotilaallinen tasapaino pysyi taistelun jälkeen yhä ennallaan. Vuonna 1588 Espanjan kuningas Filip II puolestaan oli menettänyt Britannian vesillä kaksi kokonaista armadaa liian rohkean riskinoton seurauksena. Välimerellä kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynti pysyttäytyi siten varovaisena ja kunnianhimottomana varjonyrkkeilynä, joka lähinnä muistutti sitä ”pientä sotaa”, jota maasodan puolella ratsusotilaiden, rakuunoiden ja puolisotilaallisten miliisien hajanaiset osastot kävivät päivittäin toisiaan vastaan suurtaisteluiden ja dramaattisten piiritysten varjossa.

 

 

 

Lähteet:

 

Mercure François, xxii (Pariisi: Estienne Richer, 1638).

J. Michaud ja J. Poujoulat, toim., Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires de Cardinal de Richelieu, sur le règne de Louis XIII, depuis 1610 jusqu’a 1638 (Pariisi-Lyon: Guyot Frères, 1853).

The Principall Passages of Germany, Italy, France, and other places for these last sixe Moneths Past, Historically reduced to time, place, and action, till the end of the yeare 1636, according to the Forraine Computation (Lontoo: Nathaniel Butter and Nicholas Bourne, 1636).