Vietnamin sodan esihistoriaa

 

Virallisen vietnamilaisen kronologian mukainen ns. toinen Indokiinan sota (1955–1975), jossa vastapuolina olivat kommunistinen Pohjois-Vietnam, nimellisesti tasavaltalainen Etelä-Vietnam, Yhdysvallat ja Etelä-Vietnamin sisäinen kansallinen vapautusrintama eli Viet Cong, on suurelle yleisölle tuttu lukuisten elokuvien, televisiosarjojen, dokumenttien ja vaihtelevatasoisten tieto- ja romaanikirjojen ansiosta. Se, mistä kuitenkin tiedetään yleisesti paljon vähemmän, on ensimmäinen Indokiinan sota, jota käytiin vuodesta 1945 alkaen, ellei jopa aikaisemmin. Tämän ajanjakson historiakirjoista vakiintunein klassikko on yhäkin Bernard Fallin Street Without Joy: Indochina at War 1946–1954 (Harrisburg, 1961), jonka kirjoittaja oli kuvaamansa sodan tapahtumien todistaja ja jopa niihin osallistuja. Fallin tutkimuksellisen panoksen tragiikkaa alleviivaa se, että kirjoittaja sai itse surmansa kulkiessaan amerikkalaisen merijalkaväen mukana Huen kaupunkitaisteluissa vuonna 1967. Kolmetoista vuotta sitten Fallin kiistaton perusteos sai kuitenkin haastajan Fredrik Logevallin painavasta järkäleestä Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam (New York, 2012), joka alaotsikostaan huolimatta ei suinkaan keskity Yhdysvaltoihin vaan kuvaa ensimmäistä Indokiinan sotaa eniten sen pääprotagonistien eli kommunistisen Viet Minhin ja Ranskan neljännen tasavallan perspektiivistä. Yhdysvalloilla on toki tässäkin kerronnassa koko ajan merkittävä sivurooli.

 

Indokiinan sodasta kertovat historiat alkavat usein jostain anekdootista, ja se anekdootti on usein sama: Nguyen Sinh Cung alias Nguyen Tat Thanh alias Nguyen Ai Quoc alias Ho Tši Minh seisomassa Quai d’Orsayn ulkopuolella Pariisissa kesäkuussa 1919 odottamassa mahdollisuutta kohdata Yhdysvaltain silloinen presidentti Woodrow Wilson voidakseen esittää tälle vetoomuksen Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Logevall ohittaa kuitenkin tämän aloitusanekdootin ja tarjoaa toisen historian hahmon ja toisen ajankohdan: kongressiedustaja John F. Kennedyn vierailemassa Saigonissa lokakuussa 1951 ja haastattelemassa epävirallisesti paikallisia viranomaisia ja asiantuntijoita epävakaan sotilaallisen tilanteen kehittymisestä. Ja Kennedyn saamat tiedot olivat tuolloin vähintäänkin huolta herättäviä. Viet Minh oli kaapannut koko kansallisen itsenäisyysliikkeen itselleen, mistä seurasi lähes loputon virta rekryyttejä sen riveihin. Viet Minhin sotilaallista kyvykkyyttä lisäsi pohjoisten vuoristosolien hallinta, joiden kautta liikkeelle kulki materiaalista apua Maon kommunistisesta Kiinasta. Entä missä valossa vietnamilaiset näkivät Yhdysvallat, Kennedy uskaltautui kysymään uutistoimisto AP:n paikalliselta toimituspäälliköltä. Huonossa, kuului vastaus. Vielä maailmansodan jälkimainingeissa Amerikkaa oli arvostettu sen antikolonialististen periaatteiden vuoksi, mutta sittemmin Yhdysvaltain runsas tuki ranskalaisille siirtomaaherroille oli saanut vietnamilaiset suorastaan vihaamaan amerikkalaisia.

