maanantai 25. marraskuuta 2024

Marc Bloch

 

Lauantaina 23.11 Ranskan presidentti Emmanuel Macron introdusoi Panthéoniin Marc Blochin, perusteena ”hänen työnsä, hänen opetuksensa ja hänen rohkeutensa.” Panthéon on alun perin vuonna 1789 kirkoksi rakennettu monumentaalinen mausoleumi, jonne on haudattu Ranskan tasavallan tärkeimmät suurmiehet ja -naiset, mukaan lukien Voltaire, Victor Hugo ja Marie Curie. Panthéoniin hautaaminen, joko fyysisesti tai symbolisesti, on suurin postuumi kunnia, mitä Ranskassa voi saada. Mutta kuka sitten oli Marc Bloch, jolle tämä kunnia osoitettiin?

 

Marc Bloch syntyi Lyonissa vuonna 1886 perheeseen, joka oli samalla sekä juutalainen että optant, mikä jälkimmäinen termi tarkoitti niitä Elsassin asukkaita, jotka säilyttivät ranskalaisen identiteetin vielä sen jälkeen, kun alue liitettiin vuonna 1870 muotoutumaisillaan olleeseen Saksan keisarikuntaan ranskalaispreussilaisen sodan (1870–1871) seurauksena. Ranskalaisuus oli toisin sanoen juutalaisuuden rinnalla Blochin perheen tärkeä, ellei jopa pyhä identiteetti. Marc Blochin elämää informoikin myöhemmin vankkumaton patriotismi ja lojaliteetti kolmannen tasavallan (1870–1940) muodon ottanutta Ranskan kansallisvaltiota kohtaan.  

 

Marc Blochin isä Gustave oli muinaishistorian professori Sorbonnen yliopistossa ja opetti nuorelle Marcille historiaa jo pienestä pitäen. Nuori Marc kävi koulua lyseotason oppilaitoksissa ja sitten maineikkaassa École normale supérieuren (ENS) korkeakoulussa. Siellä Marc opiskeli historiaa Christian Pfisterin, Vidal de Blanchen ja Charles Seignobosin johdolla, jotka edustivat Ranskassa uudenlaista historiallista ajattelua. Heille historia oli suurten teemojen kauaskantoista tarinaa, jota keskeyttivät silloin tällöin dramaattiset murroskohdat, irtiotot ja vallankumoukset. Blanchen metodologinen erikoisuus oli historiallinen maantieto, joka oli tuolloin uusi tieteenala ja omintakeinen ranskalaiselle historiantutkimukselle. Seignobos puolestaan oli erityisen tunnettu lähdekriittisen tutkimusmetodin edistäjänä, ja hän aloitti kirjoittamansa historian metodioppaan tunnuslauseella: ”Historiaa tehdään dokumenteilla.” Nämä opit upposivat vahvasti Marc Blochin tajuntaan hänen opiskellessaan ENS:llä vuosina 1903–1908. Varhaisia opiskeluja katkaisi vuoden kestänyt asepalvelus 46. jalkaväkirykmentissä vuosina 1905–1906.

 

Valmistuttuaan ENS:stä vuonna 1908 Bloch matkusti Saksaan, missä hän opiskeli väestötiedettä Leipzigissä ja kirkkohistoriaa Berliinissä. Kun Bloch sai tutkija-apurahan Fondation Dosne-Thiersin tutkimusinstituuttiin vuonna 1910, hänellä oli voimavaranaan aivan ainutlaatuisen monipuolinen metodologinen ja tutkimustaidollinen työkalupakki, joka mahdollisti hänen seuraavan haasteensa, väitöskirjan keskiajan Ranskan agraariyhteiskunnasta. Bloch tutki historiallista maantiedettä hyväkseen käyttäen systemaattisesti sitä, missä Pariisia ympäröivän Île-de-Francen provinssin osissa harjoitettiin kapetingikuninkaiden aikakaudella maaorjuutta ja missä ei. Tutkimus johdatti Blochin myös päättelemään, että maaorjuus oli omanlaisensa kulttuuri, joka perustui pitkälti perinteisiin ja käytäntöihin.

