Ruotsalaiset kenraalikomissaarit 30-vuotisessa sodassa

 

Sotakomissaarien instituutio on monella tapaa aivan keskeinen aihepiiri kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) historiassa, mutta aihepiiriä on tutkittu eurooppalaisessa historiankirjoituksessa vain vähän. Kaikkein vahvimmin aihepiiri on tullut esille tanskalaisessa tai Tanskaa käsittelevässä historiantutkimuksessa johtuen siitä ilmiselvästä seikasta, että tanskalaiset sotakomissariaatit, joita oli sodankäynnin ja yhteiskunnan eri tasoilla useita, ovat jättäneet jälkeensä selkeästi seurattavaa lähdeaineistoa. Merkittävintä tutkimusta kolmikymmenvuotisen sodan aikaisista tanskalaisista sotakomissariaateista ovat tehneet tanskalaiset historioitsijat Leon Jespersen ja Gunner Lind sekä ruotsalainen Stefan Persson.

 

Ruotsalaisille historioitsijoille kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset sotakomissaarit ovat olleet eräänlainen sokea piste, mutta suomenkielistä lukijakuntaa on hemmoteltu aihepiirin ylivoimaisesti tärkeimmällä ja perusteellisimmalla tutkimuksella, Arvi Korhosen kirjoittamalla viipurilaisen sotakomissaari Erik Anderssonin alias Erik Tranan alias Eerikki Antinpojan elämäkerralla. Metodologisesti nerokas Eerikki Antinpoika (Werner Söderström, 1953) tulee epäilemättä säilyttämään paikkansa aihepiirin johtavana tutkielmana vielä hamaan tulevaisuuteen asti.

 

Eerikki Antinpojan sotakomissaarin uran merkityksellisyys ei johtunut pelkästään siitä, että se osui siihen dramaattiseen ja legendaariseen ajankohtaan, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kävi kohtalokkaan sotaretkensä Saksan maaperällä. Antinpoika oli jo ennen Saksan sotaretkeä ehtinyt hankkia itselleen kannuksia niin raja- kuin sotakomissaarina Inkerissä ja Liivinmaassa, joten jatkonsa samassa tehtävässä vuosien 1630–1632 Saksan sotaretkellä oli itsestäänselvyys. Sotakomissaarin uran merkityksellisyys huipentui vuonna 1634, jolloin Antinpoika nousi ”kenraalikomissaariksi” (generalkommissar), mikä tehtävä rinnastui armeijan hierarkiassa kenraalimajurin sotilasarvoon.

 

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä pohtimaan, mitä sotilaallisia virkoja sotakomissaarit ja kenraalikomissaarit olivat, ja mitä tehtäviä heidän työkenttäänsä kuului. Ruotsilla oli olut palveluksessa sotakomissaareja jo Pohjoismaiden seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana, jolloin ainakin kolme sotakomissaaria on tunnistettavissa Norjaan vuonna 1567 suuntautuneella sotaretkellä. Manner-Euroopassa heidän aikalaiskollegansa keskittyivät pääasiassa valvomaan palkkasotureiden kanssa solmittujen värväyssopimusten ehtojen täytäntöönpanoa, mikä käytännössä tarkoitti vahvuusrullien tarkistamista, majoituksen järjestämistä ja puuttumista palkanmaksajan edustajan ominaisuudessa sotilaskurin ylläpitoon ja sota-artiklojen noudattamisen valvomiseen. Koska aikakauden kuuluisat palkkasoturien ammattikunnat, kuten sveitsiläiset peitsimiehet, saksalaiset maanihdit (Landsknechten) ja erinäiset italialaiset kondottieerijoukot (kuten Giovanni de’ Medicin Mustat komppaniat) olivat autonomisia korporaatioita, jotka valitsivat omat upseerinsa ja jakoivat itse oikeutta omille jäsenilleen, palkkasotilaiden työntilaajien puolesta toimineilla komissaareilla oli usein vaikeuksia esiintyä sotilaiden silmissä uskottavina auktoriteetteina. Sekä saksalaisten maanihtien että Medicin komppaniamiesten tiedetäänkin pahoinpidelleen työnantajiensa eli Englannin kuningas Henrik VIII:n ja Firenzen kaupunkivaltion valtuuttamia sotakomissaareja, aikalaislähteiden mukaan hyvin pinnallisista tai jopa olemattomista syistä. Ruotsalaisilla sotakomissaareilla ei kuitenkaan ollut näitä vaaroja vuoden 1567 sotaretkellä, sillä Norjaan lähetetyt sotilaat olivat lähes kaikki kotimaista nostoväkeä tai aateliston ratsupalvelusmiehiä. Ilmeisesti varhaisten ruotsalaiskomissaarien päätehtävä olikin kontribuutioiden eli pakkoverojen kerääminen vallatuista norjalaispitäjistä ja niiden jako edelleen nostoväen komppanioille ja aatelin ratsulipustoille. 