 

Logevall avaa kirjassaan selkeästi Vietnamin historiallisia rakenteita, joita ilman Indokiinan sodan kehityskulkua ei voi ymmärtää. Ranskan Indokiina oli suuri kokonaisuus, josta Vietnam oli vain yksi osa Kambodžan ja Laosin ohella. Kaikki kolme olivat muodollisesti omia kuningaskuntiaan, mutta niitä johti todellisuudessa ranskalainen kenraalikuvernööri Hanoista käsin. Se maa, joka nyt tunnetaan Vietnamina, oli sekin hajaantunut kolmeen eri osaan: tulevaa Pohjois-Vietnamia vastasi alueellisesti Tonkin, ja sen eteläpuolelta alkava pitkä ylänkömaa oli Annam. Aivan etelässä sijaitsi Cochinin Kiina, missä sijaitsivat Mekongin hedelmällinen suistoalue sekä alueen suurin kaupunki, Saigon.

 

Vaikka Vietnamissa oli ollut alkeellinen itsenäisyysliike jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin (ja jonka edustajana Ho Tši Minh värjötteli Quai d’Orsayn ulkopuolella), maan irtautuminen Ranskasta lähti liikkeelle vasta toisen maailmansodan aikana. Kun kolmas tasavalta romahti saksalaisten Blitzkriegin seurauksena kesällä 1940, Ranskan Indokiina jäi yksin kauas emämaastaan. Japanin lisääntynyt sotilaallinen toimeliaisuus oli noteerattu Hanoissa ja Saigonissa jo tuolloin, ja ns. colonit, Indokiinan ranskalaiset siirtomaa-asukkaat, joutuivat pohtimaan lojaliteettiensa asemoimista länsiliittoutuneiden ja Vichyn regiimin välillä. Hanoista kyseltiin sotilaallista apua sekä Britannialta että Yhdysvalloilta, mutta kummaltakin taholta oli vastaus sama: joudutte sotilaallisessa kriisissä pärjäämään omin avuin. Niinpä, kun japanilaiset ilmoittivat lähinnä tiedotusasiana miehittävänsä Indokiinan syksyllä 1940, Hanoin oli hyväksyttävä fait accompli ja uskoteltava itselleen, että japanilaiset saapuivat Indokiinaan Vichyn Ranskan liittolaisina eivätkä miehittäjinä. Sodan aikana presidentti Franklin Roosevelt jaksoi paheksua ranskalaisia siitä, että nämä eivät olleet puolustautuneet japanilaisia vastaan, vaikka hänen oma hallituksensa oli epävirallisesti neuvonut coloneja olemaan taistelematta. Indokiinan sotien kulkua myöhemmin määrittäneet itsepetos ja kaksinaismoralismi olivat siis astuneet kuvaan jo sangen varhaisessa vaiheessa.

 

Sodan aikana vietnamilaisten vapautusliike, joka kantoi vuodesta 1941 lähtien nimeä Viet Minh ja joka oli johtajansa Ho Tši Minhin vaikutuksesta omaksunut marxisti-leninistisen ideologian, kiihdytti taisteluaan niin coloneja kuin japanilaisia miehittäjiäkin vastaan. Viet Minhin vastarintatoiminta ei jäänyt huomaamatta Yhdysvaltain silloiselta sotilastiedustelupalvelu OSS:ltä, ja maaliskuussa 1944 OSS järjesti Kuomintangin hallitsemassa Etelä-Kiinassa tapaamisen Hon kanssa. Mitä Ho halusi Yhdysvalloilta vastineeksi maanalaisesta sodasta japanilaisia vastaan, OSS:n asemajohtaja kysyi Holta. Vain Viet Minhin virallisen tunnustamisen yhteistyökumppanina, kuului vastaus. Entä mitä huhuista, että Viet Minh oli kommunistinen järjestö? Ranskalaiset leimaavat kaikki itsenäisyyttä tavoittelevat vietnamilaiset kommunisteiksi, Ho vastasi väistelevästi. Kun asemajohtaja ehdotti sotilaallisen yhteistyön harjoittamista, Ho ei epäröinyt vastata myöntävästi.