 

Tutkimus synnytti Blochin väitöskirjan Rois et Serfs, un Chapitre d’Histoire Capétienne, jonka valmistuminen sattui samaan ajankohtaan maailmansodan syttymisen kanssa. Elokuussa 1914 Bloch liittyi jalkaväen reservirykmenttiin, jossa hän palveli aluksi kersanttina ja sittemmin joukkueenjohtajana. Bloch otti vuonna 1914 osaa Meusen ja Marnen taisteluihin, missä jälkimmäisessä hän haavoittui ja jäi toipilaaksi lähes puolen vuoden ajaksi. Vuonna 1915 Bloch palasi jälleen palvelukseen, ja ehti ottaa sodan aikana osaa Sommen, Argonnen ja ns. Ludendorff-hyökkäyksen taisteluihin. Bloch palkittiin sotakunnostautumisestaan Légion d’Honneur ja Croix de Guerre -kunniamitaleilla. Sodan päättyessä Bloch oli ylennetty kapteeniksi.

 

Sodan jälkeen Bloch nimitettiin tutkijaksi Strasbourgin yliopistoon, joka oli nyt siis palautunut vihdoin Ranskalle vuoden 1871 tappion jälkeen. Strasbourgissa Bloch käänsi selkänsä perinteiselle politiikan ja diplomatian ”faktahistorialle” ja alkoi tutkia Émile Durkheimin hengessä historian ja sosiologian yhteisiä rajapintoja. Bloch löysi tälle historianfilosofiselle siirtymälleen ymmärtäjän ja asetoverin Lucien Febvrestä, joka oli omassa väitöstutkimuksessaan läpivalaissut 1500-luvun maalaisyhteisöjä politiikan ja ympäristön konteksteissa. Febvre oli käyttänyt omasta metodistaan nimitystä histoire de tout court eli täydellinen tai kokonaisvaltainen historia. Bloch tunnisti Febvren lähestymistavan omakseen, ja pian Bloch ja Febvre ryhtyivät tekemään yhteistyötä uudenlaisen historiantutkimuksen parissa, jonka kysymyksenasettelut liittyivät menneisyyden rakenteisiin ja mentaliteetteihin yksittäisten tapahtumien sijasta. Bloch puolusti onnistuneesti sodan keskeyttämää väitöskirjaansa vuonna 1920, mitä seurasi vuonna 1924 myös Blochin ensimmäinen monografi, Les Rois thaumaturges, jossa Bloch tutki keskiajan kuninkaiden myyttisiä parannusvoimia.

 

Koska Bloch ja Febvre eivät helposti löytäneet luontevia julkaisukanavia uudelle rakenteiden historialleen, he päättivät perustaa oman historiallisen aikakauskirjansa. Vuonna 1928 ilmestyneen Annalesin ensimmäinen numero julisti tekijöittensä eetoksen ja tavoitteen yhdistää aikaperiodien mielivaltaisesti jakama historia suuremmaksi kokonaisuudeksi yhteiskuntatieteiden ja ympäristön tutkimuksen kanssa. Tämän tavoitteen realisoimiseksi Annales edellytti kirjoittajiltaan sosiologian menetelmien lainaamista ja perinteisen narratiivisen historiankirjoituksen hylkäämistä. Näillä reunaehdoilla Annales pitkälti sulki poliittiset ja sotahistorioitsijat kirjoituskuntansa ulkopuolelle, vaikkakin lähes kaikki muut aikakausjulkaisut edelleen palvelivat heitä aivan voittopuolisesti. Sen enempää Bloch kun Febvrekään eivät kainostelleet sitä, että lähestymistapansa vuoksi Annales oli poliittisesti kallellaan vasemmalle, vaikkei julkaisu ollut mitenkään yksiselitteisen marxilainen (kuten vaikkapa myöhempi brittiläinen journaali Past & Present). Tulevina vuosikymmeninä Annales ja sen ympärille muodostunut strukturalistinen historiantutkimuksen koulukunta toimi kasvattamona sellaisille historioitsijasuuruuksille kuin Henri Pirenne, Fernand Braudel ja Emmanuel Le Roy Ladurie.

