Musta kaarti

Varhaismodernin aikakauden skandinaavinen sotahistoria alkoi marskimaalla, joka ei edes ole Skandinaviaa. Tämän marskimaan nimi on Dithmarschen, ja se sijaitsee Jyllannin niemimaan läntisessä kainalossa rajautuen Elben suistoon. Alue, joka on tänä päivänä kanaalien halkomaa ja tuuliturbiinien täplittämää vehreää laidun- ja viljelysmaata, oli tuolloin keskiajan ja varhaismodernin aikakauden taitteessa vaikeakulkuista ja sumujen verhoamaa rämeikköä, joka muuttui idässä ensin kanervikoksi ja sitten tiheäksi metsäksi. Marskimaa ei ollut autiomaa, vaikkakin se oli harvaan asuttua seutua. Dithmarschenia asuttivat vapaat talonpojat, jotka hahmottivat marskimaansa autonomiseksi tasavallaksi osana laajempaa saksalais-roomalaista keisarikuntaa.

Huhtikuussa 1499 Oldenburgin laajentumishaluinen kreivi Johann XIV ryhtyi valloittamaan niitä itsenäisten talonpoikien hallitsemia tasavaltoja, jotka sijaitsivat Elben ja Weserin välisillä marskimailla. Nämä Hadelnin, Alten Landin, Kehdingenin ja Wurstenin talonpoikaistasavallat muodostivat Oldenburgin kreivin silmissä valtatyhjiön, jota alueen nimellinen ylivaltias, Bremen-Verdenin arkkipiispa, ei ollut onnistunut sitomaan osaksi keisarikunnan säätyhierarkiaa. Vaikka Johann XIV onnistui aluksi miehittämään Stadlandin ja Budjadingenin alueet, hänen voittokulkunsa sai äkkipysäyksen sen jälkeen, kun Bremen-Verdenin arkkipiispa Johann Rode muodosti laajan puolustusliiton Oldenburgia vastaa. Tähän liittokuntaan kuuluivat Hampurin, Staden, Bremenin ja Buxtehuden kaupungit sekä marskimaiden talonpoikaistasavallat – mukaan lukien Dithmarschen.

Oldenburgin vaatimaton sotamenestys kuitenkin kannusti toisia opportunistisia ruhtinaita. Sachsen-Lauenburgin herttuat Johann V ja Magnus olivat jo vuonna 1498 solmineet Braunschweig-Lünenburg-Wolfenbüttelin herttua Heinrich IV:n kanssa liiton, joka tähtäsi marskimaiden valloittamiseen ja niiden pilkkomiseen ruhtinashuoneiden kesken. Hankkiakseen itselleen sotilaallisen etulyöntiaseman herttuat olivat vuokranneet keisarikunnan palkkasoturimarkkinoilta palvelukseensa yksityisarmeijan, joka tunnettiin mustana kaartina.  

Musta kaarti oli saksalaisten palkkasoturien eli Landsknechtien itsenäinen muodostelma, jota johti Kölnistä kotoisin ollut ritari nimeltä Thomas Slentz. Mustan kaartin vahvuus oli noin 4–6 000 miestä. Landsknecht–sotilaat olivat ilmaantuneet Eurooppaan 1480-luvulla, jolloin keisari Maximilian I päätti muodostaa oman saksalaisen vastavoimansa pelätyille sveitsiläisille palkkasotilaille. Sveitsiläiseen tapaan myös Landsknechtit taistelivat suurissa jalkaväen falangimuodostelmissa, joiden pääasiallisen aseena oli pitkä peitsi tai piikki. Näistä muodostelmista käytettiin nimitystä Gewalthaufen, ja ne oli tyypillisesti järjestetty 40–60 miehen syvyisiksi. Kaikki muodostelman sotilaat eivät aseistautuneet peitsillä, vaan osa käytteli hurjaa kahden käden lyömämiekkaa nimeltä Zweihänder. Landsknechtien erikoisuus oli lisäksi se, että he asettivat muodostelmiinsa aivan uudenlaisia sotilaita eli hakapyssyampujia. Landsknechtien muodostelmilla oli siten iskuvoiman lisäksi tulivoimaa.

Musta kaarti oli muiden Landsknecht–muodostelmien tapaan hallinnollisesti ja kurinpidollisesti itseohjautuva. Thomas Slentz ja hänen lähimmät alaisensa, everstit ja kapteenit, vastasivat itse uusien sotilaiden värväämisestä. Värväys tapahtui siten, että Thomas Slentzin kaltainen sotilasurakoitsija teki työnantajan (tässä tapauksessa Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoiden) kanssa sopimuksen, joka määritteli värvättävien sotilaiden lukumäärän ja heidän sotilaspalveluksensa velvollisuudet ja rajat. Tämän jälkeen Landsknecht–päällikön alaiset värväsivät sotilaat lupaavilta alueilta, tuohon aikaan usein Lounais-Saksasta. Värvättävät sotilaat tulivat hyvin monenlaisista taustoista, mutta käsitys heistä jonkinlaisina sääty-yhteiskunnan hylkiöinä ja roskasakkina on 1800-luvun kansallisromanttisen historiankirjoituksen myytti.