 

Keväällä 1945 Indokiinan asioista eivät kuitenkaan päättäneet Viet Minh, Yhdysvallat tai edes colonit, vaan maan japanilaiset miehittäjät. Vain viikko ennen Hon ja OSS:n tapaamista Kiinassa, japanilaiset miehittäjät toteuttivat Indokiinassa ns. maaliskuun vallankaappauksen. Tämä oli japanilaisten lamauttava strateginen isku colonien hallitsemia kaupunkeja ja sotilastukikohtia vastaan. Useimmiten järkyttyneet colonit antautuivat ilman vastarintaa tai pakenivat japanilaisia viidakoihin, mutta myös vastarintaa esiintyi. Hanoin vanhassa linnakkeessa eli sitadelissa muutama sata ranskalaista ja vietnamilaista sotilasta taisteli päivän ajan raivokkaasti japanilaisia vastaan; ne ranskalaiset ja vietnamilaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, surmattiin lopulta pistimen iskuilla tai mestattiin miekalla. Japanilaisten toteuttama coup d’état oli näyttävä osoitus ranskalaisen siirtomaavallan heikkoudesta, eikä nöyryytys jäänyt vietnamilaisilta huomaamatta, vaikkakin sitä varjosti toinen paljon suurempi katastrofi. Tuo suuronnettomuus oli vuoden 1945 nälänhätä, joka oli seurausta joukosta luonnon ja ihmisen vaikutuksia. Ranskalaisten ajattelemattomat maareformit 1930-luvulla olivat pienentäneet viljeltävien riisipeltojen kokoa, vaikka väestö kasvoi ripeää vauhtia. Sodan aikana sekä colonit että japanilaiset takavarikoivat suuria riisimääriä, minkä päälle iski kevään 1944 poikkeuksellisen huono sato. Riisin kuljetusta Vietnamin sisällä vaikeuttivat liittoutuneet, jotka pommittivat sodan viimeisinä kuukausina raivoisasti kaikkia kulkureittejä Vietnamin sisällä ja sen lähivesillä. Japanilaisten vallankaappaus lamautti siten Ranskan siirtomaahallinnon rippeet juuri hetkellä, jolloin riisipula monista eri syistä eskaloitui Tonkinissa ja Annamissa vakavaksi nälänhädäksi. Tammi-toukokuun ajanjaksolla 1945 jopa kaksi miljoonaa vietnamilaista saattoi menehtyä sen seurauksena.

 

Japanin antautuessa elokuussa 1945 Vietnamissa vallitsi siis tilanne, jossa vanhat siirtomaaherrat olivat menettäneet kaiken arvovaltansa ja yhteiskunta oli vielä järkyttynyt nälänhädän shokista. Valtatyhjiön täytti Tonkinissa tuolloin ainoa uskottava vaihtoehto Japanin miehitysvallalle eli Ho Tši Minhin johtama Viet Minh. Vietnamin historiaa vain vähän tuntevalle lukijalle tämä on eräs Logevallin kirjan keskeisistä historiallisista muistutuksista: sodan päätyttyä pohjoinen Vietnam oli jo Viet Minhin hallinnassa, ja koko ensimmäinen Indokiinan sota oli vain Ranskan yritystä kääntää kello takaisiin vuotta 1940 edeltäneeseen aikaan. Cochinissa tilanne oli toisenlainen ja jopa absurdi. Siellä valtatyhjiön täyttivät ripeästi britit tai paremminkin Britannian siirtomaa-armeijan intialaiset ja gurkhasotilaat, jotka ryhtyivät heti palauttamaan colonien valtaa ja ajautuivat siten väistämättä aseelliseen konfliktiin etelän Viet Minhin kanssa. Eräs historian eriskummallisuus on se, että britit eivät päästäneet japanilaisia miehittäjiä palaamaan kotimaahansa vaan pakottivat heidät käymään vastakumouksellista sotaa vietnamilaisia sissejä vastaan. Jopa kolmetuhatta japanilaista saattoi tuolloin loikata Viet Minhin puolelle ja kääntää aseensa brittejä ja omia maanmiehiään vastaan – valtaosa heistä kuitenkin pysyi lojaaleina keisaria ja sitä kautta brittejä kohtaan.

