maanantai 20. marraskuuta 2017

Eerikki Antinpoika



Arvi Korhonen on suomalaisen historiantutkimuksen, ei aivan unohdettu, mutta kenties väärin muistettu suuruus. Suuren yleisön mieliin Korhonen on tainnut jäädä parhaiten lanseeraamastaan ”ajopuun” käsitteestä, jolla Suomen liittymistä sotaan kansallissosialistisen Saksan rinnalle selitettiin tahdottomana ajautumisena historian voimakkaissa virroissa. Viimeaikainen tutkimus Suomen ja Saksan suhteista lienee jo lopullisesti upottanut menneisyyden koskissa poukkoilleen Korhosen ajatuslastun. 

Mistä Korhosta ei juurikaan muisteta tai suitsuteta, on hänen kontribuutionsa 1600-luvun sotahistorian tutkimukseen. Tämä on harmi, sillä hänen 1600-luvun sotahistoriaa käsittelevät teoksensa, kaksiosainen Hakkapeliittain historia (1939–1943) sekä Eerikki Antinpoika (1953) edustavat metodologisesti uuden ajan sotahistorian terävintä kärkeä. Korhosella olisi ollut täysi mahdollisuus nousta syvällisillä arkistotutkimuksillaan uuden ajan historioitsijoiden kansainväliseen kärkikaartiin, mutta suomeksi kirjoitetut kirjat ja niiden liian kansalliskeskeinen painopiste estivät ovien avautumisen Suomen ulkopuoliseen maailmaan.  

Puutun vuosien 1611–1629 sotahistoriaa käsitelleeseen Hakkapeliittain historiaan kenties joskus toiste; tyydyn tässä vain toteamaan, että vaikka Hakkapeliittain historia on syvällinen ja perusteellisesti tutkittu teos, kärsii sen punainen lanka tutkimuksen rajaamisesta vain Kustaa Aadolfin armeijan suomalaisiin yksiköihin. Koska kansallisuudella ei lopulta ollut keskeistä merkitystä Kustaa Aadolfin aikaisessa sotilasorganisaatiossa, heittäytyy Hakkapeliittain historian ylle jo jonkinasteisen anakronismin varjo.

Kansallinen lähtökohta oli määräävässä asemassa myös Korhosen kirjoittaessa Eerikki Antinpoikaa, mutta ikään kuin vahingossa Korhonen päätyikin suomalaisen Eerikki Antinpojan alias Erik Tranan kautta avaamaan kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden kenties tärkeintä sotilaallista instituutiota, sotakomissariaattia. Sikäli kuin tiedän alan tutkimusta, Eerikki Antinpoika on ainoa elämäkerta, joka kuvaa ketään kolmikymmenvuotisen sodan aikaista sotakomissaaria Ruotsissa tai missään muuallakaan. Korhonen itse tuskin ajatteli avaavansa tutkimuksellisesti uusia latuja, sillä hänen kirjansa aihe valikoitui selvästi päähenkilön kansallisuuden eikä ammatin mukaan.

Oli miten oli, Eerikki Antinpoika avaa näkymän sotakomissaarin työkenttään 1600-luvun alussa. Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa Tranan laaja-alaista työskentelyä Inkerissä ja Liivinmaalla vuosien 1618 ja 1630 välisenä aikana. Tuolloin Trana työskenteli paitsi sotakomissaarina niin myös rajakomissaarina sekä kamreerina, ajoittain eri tehtävissä samanaikaisesti. Tranan ura Inkerin kamreerina valottaa hyvin julkisen ja yksityisen vastuualueen välistä vuorovaikutusta Ruotsin suurvalta-ajan alkuvuosina. Ruotsalainen sotavaltio eli pitkälti luotoista, joita sille toimittivat kauppias Bogislav Rosenin kaltaiset yksityiset rahoittajat. Kun rahapulasta kärsinyt kruunu ei aina kyennyt lyhentämään velkojaan rahallisesti, kuittasi Rosen osan veloista inkeriläisinä virkaläänityksinä ja niistä kerättävinä verotuloina, mitä käytäntöä historioitsijat nimittävät verovuokraukseksi. Tranan tehtävänä rahakamarin kamreerina oli puolestaan valvoa kruunun taloudellisia etuja Inkerin voittomaalla; ei ole kovinkaan yllättävää, että virkaintoa puhkunut nuori suomalainen ajautui pian törmäyskurssille Rosenin ja muiden virkaläänitysten haltijoiden, kuten marski Jacob De la Gardien, kanssa. Tranan ja verovuokraajien välinen köydenveto ei kuitenkaan ollut mustavalkoista kilpailua julkisen ja yksityisen vallan välillä. Rosen, De la Gardie ja muut läänitysten hallinnoijat uskoivat omalla toiminnallaan ajavansa kruunun etuja siinä missä keskushallinnon virkamies Tranakin; ristiriita johtui lopulta sen tulkitsemisesta, kenen silmän alla maa tuottaisi eniten lisäarvoa, kruunun vai aateliston.

