maanantai 9. heinäkuuta 2018

Utrechtin rauhasta 300 vuotta - ketä kiinnostaa?


Tänään huhtikuun 11. päivä tulee kuluneeksi 300 vuotta Utrechtin rauhaan johtaneen sopimuksen ensimmäisestä allekirjoituksesta. Lupasin aiemmassa kirjoituksessani palata tähän aiheeseen ja seurata, missä määrin Utrechtin rauhaa tullaan muistelemaan mediassa.

Aluksi on syytä avata Utrechtin rauhan ja siihen johtaneiden tapahtumien taustoja. Utrechtin rauha liittyy Espanjan perimyssotana (1701–1714) tunnettuun konfliktiin. Kyse oli äärimmäisen monipolvisesta sodasta, jonka ytimessä oli kysymys Espanjan valtaistuimen perimyksestä viimeisen Habsburg–kuninkaan Kaarle II:n (1661–1700) kuoleman jälkeen. Epämuodostunut ja steriili Kaarle II oli nimennyt seuraajakseen sisarpuolensa lapsenlapsen Filip de Anjoun. Tällainen perimysjärjestely herätti kauhistusta kautta koko Euroopan, sillä alaikäisen kruununperijän isoisä oli itse Ludvig XIV, Ranskan mahtaileva ja sodanhimoinen Aurinkokuningas.  Ludvigia oli syytäkin pelätä, sillä hänen vallanhimonsa vuoksi Euroopassa oli jo koettu kaksi veristä sotaa, Ranskan ja Alankomaiden sota 1672–1678 ja yhdeksänvuotinen sota 1688–1697. Vaarana Ranskan kilpailijoiden kannalta oli se, että Ranskan ja Espanjan kruunut saattaisivat kummatkin päätyä Aurinkokuninkaan lapsenlapsen kulmille. Kaarle II oli yrittänyt estää tällaista skenaariota koskaan toteutumasta määräämällä testamentissaan, että mikäli Filip V (kuten nuori Anjou tunnettiin Espanjan kuninkaana) perisi Ranskan kruunun, siirtyisi Espanjan kruunu Itävallan arkkiherttua Kaarlelle, keisari Leopold I:n pojalle.

Leopold I, joka näki Bourbonit Espanjan valtaistuimella vakavana uhkana Itävallan Habsburgien valta-asemalle sekä koko Euroopan valtatasapainolle, ryhtyi ennaltaehkäisevään sotatoimeen estääkseen Bourboneita vakiinnuttamasta valtaansa Espanjan italialaisilla alusmailla ja hyökkäsi vuonna 1701 Milanon herttuakuntaan, Espanjan pohjoisimpaan läänitykseen Italian niemimaalla. Jälleen kerran Euroopassa syttyi sota Bourbonien ja Habsburgien välillä. Pian sota entisestään laajeni, kun Alankomaat ja Englanti liittyivät Itävallan rinnalle omia kauppapoliittisia intressejään ajaakseen. Sota kesti toistakymmentä vuotta, ja sitä leimasivat veriset taistelut ja piiritykset, kuten Blenheim, Ramillies, Almansa ja Malpalquet, joissa menehtyi kerrallaan tuhansia sotilaita. Verisillä tappotantereilla niittivät kuolematonta mainetta sotapäälliköt John Churchill, tunnettu myös Marlborough’n herttuana, sekä ruhtinas Eugenio di Savoia-Carignano, eli prinssi Eugen.

Sodan kääntyminen Itävallan eduksi alkoi huolettaa Englantia ja Alankomaita, jotka eivät halunneet päätyä tilanteeseen, jossa yhtä hegemonista valta-asemaa tavoittelevaa dynastiaa torjuttaessa tilalle nostettaisiin toinen. Englanti ja Ranska pääsivät alustavaan sopuun jo vuonna 1712, jolloin päätettiin yleisten rauhanneuvotteluiden aloittamisesta Utrechtissä kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhankokouksen esimerkin mukaisesti. Toisin kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikana, sotatoimia ei jatkettu neuvotteluiden aikana, vaan osapuolet olivat sopineet tulitauosta jo ennen varsinaisia neuvotteluita. Ensimmäinen sopimus solmittiin huhtikuun 11. päivä vuonna 1713, jolloin Ranska solmi rauhan Englannin, Alankomaiden, Savoijin, Preussin ja Alankomaiden kanssa. Espanja solmi omat rauhansa myöhemmin, vuosien 1713–1715 välisenä aikana. Ranskan ja keisarikunnan välinen rauha solmittiin Rastattissa maaliskuussa 1714.

Utrecthin rauhansopimus järjesteli uudelleen Euroopan valtiollista karttaa ja eri valtioiden välisiä voimasuhteita. Tärkeimpänä kohtana pidettiin sitä, jossa Espanjan Filip V luopui kaikista omista ja jälkeläistensä vaateista Ranskan kruunuun. Tämä kohta ei ehkä osoittautunut aivan niin ratkaisevaksi kuin mitä oli alun perin ajateltu. Espanjan Bourbonit muodostivat kylläkin oman kuningashuoneensa, mutta he pysyivät silti ranskalaisten sukulaistensa kiertoradalla aivan vuosisadan loppuun asti, jolloin Bourbonien Espanja joutui nielaistuksi Ranskan vallankumouksen ja Napoleon Bonaparten valloitussotien pyörteisiin. Oleellisimpia olivat ne päätökset, joilla Habsburgien Espanjan jäämistö jaettiin Euroopan eri valtakuntien välillä. Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunta, Sardinia ja suurin osa Milanon herttuakuntaa siirtyivät Habsburgien suvun itävaltalaisen haaran omistukseen. Savoiji sai itselleen Sisilian ja Portugali vahvistuksen omalle valta-asemalleen Brasiliassa. Gibraltar lohkaistiin Englannille, joka pitää sitä hallussaan yhä tänäkin päivänä. Myös Ranska joutui suostumaan alueellisiin myönnytyksiin, tosin Atlantin takaisessa Pohjois-Amerikassa. Siellä Ranska luopui kaikista vaateistaan Newfoundlandiin ja nykyisen Mainen osavaltion kohdalla sijainneeseen Acadian alueeseen. Karibialla Ranska joutui luovuttamaan Englannille St Kittsin saaren. Alankomaalaiset joutuivat tyytymään vain muutamaan Espanjan Alankomaista luovutettuun kaupunkiin sekä entistä edullisempiin tullitariffeihin. Kaupallisista artikloista synkin oli niin sanottu Asiento, jossa Espanja myönsi englantilaisille monopoliaseman Espanjan amerikkalaisiin siirtomaihin suuntautuvassa orjakaupassa.

Utrechtin rauhalla oli myös yksi ei-toivottu sivuvaikutus. Espanjan perimyssodan aikana kilpailevat merivaltiot olivat varustaneet itselleen entistä suuremmat sotalaivastot yksityisten sotilasurakoitsijoiden kautta. Rauhan laskeuduttua myös merten aalloille yksityisille merisotaurakoitsijoille ei enää ollut tarvetta, ja heidän sopimuksensa irtisanottiin. Työttömät sotilasurakoitsijat siirtyivät laivoineen Karibian merialueille, missä he ryhtyivät jatkamaan kaappaustoimintaa omissa nimissään. Utrechtin rauhaa seurannutta vuosikymmentä pidetäänkin yleisesti Karibian merirosvojen kultakautena.