 

Vuonna 1933 Bloch siirtyi Strasbourgista Pariisiin, missä hän opetti ensi Collège de Francessa ja sittemmin Sorbonnen yliopistolla. Poliittisesti 1930-luvun ajanjaksoa leimasi Blochin kasvanut antifasistinen eetos ja sitoutuminen vasemmistopuolueiden yhteiseen kansanrintamaan (Front populaire). Tutkimusrintamalla Blochin 1930-luvun päätyö oli kaksiosainen La Société Feodale, joka ilmestyi vuonna 1939. Tässä suurteoksessaan Bloch käytti laajaa lähdeaineistoa osoittaakseen pitkäaikaista yhteyttä fyysisen ympäristön ja instituutioiden kehittymisen välillä. Bloch ei synteesissään rajoittunut pelkästään keskiajan Ranskaan vaan haki yhtymäkohtia vaikkapa kaukaisesta Japanista asti.

 

Vuonna 1940 Bloch kirjoitti kenties tunnetuimman teoksensa L’Étrange Défaite, jonka aiheena ei ollut keskiajan maalaisyhteiskunta vaan strukturalismin perinteen vastaisesti uusin poliittinen historia, toisin sanoen Ranskan katastrofaalinen sotilaallinen romahdus samana vuonna. Bloch kuitenkin sovelsi Annales-koulukunnan longue durée -perspektiiviä häviön analyysiinsa, joka Blochin mukaan oli pitkälti seurausta Ranskan sotajohdon kyvyttömyydestä ymmärtää uudenlaista modernia sodankäyntiä. Kanssasyyllisiä olivat politiikan ja talouden eliitit sekä lehdistö, jotka kaikki olivat ajaneet heikkoa ja tavoitteiltaan väärää politikkaa suhteessa kansallissosialistiseen Saksaan ja sen edustamaan uhkaan.

 

Sodan sytyttyä Bloch oli palannut uudestaan palvelukseen ja taistellut Dunkerquen piirityksessä. Bloch oli evakuoitu Englantiin, mutta hän halusi palata takaisin Ranskaan, jonka asevoimat demobilisoitiin sotilaallisen häviön jälkeen. Juutalainen Bloch ei jäänyt saksalaisten miehittämään Pariisiin, vaan siirtyi ensin Strasbourgiin ja sitten Montpellieriin, jotka olivat Vichyn nukkehallituksen alueella. Kun saksalaiset miehittivät vuonna 1942 myös Vichyn Ranskan, Bloch aktivoitui vastarintaliikkeessä. Hän kirjoitti artikkeleita maanalaiseen lehtiin Franc-Tireur ja La Revue libreen sekä organisoi aseiden kuljetusta ja muuta vastarintaliikkeen logistiikkaa.

 

Gestapo pidätti Marc Blochin Lyonissa maaliskuussa 1944. Häntä kuulusteltiin ja kidutettiin Montlucin vankilassa, missä Gestapon vastatiedusteluoperaatiota johti pahamaineinen sotarikollinen Klaus Barbie. Liittoutuneiden noustua maihin Normandiassa kesäkuussa 1944, saksalaiset päättivät eliminoida hallussaan olleet vastarintaliikkeen vangit. Marc Bloch teloitettiin selkään ampumalla Les Roussilles’n kedolla yhdessä kymmenien muiden vankien kanssa 16. kesäkuuta 1944.

 

Marc Blochin hautakiveen Fougeresin hautausmaalla on kaiverrettu hänen omasta toiveestaan latinankieliset sanat dilexi veritatem, ”olen rakastanut totuutta.”

maanantai 11. marraskuuta 2024

Neljä vuotta ennen maailmansodan päättymistä - Inkeri 11.11.1914

 

Ensimmäinen maailmansota päättyi 11. marraskuuta vuonna 1918 länsiliittoutuneiden ja keskusvaltojen solmimaan aselepoon. Sodan maantiede oli siinä vaiheessa ehtinyt muuttua sikäli perustavanlaatuisella tavalla, että Venäjän keisarikunta oli hajonnut, ja siitä oli irtautunut uusia itsenäisiä valtioita, mukaan lukien Suomi. Mutta tasan neljä vuotta aiemmin, marraskuussa 1914, Venäjä oli vielä voimiensa tunnossa, eikä Suomenkaan itsenäistyminen vaikuttanut mitenkään itsestään selvältä tai edes mahdolliselta tulevaisuuden toteutumalta. Tuolloin suomalaisia asui vielä suuret joukot Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuoleisessa keisarikunnassa, ja valtaosa heistä Pietarin keisarillisessa pääkaupungissa. Siellä ilmestyi heidän yhteisössään myös Simo Erosen päätoimittama sanomalehti Inkeri. Miltä sodan ja maailman asento näyttäytyi sen silmin tiistaina 11. marraskuuta 1914, tasan neljä vuotta ennen sodan päättymistä?

