Grandsonin taistelu vuonna 1476

 

Toinen maaliskuuta vuonna 1476 käytiin Neuchâtelin järven rannalla taistelu, jolla oli pitkät seuraukset Euroopan historiassa. Taistelun vastakkaisina osapuolina olivat Burgundin herttua Kaarle Rohkea ja Sveitsin valaliittolaiset, erityisesti Bernin, Schwuzin ja Solothurnin kantonit. Taistelun kohteena oli Grandsonin linna, joka oli aiemmin kuulunut Kaarlen liittolaiselle Jacques de Savoielle, Romont-Vaudin kreiville. Jacques de Savoie oli ollut vuodesta 1473 asti Burgundin kuvernööri ja sen armeijan kenttämarsalkka. Bernin johtamat valaliittolaiset olivat vuonna 1475 vallanneet Vaudin läänityksen ja siellä sijaitsevan Grandsonin linnan itselleen, ja nyt herttua Kaarle aikoi vallata linnan takaisin liittolaisensa kreivi Savoien puolesta.

 

Taistelun taustana oli 1400-luvun Euroopan sekava dynastinen ja feodaalinen politiikka. Kaarlen hallitsema Burgundin herttuakunta oli alun perin Ranskan kuningaskunnan alainen apanage–läänitys, josta oli jo 1300-luvun aikana tullut käytännössä itsenäinen valtakunta Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan väliin. Sveitsin valaliiton muodostaneet kantonit kuuluivat yhä muodollisesti keisarikuntaan, mutta nekin olivat jo vuodesta 1291 lähtien pyristelleet irti Saksan monarkkien ja Itävaltaa hallinneiden Habsburgien suvun ylivallasta. Vuonna 1469 Itävallan herttua Sigismund pyrki suitsimaan valaliittolaisten oma-aloitteista laajentumista Sveitsin pohjoispuolelle panttaamalla Elsassin provinssin herttua Kaarlelle siinä toivossa, että tämä asettaisi sotilaalliset rajat valaliittolaisten laajentumispyrkimyksille. Viittä vuotta myöhemmin herttua Sigismund kuitenkin neutralisoi valaliittolaisten uhan Habsburgien läntisille läänityksille solmimalla näiden kanssa Ranskan kuningas Ludvig XI:n välittämän ”ikuisen” rauhansopimuksen (Ewige Richtung). Tällä välin herttua Kaarlen käskynhaltija Elsassissa, ritari Peter von Hagenbach, oli jo ehtinyt suututtaa niin paikalliset asukkaat kuin valaliittolaisetkin asettamalla Strasbourgin, Mühlhausenin ja Baselin kaupungit kauppasaartoon. Elsassissa syttyi käskynhaltijaa vastaan kapina, jonka tukahduttamiseksi herttua Kaarle lähetti provinssiin Jacques de Savoien johtaman armeijan. Kreivi Savoien johtama armeija kuitenkin lyötiin Héricourtin taistelussa, ja käskynhaltija Hagenbach menetti päänsä kapinallisten mestausmiekan alla.

 

