Richelieun laivasto

 

Tammikuun 17. päivä vuonna 1939 Brestin Arsenalin telakalla laskettiin vesille taistelulaiva, josta oli tarkoitus tulla Ranskan kolmannen tasavallan laivaston ylpeys ja silmäterä. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kahdeksan massiivista 380 millimetrin tykkiä, jotka oli asetettu yleisestä käytännöstä poikkeuksellisesti kahteen nelipiippuiseen tykkitorniin aluksen keulassa. Laivan toissijaisena aseistuksena oli perään asetettuina yhdeksän 152 millimetrin tykkiä. Aluksen varustukseen kuului lisäksi neljä Loire 130 -lentovenettä. Neljä höyryturbiinia ja kuusi vesiputkikattilaa kehittivät yhdessä 155 000 hevosvoimaa, joiden avulla taistelulaiva saavutti 32 solmun eli melkein 60 km/h risteilynopeuden. Vain vajaat kahdeksan kuukautta ennen toisen maailmansodan syttymistä vesille laskettu taistelulaiva edusti aikakauden merisotateknologian aivan ehdotonta huippua. Sisaraluksensa Jean Bartin tavoin myös tämä taistelulaiva oli nimetty jonkun Ranskan laivaston tai ranskalaisen merisotahistorian merkkihenkilön mukaan.  

Taistelulaivan nimi oli Richelieu.

 

Ranskan sotalaivaston toisen maailmansodan aikaisen kärkialuksen nimeäminen Ranskaa 1600-luvun alussa hallinnoineen Armand-Jean du Plessiksen eli kardinaali Richelieun mukaan kieli siitä historiallisesta merkityksestä, mikä Richelieulle miellettiin 1900-luvun alussa Ranskan merellisen mahdin perustajana. Käsitys perustui pitkälti siihen tosiasiaan, että ensimmäisenä henkilönä koko Ranskan siihenastisessa historiassa, juuri Richelieu yhdisti 1620- ja 1630-luvuilla oman valtansa alle kaiken laivastoon liittyneen hallinnon. Richelieu ei tuolloin ollut ainoastaan kuningas Ludvig XIII:n pääministeri vaan myös laivasto- ja merenkulkuasioiden ministeri, monipolviselta titteliltään grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France.

 

Richelieun tarina Ranskan ensimmäisenä todellisena laivastoministerinä ei kuitenkaan ole vain tarina yhden voimakastahtoisen yksilön nerokkuudesta ja tahdosta modernisoida Ranskan laivastoa. Se on lopultakin tarina 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta, sen privilegioista, korporaatioista, arkaaisista perinteistä ja sirpaloituneista intressiryhmistä. Yleisellä tasolla se on toisin sanoen tarina koko 1600-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

 

Tarina ei ala Richelieusta itsestään, vaan hänen edeltäjistään ja Ranskan instituutioista ajanjaksona, jolloin Euroopassa syttyi 1900-luvun maailmansotien hirvittävä edeltäjä, kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu katastrofaalinen konflikti (1618–1648). Kolmikymmenvuotisen sodan syttyessä vuonna 1618 Ranskassa ei ollut lainkaan laivastoministerin virkaa. Laivastoministerin sijaan laivastoasiat oli jätetty amiraaleille, joiden hierarkiassa olivat ylimmällä askelmalla Ranskan amiraali (grand amiral de France) ja Levantin amiraali (amiral de Levant). Edellisen amiraalin vastuulla oli Atlantin rannikko ja sen hallinnolliset alueet, jälkimmäisen vaikutusvalta rajoittui Provencen provinssiin ja Ranskan Välimeren rannikkoon. Näiden kahden viranhaltijan lisäksi Ranskassa oli muita itsenäisiä amiraaleja tai ainakin sellaisen nimellistä arvovaltaa käyttäviä, kuten Bretagnen, Guyennen, Ruen ja Le Crotoyn kuvernöörit, Saint-Jossen apotti, Royanin markiisi sekä Vendômen ja Mercœurin herttuat.  

 

Ranskalla oli ollut 1500-luvulla jonkinlainen laivasto, mutta kuningas Henrik IV:n valtakaudella (1589–1610) merellisestä vaikutusvallasta ei ollut jäljellä rippeitäkään. Tilannetta kuvasi hyvin Richelieun kuningas Ludvig XIII:lle kertoma anekdootti Henrik IV:n keskustelusta Toscanan herttua Ferdinandin kanssa 1500-luvun viimeisinä vuosina. Henrik IV oli torunut lankoaan Ferdinandia siitä, että tämä juljennut solmia avoimen sotilasliiton Ranskan arkkivihollisen Espanjan kanssa. ”Jos kuninkaalla vain olisi ollut neljäkymmentä kaleeria Marseillessa, en koskaan olisi tehnyt sitä minkä tein”, Ferdinand napautti takaisin Henrikille.