Utrechtin rauhaa voi siis hyvin pitää merkittävänä risteyskohtana yhteisessä eurooppalaisessa historiassamme. Niinpä voisi kuvitella rauhansopimuksen 300-vuotispäivän saavan osakseen huomiota viestintävälineissä. Tällainen kuvitelma jää vain… kuvitelmaksi. Lyhyesti sanottuna, ainoa löytämäni media meillä tai missään muuallakaan, joka uutisoi Utrechtin rauhan 300-vuotispäivästä, oli uutissivusto Newsahead. Syytä tähän vaitioloon voi vain arvailla. Onko Euroopan unionin sisäinen ilmapiiri nyt sellainen, ettei vanhoja haavoja haluta kaivella auki? ”Don’t mention the war”, kuten televisiosarjan Pitkän Jussin majatalo Basil Fawlty sanoisi. Toinen vaihtoehto on se, että Utrechtin rauha ja sitä edeltänyt sota ovat kokonaan unohtuneet tai sitten niistä ei ole alun perin ikinä kuultukaan. Oli miten oli, kumpikin vaihtoehto heijastuu huonosti vaikkapa sellaisiin Utrechtin rauhan täysin sivuuttaneisiin lehtiin kuin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet, jotka kaikkitietävässä oikeistoliberalismissaan ovat aina pitäneet itseään jonkinlaisina kansakunnan itseoikeutettuina valistuskynttilöinä. Irvokasta kyllä, HS muisti juhlistaa niinkin tärkeää merkkipäivää kuin Top Gear -ohjelman juontajan Jeremy Clarksonin syntymäpäivää. 

Ja ei, Jeremy Clarkson ei täyttänyt edes pyöreitä vuosia.


Julkaistu blogissa Scripturae 11.4.2013.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kolmikymmenvuotinen sota: Aseet ja väkivalta


Kolmikymmenvuotisen sodan historiankirjoituksessa ovat jo pitempään olleet vallalla sotatieteelliset ja yhteiskunnalliset näkökulmat, joissa sotaa on jäsennetty sodankäynnin suurten rakenteiden ja arjen historian lähtökohdista. Mielenkiinto on täten keskittynyt pohdintaan kolmikymmenvuotisen sodan ja europopalaisen valtionmuodostuksen vuorovaikutuksesta sekä aikakauden armeijoiden luonteesta sosiaalisina ja jopa perheellisinä yhteisöinä – tämä jälkimmäinen pohdinta liittyen esimerkiksi historioitsija Brage Bei der Wiedenin argumentointiin varhaismoderneista armeijoista omina ”sivuyhteiskuntinaan” (Nebengesellschaft).

Rinnakkaiset tutkimusprojektini Kustaa Aadolfin Saksan–sotaretkestä 1630–1632 sekä Ruotsin ja Tanskan välisestä Torstenssonin sodasta 1643–1645 ovat kuitenkin muistuttaneet minua siitä, että kolmikymmenvuotisessa sodassa oli kaikkien muidenkin sotien tavoin lopulta kyse väkivallasta ja tappamisesta. Perinteisessä sotahistoriassa kolmikymmenvuotisen sodan väkivaltaiset koitokset on typistetty vain kouralliseen suuria taisteluita, kuten Valkeavuoreen (1620), Lutteriin (1626), Breitenfeldiin (1631), Lützeniin (1632), Wittstockiin (1636), Rocroin (1643) ja Jankowiin (1645). Tutkiessani sodan historiaa aikalaislähteistä käsin olen havainnut, että aikakauden armeijat olivat väkivaltaisessa kosketuksessa aivan päivittäin, ja että taistelujen ja väkivallan intensiteetti oli aika ajoin hätkähdyttävän korkea. Mitä, voimme kysyä, oli tuon väkivallan ja tappamisen historia? Miten väkivaltaa toteutettiin, ja millaisia seurauksia sillä oli?

Paras lähtökohta näiden kysymysten purkamiseen ovat sodankäynnin tuolloiset työkalut eli sen aseet. Avaan seuraavaksi näiden aseiden luonnetta ja käyttötarkoituksia aloittaen ensin aikakauden lähitaisteluaseista ja siirtyen sitten henkilökohtaisten ampuma-aseitten kautta miehistökäyttöisiin tuliaseisiin.

Kolmen muskettisoturin filmatisoinneista ja muista swashbuckler–genren elokuvista saa helposti sen käsityksen, että 1600-luvun universaalein lähitaisteluase oli pitkäteräinen pistomiekka (saks. Degen, ransk. rapière). Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus aikakauden lähitaisteluaseista tai edes miekoista. Pistohaavoja aiheuttavien miekkojen ohella aikakauden sotilailla oli käytössään muitakin teräaseita, joiden tarkoitus oli viiltää, silpoa, halkoa tai murskata. Ratsuväki käytti tyypillisesti pistomiekkaa leveämpää ja raskaampaa miekkaa, jota saattoi käyttää jalkavastustajan viiltämiseen ylhäältä alaspäin tai ratsuvastustajan kumauttamiseen pois hevosensa selästä. Itäisen Euroopan ratsusotilaat suosivat käyrää miekkaa, joka aiheutti vakavampia viiltovammoja haarniskoimattomille vastustajille mutta jonka tyrmäysvaikutus panssaroitua vihollista vastaan oli suoraa miekkaa vaatimattomampi. 1600-luvun lopulla nämä miekat yhdistyivät ratsuväen kaarevaksi sapeliksi, jossa yhdistyivät kummankin miekkatyypin vahvimmat puolet. Jalkaväen sotilailla oli itsepuolustusta varten käytössään lyhyt ja tyypillisesti kaksiteräinen miekka, jota saattoi käyttää sekä pistämiseen että viiltämiseen. Kolmikymmenvuotisen sodan arsenaaleista löytyi yhä myös keskiaikaista perua olevia lyömämiekkoja ja lihakirveen näköisiä fauchoneja (ransk.). Lyömämiekka oli jättikokoinen versio tavallisesta miekasta, ja sen käyttely vaati kumpaakin kättä. Käytännössä lyömämiekka oli sotakentälle siirretty versio pyövelin mestausmiekasta, ja lyömämiekan aiheuttama jälki oli sen mukaista: taitava lyömämiekan käyttäjä saattoi sivaltaa vastustajaltaan pään irti vartalosta yhdellä ainoalla iskulla. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sveitsiläiset palkkasoturit tulivat tunnetuiksi tämän julman aseen käyttelijöinä. Fauchon puolestaan oli ikivanha miekkatyyppi, jonka edeltäjä oli varhaiskeskiajan germaanien käyttämä seax, eräänlainen miekan ja kirveen yhdistelmäase. Fauchon muistutti pitkälti viidakkoveistä eli machetea, ja se oli työkalumaisuutensa puolesta suosittu ase laivoilla. Merimiesslangissa tämä ase tunnettiin kutlassina. Miekkojen ohella sotilaiden vöissä roikkui usein tikari tai muu veitsi, jota ei sotakentällä käytelty niinkään lähitaisteluun kuin haavoittuneiden tai kuolevien vihollisten lopettamiseen.

