Rojalistien sisällissota

 

Sisällissotien historioiden tarkastelun keskiössä ovat poikkeuksetta – ja ymmärrettävästi – ne syyt, jotka johtivat konfliktiin. Seuraavaksi kiinnostus on kohdistunut niihin tapoihin ja keinoihin, joilla sisällissotien osapuolet ovat koonneet ja organisoineet asevoimiaan. Suomen kansalaissodan yhteydessä tämä kysymys on ollut verrattain vähän problematisoitu, sillä kummallakin osapuolella oli sotilaalliset instituutionsa jo ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista: punaista lippua liehuttaneilla vallankumouksellisilla työväenkaartinsa ja yhtä lailla punaisen leijonalipun alla sotineella Vaasan senaatilla suojeluskuntansa.

 

Englannin sisällissodan (1642–1651) yhteydessä kysymys sisällissodan mahdollistamisen rakenteista on jopa sodan syitä oleellisempi, sillä valtakunnassa ei ollut sisällissodan aattona muita asevoimia kuin ns. Trained Bands, Elisabetin aikakauden jäänne, joka koostui osa-aikaisista viikonloppusotureista eikä ammattisotilaista. Tämän miliisin suurikokoisin ja parhaiten koulutettu osa oli kuitenkin Lontoossa, mikä tarkoitti järjestelmän kaatumista kuningas Kaarlea vastaan nousseen parlamentin syliin – olihan Lontoo juuri heidän hallussaan kuninkaan paettua sieltä vuoden 1642 alussa. Muun Englannin Trained Bandsit olivat paljon pienikokoisempia ja lähes poikkeuksetta huonosti ylläpidettyjä asejoukkoja, mistä syystä kummatkin osapuolet hajottivat ne ja sulauttivat osaksi muita toimivampia järjestelmiään.

 

Englannin sisällissodan sotahistoriallista kuvaa on aina hallinnut Oliver Cromwell ja hänen ”uusi malliarmeijansa” (New Model Army), minkä aihepiirin ajan hammasta kestävä klassikkotutkimus on edelleenkin C. H Firthin Cromwell’s Army (julkaistu alun perin vuonna 1902). Tässä katsannossa rojalistien sotahanke jäi vastustajan varjoon, mitä epäkohtaa ryhtyi korjaamaan 1980-luvun vaihteessa nuori Ronald Hutton väitöskirjallaan The Royalist War Effort 1642–1646 (Lontoo: Longman, 1982). Jos Ronald Huttonin nimi on jollekin tuttu, se lienee hänen mittavasta työstään liittyen pakanuskontojen, noituuden ja okkultismin tutkimukseen – tässä roolissa hän on esiintynyt usein myös televisio-ohjelmissa. Huttonin toinen tutkijan elämä on kuitenkin Englannin sisällissodan parissa, mistä aihepiiristä hän on viime vuosina julkaissut Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran.

 

Ronald Huttonin väitöskirja vuodelta 1982 on edelleen vastaavanlainen Englannin sisällissodan historian kulmakivi kuin Firthin teos vuosisadan alusta. Käyttäen tavattoman suurta arkistoainestoa, josta merkittävä osuus ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa tutkimusten sivuilla, Hutton laati tiiviin esityksen rojalistien sotilasorganisaation perustamisesta, muutoksista ja lopulta tuhosta. Hutton ei lähde liikkeelle aivan rojalistien sotahankkeen alusta eli kuningas Kaarlen paosta Lontoosta tammikuussa 1642. Kaarlella oli tuolloin mukanaan muutaman sadan asemiehen joukko, joka koostui Skotlannin valaliittoa vastaan kootun armeijan jäänteistä. Nämä lakkautetun armeijan sotilaat, joista käytettiin nimityksiä reformadoes ja cavaliers, olivat notkuneet kuninkaan pitopöytien luona Whitehallin palatsissa talven 1641–1642 poliittisen kriisin aikana. Sittemmin nämä lojalistit seurasivat kuningastaan pohjoiseen ja muodostivat ytimen kuninkaalliselle armeijalle, joka alkoi muodostumaan vasta kuninkaan asetuttua Yorkiin.

 

Yorkista kuningas lähetti liikkeelle niin sanotut järjestäytymiskomissiot (Commissions of Array). Nämä olivat samalla sekä asiakirjoja että ihmisiä. Komissiot olivat alun perin latinaksi kirjoitettuja asiakirjoja, joilla kuningas Henrik IV oli mobilisoinut vasallejaan asevoimiksi ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Instituutio oli hiipunut 1500-luvulla, mutta alkuvuodesta 1642 Kaarle otti sen jälleen käyttöön. Kuningas lähetti keskisen ja läntisen Englannin sekä Walesin alueelle asiakirjoja kantavia komissaareja, jotka edustivat kohdealueidensa eliittiä ja tunsivat omien alueidensa ihmiset ja resurssit. Näiden järjestäytymiskomissaarien tehtävänä oli toimia kuninkaan paikallisina edustajina sekä kerätä resursseja rojalistien sotavoiman kokoamiseksi – ja mieluiten hyvällä kuin pahalla. Kuten Hutton tutkimuksessaan toteaa, kuningas sai paikallisilta säädyiltä ja eliiteiltä mittavia lahjoituksia armeijansa kokoamiseksi ja sodankäynnin rahoittamiseksi.