 

Pitkän vihan (1570–1595) ja Venäjälle suuntautuneen sotaretken (1609–1617) aikana myös ruotsalaiset sotakomissaarit pääsivät nauttimaan mannereurooppalaisten palkkasoturien oikuista. Balthasar Rüssowin Liivinmaan kronikka kertoi anekdootteja saksalaisista ja skottilaisista palkkasotureista, jotka ryöstelivät mielin määrin ruotsalaisten hallitsemaa Liivinmaata ja päätyivät lopulta jopa taistelemaan keskenään. Kaaoksen taustalla hiippaili muutama ruotsalainen sotakomissaari, joille kuningas Juhana III oli teoriassa delegoinut kuninkaallisen käskyvallan kaikissa Liivinmaan kaupungeissa ja linnoissa, mutta jotka käytännössä kykenivät korkeintaan toimittamaan voita ja muita elintarpeita Suomen etelärannikon latokartanoista ulkomaisten palkkasoturijoukkojen loputtoman nälän tyydyttämiseksi. Venäjän sotaretki ei ollut sotakomissaareilta juuri parempi suoritus. Vuonna 1610 palkkarästien suututtamat ranskalaiset palkkasoturit ryhtyivät ryöstelemään kyliä ja kaupunkeja Ruotsin hallitsemassa Liivinmaassa, kun taas eräs irlantilaisten palkkamiekkojen joukko siirtyi niiltä sijoiltaan vihollisen eli Puola-Liettuan kuninkaan puolelle. Näitäkään mielenosoituksia eivät ruotsalaiset sotakomissaarit kyenneet estämään. Parhaiten sotakomissaarit pärjäsivät alkuperäisessä roolissaan eli paikallisten verolähteiden kontrolloimisessa ja niiden tulovirtojen ohjaamisessa Ruotsin oman armeijan tarpeisiin.

 

Eerikki Antinpojan otettua vastaan sotakomissaarin viran 1620-luvun jälkipuoliskolla, ensin Tarton ja sitten Riian sotakomissaarina, hänen tehtäväkenttänsä oli painottunut armeijan huollon järjestämiseen – ensisijaisesti paikallisia resursseja ja tulolähteitä käyttäen, kuten oli ilmeisesti ollut tapana vuoden 1567 Norjan sotaretkestä lähtien. Saksan sotaretken ennennäkemättömän valtaisa mittakaava oli kuitenkin vaatinut aivan uuden viran perustamista Eerikki Antinpojan kaltaisten rivisotakomissaarien yläpuolelle heidän toimintansa koordinoimiseksi. Tämä uusi kenraalikomissaarin virka ei ollut mikään ruotsalainen innovaatio, vaan se oli kopioitu Espanjan ja Itävallan Habsburgeilta sekä erinäisiltä Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnilta. Keisari Kaarle V oli perustanut Espanjaan jo 1540-luvulla ”Hänen Majesteettinsa armadojen ja armeijoiden tarkastajan [veedor] ja kenraalikomissaarin [comisario general]” viran. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa keisari Ferdinand II loi Wienin sotaneuvoston (Hofkriegsrat) alaisuuteen kenraalikomissaarin aseman, jonka haltijan tuli valvoa verotulojen ja muiden resurssien siirtoa Habsburgien omilta perintömailta Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinin perustamalle ja johtamalle uudelle keisarilliselle armeijalle. Samoihin aikoihin valtiotieteilijä Georg Engelhardt von Löhneyss oli paksussa tutkielmassaan Aulico Politica (1622) neuvonut saksalaisia ruhtinaita rakentamaan armeijoittensa hallinnointia silmällä pitäen kokonaisen sotakomissaarien hierarkian, jota johtaisi erityinen ylikomissaari (Obristen Kriegs-Commissarien). Eräs Löhneyssin neuvoja noudattanut hallitsija oli Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka asetti asevoimiensa tarkastajaksi Dresdenin valtaneuvoston välittömässä alaisuudessa toimineen kenraalikomissaarin (Kriegs- Rath und General Commissar).   