Muita tyypillisiä lähitaisteluaseita olivat kirveet, tapparat, piikkinuijat ja sotavasarat. Kirves oli universaali työkalu, ja sellainen löytyi jokaisen talonpojan aitasta. Liukasvartinen kirves ei ollut ihanteellinen lähitaisteluase, mutta se oli aina halkoa tai nyrkkejä tehokkaampi tappokalu. Kirveen hamara toimi lekana, ja sillä sai tarvittaessa lyötyä kunnon lommon vihollisen teräskypärään. Tapparoista ja piikkinuijista oli olemassa lukuisa joukko erilaisia variaatioita. Ne olivat lähtökohtaisesti raudalla vahvistettuja nuijia, joihin oli asennettu piikkejä tai teriä lisävammojen tuottamiseksi. Ketjun päässä roikkuva rautanuija tunnettiin varstana tai aamutähtenä. Böömiläinen versio jälkimmäisestä aseesta oli paksun keihäänvarren päähän asennettu rautamöykky, josta sojotti ulos koko joukko teriä, piikkejä ja koukkuja. Sotavasara taas oli hyvin suosittu ase ratsuväen parissa. Sotavasarassa oli kahva ja varsi, jonka päässä oli toisella puolella naskalimainen vasarankärki ja toisella aavistuksen verran kaareva piikki. Naskalipäätä saattoi käyttää kypäräpäisen vihollisen tyrmäämiseen, kun taas piikki upposi syvälle vastustajaan lihaan tai vaikkapa kallon lävitse aivoihin. Sotavasaran aiheuttamat päävammat olivat usein kohtalokkaita, eikä lievemmistä vammoistakaan toipuminen ollut helppoa. Vuonna 1644, ollessaan vielä tuolloin pelkkä ratsuväen kornetti, Ruotsin armeijan tuleva kenttämarsalkka Rutger von Ascheberg sai päähänsä vamman kroatialaisen ratsusotilaan käyttelemästä ”piikkivasarasta” (Spitzhammer). Ascheberg valitteli muistelmissaan, että häneltä kesti kolme kuukautta ennen kuin hän oli ”jälleen oma itsensä” ja saattoi palata aktiivipalvelukseen. On helppo päätellä, että Ascheberg sai kroatialaisen sotavasaran iskusta aivovaurion.

Jalkaväen pääase aina kolmikymmenvuotisen sodan puoleenväliin saakka oli pitkä peitsi. Se ei ollut varsinaisesti lähitaisteluase, sillä se oli tarkoitettu ensisijaisesti hevosia eikä ihmisiä vastaan. Ratsuväkeä vastaan peitsi toimi pitkälti karkotteena, sillä hevoset eivät ole niin mielettömiä luontokappaleita, että ne syöksyisivät vapaaehtoisesti teräviä peitsien seivästämiksi. Aika ajoin peitsin varustautuneet jalkaväen muodostelmat kuitenkin törmäsivät taistelukentillä toisiinsa, ja silloin peitsillä saattoi ulottua tökkimään myös vihollissotilaita. Tällöin aiheutetut vammat keskittyivät ylävartaloon tai pään seutuville. Lähitaistelussa peitsiä käyttökelpoisempia varsiaseita olivat partisaanit ja hilparit. Partisaani oli lyhytvartinen versio peitsestä, eli käytännössä se oli tavallinen keihäs. Skottilainen upseeri Robert Monro kehui muistelmissaan partisaania tehokkaimmaksi mahdolliseksi aseeksi vihollisen juoksuhautojen vyörytyksessä. Juoksuhautojen tai linnoitettujen asemien rynnäköinnissä lyhytvartinen partisaani oli ideaali ase yllätettyjen puolustajien seivästämiseksi niille sijoilleen. Hilparista puolestaan oli olemassa useita erilaisia malleja, mutta tyypillisesti hilpari muodostui vahvasta varresta, jonka päähän oli kiinnitetty kirveen tai leveän keihään terä (tai kumpikin). Hilparilla sai siten aiheutettua pisto- ja viiltohaavoja, ja se toimi tehokkaasti niin jalkaväkeä kuin ratsastavaa vihollistakin vastaan. Suurissa muodostelmissa partisaaneja ja hilpareita käyteltiin myös viestintävälineinä sekä omien sotilaiden paimentamiseen oikeille paikoilleen.

Kolmikymmenvuotisen sodan ampuma-aseita voidaan helposti pitää synonyymeina muskettien ja muiden ruutiaseiden kansa, mutta aikakaudella tavattiin vielä kaari- ja varsijousia. Nämä aseet olivat lopulta sangen harvinaisia, eivätkä ne jättäneet juurikaan jälkiä aikalaislähteisiin. Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin tiedetään palkanneen Puolan sotaretkellään 1626–1629 paikallisia jousimiehiä armeijansa marssirivistöjen suojaksi. Syynä tähän lienee ollut se, että ruotsalaiset musketöörit eivät voineet pitää muskettiensa lunttuja sytytettyinä kellon ympäri, jolloin jousimiehet olivat nopein ja paras suoja yhtä lailla kaarijousin aseistautuneita puolalaisia ratsusotilaita vastaan. Varsijousia löytyi myös muualta Euroopasta, ja niiden tiedetään muodostaneen osan Böömin kapinallisarmeijan arsenaalista vuosina 1618–1620. Jousiaseilla oli yhä omanlaisiaan etuja kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentällä. Varsijousen vasaman läpäisykyky veti vertoja musketille, kun taas perinteisistä kaarijousista laukaistut nuolet häiritsivät ja mahdollisesti sokeuttivat ratsuväen hevosia.

Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin ampuma-ase oli lunttumusketti. Sen ampumat 20mm kuulat tekivät hirvittävää tuhoa ihmisruumissa. Siinä, missä varsijousen vasama lävisti ihmiskehon ja puhkoi tielleen sattuneita sisäelimiä, musketin kuula raastoi lihaa, pirstoi luita ja kulki hallitsemattoman lihaporan tavoin siksakkia yhdestä kehon kohdasta toiseen. Rasvaiset ja likaiset kuulat kantoivat mukanaan kokonaisia basillien ja pöpöjen armeijoita, mistä syystä ampumahaavat lähes säännönmukaisesti tulehtuivat ja mädättivät niitä ympäröivää lihaa aina kuolioon saakka. Raajoihin sattuneiden ampumahaavojen tehokkain ja varmin hoitokeino oli koko raajan amputointi. Vartaloon ja päähän osuneet ampumahaavat olivat useimmiten kuolettavia. Kolmikymmenvuotisessa sodassa oli käytössä myös kevyempiä musketteja, jotka oli useimmiten varustettu rataslukoilla tai alkeellisilla piilukoilla. Sodan alkuvuosina taistelukentillä ratsasti ns. arkebusieereja, jotka käyttelivät ratsun selästä lyhyttä rataslukkomuskettia. Myöhemmin jalkaväen parissa yleistyivät alkeelliset piilukkomusketit eli sieppolukot. Näiden kevyempien muskettien kaliiberi oli usein 15mm tai jopa 10mm, ja osa niistä oli rihlattu osumatarkkuuden parantamiseksi. Musketteja saattoi myös käyttää haulikkoina, mikäli niihin latasi useita kuulia yhden sijasta. Se vaati kuitenkin ruutiannoksen kasvattamista, jolloin musketti oli vaarassa räjähtää käyttäjänsä käsiin. Pistoolit kuuluivat aikakauden ratsuväen perusaseistukseen. Niissä oli lähes säännönmukaisesti rataslukko, ja pistoolien kaliiberi oli sama 10–15mm kuin kevyillä musketeilla. Ratsuväen taistelutaktiikassa pistoolit laukaistiin aivan lähietäisyydeltä, ja niitä käytettiin tarvittaessa myös nuijina. Pistooleita ei aina käsitelty tarpeellisella kunnioituksella, ja varsinkin ratsusotilailla oli ikävä tapa nostaa kypäriensä visiirejä pistoolinpiipun avulla. Ladatun pistoolin työntäminen omaan naamaan oli – ja on yhä – äärimmäisen huono ajatus. Soissons’n kreivi Louis de Bourbon ampui tällä tavoin omat aivonsa pellolle vuonna 1641. Kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä saattoi myös törmätä hyvin erikoisiin ampuma-aseisiin. Robert Monro kuvasi muistelmissaan, kuinka keisarilliset sotilaat Frankfurt an der Oderissa puolustivat erästä holvikäytävää urkupyssyllä, joka ampui tusinan verran laukauksia yhdellä kertaa.