 

Ensimmäinen liike kohti merellisen sotalaitoksen uudistamista tapahtui vuonna 1612, jolloin Montmorencyn nuori herttua Henri II peri Ranskan amiraalin viran sedältään Charles de Damvillelta. Ensimmäisen virkavuotensa aikana Montmorency teki ennenkuulumattoman teon ja yhdisti Bretagnen ja Guyennen provinssien amiraliteetit osaksi Ranskan amiraalin virkaa. Tämän jälkeen Montmorency ryhtyi systemaattisesti uudistamaan laivamiehistöjen värväämistä. Toisin kuin Välimeren laivasto, joka värväsi riittävästi meriupseereja Maltaa hallinneen johanniittaritarikunnan riveistä, Ranskan amiraalin vastuulle kuulunut Atlantin laivasto kärsi kroonisesta päällystöpulasta, sillä rankka ja vaarallinen meripalvelus ei juuri kiinnostanut ranskalaisia aatelisherroja. Montmorency käänsikin katseensa rannikkokaupunkien porvaristoon, jonka joukosta löytyi jo valmiiksi kokenutta kalastus- ja kauppalaivojen päällystöä. Lisäksi Montmorency tiukensi sääntöjä, jotka rajoittivat merimiestaitoisen työväestön muuttamista ulkomaille. Uusi amiraali ryhtyi myös tiukasti valvomaan merenkulkulupakirjoja, joita vaadittiin kaikilta satamiin saapuvilta tai rannikolle ankkuroivilta aluksilta. Ilman lupakirjaa tavattuja laivoja tuli kohdella merirosvoina, Montmorency ohjeisti rannikkoprovinssien kuvernöörejä ja kaupunkeja. Laivaston koon kasvattamiseksi Montmorency ehdotti myös kannustimia, kuten päällystön palkkauksen parantamista ja ylimääräisten palkkioiden maksamista laivanrakennuttajille.

 

Montmorencyn kaikkein radikaalein politiikka kohdistui siihen Euroopan vesillä vakiintuneeseen käytäntöön, jonka mukaan useimpien valtakuntien laivat kieltäytyivät tunnustamasta ja tervehtimästä Bourbonien valkoista lippua. Englannin vesillä Bourbonien lippua ei saanut näkyä lainkaan. Tähän töykeyteen tuli vastata samalla tavalla, Montmorency julisti. Kun kuninkaallinen valtaneuvosto vuonna 1617 hyväksyi Montmorencyn ehdotuksen, tarkoitti se käytännössä sitä, ettei vieraan lipun alla purjehtinut alus voinut kuljettaa merirahtia yhdestä Ranskan satamasta toiseen.

 

Richelieu vaikuttaa iskeneen silmänsä Montmorencyn arvovaltaiseen amiraalinvirkaan jo heti noustuaan Ranskan pääministeriksi elokuussa 1624. Joskus vuoden 1625 aikana Richelieu laati pitkähkön muistion, jossa hän pohti merivoiman merkitystä Ranskan strategisten etujen suojelemisessa ja edistämisessä. Merellisen sotavoiman kasvattaminen ei ollut välttämätöntä ainoastaan kauppamerenkulun suojelemiseksi barbareskimerirosvoilta ja Ranskan rannikoiden puolustamiseksi espanjalaisia vastaan, vaan myös ”Ranskan kruunun arvovallan ja kunnian säilyttämiseksi maailman silmissä.” Samana vuonna käynnistynyt kapinallisten hugenottien tukikohtanaan käyttämän La Rochellen satamakaupungin saarto Biskajanlahden rannikolla olikin antanut syytä huoleen laivaston taistelukyvystä, Montmorencyn viimeaikaista uudistuksista huolimatta. Ranskan kruunu ei ollut saanut Biskajanlahdella kokoon edes kymmentä sota-alusta, joten Ludvig XIII oli joutunut pyytämään Alankomaiden tasavallalta apua merisodankäyntiinsä. Ranskalaisten ja alankomaalaisten yhteinen laivasto Biskajanlahdella käsitti lopulta 29 täysikokoista sotalaivaa (joista 20 alankomaalaista), mutta kapinallisilla hugenoteilla oli yhä käytössään kymmenen laivaa enemmän. Osa hugenottien laivoista oli tunnustettavasti sotalaivoja pienikokoisempia aluksia, mutta myös niistä oli suurta sotilaallista hyötyä polttolaivoina, kuten hugenottien menestykset meritaisteluissa ranskalaisia ja alankomaalaisia vastaan osoittivat.