 

Tonkinissa liittoutuneet ilmaantuivat paikalle kenraali Lu Hanin ja hänen yksityisarmeijansa muodossa; Lu Han oli niitä puoli-itsenäisiä kiinalaisia sotalordeja, joiden assosiaatio Kiinan tasavaltaa tuolloin hallinneeseen Kuomintangiin oli enemmän muodollista kuin operatiivista. Lu Han miehitti Hanoin ja Haiphongin, mutta ei tehnyt mitään Viet Minhin suitsimiseksi; kenraali vaikuttaa olleen vakaumuksellinen antikolonialisti, joka suhtautui nyrpeästi coloneihin ja eurooppalaisiin ylipäätään. Kenraali Charles de Gaullen johtama uusi ranskalaisregiimi ei kuitenkaan aikonut jättää Tonkinia Viet Minhin tai Kuomintangin käsiin, vaan teki näyttävän ja traumaattisen paluun Indokiinaan alkuvuonna 1946. Maaliskuussa ranskalaiset toteuttivat operaatio Bentrén, jossa Saigonista seilannut laivasto-osasto kuljetti Haiphongiin kahden divisioonan verran motorisoitua jalkaväkeä. Kuomintangin rannikkopatterit avasivat tulen invaasiolaivastoa vastaan, mutta kiivaan tulitaistelun jälkeen ranskalaisten laivatykit onnistuivat hiljentämään ne. Tonkinin vietnamilaiset eli Viet Minh ja sen rinnalla nationalistipuolueet VNQDD ja Dai Viet olivat valmiita vaihtamaan Lu Hanin miehitysjoukot ranskalaisiin viiden vuoden ajaksi vastineeksi siitä, että Pariisi tunnustaisi Vietnamin tasavallan olemassaolon omana vapaavaltionaan. Tähän kompromissiin suostuivat niin ranskalaiset kuin myös Ho, joka avasi logiikkaansa skatologisella vertauskuvalla: ”Haistelen mieluummin ranskalaista paskaa viiden vuoden ajan kuin syön kiinalaista paskaa koko loppuelämäni.”

 

Vuodesta 1946 eteenpäin Fredrik Logevallin Embers of War kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin Bernard Fallin Street Without Joy. Kun ranskalaiset käytännössä syövät lupauksensa vietnamilaisesta vapaavaltiosta tunnustamalla Cochinin Kiinan omaksi erilliseksi tasavallakseen, poliittinen kriisi alkaa muuttumaan sotilaalliseksi konfliktiksi. Tämä tarkoitti terroria molemmin puolin: Haiphongin pommitus ja Hanoin valtaaminen rajuilla katutaisteluilla marras-joulukuussa 1946 olivat ranskalaisten sotarikoksia, kilpailevien nationalistipuolueiden eliminointi salamurhilla ja teloituksilla synkkiä lukuja Viet Minhin ja kommunismin mustassa kirjassa. Vuodesta 1947 käyty täysimittainen sota on kuvattu muuallakin, mutta Logevallin kirjasta on nostettavissa eräänä huomiona teleologian tunnistaminen ja välttäminen. Haiphongin satamasta ei kulkenut Dien Bien Phun viidakkolaaksoon mitään suoraa historian polkua, jota ranskalaiset olisivat lamaantuneina ja toivottomina kulkeneet. Ranskalla oli koko sodan ajan enemmän sotilaita Tonkinissa kuin Viet Minhillä, minkä lisäksi raskaat aseet, erityisesti ilmavoimat, antoivat ranskalaisille selkeän etulyöntiaseman konventionaalisissa taisteluissa. Viet Minh onnistui silti saavuttamaan merkittäviä voittoja, kuten Cao Bangin tuhoamistaistelussa lokakuussa 1950, jolloin ranskalaiset menettivät jopa 6 000 sotilasta näiden jäätyä mottiin viidakkotielle, mutta usein ranskalaisten lentävät osastot (groupes mobiles) myös kykenivät reagoimaan tehokkaasti Viet Minhin liikkeisiin. Ranskalaiset ennättivät myös soveltamaan tuloksekkaasti base aéro-terrestren konseptia, jossa ilmahuollettu sillanpääasema houkutteli luokseen Viet Minhin vakinaisia joukko-osastoja, jotka sitten tuhottiin ranskalaisten ylivoimaisen tulivoiman eli kenttätykistön ja ilma-aseen avulla. Tai ennättivät siis ennen Dien Bien Phuta.