Kreivi Savoie ei ollut kohdannut Héricourtissa ainoastaan elsassilaisia kapinallisia vaan myös herttua Sigismundin ja valaliittolaisten apujoukkoja. Jälkimmäiset eivät katsoneet hyvällä naapurinsa Savoien sotilaallista liittoutumista vallan- ja laajentumishimoisen herttua Kaarlen kanssa ja hyökkäsivät kostoksi kreivin läänityksille Vaudiin. Valaliittolaiset hävittivät systemaattisesti Vaudia ja surmasivat sen asukkaita. Terrorisoidut Vaudin asukkaat ryntäsivät kauhuissaan vannomaan uskollisuutta miehittäjille, joilla oli pian vallassaan kaikki Vaudin kaupungit ja linnat, mukaan lukien Grandsonin strategisesti tärkeä linnoitus Neuchâtelin järven rannalla. Alueen lävitse kulki reitti etelästä pohjoiseen, jota Burgundin herttua oli käyttänyt vahvistaakseen armeijaansa Italiasta värvätyillä palkkasotureilla. Commynesin mukaan herttua Kaarle suosi sotilaina omien alamaistensa sijasta ulkomaalaisia palkkasotureita, ”koska hän pystyi palkkaamaan heitä suuret määrät.” Valaliittolaisiin myötämielisesti suhtautuneen ranskalaisen aikalaiskronikoitsija Philippe de Commynesin mukaan valaliittolaiset tarjoutuivat tämän jälkeen luovuttamaan Grandsonin takaisin Savoien kreiville vastineeksi rauhasta Burgundin herttuan kanssa, mutta tämä tarina lienee pelkkää Ranskan kuninkaan hovista masinoitua propagandaa; todellisuudessa valaliittolaiset käyttäytyivät Vaudissa kuin he olisivat tulleet jäädäkseen.

 

Oli miten oli, Burgundin herttua päätti lähteä sotaan valaliittolaisia vastaan valloittaakseen Vaudin takaisin liittolaiselleen Savoielle, mutta vastoin Ranskan kuningas Ludvig XI:n ”viisaita neuvoja”, kuten Commynes asian kronikassaan esitti. Helmikuun lopulla Burgundin 20 000 sotilaan vahvuiset joukot saavuttivat Grandsonin linnan, jota ne ryhtyivät heti piirittämään uudenlaisten aseiden, raskaiden piiritystykkien, avulla. Linnan hätääntyneet sveitsiläiset puolustajat, jota oli noin 7–800, lähettivät avunpyynnön valaliiton kantoneille, sillä linnan puolustuksen murtuminen tykkien moukaroinnin alla vaikutti vain ajan kysymykseltä. Bernin kantonin johdolla valaliittolaiset mobilisoivat pikaisesti armeijan, jonka vahvuus oli noin 21 000 miestä, mutta jolta puuttui kokonaan tykistö. Valaliittolaiset lähettivät vesitse viestinviejiä kertomaan Grandsonin puolustajille, että apu oli tulossa, mutta puolustajat käsittivät väärin järveltä viittilöivien viestinviejien tarkoituksen ja antautuivat burgundilaisille. Herttua Kaarle ei kuitenkaan antanut mitään armoa sveitsiläisille vaan joko hukutti nämä järveen tai hirtti läheisistä puista makaabereina voitonmerkkeinä. Aikakauden sodankäynnin kontekstissa herttuan teko oli hirvittävä sotarikos, sillä ehtoja vastaan antautuneita sotilaita tuli aina armahtaa tai vähintäänkin kohdella sotavankeina, mikä tarkoitti heidän vapauttamistaan lunnaita vastaan.

 

Valaliittolaisten apuarmeija ei tiennyt Grandsonin puolustajien synkästä kohtalosta vaan jatkoi etenemistään kohti linnoitusta. Maaliskuun toinen päivä valaliittolaiset kohtasivat linnan ulkopuolella herttua Kaarlen armeijan, jonka kaikkia kahtakymmentätuhatta sotilaista ei voinut mitenkään sulloa ahtaan linnan muurien suojiin. Taistelu oli siis käytävä avoimella kentällä. Valaiittolaiset olivat 1400-luvun loppupuoliskolla aikakauden sodankäynnin edelläkävijöitä, jotka taistelivat jalan ja keskittivät pääosin peitsimiehistä koostuneet joukkonsa useiden tuhansien miesten vahvuisiin falangeihin. Burgundin herttua, joka taisteli osittain perinteisemmillä keinoilla, luotti peitsimiehiä enemmän raskaaseen ratsuväkeen, jousimiehiin sekä vahvaan tykistöönsä. Kumpaankin armeijaan lukeutui Grandsonissa myös uudenlaisia jalkaväen sotilaita eli hakapyssymiehiä, mutta nämä eivät näytelleet taistelussa vielä mitään ratkaisevaa tai edes järin näkyvää osaa.