 

Eerikki Antinpoika ei ollut Ruotsin armeijan ensimmäinen kenraalikomissaari vuonna 1633, jolloin virka-asema perustettiin koordinoimaan armeijan huoltoa Ala-Saksin ruhtinaiden ja kaupunkien kanssa. Ensimmäisenä titteliä käytti Martin Chemnitz, jonka Kustaa Aadolf lähetti joulukuussa 1630 diplomaattiseksi edustajakseen Frankenin ja Schwäbenin valtakunnanpiireihin. Chemnitz ei kuitenkaan vaikuta koskaan hoitaneen mitään sotavoimien hallintoon tai huoltoon liittyviä tehtäviä. Kenttämarsalkka Gustaf Hornilla oli Strasbourgissa kontaktinaan ”Generalcommissarium und Residenten” Jonas Glaser, joka ilmeisesti toimi siellä lähinnä kansleri Axel Oxenstiernan omana agenttina ja tiedonantajana. Hornilla oli vaivoinaan myös pommerilainen Joachim von Mitzlaff, jonka kenraalikomissaarin ura oli alkanut Tanskan palveluksessa jo vuonna 1626. Tuolloin Mitzlaff oli osallistunut Sachsen-Weimarin herttua Joachim Ernestin ja palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin yhteiselle sotaretkelle Sleesiaan. Kenraalikomissaarina Mitzlaff järjesteli Sleesian vuoristoihin juuttuneen armeijan huoltoa lähinnä ryöstelemällä mitä tahansa kyliä ja kaupunkeja, joissa ei ollut keisarillisia puolustajia. Vuonna 1631 Mitzlaff ilmaantui Ruotsin palvelukseen ensin rykmentinkomentajana, mistä asemasta hän siirtyi sotakomissaariksi Nürnbergiin ja Chemnitziin vuonna 1632. Seuraavana vuonna Mitzlaff siirtyi Gustaf Hornin ja Bernhard von Sachsen-Weimarin armeijoiden kenraalikomissaariksi läntiseen Saksaan. Armeijoiden huollon järjestämisen sijasta Mitzlaff keskittyi lähinnä riitelemään kenraalien kanssa, ja hän päätyi lopulta jopa yllyttämään saksalaisia palkkasoturiupseereita nousemaan kapinaan kansleri Axel Oxenstiernaa vastaan. Vuonna 1634 Mitzlaff vihdoin erotettiin Ruotsin armeijasta, ja hän hakeutui uuteen pestiin rykmentinkomentajana herttua Wilhelm von Sachsen-Weimarin armeijassa. Kun Sachsen-Weimar siirsi rykmenttinsä Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen vuonna 1635 solmitun Prahan rauhan seurauksena, Mitzlaff päätyi ruotsalaisten viholliseksi. Vuoden 1636 alussa Mitzlaff jäi ruotsalaisten vangiksi puolustaessaan Barbyn varuskuntakaupunkia Elben varrella. Vanki siirrettiin ensin Stralsundiin ja sieltä Viipurin kautta Olavinlinnaan. Vuonna 1639 liukas Mitzlaff lahjoi erään vartijoistaan ja pakeni Olavinlinnasta toisen sotavangin kanssa. Neljä vuotta myöhemmin Mitzlaff oli jälleen palannut kenraalikomissaarin asemaan, mutta tällä kertaa pyhän saksalaisroomalaisen keisarin palveluksessa.

 

Kenraalikomissaarin virka oli juuri ennen Eerikki Antinpojan nimittämistä ennätetty myöntää myös Melchior von Falkenbergille, joka oli osallistunut jo vuonna 1631 armeijan huoltojärjestelyihin. Ala-Saksissa oli toisin sanoen hetken aikaa kaksi kilpailevaa kenraalikomissaaria, mutta Falkenbergin pian luovuttua virastaan sen hoitaminen jäi Antinpojalle. Kansleri Axel Oxenstiernan myöntämässä haltuunottokirjeessä listatut kenraalikomissaarin tehtävät ovat hämmentävää luettavaa. Totuttuun tapaan Eerikki Antinpojan oletettiin toimivan hyvin proaktiivisesti armeijan huollon toteuttamiseksi. Tämän lisäksi hänelle kuitenkin lykättiin myös operatiivisia vastuita, mitkä eivät lähtökohtaisesti kuuluneet komissaarien työsarkaan Ruotsissa tai muuallakaan. Antinpojan tuli valvoa, että sotasuunnitelmat tehtiin yhteistä etua silmällä pitäen, mutta hänellä ei silti ollut asiaa kenraalien neuvottelupöytiin ilman erillistä kutsua. Kuten Arvi Korhonen totesi, nämä ohjeet asettivat Antinpojan hankalaan välikäteen: ”Oli pidettävä silmällä sotatoimien tarkoituksenmukaisuutta, mutta jos erimielisyyksiä syntyi, oli syy ja vastuu kokonaan hänen.” Eerikki Antinpoika ratkaisi tämän ristiriidan ottamalla entistä enemmän osaa varsinaisiin sotatoimiin. Päätöksellä oli raskas hinta: Eerikki Antinpoika kaatui lokakuussa 1634 johtaessaan henkilökohtaisesti ruotsalaisten rynnäkköä Wolfenbüttelin linnoitteita vastaan.