 

Logevallin kirja kuvaa Dien Bien Phun legendaarista taistelua vuonna 1954 sangen perusteellisesti, vaikkakin sotahistorian harrastajan kannattaa etsiä taistelulle kokonaan omistautunutta tutkimusta jostain muualta, eräänä lukusuosituksena aiheesta vaikkapa Martin Windrow’n The Last Valley: Dien Bien Phu and the French Defeat in Vietnam (Lontoo, 2005). Dien Bien Phun taistelu on kuitenkin keskeinen taustakonteksti Logevallin kirjan isolle pihville, Geneven rauhanneuvotteluille. Geneven prosessin kuvaaminen vie suuren tilan Logevallin kirjassa, mutta sekin tarjoaa tärkeitä ja ehkä yllättäviäkin huomioita. Yksi on se, että presidentti Dwight Eisenhowerin Yhdysvallat harkitsi vakavasti suoraa sotilaallista interventiota Ranskan auttamiseksi jo vuonna 1953. Eisenhower ei kuitenkaan halunnut päätyä tilanteeseen, jossa Yhdysvallat tukisi Indokiinan viidakkosodissa horjuvaa paikallishallitusta kommunistista pohjoista vastaan vailla kansainvälistä tukea tai sotilaallista koalitiota. Ja tärkein koalitiokumppani Eisenhowerin Yhdysvalloille oli vuonna 1954 Iso-Britannia ja sen tuolloinen pääministeri Winston Churchill. Vetoaminen maailmansodan sotilaalliseen liittolaisuuteen ei kuitenkaan lämmittänyt Churchillia ja hänen ulkoministeriään Anthony Edeniä, jotka kieltäytyivät kategorisesti osallistumasta minkäänlaiseen potentiaaliseen kolmanteen maailmansotaan Kaakkois-Aasiassa; Britannia kärsi tuolloin yhä postkolonialistista krapulaa Intian menettämisestä vain seitsemää vuotta aiemmin, minkä lisäksi Lontoon päättäjiä painoi huoli Hong Kongin tulevaisuudesta, joka oli enää yksinäinen sillanpääasema kommunistisen Kiinan rannikolla. Myös äskettäin käyty, lopulta sangen tulokseton Korean sota oli aiheuttanut sotaväsymystä niin Britanniassa kuin Amerikassakin. Geneven neuvotteluiden toinen kiinnostava piirre on se, kuinka keskeinen ja lopulta ratkaiseva rooli Maon Kiinalla oli niissä, ja kuinka toisaalta Neuvostoliitto ei vielä 1950-luvulla näyttäytynyt yhtään minkäänlaisena toimijana Kaakkois-Aasiassa. Moskovan fokus olikin tuolloin Euroopassa: neuvostojohdolle tärkeintä oli Ranskan pitäminen ulkopuolella muodostumaisillaan olleesta Euroopan puolustusyhteisöstä (European Defence Community eli EDC). Neuvostoliiton ja Ranskan välinen avoin konflikti Indokiinassa ei olisi lainkaan edistänyt tuota tavoitetta, Moskovassa laskelmoitiin.