 

Herttua Kaarlella oli itsellään myös taktista silmää, sillä hän asetti joukkonsa sellaiseen järjestykseen, jossa niitä suojeli toiselta sivustalta Neuchâtelin järvi ja toiselta tykistö. Tästä kaukonäköisyydestään huolimatta herttua Kaarle jäi taktisessa osaamisessa toiseksi valaliittolaisille. Vaikka sveitsiläiset keskittivät jalkaväkensä suuriin muodostelmiin, he eivät hyökänneet eteenpäin minään yksivoimaisena massana. Sveitsiläisten suuri vahvuus oli heidän muodostelmiensa joustavuus ja hyökkäyksensä nopeus. He eivät edenneet marssiessaan yhtenä jonona vaan porrastivat falanginsa kolmeen alenevaan kolonnaan sillä tavoin, että oikeanpuolimmaisin kolonna eteni ensimmäisenä ja vasemmanpuolisin kolonna piti päätä. Näin vertikaalisesti etenevä armeija saatettiin järjestää nopeasti horisontaaliseen rintamamuotoon, minkä lisäksi porrastettu etenemisjärjestys kätki vähintäänkin armeijan viimeisen kolmanneksen.

 

Juuri näin kävi Grandsonin luona, missä herttua Kaarle lähetti itsevarmana ritarinsa ja (pääosin italialaiset) jousimiehensä pysäyttämään valaliittolaisten etujoukon. Burgundilaiset ritarit piirittivät pian valaliittolaisten etujoukon, mutta herttua Kaarle, joka ilmeisesti halusi säästellä miesvoimiaan, käski sotilaittensa vetäytyä taaksepäin, jotta tykistö voitaisiin tuoda asemiin valaliittolaisten moukaroimiseksi. Tässä vaiheessa läheisestä metsästä ilmaantui burgundilaisten yllätykseksi ensin toinen ja sitten vielä kolmaskin valaliittolaisten sotajoukko. Kun burgundilaisiin tarttui paniikki, herttua Kaarlen määräämä taktinen vetäytyminen muuttui nopeasti yleiseksi paoksi. Commynesin mukaan burgundilaisten romahdus johtui väärin ymmärryksestä, kun herttua Kaarlen pääjoukon muodostaneet jalkaväen sotilaat tulkitsivat ritarien taktisen vetäytymisen paoksi ja liittyivät siihen itsensä pelastamiseksi. Commynes ei kuitenkaan ollut itse paikalla Grandsonissa, minkä lisäksi hänellä oli Ranskan kuninkaan hovimiehenä vahva motiivi halventaa Burgundin herttuaa, joka oli vasta vähän aiemmin ollut sodassa Ludvig XI:n kanssa Lothringenin provinssin hallinnasta.

 

Burgundilaiset selvisivät paniikinomaisesta joukkopaostaan vain noin tuhannen miehen tappioilla, sillä valaliittolaisilla ei ollut falangeihin järjestäytyneinä peitsimiehinä tarvittavaa nopeutta juosta pakenevia vihollisia kiinni ja lahdata näitä takaapäin. Grandsonin linna, herttua Kaarlen leiri sekä hänen hieno tykistönsä jäivät kuitenkin kaikki valaliittolaisten sotasaaliiksi. Commynesin kertomuksen mukaan sveitsiläiset sotilaat eivät ymmärtäneet herttua Kaarlen leiristä löytämiensä aarteiden arvoa, vaan myivät hopealautasia eteenpäin tina-astioina ja lunastivat kokonaisen jalokiven vaivaisen floriinin hinnalla. Valaliittolaisten dramaattinen voitto joka tapauksessa hieman nolotti Ranskan kuningasta, joka ei ollut ymmärtänyt asettua avoimesti heidän puolelleen Burgundia vastaan. Myöhemmin Ludvig XI kiillotti kilpeään valaliittolaisten silmissä maksamalla Bernille ja muille kantoneille kymmenien tuhansien floriinien suuruisia palkkiorahoja. Mitään palkkioita ei ollut kuitenkaan luvassa Geneven kaupungille, joka muista valaliittolaisista poiketen oli taipunut herttua Kaarlen pelottelun edessä ja jättänyt osallistumatta Grandsonin pelastusyritykseen. Muut valaliittolaiset rankaisivat myöhemmin geneveläisiä näiden pelkuruudesta suurella sakolla. Toisaalla taas Philippe de Commynes kuvaili kronikassaan hekumoivasti, kuinka herttua Kaarle yritti Grandsonin tappion jälkeen kalastella Ludvig XI:n suosiota siinä pelossa, että Ranskan kuningas uusisi Lothringenistä käydyn sodan tilanteessa, jossa herttua Kaarlen oma armeija oli sekasorron ja pelon vallassa.