 

Eerikki Antinpojan seuraaja kenraalikomissaarina oli brandenburgilainen Alexander Erskein. Valinta oli erikoinen, sillä Erskeinillä ei ollut sotilastaustaa, vaan hän oli palvellut Ruotsin kruunua ainoastaan diplomaattisena edustajana ensin Stralsundissa ja sittemmin Erfurtissa. Valinnassa ilmeisesti painottui tarve rakentaa Ruotsin armeijan huoltoa yhteistyössä paikallisten saksalaisten ruhtinaiden kanssa. Kenttämarsalkka Johan Banérin säilyneen kirjeenvaihdon perusteella Erskein auttoi Banéria järjestämään Preussista saapuvien joukkojenvahvistusten talvimajoitusta joulukuussa 1635, mutta muuten hänen tekemisistään kenraalikomissaarina on vaikea ottaa selkoa asiakirjojen perusteella. Ongelmat Erskeinin tehtävien hoidossa alkoivat ilmaantua vähintäänkin vuoden 1636 aikana. Keväällä Axel Oxenstierna joutui kirjoittamaan toistuvasti Erskeinille ja kehottamaan tätä maksamaan kolmen tuhannen taalerin saatavat eräälle everstiluutnantti Lindsaylle. Myöhemmin syksyllä 1636 Oxenstierna informoi Erskeiniä tietyistä Mecklenburgin herttualle osoitetuista kevennyksistä liittyen kontribuutioiden maksamiseen ja ruotsalaisten sotilaiden majoittamiseen. Kanslerin ohjeet eivät ilmeisesti koskaan tavoittaneet Erskeiniä. Johan Banér valitti jo loppukeväästä 1636 kanslerille, että Erskein hoiti huonosti kenraalikomissaarin tehtäviään. Kenttäarmeijan raha-asiat olivat sekasorron tilassa, koska Erskein ei noudattanut annettuja ohjeita, säilyttänyt kuitteja tai ylipäätään pitänyt kirjaa armeijan tuloista ja menoista. Marraskuussa Erskein oli kansanomaisesti sanoen lähtenyt puntikselle: Banérilla ei ollut mitään tietoa Erskeinin olinpaikasta eikä mitään keinoa tavoittaa tätä. ”Armeijasta puuttuvat nyt kenraalikomissaarit, muonitusmestarit ja muut tarpeelliset virkamiehet [ministris]”, Banér valitteli Axel Oxenstiernalle. Ajan myötä Erskein palaili takaisin Ruotsin palvelukseen, mutta pysyttäytyi sittemmin diplomatian saralla. Vuonna 1646 hänen hallinnollinen uskottavuutensa oli palautunut siinä määrin, että kenttämarsalkka Carl Gustaf Wrangel jopa pyysi Axel Oxenstiernaa lähettämään Erskeinin hänen avukseen järjestelemään Ruotsin miehittämien alueiden siviilihallintoa.

 

Vuoden 1637 vaihteessa Alexander Erskeinille etsittiin hätä kädessä seuraajaa Banérin armeijan kenraalikomissaariksi. Väliaikaista apua tarjosivat Heussner von Wandersleben ja Sven Mårtenson, jotka auttoivat Banéria selvittämään Erskeinin jäljiltä kaoottisessa tilassa ollutta kirjanpitoa. Wanderslebenillä oli jo jonkin verran kokemusta vaadittavista tehtävistä, sillä hän oli aiemmin toiminut sotakomissaarina herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin johtamassa ruotsalaisarmeijassa – myöhemmin hän loikkasi vihollisen puolelle ja ryhtyi Saksin vaaliruhtinas Johann Georgin kenraalikomissaariksi. Pysyvämpi seuraaja löytyi Banérin omasta langosta, Kurt Bertram von Pfuelista, joka oli aiemmin palvellut Brandenburgin vaaliruhtinasta tämän valtaneuvostossa. Perhesiteiden ohella Pfuelilla oli muitakin kannustimia hakeutua korkeaan sotilasvirkaan Banérin kenttäarmeijassa: keisarilliset sotilaat olivat hävittäneet hänen tiluksensa Brandenburgissa, minkä lisäksi Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm, joka oli vuoden 1635 Prahan rauhassa sitoutunut sotimaan keisarin puolella ruotsalaisia vastaan, oli takavarikoinut hänen kaupunkitalonsa Berliinissä. Pfuel palveli Banéria hänen oikeana kätenään, kunnes palasi vuonna 1641 Brandenburgiin, missä uusi vaaliruhtinas Friedrich Wilhelm palautti hänelle ja hänen perheelleen heidän takavarikoidun omaisuutensa. Palattuaan Brandenburgin palvelukseen Pfuel promovoi voimakkaasti ruotsalaisen ruotuväkijärjestelmän kopioimista Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaan. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Friedrich Wilhelm perustikin vakinaisen armeijan, joka perustui osittaiseen asevelvollisuuteen. Vuonna 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas perusti myös oman kenraalisotakomissariaatin (Generalkriegskommissariat), joka kasvoi aikaa myöten koko Brandenburgin ja uuden Preussin kuningaskunnan sodankäyntiä ja elinkeinoelämää hallitsevaksi jättiorganisaatioksi.