 

Pääkirjoitus oli otsikoitu proosallisesti ”Sota ja rauha”, ja siinä pohdittiin erilaisten vasemmistolaisten ideologioiden jäämistä kansallismielisyyden jalkoihin maailmansodan olosuhteissa. ”Sosiaalisten ja poliittisten arvotusten meren vaahtoiset vedet ovat jakaantuneet kahtia ja paljastaneet vulkaanisen tulen kuumentaman pohjan – patriotismin.” Vielä muutama kuukausi ennen sotaa ne saksalaiset työmiehet, jotka olivat sosialismin hengessä huutaneet ”yksilön koskemattomuudesta ja ihmisrakkaudesta”, olivat nyt ryöstämässä ja hävittämässä Belgiaa. Vaikka keisari Vilhelm II nyt lupaisi Belgian työväenluokkaisille sotilaille sosialisoivansa Belgian tehtaat tai jakavansa voittopuolisesti vasemmistolaisille ranskalaisille sotilaille kaikki Ranskan porvarien aarteet, vastattaisiin hänelle näistä maista pelkällä tykinlaukauksella. Ranskasta saapuneen kirjoituksen mukaan jopa anarkistit olivat tarttuneet aseisiin aiemmin vihaamansa yhteiskuntamuodon puolustamiseksi. Ranskalainen anarkisti kirjoitti: ”Minä, joka olen raatanut tasa-arvoisuuden ja kommunian puolesta, joka olen pannut jyrkän vastalauseen nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan, taistelen nyt kaiken sen puolesta, jota ennen vastustin ja luulin vastustavani kuolemaani asti.” Sotaa ei käyty ihanteiden ja aatteiden vuoksi, Inkeri kirjoitti, vaan ”rotutuntoon” perustuen. Inkeri latasi tulevalle rauhalle suuria odotuksia. Kun voiton seppeleillä koristeltu rauha vihdoin saapuu, ”on se oleva siunauksellinen, vapauttava, suuri rauha, joka tuhansien kerroin korvaa ne tappiot, jotka kaikki musertava sodan jumala on aiheuttanut.”

 

Valtakunnan sisäisissä uutisissa raportoitiin siitä, että keisarillinen hallitus oli päättänyt raiteen rakentamisesta Petroskoista Vienan Kemiin. Radan oli tarkoitus yhdistää jäätymätön Murmanskin satama valtakunnalliseen raideverkostoon ja mahdollistaa siten Vienanmeren kautta saapuvien tuontitavaroiden jakelu koko keisarikunnan sisälle. Radan operaattoriksi oli suunniteltu Aunuksen rautatieyhtiötä.

 

Pietarin yliopistosta kerrottiin nuoren historioitsija A. Tishshenkon kaatumisesta rintamalla. ”Hän oli alkava historian tutkija, jonka tulevaisuuteen oli paljon lupaavia toiveita liittynyt.” Tishshenko oli ehtinyt julkaista vasta vuotta aiemmin tutkimuksensa Lisiä Kuolan ja Petshenegin historiaan 16. vuosisadalla. Hänet tunnettiin myös muinais- ja taidehistoriallisista harrastuksistaan, sekä opetuksestaan työväenopistoissa.

 

Suomessa matkannut tykistön kenraaliluutnantti Briks sai sotaministeriöltä nuhteet käytöksestään. Briks oli matkannut täpötäydessä vaunussa, jossa oli ollut kyydissä myös Venäjältä karkotettavia Saksan ja Itävallan kansalaisia. Tämän yleisön kuullen oli Briks kovaäänisesti kertoillut sodan tapauksista, joista ei ollut vielä virallisesti kerrottu tai olivat muuten salassa pidettäviä. Kenraalia ei sentään asetettu syytteeseen ”sotaa koskevien julkaisemattomien tietojen levittämisestä”, mutta sotaministeri katsoi kuitenkin aiheelliseksi antaa kenraalille ”ankaraa moitetta” ansaitsevat nuhtelut.