Tykistön ensisijainen tehtävä oli moukaroida piiritettyjen kaupunkien ja linnojen muureja. Tykit saattoi kuitenkin suunnata myös vihollisen elävää voimaa vastaan. Tiiviiseen muodostelmaan ammuttu tykinkuula teki hirvittävää jälkeä. Kuula repi verisen uran koko muodostelman lävitse, osuen välillä maahan ja pompaten siitä jälleen ylös. Monro kuvasi muistelmissaan, kuin yksi ainoa tykinkuula silpoi pois päät neljältätoista sotilaalta Stralsundin piirityksen aikana vuonna 1628. Monro todisti vastaavaa näkyä Ingolstadtin luona vuonna 1632, kun yksi ainoa tykinkuula surmasi kaksitoista miestä Monron omasta komppaniasta. Samassa Ingolstadtin piirityksessä sai surmansa Baden-Durlachin nuori markkreivi Christoph, jonka pää silpoutui pois tykinammuksen osumasta. Vastaavan kohtalon koki myös kardinaali Richelieun diplomaattina kunnostautunut paroni Hercule de Charnacé Bredan piirityksessä vuonna 1637.

Elävää voimaa vastaan käytettyinä tykkejä saattoi ladata myös tarkoitusta varten suunnitelluilla erikoisammuksilla. Tuolloin tykkeihin ladattiin musketinkuulia, nauloja, rautaromua tai vaikka pikkukiviä, jolloin ne toimivat jättimäisten haulikoiden tavoin. Hauliammusten kantomatka oli lyhyt, joten vihollinen oli päästettävä aivan tykkien eteen hauliammusten käyttämiseksi. Tällöin saatettiin turvautua sotajuoniin, kuten Kustaa Aadolf teki Wolmirstedtin taistelussa vuonna 1631. Kustaa Aadolfin vastustaja kreivi Tilly oli lahjonut joukon paikallisia talonpoikia sabotoimaan ruotsalaisten tykkejä. Salajuoni tuli kuitenkin ilmi, jolloin Kustaa Aadolf päätti käyttää sitä Tillyä itseään vastaan. Tillyn joukkojen hyökätessä ruotsalaisten tykit pysyivät vaiti ikään kuin ne olisivat olleet toimintakyvyttömiä. Imperialistien jalkaväen edettyä aivan tykkipattereiden eteen Kustaa Aadolf antoi vihdoin laukaista ne, jolloin tykkeihin ladatut hauliammukset tekivät hirvittävää tuhoa lähietäisyydelle pakkautuneiden imperialistien joukossa. Toinen ihmiskohteita vastaan tarkoitettu ammustyyppi oli kettinki, jonka saattoi sulloa sellaisenaan tykinputkeen. Laukaisemisen jälkeen kettinki avautui teräsviuhkaksi, joka silpoi vartaloita ja repi irti raajoja.

Piirityksissä käytettiin puolin ja toisin kaikkia mahdollisia välineitä vihollisten tappamiseen. Puolustajat saattoivat kaataa kuumaa öljyä tai pikeä hyökkääjien niskaan, kun taas piirittäjät ampuivat muurien ylitse raketteja tai hehkuviksi kuumennettuja tykinkuulia tulipalojen sytyttämiseksi. Kivien ja muiden painavien esineiden tiputtaminen muurien harjalta piirittäjien niskaan oli ikiaikainen tappokeino: Kustaa Aadolf itse oli vähällä saada surmansa tällaisesta Kreuznachin linnan muurilta tiputetusta kivenlohkareesta vuonna 1632. Tehokkain ase piirityksissä oli kuitenkin miina, jota käyttivät yhtä lailla niin piirittäjät kuin piiritetytkin. Miinoittaminen tapahtui kaivamalla maanalainen tunneli vihollisen muurien tai piirityskaivantojen alle ja räjäyttämällä sitten tunneliin asennettu ruutipanos. Voimakas ja taitavasti asetettu miina saattoi tappaa kerralla kymmeniä tai jopa satoja vihollisia. Ne, jotka eivät silpoutuneet räjähdyksen voimasta palasiksi, hautautuivat maa-aineksen ja kivien alle.

Väkivalta kolmikymmenvuotisessa sodassa oli päivittäinen ilmiö, joka toteutui piirityksissä ja niin sanotussa pienessä sodassa, jossa tiedustelu- tai muonanhankintaretkillä olleet sotilasosastot olivat väkivaltaisessa kosketuksessa joko toistensa tai siviiliväestön kanssa. Aikalaislähteistä käsin tehty tutkimus avaa ikkunan väkivallan maisemaan. Maastrichtin piiritys vuonna 1632 oli hätkähdyttävän väkivaltainen tapahtuma, jossa sekä kaupunkia piirittäneet alankomaalaiset tai heidän piiritysrenkaansa rikkomista yrittäneet espanjalaiset tekivät jatkuvasti rajuja rynnäköitä toisiaan vastaan. Näissä rynnäköissä kaatui kerralla satoja sotilaita kummaltakin puolelta, ja tiheimmillään rynnäköt toistuivat päivittäin. Tutkimani Torstenssonin sota (1643–1645) puolestaan todistaa pienen sodankäynnin kiivaasta intensiteetistä, erityisesti sodan eteläisellä rintamalla Holsteinin herttuakunnassa. Sotaa käytiin omanlaisessaan räjähtävässä tyhjyydessä, jossa ruotsalaiset miehitysjoukot olivat jatkuvassa taistelukosketuksessa tanskalaisten varuskuntajoukkojen ja paikallisten talonpoikaississien kanssa. Kolmikymmenvuotinen sota, kuten kaikki muutkin sodat, oli veristä tarpomista väkivallan ja kuoleman maastossa.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Matkalla Itä-Suomeen ja historiaan


Talvinen vierailu Sotamuseon Talvisota-näyttelyssä ystävieni Kimmon, Päivin, Viljan ja Ilmarin kanssa tuotti kevään aikana ajatuksen road tripistä talvisodan taistelupaikoista kaikkein legendaarisimmalle, Suomussalmella sijaitsevalle Raatteen tielle. Viime viikolla pääsimme vihdoin toteuttamaan seikkailumme. Matkan aikana kävimme paitsi Suomussalmella myös Mikkelissä, Valamossa, Outokummussa, Kajaanissa, Puolangalla, Paltamossa, Kolilla, Kerimäellä ja Punkaharjulla. Näin taaksepäin katsoessani olen yrittänyt miettiä sellaisia seikkoja tai piirteitä, jotka yhdistäisivät näitä matkakohteita toisiinsa ja mahdollistaisivat siten niiden avaamisen yhteisessä kontekstissa.