 

Kurt Bertram von Pfuel ei enää ollut ainoa ruotsalainen kenraalikomissaari, vaan hänelle ilmaantui uusia kollegoita niin Johan Banérin kenttäarmeijaan kuin Ruotsin hallitsemiin osiin Saksassa. Vuonna 1638 Tukholman valtaneuvosto lähetti Banérin avuksi luottomiehensä Lars Grubben, joka oli saanut yhdeksi tehtäväkseen koota luetteloita ruotsalaisten sotajoukkojen miesvahvuuksista ja lähettää ne Tukholmaan kaksi kertaa vuodessa, aina toukokuun ja marraskuun ensimmäinen päivä. Axel Oxenstiernan ja valtaneuvoston kirjeenvaihto ei kuitenkaan viittaa Grubbeen kenraalikomissaarina, vaan hänestä käytettiin johdonmukaisesti ”valtiosihteerin” (statssekreterare) titteliä. Lars Grubbe seurasi kenraalikomissaarina Eerikki Antinpojan melankolisia jälkiä: käyttääkseen sitä kenties henkilökohtaisena tulonlähteenään, Grubbe otti Lennart Torstenssonin kenttäarmeijassa komennettavakseen värvätyn rykmentin. Päätös johti Grubben Breitenfeldin taistelukentälle vuonna 1642 (ns. Breitenfeldin toinen taistelu, joka sekin päättyi ruotsalaisten voittoon) ja sankarikuolemaan Torstenssonin vierellä. Toisaalla Johan Nicodemi Lillieström otti johtaakseen Pommerin sotilashallintoa, missä tehtävässä häntä avusti kenraalikomissaari Caspar von Kempendorff. He muun muassa inventoivat Pommerin herttualle kuulunutta sotamateriaalia ja lähettivät siihen liittynyttä arkistoaineistoa Tukholmaan. Mindenissä, Westfalenin valtakunnanpiirissä, ruotsalaisten kenraalikomissaarina toimi Carl Gregersson, joka myös koordinoi yhteistyötä Braunschweig-Lüneburgin herttuan sekä Frankfurt am Mainin ja Hannoverin kaupunginraatien kanssa.

 