Musta kaarti muodosti hallinnollisesti rykmentin, joka oli jaettu komppanioihin. Jokaista komppaniaa komensi kapteeni (Führer) alaisinaan kaksi vääpeliä (Waibeln) ja yksi muonamestari (Fourrier). Landsknecht–muodostelmat poikkesivat moderneista armeijoista siten, että ne olivat hallinnollisesti autonomisia. Tämä näkyi muun muassa siinä, että sotilaat valitsivat itse komppanioittensa päälliköt ja näiden alaiset. Komppaniat oli puolestaan jaettu kuuteentoista ruotuun (Rotten), joilla kaikilla oli oma päällysmiehensä. Tämä Rottenmeister toimi ruodun huoltajana ja managerina, eli hän etsi tovereilleen majoitusta, ruokaa ja aseita. Tarvittaessa hän myös sovitteli ruodun sisäisiä ristiriitoja. Kyse oli siis merkittävästä luottamustehtävästä. Myös vakavissa rikkeissä Landsknechtit hoitivat sotaoikeutta itseohjautuvasti. Jos rykmentin päällikkö nosti syytteen jotain sotilasta vastaan, sotilaan toverit päättivät syyllisyydestä kollektiivisesti. Mahdolliset rangaistukset, mukaan lukien kuolemantuomio, pantiin täytäntöön yhteisesti.

Landsknechteillä oli hyvin voimakas ammatti-identiteetti, jota he alleviivasivat räikeällä pukeutumisella. Nykyihmisen silmissä he olisivatkin saattaneet kirjavine housuineen, töyhtöhattuineen ja liioitellun suurine kalukukkaroineen helposti näyttää enemmän sirkuspelleiltä kuin ammattisotilailta. Tämä itsenäinen henki teki Landsknechteistä työnantajistaan riippumattomia sotilaita, missä mielessä he täyttivät palkkasoturin määritelmän sanan jokaisessa merkityksessä. Tästä omapäisyydestään huolimatta he olivat äärimmäisen lojaaleja tehtävilleen, ja he vaalivat hartaasti kollektiivista sotilaskunniaansa. Kurinalaisuutensa, taistelutekniikkansa ja korkean taistelumoraalinsa ansiosta Landsknechtit vastasivat lukumäärältään helposti useampaa vähemmän kokenutta ja karaistunutta vastustajaa. Vuosina 1496 ja 1498, jolloin musta kaarti oli ollut Friisinmaan keisarillisen kuvernööri Albrecht III:n palveluksessa, he olivat kahdesti kukistaneet itseään kymmenkertaisesti suuremman kapinallisten talonpoikien joukon. Aikalaiskronikoitsijan mukaan friisinmaalaiset talonpojat olivat tehneet sen virheen, että he olivat rynnänneet avomuodostelmassa Landsknechtien tiivistä muodostelmaa vastaan, ”kuin lammaslauma ilman paimenta.” Tällä tavoin ei mustaa kaartia voinut voittaa.

Näiden näyttöjen ansiosta Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuat tavoittelivat mustaa kaartia palvelukseensa arkkipiispa Johann Rodea ja marskimaiden talonpoikia vastaan. Musta kaarti aloitti hyökkäyksensä hävittämällä suuret osat Bremen-Verdenin hiippakunnasta ja Lüneburg-Cellen ruhtinaskunnasta. Hyökkäys Wurstenin talonpoikaistasavaltaa vastaan kuitenkin epäonnistui, sillä marskimaiden talonpojat löivät mustan kaartin Weddewardenin taistelussa 26. joulukuuta 1499. Weddewardenin taistelu osoitti sen, että myös Landsknechtien sotamenestykselle oli rajansa ainakin silloin, kun he kohtasivat päättäväisiä ja motivoituneita vastustajia. Vetäydyttyään Weddewardenista musta kaarti miehitti Hadelnin marskimaan ja ryhtyi systemaattisesti hävittämään sen harvaa asutusta.

Johann Roden ja marskimaiden sota Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoita vastaan ei vielä täyttänyt mitään vakavan konfliktin määritelmiä, sillä sitä käytiin keisarikunnassa yhä laillisesti tunnustetun sukuvihan puitteissa. Kyse oli siis yksittäisten ruhtinaiden välienselvittelystä eikä avoimesta sodasta. Tämä asiantila kuitenkin muuttui, kun sotaan liittyi vuonna 1500 mukaan uusi osapuoli, Tanskan kuningas Juhana. Kun Braunschweigin Heinrich IV oli solminut erillisrauhan Johann Roden kanssa, Sachsen-Lauenburgin herttuoilla oli rahallisia vaikeuksia pitää mustaa kaartia vain omilla palkkalistoillaan. Jostain oli löydettävä uusi maksaja Braunschweigin tilalle. Kuningas Juhanalla ei ollut riitaa Johann Roden tai Weserin ja Elben välisten marskimaiden asukkaiden kanssa, mutta Dithmarschenin marskimaa näyttäytyi hänelle samalla tavoin valtatyhjiönä kuin Bremen-Verdenin talonpoikaistasavallat Oldenburgin kreiville vuotta aiemmin. Juhana palkkasi mustan kaartin ja takasi sen sotilaille turvallisen kauttakulun Lüneburg-Cellen lävitse Holsteiniin. Siellä musta kaarti yhdisti voimansa joukkojen kanssa, jotka Juhana oli haalinut kokoon Tanskasta ja Kalmarin unionin alueelta – tarkoittaen tuolloin myös Ruotsia. Yhdistyneen armeijan vahvuus oli aikakauden mittapuulla kunnioitettava: 4 000 mustan kaartin Landsknechtiä sekä 8 000 Juhanan palveluksessa ollutta ritaria, nihtiä ja nostoväen talonpoikaa.

