Vapaussota, kansalaissota, sisällissota

Kun sodat ovat yhä käynnissä, ne mielletään aikalaisten parissa vain sodiksi. Myöhemmin, kun sodat ovat tavalla tai toisella loppuneet, historioitsijat ryhtyvät liimaamaan niihin kvalifikaatioita ja etuliitteitä erottaakseen ne aiemmista sodista ja asettaakseen ne omiin kronologisiin koloihinsa. Näin ollen vuonna 1618 syttyneestä suursodasta tuli Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648 kolmikymmenvuotinen sota. Tuon sodan määrittäminen sen keston kautta oli myös vähemmän kiistanalaista ja haavoja repivää kuin puhuminen protestanttikapinasta, keisarivihasta tai suvereenisodasta. Keston ohella yhtä lailla neutraali tapa nimetä sodat on viitata niiden osapuoliin: Saksan–Ranskan sota 1870–1871, Venäjän–Turkin sota 1806–1812, Englannin–Espanjan sota 1727–1729, Ranskan–Savoijin sota 1600–1601 jne. Aavistuksen verran latautuneempi mutta silti tunteita vähän kuumentava tapa jäsentää sodat on nimetä ne muodollisen syttymissyyn tai casus bellin mukaan. Näin on nimetty vaikkapa Espanjan (1700–1713) tai Itävallan (1740–1748) perimyssodat. Viimeksi mainitun kaltaisista sodista kaikkein eksoottisin nimitys lienee Jenkinsin korvan sodalla (1739–1748), joka syttyi espanjalaisten silvottua irti englantilaisen merikapteeni Robert Jenkinsin korvan (ilmeisesti ei tiedetä oliko kyseessä mahdollisesti vasen vai oikea korva).

Sotia voi nimetä myös voittajan sanelemana niiden lopputuloksen näkökulmasta. Tämä on perinteisesti ollut yhtä anakronistista kuin nimetä sodat niiden keston mukaan, sillä sodan lopputulos on vain harvoin paremmin etukäteen tiedossa kuin sen kesto (kukaan pfalzilainen nihti ei vuonna 1621 uhonnut tupansa kotiovella lähtevänsä nyt mukaan kolmikymmenvuotiseen sotaan). Tyypillisin ja käytössä kaikkein eniten kulunein nimitys voittajien sodalle on vapaussota. Kukaan häviäjä ei ole koskaan käynyt vapaussotaa, heille on aina langetettu kapinoitsijoiden tuomio. Niinpä Giuseppe Garibaldi johti italialaiset voittoisaan toiseen vapaussotaan vuonna 1859, kun taas puolalaiset hävisivät Józef Chłopickin johdolla kapinan 1830–1831. Voittaja saa luvan kutsua myös vallitsevaa status quota sekä omia epäonnistuneita kapinoitaan vapaussodiksi. Siten Garibaldi kävi jo vuosina 1848–1849 Italian ensimmäisen vapaussodan, joka ei vielä tuolloin johtanut yhtään minkäänlaiseen vapautumiseen vaan oli silloisten voittajien eli itävaltalaisten silmissä pelkkä epäonnistunut kapinayritys, kirjaimellisesti punakapina (Garibaldin seuraajat pukeutuivat punaisiin paitoihin).

Sisällissota on valtakuntien sisällä käytyjen sotien yleiskäsitteenä kaikkein neutraalein ja käyttökelpoisin. Se on kuitenkin voittajien anakronistisen historiankäsityksen kannalta ongelmallinen, sillä se ei tarjoa voittajille mahdollisuutta itseonnitteluun eikä myöskään merkitse häviäjiä poltinraudalla. Suomalainen sana sisällissota ei ole merkitykseltään yhteismitallinen useimpien muiden eurooppalaisten kielten kanssa. Lähimmäksi sen merkitystä pääsee nykyruotsin sana inbördeskrig, joka aivan sanatarkasti merkitsee keskinäistä sotaa. Ruotsin lähisukulaiskielissä tanskassa ja norjassa tätä termiä ei kuitenkaan tunneta, vaan siellä sisällissodan synonyymi on borgerkrig. Tanskan ja norjan borgerkrig on käytännössä johdannaista saksan sanasta Bürgerkrieg. Sanatarkka suomenkielinen käännös olisi porvarisota, mutta saksalainen termi ei silti viittaa mihinkään yksittäiseen säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan. Bürger viittaa historiallisessa kontekstissa jäsenyyteen poliittisessa muodostelmassa, siis kansalaisuuteen. Täten saksan Bürgerkrieg eli kansalaissota jakaa merkityksen ranskan (guerre civile) ja englannin (civil war) vastaavien sanojen kanssa. Näiden termien kantamuoto on latinankielinen termi bellum civiles, joka oli myös Julius Caesarin kuuluisan kirjan nimi.

Sisällissota on luonteeltaan aseellista valtataistelua valtakuntien sisällä eikä niinkään niiden välillä. Niissä osapuolet ovat ryhmittyneet puolueiksi tai muiksi jäsenkunniksi, ja sisällissodan päämäärä liittyy kiistoihin joko vallanjaosta tai hallitsemisen tavasta. Englannin sisällissota 1642–1651 oli hyvin tyypillinen sisällissota, sillä siinä olivat vastakkain säätyvaltaa kannattaneet parlamentaristit ja kuninkaan omavaltaista hallintotapaa puolustaneet rojalistit. Joskus sisällissodat liittyvät valtakuntien välisiin sotiin, usein ulkoisen intervention kautta. Niinpä Espanjan ja Itävallan Habsburgit sekaantuivat enemmän tai vähemmän epäsuorasti Ranskan Frondeen ajanjaksolla 1648–1652. Valtakuntien sisäiset perimyssodat voidaan myös luokitella sisällissodiksi, mutta pelkät talonpoikaiskapinat eivät sitä määritelmää vielä täytä. Esimerkiksi Suomen nuijasota (1596–1597) ei vielä itsessään ollut sisällissota, mutta laajemmassa poliittisessa kontekstissa tarkasteltuna se nivoutui osaksi Ruotsin sisällissotaa, jossa vallasta taistelivat laillinen kruununperillinen Sigismund (tuolloin myös Puola-Liettuan kuningas Sigismund III) sekä laiton vallantavoittelija Södermanlandin herttua Kaarle (myöhemmin Ruotsin kuningas Kaarle IX).

Sisällissota on siten käyttökelpoinen ja neutraali termi, joka kuvaa sodan aikalaisluonnetta sotkematta sitä anakronistisella ja nykyhetken poliittista tarkoituksenmukaisuutta palvelevalla jälkiviisaudella.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että Korean niemimaalla ei käyty vuosina 1950–1953 pohjoiskorealaisen eli kommunistisen historiantulkinnan mukaista isänmaallista vapaussotaa vaan Korean sisällissotaa.