Ei liene suuresti liioiteltua sanoa, että kaikki nämä nähtävyydet sijoittuvat verrattain korkealla suomalaiskansallisessa itseymmärryksessä. Erottavia tekijöitä on tietenkin runsaasti, kaikkein haastavimpana kenties historiallisten kerrostumien suuri kirjo. Jonkinlainen kronologia tarjoaa silti parhaan keinon järjestää kohteet neljään kategoriaan. Ensimmäisen kategorian muodostavat Kajaani ja Heinäveden Valamo, jotka edustavat erästä Suomen historian keskeistä longue durée -teemaa, idän ja lännen välistä ristivetoa ja vuorovaikutusta.  Seuraavana tulevat Paltamo, Kerimäki ja Outokumpu, joita yhdistävä aihe voisi olla leiviskän hankkimisen vaikeus Suomen leveysasteilla. Kolmannen ryhmän muodostavat Puolanka, Koli ja Punkaharju, jotka kaikki ovat luonnon eivätkä ihmisen tekemiä nähtävyyksiä, mutta joilla on ollut merkittävä vaikutus kansallisromanttisen kuvaston muotoutumisessa. Neljäs ja viimeinen kategoria on sotahistoria, tuo kansallisen ylpeyden ja traumojen loputon lähde, johon liittyvät Mikkeli ja Suomussalmi.

Kajaanin linna rakennettiin 1600-luvun alussa sotilaalliseksi etuvartioksi Vienanmeren suunnalta hyökkäileviä venäläisiä vastaan. Todelliseen sotilaalliseen koitokseen jo tuolloin vanhentuneella insinööritaidolla rakennettu linna joutui vasta Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa, jolloin venäläiset piirittivät ja lopulta tuhosivat sen. Nykyään raunioitunut linnoitus muistuttaa ajasta, jolloin Ruotsin valta ei ulottunut idässä Oulujärveä kauemmaksi. Heinäveden Valamo puolestaan muistuttaa meitä ortodoksisen kulttuuripiirin ulottumisesta Suomeen. Ikonit, suitsukkeet, apokryfiset kirjoitukset, kreikka ja kirkkoslaavi ovat osa suomalaisuutta siinä missä paljaat luterilaiset kirkot ja Agricolan katekismuskin. Ortodoksisen kirkon vahva kytkös Rooman itäiseen keisarikuntaan liittää Suomenkin osaksi antiikin kulttuuriperintöä.

Nälän varjostama menneisyys on Itä-Suomessa vahvasti läsnä. Paltaniemen kuvakirkon pihalta vierailija löytää 1860-luvun nälänhädässä kuolleiden muistokiven. Pahiten nälänhätä iskikin juuri Kainuun seudulle, jota ei suotta nimitetty ”nälkämaaksi.” Suomussalmen Jalonniemi-talossa on näytteillä pettuleipää, jota riutuvat kainuulaiset saivat aika ajoin pahimpaan nälkäänsä järsiä. Pahimpina nälkävuosina 1866–1868 Suomussalmen asukkaista nääntyi nälkään yli kymmenesosa. Korpiköyhälistön kurjuuden ikuisti kirjoissaan Suomussalmen suuri poika Ilmari Kianto. Kerimäen kirkossa taas oli esillä vaivaisukkoja, joilla kerättiin rahaa kirkon hyväntekeväisyyttä varten. Vaivaisukot olivat Kerimäellä vain vierailemassa, sillä ne ovat enemmän pohjanmaalaista kuin itäsuomalaista perinnettä. Outokummussa vierailimme kaivosmuseossa. Opastetun kierroksen yhteydessä opimme paljon kaivostyöläisten karusta arjesta. Vuosina 1913–1989 toiminnassa olleessa kaivoksessa menehtyi eri syistä kymmeniä tai jopa satoja työntekijöitä. Ne, jotka selvisivät työstään ilman kohtalokkaita onnettomuuksia, menehtyivät todennäköisesti erilaisiin kivipölyn aiheuttamiin hengityselinvaivoihin. Kaivostyöläisten keskimääräinen elinennuste oli jossain neljänkymmenen hujakoilla. Kuolleisuutta lisäsi rankan työn vaatima rankka hupi, minkä johdosta moni mainari ryyppäsi maksansa rusinaksi. Silti halukkaista kaivosmiehistä ei ollut juuri pulaa, sillä köyhän maan miesten oli pakko tehdä työtä kuin työtä itsensä ja perheensä ruokkimiseksi. Suomalaisessa itseymmärryksessä luterilainen työetiikka nivoutuu osaksi köyhyyden ja puutteen luomaa pakkoa raskaasta työnteosta.

Karjalan ja Kainuun rikkaus on niiden ikonisissa kansallismaisemissa. Puolangan Hepokönkäällä möyryää 24 metriä korkea vesiputous, jonka kaltainen olisi luontevammin osa vuoristoisen Skotlannin kuin tasaisen Suomen kansallismaisemaa. Kenties liian syrjäisen sijaintinsa tähden Hepokönkäästä ei ole koskaan tullut Punkaharjun tai Kolin kaltaista kansallisromanttista fiilistelykohdetta.  Juuri Kolin ja Punkaharjun maisemat vetivät puoleensa herkkäsieluisia kansallisromantikkoja kuin kannon päälle jätetty jäätelötötterö kekomuurahaisia. Koli innoitti Jean Sibeliusta ja Juhani Ahoa sekä tietysti Eero Järnefeltiä, joka ikuisti Kolin huipulta avautuvan järvimaiseman maalauksessaan Syysmaisema Pielisjärveltä. Punkaharju puolestaan toimi taiteellisena innoituksena J. L. Runebergille ja Zachris Topeliukselle. Kainuun ja Karjalan jylhät maisemat ovat vielä tänäkin päivänä oleellinen osa yhteistä Suomi-kuvaamme. Laura Kolbe on argumentoinut hyvin kirjassaan Ihanuuksien ihmemaa (2010), että myyttinen luonto on sodan jälkeisenä aikakautena toiminut tapana asemoida maamme erilleen idästä ja lännestä. Kansallismaisemista ja luonnosta on ajan mittaan tullut niin erottamaton osa itseymmärrystämme, että Suomea yhäkin markkinoidaan 2000-luvun yhdentyneessä Euroopassa järvien, tunturien ja porojen avulla. Itse koen tässä kuvaelmassa ongelmallisena sen seikan, etteivät Koli, Kainuu ja Punkaharju ole mitenkään tyypillisiä suomalaisia maisemia. Tyypillisessä suomalaisessa maisemassa ei ole jylhiä kallioita, korkeita vesiputouksia tai humisevia harjuja vaan peltoa, pusikkoa ja monotonista kangasmetsää. Haja-asutuksen ansiosta maisemaa täplittävät lähes kaikkialla myös inhimillisen toiminnan jäljet, jotka rikkovat idylliä neitseellisestä erämaasta. Suomalaista erämaamaisemaa ihailevan turistin silmiin sattuu helposti ABC-huoltamon mainostorni tai vähintäänkin kaikkialla läsnä oleva GSM-masto. 