 

Suomessa senaatti esitti alkoholipitoisten tuotteiden kaupan rajoittamista sotatilan voimassaoloajaksi. Kaikenlaisten väkijuomien myynti ja anniskelu olisi sodan aikana kiellettyä, lukuun ottamatta ”ensimmäisen luokan ravintoloita, joissa se olisi sallittua ruuantarjoilun yhteydessä.” Korkeintaan voitaisiin vähittäismyynnissä sallia miedot rypäleviinit, joiden hinta olisi vähintään kolme markkaa pullolta.

 

Helsingin Sanomilta lainattu juttu kertoi naisten roolista sodassa. ”Huomattavana seurauksena maailmansodasta on ollut, että sodasta kärsimään joutuneissa maissa ovat naiset astuneet miesten tilalle lukuisilla työaloilla, joilla he eivät ole ennen joutuneet kokeilemaan voimiaan.” Belgiassa naiset olivat ryhtyneet muurarien töihin sodassa vaurioituneiden rakennusten korjaamiseksi. Ranskassa naisia oli rautateiden palveluksessa sekä tiesuluilla, joilla he pysäyttivät kaikki ohi kulkevat automobiilit tarkistaen niiden kuljettajien paperit ja kirjaten ylös autojen rekisterinumerot. Saksassa naiset lakaisivat katuja, nostivat perunoita ja kantoivat tiiliä työmailla. Britanniassa oli jopa perustettu vapaaehtoinen naisten reservi, ”joka on saanut sotilaallista harjoitusta ja jota voidaan tarvittaessa käyttää kotiseudun puolustukseen.”

 

Sotasähkeet kertoivat venäläisten rajallisesta menestyksestä Puolan, Ukrainan ja Kaukasian rintamilla. Puolassa oli vallattu saksalaisten tykkipatteri ja saatu saaliiksi kymmenen konekivääriä. Galitsiassa eli Ukrainassa oli otettu 3 000 itävaltalaista vankia. Mustamerellä venäläiset sotalaivat olivat pommittaneet Khopan satamaa Turkin rannikolla hävittäen kasarmeja ja polttaen tarvikevarastoja. Bakusta kerrottiin, että kurdilainen ratsuväki oli paennut venäläisiä Akabaan laaksossa. Kurdien keskuudessa raportoitiin ”täydellisestä mielen masennuksesta.” Osmanien vaatimus pyhästä sodasta ympärysvaltoja vastaan ei saanut kannatusta muslimimaailmassa. ”Tämä on johtunut siitä, että pyhä sota voidaan julistaa ainoastaan kaikkia kristittyjä vastaan.” Itämerellä saksalaiset risteilijät moukaroivat tykeillään Libauta Liivinmaan rannikolla. Pommitus sytytti kaupungissa tulipaloja, eikä siviiliuhreilta vältytty.

 

Länsirintamalta raportoitiin sateiden vaihtuneen pakkasiin. Saksalaiset luottivat jäätyvän maan helpottavan heidän etenemistään ja toivat rintamalle 7 000 pioneeria rakentamaan kulkuteitä tulvakenttien ylitse. Sotaa käytiin myös aina vain enemmän ilmassa. Ranskalaiset kertoivat useista onnistuneista lentotiedusteluretkistä, kun taas saksalaiset olivat pommittaneet Taube-mallisilla koneilla Amiensia. Reimsin katedraalikaupunkia saksalaiset eivät pommittaneet lentokoneilla vaan raskaalla kenttätykistöllä. Pohjanmeren rannikolla kuninkaallisen laivaston alukset olivat puolestaan pommittaneet Seebrüggeä, missä ne olivat osuneet viiteen saksalaisia sotilaita kuljettaneeseen rautatievaunuun. Dardanellien luona englantilaiset sukellusveneet olivat tehneet hyökkäyksiä turkkilaisia laivoja vastaan. Lontoosta kerrottiin Atlantille pyrkineen saksalaisristeilijä Yorckin ajaneen Pohjanmerellä miinaan ja uponneen. Brittilehdistö ennakoi, että talven tullessa laivasto-operaatiot muuttuisivat jäätyneellä Itämerellä mahdottomiksi, mistä syystä saksalaiset todennäköisesti siirtäisivät sotalaivoja Itämereltä Pohjanmerelle ja Britanniaa vastaan. Italiassa suoritettiin liikekannallepanoa, vaikka maa ilmoitti yhä pysyvänsä puolueettomana. Romaniassa kansan enemmistö vaati sotaa Itävalta-Unkaria vastaan, kun taas Bulgariassa itävaltalaiset diplomaatit maanittelivat Bulgariaa aloittamaan hyökkäyssodan Makedonian valtaamiseksi.