Kenraalikomissaarien lisääminen Saksassa osui samaan ajankohtaan vuoden 1634 hallitusmuodon toteuttamisen kanssa. Axel Oxenstiernan laatima hallintouudistus loi Ruotsiin nykyaikaisten ministeriöiden edelläkävijöinä toimineita kollegioita, joista yksi oli armeijan hallintoa johtanut sotakollegio (krigskollegiet). Uudistus loi Ruotsiin (ja Suomeen) maakuntarykmenteistä koostuneen vakinaisen armeijan, mutta ei kuitenkaan institutionalisoinut kenraalikomissaareja. Hallitusmuodon ainoa viittaus sotakomissaareihin oli maaherrojen (landshövdingar) ohjeistuksessa. Niissä maaherroja nimenomaan kiellettiin omaksumasta sotilaallista komentoa, mutta heille kuitenkin delegoitiin kotivaltakunnan kamaralla sotakomissaarin (Krigs-Commissarius) rooli. Sotaolosuhteissa maaherrojen oli kenraalikomissaarien roolissa annettava sotapäälliköille tarvittaessa neuvojaan, valvottava joukkojenkatselmuksia ja järjestettävä armeijan huoltoa sekä sotilaiden majoitusta. Kun sota vihdoin levisi Ruotsin omallekin maaperälle Tanskaa vastaan käydyn ns. Torstenssonin sodan aikana, pohjoisen Ruotsin maaherrat tekivät tätä enemmänkin ja käytännössä rikkoivat hallitusmuodon perusoletusta sotilas- ja siviilihallinnon erottamisesta ottaessaan itse johtaakseen sotilasoperaatioita lääniensä puolustamiseksi.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeisinä vuosina ruotsalaisia kenraalikomissaareja löytyi yhä uusista paikoista Saksassa. Vuonna 1643 Erfurtissa, joka oli säilynyt ruotsalaisten hallussa vuodesta 1631 saakka, toimi kenraalikomissaarina Peder Brandt. Anhaltin ruhtinaskunnan arkistot paljastavat Brandtin järjestelleen kuukausittaisia kontribuutioita saksalaisilta ruhtinailta ja säädyiltä – mikäli rahoja ei ajallaan kuulunut, Brandt kyllä muistutti kirjeillään ruhtinaita näiden maksuvelvoitteista. Saksilaisen aikalaiskronikan mukaan Chemnitzissä palveli Brandtin alaisena ”rahastaja” (Caβirer) Michael Thalmann, joka kokosi Chemnitziin Saksin vaaliruhtinaalle aiemmin kuuluneita vero- ja tullituloja ja toimitti ne sitten Brandtille, joka jakoi rahat edelleen ruotsalaisille rykmenteille. Tanskaan ja Norjaan vuosina 1643–1645 suuntautuneelta sotaretkeltä ei löydy ketään varsinaisen kenraalikomissaarin nimikkeellä toiminutta sotilasvirkailijaa, mutta muutamat henkilöt kuitenkin vaikuttavat toimineen sellaisessa roolissa. Eräs heistä oli Bergslagenin kaivosvyöhykkeen vuorimestari Harald Olofsson, josta tehtiin vuonna 1644 kaivosalueen puolustuksen ”johtaja ja päällikkö.” Olofssonin tehtäviin kuului värvätä paikallisia puolustusjoukkoja, kuten puolisotilaallisia vuorinihtejä ja jopa alueella asustaneita metsäsuomalaisia, joiden oletettiin hallitsevan talvisotataidon. Kun joukot oli värvätty, Olofssonia ohjeistettiin jakamaan ne ruotuihin ja komppanioihin sekä hankkimaan nostoväelle tarvittavat musketit ja ampumatarvikkeet. Harald Olofssonin asema oli hallinnollisesti erikoislaatuinen, sillä vaikka kaivostoiminta kuului vielä vuoden 1644 loppuun asti elinkeinoelämästä vastanneen kamarin vastuualueeseen, vuorimestarina Olofsson vastasi suoraan ja ainoastaan Tukholman valtaneuvostolle. Toinen kenraalikomissaarin saappaisin sodan lopulla astunut henkilö oli kenraalimajuri Otto Sperling, josta tuli vuonna 1645 Ruotsille Brömsebron rauhassa kolmeksikymmeneksi vuodeksi luovutetun Hallandin maakunnan kuvernööri. Hänen työkenttänsä miehitetyn Hallandin sotilas- ja siviilihallinnon järjestämisessä muistutti läheisesti sitä työkenttää, jonka parissa viralliset ruotsalaiset kenraalikomissaarit toimivat samaan aikaan Pommerissa.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti tarjoaa näkökulman kolmeen historiantutkimukselliseen teoriaan ja metodologiaan. Ensimmäinen näkökulma kohdistuu Otto Hintzen historialliseen sosiologiaan. Sosiologian weberiläiseen koulukuntaan lukeutunut Hintze oli niitä harvoja tutkijoita, jotka olivat kiinnostuneita esimodernista sotakomissariaatti-instituutiosta yhteiskunnallisen historian viitekehyksessä. Hintzen näkemyksen mukaan sotakomissariaatti oli keskeinen instituutio esimodernin aikakauden monarkioiden reformissa, toisin sanoen yleisessä siirtymisessä kohti aiempaa yksinvaltaisempaa ja keskitetympää hallintotapaa. ”Aivan erityisesti komissaari-instituutio oli keino juurruttaa hallintoon monarkistista kuria ja absoluuttista valtiovaltaa.”, Hintze kirjoitti vuonna 1910. Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti kuitenkin kyseenalaistaa tämän Otto Hintzen teesin. Ensinnäkään kenraalikomissariaatin perustaja Kustaa Aadolf ei ollut absoluuttinen yksinvaltias, minkä lisäksi kenraalikomissariaatti kasvoi tehtäviltään ja kehittyi institutionaaliselta logiikaltaan ajanjaksolla 1633–1648, jolloin Ruotsia hallittiin kollegiaalisesti ja valtaneuvostoaristokratian konsensuksen kautta. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit eivät olleet Saksassa valvomassa kenraalien ja everstien poliittista puhdasoppisuutta tai mikromanageroimassa sodankäyntiä keskusvallan tahdon mukaisesti vaan lähinnä juurruttamassa pääosin värvättyyn palkkasoturiarmeijaan sellaisia hallinnollisia normeja, jotka tekisivät sotajoukkojen hallitsemisesta taistelukenttien ulkopuolella aiempaa vähemmän kaoottista ja arvaamatonta.  