Mikäli suomalainen erämaamaisema on kansallinen myytti, on sitä pitkälti myös suomalainen sotahistoria. Raatteen tie taitaa olla Suomen sotahistorian taistelutantereista tunnetuin ja ikonisin, voittaen legendaarisessa hehkussaan jopa Kollaan ja Tali-Ihantalan. Teemu Keskisarjan kirja Raaka tie Raatteeseen (2012) ei kenties murra Suomussalmen taistelujen sädekehää mutta ainakin suhteuttaa taistelun merkitystä talvisodan historiassa. Raatteen tiellä kolisteli kaksi motorisoitua divisioonaa, ei mitään kokonaista panssariarmeijaa. Näistä eversti Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona tuhosi Raatteen tiellä jälkimmäisen; edellinen oli jo ehtinyt edetä Suomussalmen kirkonkylälle, mistä divisioona myöhemmin varsin taitavasti vetäytyi jäätyneen Kiantajärven ylitse. Hätkähdyttävintä Keskisarjan kirjassa oli kuvaus korpikommunistien ja muiden Suomen tasavaltaan pettyneiden kainuulaisten neuvostosympatioista. On silti selvää, että Suomussalmella Raatteen tien taistelu on suuri paikallisylpeyden aihe, jonka ympärille on osattu rakentaa turismiteollisuuttakin. Sotamuseon Talvisota–näyttelyn jälkeen itse Raatteen Portti tuntui aika lattealta museolta, mutta tien päässä oleva rajavartioston museotalo palkitsi ajomatkan paikan päälle. Talon huoneet oli järjestetty siihen asuun, jossa ne olivat olleet talvisodan syttymisen aattona. Lisäksi avulias ja tietäväinen henkilökunta osasi vastata kysymyksiin rajavyöhykkeen historiasta ja nykytilasta.

Myös Mikkelissä sotahistoria näyttäytyi paikallisidentiteetin vahvistajana. Jo itse kaupunkiin viitataan usein Mikkelin sijasta päämajakaupunkina, sillä siellä sijaitsi Suomen sodanjohdon pääkallopaikka jatkosodan aikana. Mikkelistä löytyy yksi jos toinenkin viittaus Mannerheimiin ja sodan aikaiseen päämajaan. Asemarakennuksen vieressä on salonkivaunu, jossa Mannerheim tapasi Hitlerin vuonna 1942. Hallitustorin laidalla seisoo itse Mannerheimin patsas, jonka sijoittamisesta väännettiin Mikkelin kaupunginvaltuustossa rajusti kättä 1960-luvulla. Keskustasta löytyy myös päämajamuseo, missä tosin en ehtinyt vierailla. En myöskään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että eloisan ja vilkkaan Mikkelin torin torikahviloista suurin ja näkyvin oli nimeltään Marski.  

Mikkelin alueen muistomerkeissä ei silti muistella ainoastaan Mannerheimia, sillä niissä esiintyy sotahistoriaa useammankin kerroksen verran. Kenkäveronniemeltä löytyy nuijasodan muistomerkki, sillä vuonna 1597 Klaus Flemingin huovit surmasivat tuolla paikalla 200 nuijamiestä sen jälkeen kun nämä olivat jo antautuneet. Kirkkopuistossa taas sijaitsee Porrassalmen taistelussa vuonna 1789 kaatuneiden upseerien muistomerkki. Kaikkein monitasoisesti merkityksellisin muistomerkki lienee kuitenkin Hallitustorilla sijaitseva Mikkelin Malmin muistokivi. Mikkelin Malmi toimi kaupungin varuskunnan harjoituskenttänä jo 1700-luvun alusta lähtien. Harjoituskentän hiekkaa talloivat vuosisatojen saatossa ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset saappaat. Mikkelin Malmilta lähti sotaan paitsi Savon prikaati Suomen sodassa talvella 1808 niin myös venäläinen 5. Tarkk’ampujapataljoona elokuussa 1914. Päämääräkseen junanvaunujen kylkiin venäläiset sotilaat olivat optimistisesti kirjoittaneet Berliinin. Sen sijaan Mikkelin varuskunnan miehet päätyivät Itä-Preussiin, missä he kaatuivat Tannenbergin taistelussa lähes viimeiseen mieheen. Mikkelistä sotatielle marssineita nuijamiehiä, huoveja, ruotumiehiä, aatelisupseereja ja tarkka-ampujia miettiessä voi aiheellisesti kysyä, missä määrin suomalainen sotahistoria on oikeasti suomalaista. Kenties suomalaisen sotahistorian suurin myytti on se, että se on esitetty enemmän ”suomalaisena” kuin mitä se on todellisuudessa ollut?

Julkaistu blogissa Scripturae 27.7.2013.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Kuka omistaa historian?


Istuin toissaviikolla kahvipöydän ääressä Chambourcy’ssä jutustelemassa ystäväni Mdm de La Fosseporten kanssa Englantilaisesta potilaasta – sekä Michael Ondaatjen kirjasta että ohjaaja Anthony Minghellan elokuvasta. Totesimme, että kahta arvostamaamme kirjaa, Michael Ondaatjen Englantilaista potilasta ja Paul Bowlesin Suojaavaa taivasta, yhdistää se, että kummastakin on tehty elokuvaversio, joka ei lainkaan kalpene kirjan rinnalla. Lisää yhdistäviä tekijöitä löytyi kirjojen miljööstä ja epookista: kummatkin kirjat tapahtuvat Pohjois-Afrikassa 1930- ja 1940-luvuilla. Lisäisin tähän sarjaan vielä kolmannen sota-ajan Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan suosikkiteokseni, Lawrence Durrellin Aleksandria–kvartetin (Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea), josta ei kuitenkaan ole koskaan tehty elokuvaa. Ei niin, että neljän kirjan pituisesta, kertojanäkökulmaa alati vaihtelevasta ja kerronnaltaan rönsyilevästä tarinasta edes saisi aikaiseksi mitään järjellistä elokuvakokonaisuutta.

En kahvia juodessani ja madeleineleivosta mussuttaessani ehkä kokenut Marcel Proustin tavoin mitään äkillistä paluuta kadotettuun aikaan mutta kaivoin kahvipöydän ääressä kuitenkin esille sellaisen muiston, että olin aikoinaan Aberdeenin yliopistossa opetellut ulkoa pitkän värssyn Englantilaisesta potilaasta neljännen vuoden historiografian tenttiä silmällä pitäen. Hieman aiemmin lukemani Englantilaisen potilaan proosa oli ollut runollista ja rytmikästä, mikä helpotti erään tietyn katkelman ulkoa opettelemista mitä tahansa historian luonnetta, olemusta tai tehtävää käsittelevää tenttikysymystä varten. Vaivani palkittiin tenttipäivänä Butchartin urheilutalolla, kun koepaperissa oli eloisan ja terävän tentaattori Elizabeth Macknightin jäljiltä kysymys: ”Kuka omistaa historian?” Opettelemani lainaus sopi kysymykseen kuin lankkunaula timpurin kämmenselkään, ja sommittelin vastaukseni siten, että sain Ondaatje–värssyn sisällytettyä esseen loppuun. Ilmeisesti suureellinen tapani vastata koekysymykseen ei ainakaan torpedoinut argumentointiani, sillä sain tenteistä kiitettävän arvosanan.