 

Inkeri muisteli myös kulunutta kesää, jolloin vesilentokone lensi Novaja Zemljan saarelle viisi edestakaista matkaan hakiessaan luutnantti Sedovin retkikuntaa sieltä pois. Lennot kestivät reilut neljä tuntia, ja kolmannella lennolla ranskalaismallisen koneen moottori meni epäkuntoon. Koneen oli laskeuduttava merelle, mistä moottorivene hinasi sen rantaan. Pakkasta oli joka lennolla 5–7 astetta Réaumurin asteikolla, mikä tarkoitti n. 6–9 pakkasastetta Celsiuksen mitalla. ”Lentää voi arktisessa seudussa päivällä ja yöllä, koska aina on valoisaa. Heinäkuu on siellä pidettävä parhaana lentokuukautena. Lämpimään vaatetukseen on ilmailijan pantava erityistä huolta.”

 

Lehden viimeisellä sivulla kerrottiin Lieksasta kotoisin olevan työnjohtaja S:n kokemuksista Puolan rintamalla. S. oli heti sodan alussa ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Venäjän armeijaan ja saanut peruskoulutuksen Sisä-Venäjällä. ”Suomalaisia taistelee Venäjän armeijan riveissä varsin lukuisasti ja kohdellaan heitä erittäin hyvin. Upseeristo on suomalaisille hyvin suosiollista, samoin sotamiehetkin.” Varsovaan saavuttuaan S:n osasto oli määrätty kaupungin länsipuolelle sijaitsevalle suoalueelle, missä liikkuminen tuotti hankaluuksia. Alueen harvat talot olivat tyhjiä, sillä asukkaat olivat paenneet joko saksalaisten tai venäläisten (tai kumpienkin) tieltä. S:n osasto joutui hyvin pian taistelukosketukseen vihollisen kanssa. Aluksi taisteltiin kivääritulella, mutta pian yhteenotto muuttui pistimillä käydyksi lähitaisteluksi. S. haavoittui pistimestä toiseen poskeensa. Seuraavana päivänä taistelu käytiin vain ampumalla, mutta kolmantena päivänä se kehittyi jälleen pistintaisteluksi. Tällä kertaa S. sai pistimen käsivartensa lävitse, ja hänet otettiin Punaisen ristin sidontapaikalle. Lopulta haavoittunut S. lähetettiin takaisin Lieksaan toipumaan. ”Kysyttäessä ilmoitti hän vakaan aikomuksensa olevan, heti kun on parantunut lähteä takaisin rintamaan, ottaakseen osaa taisteluihin.” S. kuvaili pistintaistelua intensiiviseksi kokemukseksi, jonka melskeessä nälkä, väsymys ja kaikki muutkin tunteet katoavat. Mielessä on ainoastaan yksi ajatus: ”päästä mahdollisimman pian viholliseen käsiksi.” Taktisesti pistintaistelussa etu on puolustautujalla, sillä hyökkäävä sotilas väistämättä paljastaa itseään ja mahdollistaa vastaiskun osuman. S. kehui venäläisten aseveljiensä hyvää yhteishenkeä ja taistelumoraalia. Tieto kuulemma kulki erinomaisesti ylhäältä alaspäin, ja miehistö oli koko ajan tietoinen sodan olosuhteista ja omasta tehtävästään. Inkeri päätti S:n kertomuksen seuraavaan päätelmään:

”Kaikesta siitä, mitä kertoja oli lyhyenä armeijassaolonsa aikana kokenut, voi saada sen vakaumuksen, että Venäjä on käynyt tähän sotaan täysin tietoisena ja varmana siitä, että se tulee murskaamaan vihollisensa.”

 

Viimeisen sivun alareunassa oli Robert Edgrenin Suomalaisen kirjakaupan mainos (Pietari, Suuri Tallikatu 8). Tilattavaksi tarjottiin kahta kansainvälistä sotaa käsittelevää kuvallista kirjaa: Eino Voionmaan Suurvaltain sota ja Rudolf Holstin Maailmansota.