 

Se, kuinka hyvin kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset kenraalikomissaarit lopulta onnistuivat tässä tehtävässään, liittyy historialliseen teoriaan esimodernin aikakauden ”sodankäynnin vallankumouksesta.” Historioitsija Michael Robertsin vuonna 1955 lanseeraaman teorian mukaan sodankäynnin mittakaava ja armeijoiden koko kasvoivat eksponentiaalisesti vuosien 1560 ja 1660 välillä. ”Muutos sodankäynnin mittakaavassa johti väistämättä myös valtion auktoriteetin kasvuun”, Roberts julisti teorian esitelleessä luennossaan. Koska valtio halusi tietoisesti tehdä sodankäynnin monopolistaan ”absoluuttista”, se perusti armeijoiden kontrolloimiseksi instituutioita, jotka olivat luonteeltaan kuninkaallisia ja keskitettyjä. ”Sotaministereitä syntyy; sotavirastot moninkertaistuvat.” Robertsin ajattelun taustalla vaikutti hänen asiantuntemuksensa Kustaa Aadolfin aikaisesta Ruotsista, ja hän eittämättä yhdisti absoluuttisten ja keskitettyjen valtioinstituutioiden perustamisen juuri Ruotsissa kolmikymmenvuotisen sodan aikana tapahtuneisiin hallintouudistuksiin, kuten vuoden 1634 hallitusmuotoon. Kaikkein keskeisin ruotsalainen instituutio Robertsin peräänkuuluttaman sodankäynnin valtiollistamisen takana olisi ollut juuri kenraalikomissariaatti, joka toimi välittäjänä Saksan kenttäarmeijoiden ja Tukholman keskushallinnon välillä. Kenraalikomissaarien olisi voinut siten olettaa sitoneen Saksassa taistelleet armeijat tiukasti Tukholman valtaneuvoston kontrolliin sekä keskittäneen väkivallan monopolin ruotsalaiselle kenraalikunnalle ja kenties itselleenkin. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Kenraalikomissariaatin yleiskuva jäi epäimartelevaksi: muutamat kyvykkäät kenraalikomissaarit, kuten suomalainen Eerikki Antinpoika, asetettiin ristiriitaisilla ohjeistuksilla tilanteisiin, joissa he eivät voineet toimia tehtävänsä kannalta kaikkein tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Monet muut hoitivat kenraalikomissaarin sarkaansa puutteellisesti, olemattomasti tai jopa Tukholman hallitsijoiden etujen vastaisesti. Kenraalikomissariaatin sisällyttäminen maaherrojen työkenttään vuoden 1634 hallitusmuodossa oli Robertsin teesin hengen mukaisesti aito innovaatio, mutta sen vaikutus rajoittui kotimaan kamaralle, missä sodankäyntiä ei Kustaa Aadolfin oppien mukaisesti tulisi koskaan edes käydä. Michael Robertsin sodankäynnin vallankumouksen teorialle löytyy kolmikymmenvuotisen sodan ajalta lukuisiakin sitä tukevia aikalaistodisteita, mutta ruotsalainen kenraalikomissariaatti ei ole yksi niistä.    

 

Viimeinen ruotsalaisen kenraalikomissariaatin avaama näkökulma liittyy toimijuuteen ja sen rooliin historiassa. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit eivät olleet kolmikymmenvuotisen sodan aikana niinkään kasvoton instituutio kuin joukko erilaisia yksilöllisiä toimijoita omine taitoineen, puutteineen, taipumuksineen ja motivaatioineen. Petri Karonen ja Marko Hakanen ovat pohtineet henkilökohtaisen toimijuuden (personal agency) käsitettä juuri suurvalta-ajan Ruotsin kontekstissa ja päätyneet määrittelyyn, joka kytkee toimijuuden normeihin, arvoihin, ideaaleihin, tunteisiin ja ns. rationaalisen valinnan teoriaan (rational choice theory). Juuri tässä valossa myös kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset kenraalikomissaarit on nähtävä. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit saapuivat tehtäväänsä kolmikymmenvuotisen sodan aikana erilaisista taustoista ja lähtökohdista. Joitakin motivoivat suvun tai säädyn odotukset ammatillisten velvollisuuksien täyttämisestä, toisia yleisemmin eteneminen sääty-yhteiskunnan tikapuilla tai yksinkertaisesti vain omien henkilökohtaisten intressien ajaminen. Sitoutuminen Ruotsin sodankäynnin menestymiseen oli sekin vaihtelevaa, sillä Ruotsi ei ollut kaikille ensimmäinen tai edes viimeinen kenraalikomissaarin viran tarjoaja. Yksi kenraalikomissaari, Alexander Erskein, vaikuttaa jopa tahallaan sabotoineen omaa kenraalikomissariaattiaan vain päästäkseen siitä eroon. Tässä mielessä yksittäiset kenraalikomissaarit rakensivat jatkuvasti instituutiota, sen normeja ja rajoja omalla toiminnallaan ja omilla valinnoillaan. Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti ei ollut enempää kuin osiensa summa, mutta ei toisaalta mitään sitä vähäisempääkään.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Riksarkivet (Tukholma):

Alexander Erskeins samling

Oxenstiernska samlingen

Riksregistraturet

 

 

Maurizio Arfaioli, The Black Bands of Giovanni: Infantry and Diplomacy during the Italian Wars (1526–1528) (Pisa: Edizioni Plus Pisa University Press, 2005).