 

Kirjan viimeinen osa kuvaa vuosia 1954–1958, jonka ajanjakson keskeiseksi aiheeksi nousee Etelä-Vietnamin tasavallan muodostuminen Ranskan siirtomaavallasta erilliseksi, omaksi valtiokseen. Yhdysvalloissa oli jo pitkään haikailtu ”kolmannen puolueen” perään, joka olisi aito vietnamilainen vaihtoehto Hon kommunistiselle Pohjois-Vietnamille; tätä aihepiiriä kuvaa tunnetusti Graham Greenen romaani The Quiet American (1955, suom. Hiljainen amerikkalainen 1956). Täksi kolmanneksi vaihtoehdoksi ilmaantui vuonna 1954 Ngo Dinh Diem, antikommunistinen ja kiihkokatolinen obskurantisti, joka oli viettänyt suuren osan elämästään Euroopan luostareissa ja Amerikan katolisissa yliopistoissa. Yhdysvalloissa Diem nähtiin ainoana varteenotettavana vaihtoehtoehtona Vietnamin muodolliselle hallitsijalle, keisari Bao Daille, joka hallitsi maataan enemmän Rivieran kasinoilta kuin Vietnamin historiallisesta pääkaupungista Huesta käsin.

 

Viimeinen virstapylväs Logevallin kirjassa onkin vuosi 1955 ja ns. Saigonin taistelu, jossa Ranskan ja Bao Dain tukemat Hoa Haon ja Cao Dain puolisotilaalliset uskonnolliset liikkeet sekä Binh Xuyenin rikollissyndikaatti yrittivät suistaa tuolloisen pääministeri Diemin vallasta. Veriset katutaistelut Vietnamin kansallisarmeijan (VNA) sotilailla ja erityisesti laskuvarjojääkärien eliittidivisioonalla voittanut Diem toteutti sen jälkeen uudistuksen, jossa monarkia korvattiin hänen omalla presidenttiydellään – sekä käytännössä yksipuoluejärjestelmällä, jossa kaikki todellinen valta oli salaisella katolisella Can Lao puolueella, jonka ”personalistinen” ideologia yritti tarjota synteesiä sosialismin ja markkinatalouden välillä. Ranska oli tässä vaiheessa jo kadonnut maisemasta; lahkojen ja Binh Xuyenin gangsterien epäonnistuttua vallankaappauksessaan ranskalaiset heittivät pyyhkeen kehään ja hylkäsivät siirtomaan, jonka puolustaminen vaikutti toivottomalta tilanteessa, jossa kolonialistisen imperiumin tulevaisuutta uhkasi eniten Algerian itsenäisyysliike.

 

Pohjoisessa oltiin tuossa vaiheessa jo toteuttamassa sosialistista reformia, jossa tuhannet maanomistajiksi leimatut talonpojat menettivät henkensä pitkälti improvisoiduissa kansantuomioistuimissa. Ho Tši Minh tiettävästi tuomitsi väkivallanteot, mikä toisaalta myös kertoo hänen oman valta-asemansa tietynlaisesta epävarmuudesta. Diemin yksinvallan sementoiminen etelässä osuikin samaan ajanjaksoon sen kanssa, kun Ho alkoi pohjoisessa astumaan syrjään operatiivisesta vallankäytöstä ja omaksumaan enemmän vanhemman valtiomiehen ja kansakunnan isähahmon roolin. Kun pohjoisen militantit kommunistit alkoivat elvyttää etelän kansanrintamaa sen ajauduttua suoranaiseen selviytymiskamppailuun Diemin systemaattisen ja väkivaltaisen sorron seurauksena, Indokiinan sodan seuraava vaihe henkilöityi Hota enemmän Dien Bien Phun voittajaan ja vallankumouksellisen sissisodan teoreetikkoon Nguyen Giapiin. Pohjoisen kommunistien siirtäessä sotilaita ja aseita etelään ns. Ho Tši Minhin polkua pitkin, myös amerikkalaiset kiihdyttivät sotilaallisia toimiaan Etelä-Vietnamin tukemiseksi. Raja sotilasneuvonantajien ja aktiivisten taistelijoiden välillä saostui jo Eisenhowerin aikakaudella, ja hänen seuraajansa Valkoisessa talossa perivät eskalaatiokierteen, jonka katkaiseminen vaikutti työläämmältä kuin sen mukana ajautuminen.

 

Ensimmäisen Indokiinan sodan kipinät sytyttivät tuleen toisen, kuten Fredrik Logevallin perehtynyt ja perusteellinen kirja opettaa lukijoilleen.

 

 

 

Fredrik Logevall. (2012). Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam. New York: Random House, 839 s.