Jotain aavistuksen verran proustilaista Chambourcy’n kahvipöydässä kuitenkin tapahtui, sillä olen viime päivinä palannut mielessäni takaisin Aberdeenin tentteihin ja tuohon historianfilosofian kannalta suureen ja merkitykselliseen kysymykseen historian omistuksesta. Olen käynyt lävitse muistikirjojani ja yrittänyt rekonstruoida L’archéologie du savoir’n hengessä kuuden vuoden takaista ajatteluani. Muistiinpanojen perusteella näyttäisin ammentaneeni vastaukseni ainakin Stuart Macintyren ja Anna Clarkin toimittamasta esseekokoelmasta History Wars sekä James Cunon kirjasta Who owns Antiquity? Margaret Macmillanin kirja The Uses and Abuses of History, joka vastaa kysymykseen historian omistuksesta hyvin suorasukaisella tavalla, ei ehkä ollut vielä ehtinyt ilmestyä huhti–toukokuussa 2009 tai sitten en vain ollut kirjannut siitä mitään ylös muistikirjaani.

Muistiinpanojeni perusteella minulla on jonkinlainen harmaa käsitys siitä, kuinka aikoinaan vastasin tuohon kysymykseen, ja jos kysymys esitettäisiin minulle uudelleen tänään, uskoisin vastaavani siihen ainakin osittain samalla tavoin. Nykypäivän perspektiivistä, siis tietäen historiasta ja historiantutkimuksesta sen, mitä tiedän siitä nyt, jakaisin vastaukseni kolmeen osioon, joissa kussakin käsittelisin yhtä vaadetta historian yksinomistukseen. Tällaisia vaateita historiaan esittävät mielestäni historiantutkijoiden ammattikunta, postmodernismi ja nationalismi.  

Keväällä 2009, ollessani vielä vähäpätöinen Undergraduate Student, en rohjennut moukaroida tenttivastauksessani historioitsijoiden ylvästä ja suorastaan eteeristä ammattikuntaa. Nyt asennoituisin asiaan hieman toisin. Margaret Macmillan kirjoittaa: ”Historioitsijat eivät tietenkään omista menneisyyttä. Me kaikki omistamme. Mutta koska historioitsijat käyttävät aikaansa historian tutkimiseen, he ovat useimpia amatöörejä paremmassa asemassa perusteltujen päätelmien tekemiseen. Historioitsijathan ovat loppujen lopuksi koulutettuja esittämään kysymyksiä, muodostamaan yhteyksiä sekä kokoamaan ja tutkimaan todistusaineistoa.” Olisin kuusi vuotta sitten varmaankin allekirjoittanut tämän väitteen ilman mitään vastaväitteitä, mutta nykyään en voi olla noteeraamatta Macmillanin argumentointiin liittyviä reunaehtoja ja ongelmia. Historioitsijat ovat pääsääntöisesti parempia menneisyyden tutkimisessa kuin pystymetsästä repäistyt amatöörit, mutta tätä seikkaa ei tulisi pitää minään itsestäänselvyytenä. Yhä useammasta kuukausipalkkaisesta historioitsijasta on tullut vain kapean tutkimusalueen spesialisti, mikä tosiasia kyseenalaistaa sitä Macmillanin argumenttia, että historioitsijat ovat ylivertaisia juuri laajan tietämyksensä ja suurten kontekstien hallintansa takia.

Toisaalla taas ”ei-ammattimaisilla” historioitsijoilla saattaa olla hyvinkin mittavat tiedot historiasta. Hyvä esimerkki tällaisesta ei-akateemisesta historioitsijasta on ”pelkän” insinöörinkoulutuksen omaava Henri Sacchi, joka julkaisi vuonna 1991 kolmiosaisen mammuttiteoksen kolmikymmenvuotisesta sodasta. Henri Sacchin La guerre de trente ans on kenties perinteistä poliittis-sotilaallista tapahtumahistoriaa, mutta kirjan mittakaava on tavattoman laaja, eikä mikään toinen kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevä yleisteos yllä sen kansainvälisten perspektiivien suorastaan kaleidoskooppimaiseen kirjoon. Kolmiosainen La guerre de trente ans onkin vertaansa vailla oleva viiteteos muille kolmikymmenvuotista sotaa tutkiville historioitsijoille, ja olen itse turvautunut siihen useita kertoja sekä laajojen kontekstien hahmottamiseksi että omien tekstieni jäsentämiseksi. En voi millään muotoa nimitellä Henri Sacchia maallikoksi tai diletantiksi, sillä minulle La guerre de trente ans on yksi merkittävimmistä kolmikymmenvuotisesta sodasta koskaan kirjoitetuista yleisesityksistä.

Macmillan näkee akateemisten historioitsijoiden vahvuutena sen, että he käyttävät aikaa lähteiden tutkimiseen ja omaavat tarpeelliset taidot niiden kriittiseen ruotimiseen. Tämäkin argumentti on mielestäni ongelmallinen. Arkistoissa vietetty aika ei automaattisesti pätevöitä ketään historiantutkijaksi, minkä lisäksi monet harrastelijahistorioitsijat, tyypillisesti sukututkijat, viettävät vuodessa enemmän aikaa arkistojen lukusaleissa kuin ”oikeat” akateemiset historiantutkijat. Kirkonkirjoihin ja sotilasrulliin perehtyneiden sukututkijoiden metodologiset kyvyt ovat pakostakin tyydyttäviä, elleivät vähintään hyviä, mikä asiain laita ei suinkaan ole itsestäänselvyys akateemisten historiantutkijoiden parissa. Itselläni esimerkiksi ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö useimmat sukututkijat olisi paremmin perehtyneitä Kansalliskirjaston kokoelmien saloihin kuin minä itse. Oma arkistotuntemukseni rajoittuu Tukholman Riksarkivetiin ja Krigsarkivetiin, joissa olen tutkinut ainoastaan kolmikymmenvuotista sotaa käsitteleviä kirje- ja asiakirjakokoelmia. Tämä ei silti ole mikään mea culpa tai meriselitys, sillä pidän itseäni aivan pätevänä historiantutkijana. Olen esittänyt tulkintoja historiasta mutta olen myös saanut nähdä vaivaa niiden perustelemiseksi. Tämä onkin mielestäni historioitsijan ainoa oikea kvalifikaatio. Kuka tahansa historioitsija, akateemikko tai maallikko, joka esittää vaateita historialliseen oivallukseen, on velvollinen perustelemaan kantansa aikalaislähteisiin tai muihin todisteisiin nojaten. Todistusaineistoon perustumaton historiantulkinta on vastaavasti pelkkää humpuukia ja roskaa, vastasi siitä sitten yliopistolla kuukausipalkkaa nauttiva historian professori tai peruskoulun keskeyttänyt diletantti.

Postmodernia filosofiaa pidetään usein historiantutkimusta vapauttavana ja emansipoivana liikkeenä, mutta minä pidän sen vaateita historian omistukseen ongelmallisina. Postmodernille historiantutkimukselle on tyypillistä kiinnostus ”vastakertomuksiin” eli vähemmistöjen ja marginalisoitujen ryhmien historiaan. Amerikassa vellovan postmodernin identiteettipolitiikan hengessä nämä marginalisoidut ryhmät ovat kuitenkin tehneet omasta menneisyydestään yksityisomaisuutta, jota saisivat tutkia vain identiteettiryhmän omat jäsenet tai heidän hyväksymänsä harvat ja valitut ulkopuoliset. Gender, gay- ja vähemmistöhistoriat tuntuvat usein sanovan, ettei sorrettujen tai marginalisoitujen ryhmien menneisyyttä voi ymmärtää kukaan sellainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta sorrosta tai marginalisoimisesta. Niinpä naisten historiaa voi kirjoittaa vain nainen, homojen historiaa vain homoseksuaali tai Amerikan mustien historiaa vain orjien jälkeläinen. Richard J. Evans on kääntäen todennut, että näiden vähemmistöjen edustajat eivät voi vastaavasti kirjoittaa perinteistä vallanpitäjien eli ”kuolleiden valkoisten miesten historiaa”, sillä siihen kykenevät vain valtaapitävät valkoiset miehet.