 

Grandsonin taistelun suuri historiallinen merkitys oli siinä, että näyttävä sotilaallinen voitto Burgundin herttuasta hitsasi valaliittolaisia yhteen sotilaallisen laajentumisen hetkellä. Vaikka uskonnolliset ja poliittiset ristiriidat uhkasivat ajoittain repiä valaliiton irti liitoksistaan, ulkoisen uhan paine riitti pitämään sveitsiläiset yhdessä vuoteen 1648 asti, jolloin kolmikymmenvuotisen sodan päättänyt Westfalenin rauha virallisti heidän itsenäisyytensä Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Herttua Kaarle taas ei voinut antaa valaliittolaisille anteeksi näiden aiheuttamaa nöyryyttävää tappiota, vaan kokosi pian uuden armeijan Vaudin takaisin valloittamiseksi ja valaliittolaisten kukistamiseksi. Herttua Kaarle kohtasi valaliittolaiset uudestaan Moratin kentällä kesäkuussa 1476. Seurauksena oli burgundilaisten sotilaallinen katastrofi, kun Lothringenin herttua Réne II:n kanssa liittoutuneet valaliittolaiset rynnäköivät burgundilaisten leiriin ja surmasivat mahdollisesti jopa kolmanneksen herttua Kaarlen 30 000 miehen vahvuisesta armeijasta. Tie oli avoinna kohti herttuan miehittämän Lothringenin pääkaupunkia Nancya. Herttua Kaarle Rohkea kaatui taistelussa puolustaessaan Nancya valaliittolaisten ja lothringeniläisten hyökkäykseltä tammikuussa 1477. Koska herttua Kaarle kuoli ilman miespuolista perillistä, Burgundin herttuakunta siirtyi hänen tyttärelleen Marialle. Elokuussa 1477 Maria otti aviomiehekseen Itävallan arkkiherttua Maximilianin, Habsburgien suursuvun päämiehen. Läänittömäksi jäänyt Jacques de Savoie löysi uuden turvapaikan arkkiherttua Maximilianin hovista, missä hänet ylennettiin Kultaisen taljan ritarikuntaan ennen kuolemaansa vuonna 1486. Tuossa vaiheessa arkkiherttua Maximilian hallitsi jo Burgundia yksin, sillä Maria oli saanut surmansa metsästysonnettomuudessa neljä vuotta aiemmin.

 

Marian ja Maximilianin avioliiton seurauksena Burgundi siirtyi osaksi Habsburgien keisarisuvun perintömaita, mikä puolestaan synnytti rakenteellisen ristiriidan Ranskan kuninkaiden kanssa, joiden myöntämä läänitys Burgundi oli alun perin ollut. Grandsonin taistelu toimi siten lähtölaukauksena Ranskan kuninkaiden ja Habsburgien toistuville sodille, jotka saivat lopullisen päätöksensä vasta Espanjan perimyssodan päättäneessä Utrechtin rauhassa vuonna 1713.