Puolalainen Andrzej
Sapkowski on modernin fantasiakirjallisuuden hittikirjailija, joka tunnetaan
parhaiten suomeksikin käännetystä Noituri-kirjasarjastaan (josta on myös tehty
Netflixille televisiosarja The Witcher). Muutama vuosi sitten suomeksi alkoi
ilmestyä WSOY:n kustantamana myös toinen Sapkowskin kirjasarja, joka kantaa
Puolassa Hussilaistrilogian nimeä. Trilogia ilmestyy suomeksi kuutena erillisenä
kirjana, joista on aiemmin ilmestynyt Narrenturm osat 1 ja 2 sekä Herran soturit
1 ja 2. Nyt on käsillä trilogian viimeisen osan aloitus, Lux perpetua 1.
Kuten trilogian nimi jo
paljastaa Sapkowskin kirjasarja sijoittuu hussilaissotien aikakauteen 1420- ja 1430-lukujen
Sleesiassa (joka on nykyään osa Puolaa). Tässä kohtaa lienee heti syytä tehdä
selväksi, että Hussilaistrilogia ei ole genrenä historiallista proosaa vaan
puhdasta fantasiakirjallisuutta, kuten Sapkowskin aiempi Noituri-sarja. Niinpä
kirjasarjan päähenkilö Reynevan von Bielau on maagi ja alkemisti, ja öisen
Breslaun (Sleesian historiallisen pääkaupungin) turvattomilla kaduilla
hiippailee pitkäkuonoisia dsantyreita, karvaisia urkineita, murtovarkautta
harjoittavia maahisia, limaisia esfilinejä, vaanivia garouita, varjomaisia
lamioita, ähiseviä kluddereita, rapistelevia lentolouhia ja ihmislihaan
mieltyneitä kalkabroja. Fantasia- ja kauhukirjallisuuden rajapinnalla
leikittelevä Hussilaistrilogia sisältää enemmän tai vähemmän suoria viittauksia
vaikkapa Jack Vancen fantasianovelleihin, Dungeons & Dragonsin
roolipelimytologiaan ja H. P. Lovecraftin kauhukirjallisuuteen. Jos
Hussilaistrilogiaa tarkastelee vain historiallisena romaanina, on siinä yhtäläisyyksiä
Mika Waltarin tuotannon kanssa, mikä varmaankin on vain silkkaa sattumaa (onko
Waltaria koskaan käännetty puolaksi?)
Hussilaistrilogian juonta
on mahdoton selittää, vaikka kuinka yrittäisi. Riittää todeta, että juonen
käyttövoimana on toistuva kaava, jossa päähenkilö Reynevan joutuu oman huonon
päätöksentekonsa seurauksena pulaan, josta hänet pelastavat ystävät, viholliset
tai erilaiset deus ex machina -ratkaisut. Trilogian viimeisessä osassa tämä
kaava alkaa suoraan sanoen hieman kyllästyttämään, minkä lisäksi lukijaa
turhauttaa myös protagonistin vaatimaton kehitys hahmona. Mutta Sapkowski ei
olekaan kiinnostunut Aristoteleen draamaopeista vaan sitoo kirjansa tiukasti
osaksi esimodernin aikakauden pikareskiromaanien traditiota. Kirjan lukenut
kaveri ehdotti Hussilaistrilogian ymmärtämistä James Joycen Ulysseksen
fantasiavastineena. Itse olen havaitsevinani narratiivisia yhtymäkohtia Hans Jakob
von Grimmelshausenin Simplicius Simplicissimus -romaaniin, jonka historiallinen
tausta tosin oli 30-vuotinen sota 1600-luvulla eikä hussilaisten 1400-luvun
alun vallankumous.
Andrzej Sapkowski
vyöryttää lukijan päälle valtaisan määrän paikkoja ja henkilöitä, joista
monilla on todelliset vastineet 1400-luvun Sleesian, Puolan ja Böömin
historiassa. Kaiken kirjan sivuilta vellovan tiedon ja viittausten jäsentäminen
vaatisi akateemista perehtyneisyyttä hussilaissotien aikakauden historiaan, mikä
perehtyneisyys ainakin tältä lukijalta puuttuu. Toisaalta myös proosan eläväisyys
ja Sapkowskin rakentaman universumin rikkaus ovat juuri ne tehokeinot, jotka pitävät
lukijan otteessaan yhdestä trilogian osasta toiseen ja nyt vielä kolmanteen.
Hussilaistrilogian on
suomentanut Tapani Kärkkäinen. Hän on tehnyt valtaisan urakan niin
määrällisesti kuin laadullisesti, ja Sapkowskin teksti herää Kärkkäisen
otteessa väkevään henkeen ja tuliseen voimaan. Tapani Kärkkäisen verraton
kulttuuriteko muistuttaa tarpeesta palkita ja kiittää kääntäjiä, noita kotimaisen
kirjakustantamisen unohdettuja sankareita. Mikäli Finlandia-palkintoon
sisältyisi käännöskategoria, Tapani Kärkkäinen kuuluisi ansaitusti sellaisen voittajaksi.
Andrzej Sapkowski, Tapani
Kärkkäinen, suom., Lux perpetua 1. Helsinki: WSOY, 2022. 361 s.