 

Järjestäytymiskomissaarien kääntöpuolena oli se, että vaikka he olivat hyviä verkostoitujia ja kuninkaan asian puolestapuhujia, he eivät ainakaan lähtökohtaisesti omanneet mitään erityisiä sotilaallisia taitoja. Tämä muodostui pian ongelmaksi, kun rojalistien tukialueita täplittivät parlamentin puolelle kallistuneet yhteisöt ja vihollisen hallussaan pitämät varuskunnat ja linnat. Sodan eskaloituessa vuonna 1643 Kaarle asetti sodankäynnin johtoon kuusi kenraaliluutnanttia, jotka olivat kaikki komissioista kummunneita mahtavia aristokraatteja ja kuninkaan henkilökohtaisia liittolaisia mutta sotilaina korkeintaan amatöörejä. Newcastlen herttua menestyi vihollista vastaan Yorkshiressä ja Nottinghamshiressä mutta Walesissa Derbyn jaarli menetti lähes kaiken hallitsemansa alueen. Neljän muun kenraaliluutnantin saavutukset jäivät vähäisiksi. Huttonin mukaan aristokraatit olivat väärä vastaus siihen kysymykseen, kuinka sotaa tulisi käydä parlamenttia ja sen eri armeijoita vastaan.

 

Vuonna 1644 rojalistien sotahanke muutti suuntaa. Järjestäytymiskomissiot eivät olleet ainoastaan epäonnistuneet sodanjohdon instrumentteina vaan ne olivat jopa alkaneet toimia alkuperäistä funktiotaan vastaan luomalla vastakkainasettelua ja ristiriitoja paikallisten eliittien sisälle. Niinpä kuningas noudatti antiikin aikaista perinnettä ja alisti paikalliset yhteisöt niiden ulkopuolisten sotalordien saappaan alle. Näitä miehiä, tunnetuimpana heistä kuninkaan oma sisarenpoika, pfalzkreivi Ruprecht, ei pelottanut käyttää pakkovaltaa hallitsemillaan alueilla, sillä he olivat paikallisten intriigien ja intressien ylä- ja ulkopuolella. Huttonin mukaan sotalordien aikakausi 1644–1646 oli rojalistien sodankäynnin kannalta tehokkain, mutta sillä oli myös oma hintansa. Jo sodan alusta asti rojalistien hallitsemia alueita oli leimannut ruohonjuuritason halu puolueettomuuteen ja sodasta erossa pysymiseen, Huttonin käyttämän termin mukaan jopa suoranainen ”militantti neutralismi.” Tämän väkivaltaisen puolueettomuusliikkeen tunnetuin ilmentymä olivat ns. nuijamiehet (Clubmen), mutta myös paikalliset eliitit rakentelivat rojalistien sotahankkeen suojissa omia paikallisia puolustusrakenteitaan, joiden uskollisuudesta kuningasta kohtaan ei ollut mitään takeita.

 

Ronald Huttonin loppupäätelmä rojalistien sodankäynnin epäonnistumisesta on lohduton mutta realistinen. Asetelma oli jo alusta saakka kallistunut Kaarlea ja hänen kannattajiaan vastaan, kun parlamentaristit hallitsivat merta, tärkeimpiä satamakaupunkeja, rojalistien omien alueiden sisälle jääneitä enklaaveja ja tietenkin Lontoon metropolia, jonka inhimillisille ja materiaalisille resursseille ei löytynyt haastajaa kuninkaan hallitsemasta osasta Englantia ja Walesia. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että Huttonin väitöskirja oli hyvin tiukasti rajattu niin maantieteellisesti kuin ajallisesti, joten rojalistien mittavat sotahankkeet Skotlannissa ja Irlannissa jäivät hänen tarkastelunsa ulkopuolelle. Skotlannissa ja Irlannissa tapahtui paljon sellaista, joka olisi voinut kääntää sisällissodan kulun Kaarlelle myönteiseksi, ja näihin mahdollisuuksiin Hutton palasikin äskettäin julkaisemansa Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran yhteydessä. Ajallista eroa näillä Huttonin tutkimuksilla on neljäkymmentä vuotta, mikä on jo itsessään sangen kunnioitettava saavutus.

 

 

Ronald Hutton. 1982. The Royalist war effort 1642–1646. Lontoo: Longman, 271 s.