 

Richelieu otti ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti Ranskan laivastovoiman hallintaa lokakuussa 1626, jolloin Ludvig XIII nimitti hänet ”Ranskan merenkulun ja kaupankäynnin suurmestariksi, johtajaksi ja ylitarkastajaksi” (grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France). Osana vuoden 1626 kuninkaallista ediktiä, joka määräsi osan suuraateliston omistamista linnoista purettaviksi tai hävitettäviksi, myös Ranskan amiraalin tehtävät siirrettiin kuninkaalliselle keskushallinnolle, tarkoittaen siten Richelieun uutta virkaa. Ranskan sääty-yhteiskunnassa valtionvirka katsottiin kuitenkin myös eräänlaiseksi yksityisomaisuudeksi, mistä syystä Montmorencya ei voitu erottaa noin vain. Vuonna 1627 Pariisin parlamentti, joka toimi Richelieun painostuksesta, osti Montmorencyn ulos amiraalin virastaan 200 000 livren hinnalla.

 

Richelieu oli sulattanut oman suurmestarin virkaansa aiemmin niin mahtavan Ranskan amiraliteetin, mutta kardinaalin laivastomonopolin tiellä oli vielä Välimeren rannikkoa hallinnut Levantin amiraali (amiral de Levant) sekä Välimeren kaleerilaivastoa komentanut kenraali (général des galères). Edellisen aseman haltija oli Guisen herttua Charles de Lorraine, eräs Ranskan mahtavimmista aatelisista, jonka mielestä Levantin amiraliteetti oli erottamaton osa hänen rooliaan Provencen kuvernöörinä. Jälkimmäistä virkaa hallinnoi Pierre de Gondi, joka puolestaan piti kaleerikenraalin virkaa sukunsa perintönä, omaisuutena ja yksinoikeutena. Näiden kahden savustaminen ulos viroistaan ei osoittautunut Richelieulle helpoksi.

 

Guise vastusti Aix’n parlamentin ja Provencen säätyjen tukemana kaikkia kardinaalin yrityksiä ulottaa omaa virkavaltaansa Levantin amiraliteetin toimialueelle. Kun Richelieu tarjosi herttualle rahaa tämän virasta, Guise vaati pilkallisesti 900 000 livren mieletöntä summaa. Vuosikausien neuvottelujen ja juonittelujen jälkeen Guise lopulta kompastui omiin jalkoihinsa otettuaan vuonna 1630 osaa Richelieuta vastaan suunnattuun palatsivallankaappauksen yritykseen, joka tunnettiin myöhemmin ”narrien päivänä” (Journée des Dupes). Vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Guise pakeni Italiaan, minkä seurauksena Levantin amiraalin virka jäi tyhjäksi. Kahta vuotta myöhemmin Richelieu sai Provencen säädyt vihdoin tunnustamaan suurmestarin toimivallan kattavan myös Välimeren rannikon, jolloin Levantin amiraalin virka sulautui osaksi Richelieun valtaa. Gondi, joka käytännössä johti Marseillen satamaa lippulaivansa La Réalen kannelta, aavisti historian tuulten suunnanvaihdoksen Guisea paremmin, ja suostui lopulta myymään Richelieulle kaleerikenraalin virkansa ja sen mukana kulkeneen Île d’Or’n markiisikunnan 560 000 livren huomattavasta summasta vuonna 1635.

 

Ranskan sotalaivasto ja kauppamerenkulku oli täysin Richelieun käsissä vuosien 1635 ja 1642 välillä. Uuden Ranskan eli Quebecin siirtomaahallinnon saralla Richelieu jäljitteli Alankomaiden kahta Intian kauppakomppaniaa, kun hän vuonna 1627 lakkautti Montmorencyn aiemman monopolikauppakomppanian ja perusti sen tilalle uuden osakeyhtiön, joka tunnettiin vaihtoehtoisesti nimillä Compagnie de la Nouvelle-France tai Compagnie des Cent-Associéz. Sadan osakkaan yhteenliittymän tehtävinä oli edistää Uuden Ranskan siirtokuntien uudisasutusta ja elinkeinoelämää. Tämän lisäksi yhtiöllä oli kahden Alankomaiden Intian kauppakomppanian tavoin myös selkeästi sotilaallinen ulottuvuus, kuten saatamme lukea komppanian kuninkaallisesta perustamiskäskystä. Komppania velvoitettiin rakennuttamaan itselleen laivoja, ”jotka aseistetaan ja varustetaan niin sotaa kuin kaupankäyntiä varten.” Tätä velvoitetta silmällä pitäen kauppakomppanialle myönnettiin oikeus valaa tykkejä ja varastoida ampumatarvikkeita keskuspaikassaan Morbihanin lahden satamissa.   