Preussin sodan (1626–1629) aikana antautui lähes täysin sotakomissaarin tehtävilleen. Armeijan huolto oli ollut alusta asti rempallaan. Verot, kontribuutiot ja sotilassiirtokuntien kaltaiset temppuratkaisut eivät muuttaneet miksikään sitä tosiseikkaa, että ruotsalainen sotilasvaltio oli kykenemätön selviämään sodankäynnin suurista taloudellisista velvoitteista. Rahaa oli järjestettävä kruunun ulkopuolelta, yksityisiltä rahoittajilta, mutta tavalla, joka ei mahdollistaisi taloudellisia väärinkäytöksiä, siis kruunun vedättämistä. Tässä astui kuvaan kruunun sotakomissaari Erik Trana, joka hankki lainoja ja suoritti alihankintoja valvoen samalla kruunun etuja lainojen ja kauppasopimusten järjestelyissä. Viljan ja muiden tarvikkeiden ostaminen liivinmaalaisilta alihankkijoilta luotolla vaati Tranalta aika ajoin yli-inhimillisiä ponnistuksia, ”sillä täällä voi mieluummin rukoilla sadetta taivaasta kuin saada jotakin velaksi”, kuten Trana selitti kirjeessään kamarille syksyllä 1629.

Preussin sodassa kunnostautunut Trana jatkoi sotakomissaarin tehtävissä Saksan-sotaretken aikana. Tranan ensimmäinen asemapaikka oli Mecklenburg, missä hän joutui kilpailemaan sodankäynnin resursseista Ruotsin paikallisten liittolaisten kanssa. Rahan ja viljan hankinnan lisäksi Tranaa työllistivät Ruotsista ja Britanniasta saapuneet resuiset täydennysjoukot, jotka Tranan piti ruokkia ja varustaa taistelukuntoisiksi. Samalla hän kyttäsi rykmenttien upseeristoa siltä varalta, että nämä yrittäisivät vedättää kruunua nostamalla palkkaetuja olemattomille tai jo riveistä poistuneille sotilaille.

Trana ei selvinnyt aivan kunnialla siihenastisen uransa suurimmasta haasteesta eli ruotsalaisten joukkojen sodankäynnin koordinoinnista Ala-Saksin valtakunnanpiirissä, missä nämä yrittivät pussittaa imperialistien taitavinta ratsuväenkenraalia, Gottfried von Pappenheimia. Arpinaamainen Pappenheim pyöritteli Ala-Saksin sotaa miten tahtoi huolimatta siitä, että ruotsalaisilla ja näiden liittolaisilla oli jatkuvasti kaksin- tai kolminkertainen miesylivoima. Trana oli saanut kuninkaalta laajat valtuudet, joiden avulla hän olisi saattanut pakottaa ruotsalaiset yhdistämään ja keskittämään joukkonsa ratkaisevaa operaatiota varten, mutta Tranalta puuttuivat lopulta rahkeet esiintyä operatiivisena sodanjohtajana. Tranan kyvyttömyys lukea sotilaallista tilannetta kostautui syksyllä 1632, kun hän joutui imperialistien vangiksi harhauduttuaan liian lähelle vihollisen hallussaan pitämää Wolfenbütteliä. Maaliskuussa 1633, vietettyään seitsemän kuukautta imperialistien vankina, Trana onnistui vihdoin pakenemaan kaupungista talonpojaksi naamioituneena.

Wolfenbüttelin paosta alkoi Tranan elämän viimeinen vaihe. Taistelujen painopiste siirtyi Ala-Saksista Westfaleniin, minne myös Trana lähti järjestelmään joukkojen majoitusta ja huoltoa. Tranan ei enää tarvinnut kerjäillä lainoja ja kontribuutioita, vaan hänelle oli annettu valtuudet käyttää pakkoa armeijan huoltoa ja majoitusta järjestellessään. Sotakomissaari pyrki silti suojelemaan Westfalenin asukkaita sotilaiden mielivallalta ja pidätti itselleen yksinoikeuden myöntää suojakirjoja kontribuutioita vastaan. Vuoden 1634 alussa kansleri Axel Oxenstierna syystä tai toisesta nimitti Tranan kahden rykmentin everstiksi. Operatiivinen sotatoiminta ei ollut virkamiehen ominta alaa, mutta Trana yritti omaksua sotapäällikön roolin parhaimman kykynsä mukaan. Renessanssin aikakaudelle tyypillisen sprezzatura–hengen mukaisesti Trana johti joukkojaan edestäpäin, vaaroista välittämättä. Tämä rohkeus koitui hänen kohtalokseen. Mindeniä vastaan tehdyn yllätyshyökkäyksen aikana 25. lokakuuta 1634 Trana sai surmansa päähän osuneesta musketin kuulasta.