Muistan törmänneeni piilotettuun oletukseen korrektista identiteettipolitiikasta Aberdeenin yliopistolla, kun jätin ensimmäisen maailmansodan historian kurssilla sisään esseen, joka käsitteli Amerikan juutalaisten identiteettien ja itseymmärryksen muuttumista maailmansodan aikana. Esseen arvostellut opettaja oletti ikään kuin automaattisesti, että olen myös itse juutalainen, mikä olettamus hätkähdytti minua. Ei sen takia, että kammoksuisin ajatusta kuulumisesta Mooseksen ja Bob Dylanin heimoon vaan siksi, että koin yhtäkkiä rikkoneeni juutalaisia käsitelleellä esseellä jonkin soveliaisuuden rajan. Ryhdyin vaistonvaraisesti puolustautumaan ja selittämään syytä sille, miksi kirjoitin juutalaisista vaikken itse ollut sellainen (vedin muistaakseni yhtäläisyyksiä juutalaisten ja amerikansuomalaisten välille itäeurooppalaisina maahanmuuttajayhteisöinä). Jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä tuolloista reaktiotani: eihän minua kukaan syyttänyt mistään, eikä kurssin ohjaaja ollut koskaan kieltänyt minua kirjoittamasta juutalaisista.  

Nationalistit ja valtiouskovaiset esittävät samanlaisia vaateita historian omistukseen kuin postmodernin filosofian emansipoimat vähemmistöt, tosin vain paljon laajemmassa mittakaavassa. Manner-Euroopassa vallitsee yhä valitettavan laajasti sellainen käsitys, että kansallishistoria on kansallisomaisuutta, ja että kansallisvaltion historiaa voi ymmärtää vain sen rajojen sisällä syntynyt historioitsija. Jopa muuten suuresti arvostamani strukturalisti Fernand Braudel sortui tällaiseen nationalistis-mystilliseen ajatteluun julistaessaan kirjassaan L’identité de la France, että historioitsija voi olla vakaalla pohjalla vain kirjoittaessaan oman maansa historiaa, sillä ”hän ymmärtää lähes vaistomaisesti” sen käänteet ja nyanssit. Samaa ajattelua löytyy myös Suomesta. Matti Klinge sivalsi vuosien 2007–2008 päiväkirjassaan hyvin osuvasti Jukka Tarkkaa, joka oli eräässä kirja-arvostelussaan höpissyt ”suomalaisuuden sielusta”, ”kansakunnan ymmärtämisestä” ja muusta sellaisesta, joka toi Klingen mieleen Saksan kansallissosialistien lanseeraaman ajatuksen kansakunnan yhteisen kohtalon jakamisesta (Schicksalsgemeinschaft).

Kansallisvaltioiden yritykset ottaa historia hyvin kirjaimellisesti haltuunsa esiintyvät näkyvimmin museotoiminnassa ja arkeologisten kohteiden kontrolloinnissa. Muistan avanneeni tenttivastaustani hyvin paljon tästä näkökulmasta, turvautuen ensisijaisesti James Cunon argumentointiin kirjassa Who owns Antiquity? Cuno kritisoi vahvasti kansallismuseoita ja niiden toimintaa ohjailevia valtioita, joiden ”kansallisretentionistiset muinaismuistolait pakottavat kansallisia identiteettejä taideteoksiin, jopa sellaisiin, jotka tehtiin kauan ennen kuin kansallisvaltiot – tai vähintäänkin tietyt kansallisvaltiot – olivat edes olemassa.” Kansallisen identiteetin säilyttämiseen ja vahvistamiseen tähtäävät muinaismuistolait perustuvat 1800-luvulta periytyvään kansallisideologiaan, ajatukseen siitä, ”että me olemme ensisijaisesti kansallisia, jäseniä heimossa, jota määrittävät kieli, etnisyys ja alue. Nationalismin painotus on erillisyydessä: yksi kansakunta erillään muista.” Cuno esitti kansallismuseoiden vastavoimaksi ensyklopedisia museoita, kuten Harvardin, Yalen tai Chicagon yliopistojen arkeologiset museot. Niiden kokoelmat oli koottu niin sanotun partage–periaatteen mukaisesti. Siinä ulkomaalaisjohtoiset tutkimusryhmät tarjoavat ammattitaitoaan ja materiaalisia resurssejaan isäntämaan käyttöön sillä ehdolla, että he pääsevät jakamaan löydökset yhdessä paikallisten viranomaistahojen kanssa. Tällä tavoin on luotu pohja ensyklopedisille museoille, ”jotka ovat omistautuneet säilyttämään ja esittelemään maailman yhteisen taideperinnön monimuotoisuutta.” Tällainen historian omistus on luonteeltaan kosmopoliittista. Siinä, missä nationalismin painotus on erillisyydessä, kosmopoliittisuus painottaa yhteisyyttä. ”Me olemme kaikki sivuoksia samassa perheessä, jolle olemme tasavertaisesti tilivelvollisia”, Cuno kirjoitti. ”Nationalismi rajoittaa maailmankuvaansa. Kosmopoliittisuus laajentaa sitä.”

Vastaisin tenttikysymykseen historian omistamisesta yhä samalla tavoin kuin kuusi vuotta sitten: historia ei kuulu kenellekään yhdelle ammattikunnalle, vähemmistöryhmälle, kansallisuudelle, valtiolle tai instituutiolle, vaan se on tämän maailmamme kaikkien asukkaiden yhteistä omaisuutta. Tässä kohtaa vastausta kaivoin esille lainauksen Englantilaisesta potilaasta, jossa kreivi Almásyn kertojanääni esitti saman argumentin mutta runollisemmin ja vetoavammin kuin miten minä olisin itse ikinä kyennyt. Liitän tähän tuon lainauksen alkuperäisessä kieliasussaan ja siinä toivossa, että kreivi Almásyn muistosanat elämänsä suurelle rakkaudelle löytävät uudelleen tiensä yliopistojen tenttisaleihin ja vastauskonseptien ruutusivuille. 


And all the names of the tribes, the nomads of faith who walked in the monotone of the desert and saw brightness and faith and colour. The way a stone or found metal box or bone can become loved and turn eternal in a prayer. Such glory of this country she enters now and becomes part of. We die containing a richness of lovers and tribes, tastes we have swallowed, bodies we have plunged into and swum up as if rivers of wisdom, characters we have climbed into as if trees, fears we have hidden in as if caves. I wish for all this to be marked on my body when I am dead. I believe in such cartography – to be marked nature, not just to label ourselves on a map like the names of rich men and women on buildings. We are communal histories, communal books. We are not owned or monogamous in our taste or experience. All I desired was to walk upon such an earth that had no maps.