 

Laivastopolitiikan saralla Richelieun keskeisenä saavutuksena on pidetty kuninkaallisen valtaneuvoston alaisuudessa toimineen laivastoneuvoston (conseil de marine) perustamista. Tämä neuvosto on joskus ymmärretty modernin laivastoministeriön edelläkävijäksi, vaikkei se vaikuttanut olleen sellainen. Neuvoston sisäisistä keskusteluista ei tiedetä paljoakaan lähdemateriaalin puutteiden vuoksi. Laivastoneuvosto ei myöskään ollut mikään aivan uusi innovaatio, sillä sen edeltäjä vaikuttaisi olleen 1500-luvulla kokoontunut conseil des prises. Edeltäjänsä tavoin myös Richelieun laivastoneuvosto keskittyi pitkälti merellisen sotasaaliin jakamiseen. Lisäksi neuvosto ja sen kuninkaallinen arvovalta toimivat jatkuvana muistutuksena rannikkoprovinssien kuvernööreille ja yhteisöille siitä, että kaikki Ranskan rannoille ajautunut hylkytavara kuului kruunulle, tai tarkemminkin uudelle laivaston suurmestarille, Richelieulle. Tässä mielessä laivastoneuvostolla oli merkittävä rooli kuninkaallisen arvo- ja päätäntävallan laajentamisessa valtakunnan sisämaan keskuksesta perinteisesti sangen itsenäisesti toimineille rannikkoalueille.

 

Richelieun näkyvin saavutus laivastopolitiikan saralla oli eittämättä laivaston koon merkittävä kasvattaminen. Vuonna 1625 ranskalaiset eivät kyenneet asettamaan edes kymmentä laivaa La Rochellen kapinallisia hugenotteja vastaan, ja vielä kolme vuotta myöhemmin laivastossa oli vain kaksitoista valtamerikelpoista sotalaivaa. La Rochellen kukistamiseksi Ranska joutui jopa neuvottelemaan arkkivihollisensa Espanjan kanssa neljänkymmenen sota-aluksen vuokraamisesta hugenotteja vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Richelieun määrätietoinen panostus laivaston resursseihin alkoi kuitenkin kantaa hedelmää, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 Ranskalla oli jopa 63 valtamerikelpoista sotalaivaa ja 22 kaleeria. Laivojen lukumäärässä laskettuna Ranska kuului tuolloin eurooppalaisten merimahtien ylempään keskikastiin.

 

Toisin kuin Ranskan kansallismielinen ja valtiota ihaileva historiankirjoitus halusi pitkään muistella, Richelieun perintö Ranskan merimahdin perustajana jäi lopulta lyhytaikaiseksi ja nimelliseksi. Sotalaivojen lukumäärä ei enää kasvanut vuoden 1642 jälkeen, vaan suunta kääntyi päinvastaiseksi seuraavan reilun vuosikymmenen ajaksi. Espanjaa vastaan käydyn sodan (1635–1659) pitkittyminen johtui osaksi tästä Ranskan merellisen taistelukyvyn taantumisesta. Myös Quebecin siirtokuntia hallinnoinut Compagnie des Cent-Associéz ajautui jo alkutaipaleellaan vaikeuksiin, kun sen laivasto jäi englantilaisten sotasaaliiksi St Lawrencen lahdella vuonna 1627. Yhtiön sata osakasta menettivät katastrofissa 90 prosenttia sijoituksistaan, mistä suoneniskusta yhtiö ei koskaan toipunut. Tultuaan täysivaltaiseksi hallitsijaksi vuonna 1663 uusi kuningas Ludvig XIV lakkautti ensi töikseen koko komppanian ja siirsi sen kauppaoikeudet uudelle Ranskan Länsi-Intian kauppakomppanialle, tehden siinä sivussa Quebecin siirtokunnasta kuninkaan itsensä hallinnoiman provinssin.