Eerikki Antinpoika ilmestyi vuonna 1953. Kaksi vuotta myöhemmin englantilainen historioitsija Michael Roberts piti Belfastin yliopistolla kuuluisan virkaanastujaisluentonsa, jossa hän lanseerasi käsitteen uuden ajan ”sotilaallisesta vallankumouksesta”. Roberts argumentoi, että sodankäynnin mittakaava ja vaatimukset kasvoivat vallankumouksellisesti vuosien 1560 ja 1660 välisenä aikana ja että ainoastaan keskusjohtoinen, veroja keräävä mahtivaltio kykeni vastaamaan sodankäynnin vallankumouksen mukanaan tuomiin haasteisiin. Robertsin teorian mallimaa oli Kustaa Aadolfin Ruotsi, jota Roberts oli tutkinut pääteoksessaan Gustavus Adolphus (1953–1958). Robertsin luennon ja kirjojen lähdeluettelot eivät sisällä mitään muuta viittausta Arvi Korhoseen kuin tämän vuonna 1931 Ny militar tidskriftiin kirjoittaman artikkelin suomalaisesta ratsuväestä. Syy lienee ilmiselvä: ruotsinkielentaitoinen Roberts ei lukenut suomea eikä siten tuntenut suomalaista tutkimusta. Mikäli Roberts olisi saanut mahdollisuuden perehtyä Eerikki Antinpoikaan, olisi se kenties kannustanut häntä tarkistamaan ajatustaan sodankäyntiä monopolisoineen mahtivaltion kaikkivoipuudesta. Erik Tranan sotakomissaarin ura on vakuuttava todistus siitä, ettei alkiomainen mahtivaltio aina kyennyt kohtaamaan muuttuneen sodankäynnin mukanaan tuomia taloudellisia haasteita. Korhonen ei kuitenkaan selkeästi artikuloinut tätä ilmiselvää seikkaa johtopäätösten tasolla. Jos hän olisi tehnyt niin (ja kenties kirjoittanut jollain muulla kielellä kuin suomeksi), saatettaisiin Arvi Korhonen muistaa Suomessa ja sen ulkopuolella ”sodankäynnin vallankumouksen” teorian ensimmäisenä kyseenalaistajana.

Julkaistu blogissa Scripturae 27.1.2014.

2 kommenttia:

  1. "ruotsalainen sotilasvaltio oli kykenemätön selviämään sodankäynnin suurista taloudellisista velvoitteista."

    Miten Ruotsi sitten selvisi 30-vuotisen sodan myöhemmistä vaiheista, jotka olivat Preussin sotaa taloudellisestikin mittavammat. Olen ymmärtänyt, että Ranskan apurahat tulivat peliin vasta sodan loppupuolella.

    Minusta sinällään vielä kiinnostavampaa on armeijoiden kasvu 1600-luvun lopussa, jolloin se kasvoi muutamasta kymmenestä tuhannesta satoihin tuhansiin, kuten esimerkiksi Phalzin sodassa ja Espanjan perimyssodassa. Miten ne oli mahdollista ylläpitää ja huoltaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruotsin suurin sotilaallinen ponnistus kolmikymmenvuotisessa sodassa osui juuri Tranan elinajalle, 1630-luvun puolivälin jälkeen sotaa käytin pitkiäkin ajanjaksoja säästöliekillä. 1640-luvulla ruotsalaiset hioivat täydellisyyteen järjestelmän, jossa sotapäälliköt rahoittivat sotaa itse keräämillään kontribuutioilla, polttolunnailla ja suoranaisella rosvoamisella (Hans Königsmarck ja Karl Gustav Wrangel kunnostautuivat aivan erityisesti tällä alalla!)

      Ranska maksoi kai suurimmat apurahansa sodan alkupuolella Kustaa Aadolfille. Tuolloin Ruotsi sai myös epäsuoraa apurahaa Venäjän tsaari Mikaelilta ostamalla viljaa halvalla Venäjältä ja myymällä sitä suuremmalla hinnalla eteenpäin Alankomaiden markkinoilla. Tästä kirjoitti aikoinaan neuvostoliittolainen historioitsija Boris Porsnev, tosin liioitellen viljakaupasta saadun voiton määrää.

      Vuosisadan lopun suuret sodat olivat ainakin Aurinkokuningas Ludvig XIV:n Ranskalle taloudellinen katastrofi. Guy Rowlands kirjoitti aiheesta kirjan The Financial Decline of A Great Power: War, Influence, and Money in Louis XIV's France, joka kuvasi hyvin Ludvig XIV:n yrityksiä rahoittaa sodankäynnin astronomisia kustannuksia valtionlainoilla, pakkolunastuksilla ja sodankäynnin kulujen ulkoistamisilla valtionvirkoja ja läänityksiä havitelleille aatelisille. (Tranalla oli myös ranskalaisia kollegoita, joita kutsuttiin komissaarien sijasta intendenteiksi.)

      Poista