Arkiv till upplysning om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia: Tidskiftet från och med år 1630 till och med år 1632, i (Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 1854).

Jaakko Björklund, ’Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617)’. Petri Talvitie ja Juha-Matti Granqvist, toim., Civilians and Military Supply in Early Modern Finland (Helsinki: Helsinki University Press, 2021).

Raymond Fagel, ‘El camino español par mar. Los soldados españoles en los Países Bajos durante la época de Carlos V’. Congreso Internacional ”Carlos V y la quiebra del humanismo politico en Europa (1530–1558)” (Madrid, 3–6 de julio de 2000), i (Madrid: Sociedad Estatal para la Conmemoración de los Centenarios de Felipe II y Carlos V, 2001).

Leon Jespersen, ’Landkommisærinstitutionen i Christian IV’s tid: Rekruttering og funktion’. Historisk Tidskrift, Bind 14, Række 2 (1981).

Otto Hintze, ’Der Commissarius und seine Bedeutung in der allgemeinen Verwaltungsgeschichte’. Karl Zeumer, toim., Historische Aufsätze (Weimar: Hermann Böhlaus Nachfolger, 1910).

Ludwig Hüttl, Der groβe Kurfürst (München: Süddeutscher Verlag, 1981).

Petri Karonen ja Marko Hakanen, ’Personal Agency and State Building in Sweden (1560–1720)’. Petri Karonen ja Marko Hakanen, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017).

Arvi Korhonen, Eerikki Antinpoika (Helsinki: Werner Söderström, 1953).

G. Krause, toim., Urkunden, Aktenstücke und Briefe zur Geschichte der Anhaltischen Lande und ihrer Fürsten unter dem Drucke des dreiβigjährigen Krieges: 1642–1645, v: 1 (Leipzig: Dik’sche Buchhandlung, 1866).

Christian Lehmann, Hendrik Heidler, toim., Die Kriegschronik (Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2013).

Gunner Lind, ’Commissaries, Officers, and Politics in an Early Modern Army: Denmark-Norway (1614–1660)’. Anna Maria Forssberg, Mats Hallenberg, Orsi Husz ja Jonas Nordin, toim., Organizing History: Studies in Honour of Jan Glete (Lund: Nordic Academic Press, 2011).

Victor Loewe, Die Organisation und Verwaltung der wallensteinische Heere (Freiburg ja Leipzig: Paul Siebeck, 1895).

Johannes Lossius, toim., Die Urkunden die Grafen de Lagardie in der Universitätsbibliothek zu Dorpat (Tartto: K. F. Köhler, 1882).

Georg Engelhardt von Löhneyss, Aulico Politica, Darin gehandelt wird von Erziehung und Information Junger Herrn vom Ampt Tugent und Qualitet der Fürsten und bestellung derselben Räht und Officiren (Remlingen, 1622).

Julius Otto Opel, Der Niedersächsisch-Dänische Krieg, i–iii (Halle ja Magdeburg, 1872, 1878, 1894).

Stefan Persson, Gränsbygd och svenskkrig: Studier i Blekinges, Skånes och Hallands östdanska historia (Lund: Sekel Bokförlag, 2007).

David Linley Potter, Henry VIII and Francis I: The Final Conflict, 1540–47 (Leiden: Brill, 2011).

Publicationen aus den K. Preuβischen Staatsarchiven: Protokolle und Relationen des brandenburgischen Geheime Rathes aus der Zeit des Kurfürsten Friedrich Wilhelm. Bis zum 14. April 1643, xxxxi: 1 (Leipzig: Verlag von S. Hirzel, 1889).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Historiska och politiska skrifter, i: 1 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1888).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Johan Banérs bref 1624–1641, ii: 7 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Gustaf Horns bref jämte bihang, Lennart Torstensons bref jämte bihang, Carl Gustaf Wrangels bref, ii: 12 (Tukholma: P. A Norstedt & Söners Förlag, 1897).

Michael Roberts, ’The Military Revolution, 1560–1660’. Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe (Boulder: Westview Press, 1995).

Balthasar Rüssow, Timo Reko, suom., Liivinmaan kronikka 1584 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004). 

Ernst Spangenberg, toim., ’Denkwürdigkeiten aus dem eigenhändigen Tagebuche des, 1657 verstorbenen Groβvoigts Thomas Crote’. Vaterländisches Archiv des historischen Vereins für Niedersachsen, i (Lüneburg: Herold und Wahlstab, 1837).

Svenska riksrådets protokoll, 1643, 1644, x (Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 1903).

Theatrum Europaeum, i (Frankfurt am Main: Daniel Fieder, 1662).

Otto Vaupell, Den nordiske syvaarskrig 1563–1570 (Kööpenhamina: C. A. Reitzels Forlag, 1891).