 

Grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de Francen komea virkatitteli ei vielä kuollut Richelieun mukana vuonna 1642. Richelieun sisarenpoika Jean Armand de Maillé-Brézé jatkoi enonsa asemassa vuoteen 1646 saakka, jolloin Ludvig XIV:n holhoojahallitusta johtanut kuningataräiti Anna Itävaltalainen otti hoitaakseen virkaa itse. Kuningattaren jälkeen virka siirtyi Vendômen herttuoille vuoteen 1669 asti. Tuolloin historia äkisti käänsi suuntaansa, kun Ludvig XIV lakkautti laivaston suurmestarin viran ja palautti sen sotilaallisen esimiesaseman Ranskan amiraalille. Vastuu laivaston hallinnosta ja rahoituksesta delegoitiin uudelle instituutiolle, laivastoviraston sihteerille (secrétaire d’État à la marine). Monin tavoin näytti siltä, kuin Richelieun laivastoa ei olisi koskaan ollutkaan.

 

Taistelulaiva Richelieun sotaura oli kuin paraabeli nimikkohenkilönsä perinnöstä Ranskan merimahdin uudistajana. Richelieu saatiin taistelukykyiseksi vasta huhtikuussa 1940, vain muutamaa kuukautta ennen Saksan länsirintaman salamasotaa ja Ranskan kolmannen tasavallan romahtamista. Välttääkseen taistelulaivan joutumisen vihollisen sotasaaliiksi Richelieun komentaja Marzin suuntasi laivan Brestistä ulkomerelle ja purjehti Dakarin satamaan Ranskan Senegalissa. Koska Senegalin siirtokunta vannoi uskollisuutta Saksan kanssa liittoutuneelle Vichyn regiimille, myös Richelieu siirtyi osaksi uuden hallinnon merivoimia. Kesällä ja syksyllä brittien kuninkaallinen laivasto käynnisti sarjan sotilaallisia operaatioita Dakarin satamaa vastaan, jolloin myös Richelieu joutui brittien tulilinjalle. Tuolloin Richelieu vaurioitui lievästi torpedon ja tykistön osumista ja pysyi poissa palveluksesta pitkälle vuoteen 1941 saakka. Seuraavana vuonna Ranskan Afrikan sotilashallinto vaihtoi jälleen puolta ja ryhtyi tunnustamaan ns. Vapaan Ranskan värejä. Richelieu ei kuitenkaan heti ottanut osaa Välimeren tai Euroopan sotilasoperaatioihin, sillä alus lähetettiin Yhdysvaltoihin kunnostettavaksi ja modernisoitavaksi. Talvella 1944 Richelieu vihdoin palasi palvelukseen operaatiossa, jossa liittoutuneet yrittivät tuloksetta houkutella saksalaisia risteilijöitä ja taistelulaiva Tirpitziä ulos Norjan vuonoista. Aivan sodan lopulla Richelieu palveli Kaakkois-Aasian vesillä, missä sen taistelutoimet rajoittuivat ilmatorjuntaan. Suurista odotuksista huolimatta Richelieu saavutti sodassa vain vähän. Sodan jälkeen Richelieu toimi Välimerellä Ranskan laivaston koululaivana. Tammikuussa 1968 Richelieu teki viimeisen matkansa Genovaan, missä se purettiin ja myytiin romumetalliksi. Ranskan laivasto oli jo tuossa vaiheessa hylännyt taistelulaivat muinaisjäänteinä ja keskittynyt merisodankäynnin tulevaisuuteen, lentotukialuksiin ja ydinkäyttöisiin sukellusveneisiin.

Richelieun nimi jäi toistamiseen osaksi Ranskan laivastohistoriaa.

 

 

 

 

Lähteet ja kirjallisuus:

 

M. Avenel, toim., Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627, ii (Pariisi: Imprimerie Impériale, 1856), 163–166, päiväämätön 1625, réglement pour la mer.

Francis J. Bowman, ’The European Naval Situation during the Thirty Years’ War’. Pacific History Review, Vol. 2, No. 2 (June 1933).

Carl J. Burckhardt, Richelieu: Behauptung der Macht und Kalter Krieg (München: Georg D. W. Callwey, 1965).

Jules Caillet, L’Administration en France sous le ministère du Cardinal de Richelieu, ii (Pariisi: Librairie Académique, 1863).

Alan James, The Navy and Government in Early Modern France, 1572–1661 (Suffolk: The Boydell Press, 2004).

John Jordan ja Robert Dumas, French Battleships 1922–1956 (Barnsley: Seaforth Publishing, 2009).

Mercure François, xi (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1626).

Mercure François, xii (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1627).

Ch. de la Roncière, ’Richelieu et la centralisation de l’autorité maritime’. Nouvelle revue historique de droit français et étranger, Vol. 33 (1909).

Victor-L. Tapié, France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974).