Juhanan sotajoukko tunkeutui Dithmarschenin marskimaalle 11. helmikuuta 1500. Ajankohta ei ollut sattumanvarainen, sillä sotilasoperaatio vetistä suomaata vastaan oli kaikkein järkevintä toteuttaa sydäntalvella, jolloin joet ja lammikot olivat jäässä ja saattoivat kantaa sotajoukkojen painon. Dithmarschenin talonpojat kykenivät mobilisoimaan hyökkääjää vastaan puolta vähäisemmän joukon eli noin 6 000 aseistettua talonpoikaa. Taistelun lähtökohta ei kuitenkaan ollut aivan niin epätasasuhtainen, kuin olisi saattanut kuvitella. Dithmarschenin miehet tunsivat marskimaansa läpikotaisin, ja he osasivat käyttää ympäristönsä erikoispiirteitä vihollista vastaan. Talonpojat avasivat joitakin sulkuluukkuja ja ohjasivat sulaa vettä valitsemilleen lähestymisreiteille. Tällöin he kykenivät pakottamaan Juhanan joukot lähestymään niitä kohtia, joihin talonpojat olivat rakentaneet tykeillä ja hakapyssyillä varustettuja kenttälinnoitteita. Taistelupaikaksi muodostui siten Hemmingstedtin kylän ympäristö, jonka liepeille talonpojat olivat rakentaneet kenttälinnoitteensa ja ampuma-asemansa.

Hemmingstedtin taistelu käytiin 17. helmikuuta 1500. Kyse ei ollut avoimesta taistelusta, vaan erikoisesta yhdistelmästä linnoitus- ja sissisodankäyntiä. Juhanan armeijan oli pakko lähestyä Hemmingstedtiä yhtä ainoaa polkua pitkin, jonka kummallakin puolella oli sulaa vettä. Juhanan sotilaiden edetessä kohti kylää Dithmarschenin talonpojat hyökkäilivät heidän sivustojaan vastaan loikkaamalla seipäiden avulla vesiesteiden ylitse yhdeltä kuivalta kannakselta toiselle. Vain marskimaiden talonpojilla oli taitoa liikkua näin, Juhanan sotilaat ja mustan kaartin Landsknechtit puolestaan vajosivat veteen ja hukkuivat raskaissa haarniskoissaan, jos he harhautuivat etenemistieltä kosteikoille. Taistelua kesti kolme tuntia, minä aikana kärkijoukkona toiminut musta kaarti ei kyennyt kukistamaan rynnäköillään Hemmingstedtin kenttälinnoitetta. Kapea lähestymiskäytävä esti Landsknechtejä käyttämästä lukumääräistä ylivoimaansa, ja talonpoikien linnoitteistaan käsin käyttelemät ampuma-aseet toimivat tehokkaammin kuin mustan kaartin omat hakapyssyt. Pitkistä peitsistä ei myöskään ollut mitään hyötyä linnoitettuja asemia vastaan. Näiden kolmen tunnin aikana Juhana menetti 4–7 000 miestä eli kolmanneksen tai jopa yli puolet vahvuudestaan. Puolustajien tappiot olivat historioitsija Walter Westphalin arvion mukaan noin 1 200–1 500 miestä.

Hemmingstedt oli varhaismodernin aikakauden (1500–1800) ensimmäinen suuri taistelu Pohjoismaissa. Tappio oli nöyryytys paitsi Tanskan kuningas Juhanalle niin myös koko Kalmarin unionille, jonka keskiaikaista perua olleet sotajoukot paljastuivat auttamattoman epäpäteviksi uudenlaiseen kenttälinnoitteisiin ja tuliaseisiin perustuneen sodankäynnin aikakaudella. Myös musta kaarti löysi Hemmingstedtistä omat taktiset rajansa. Tiiviit ja kurinalaiset Landsknecht–muodostelmat olivat omiaan avoimissa kenttätaisteluissa, mutta niiden käyttäminen rikkonaisessa maastossa linnoittautuneita ja tuliasein varustautuneita puolustajia vastaan oli silkkaa itsemurhaa. Dithmarschenin vapaat talonpojat puolestaan osoittivat, mitä motivoitunut kansanarmeija kykeni saavuttamaan itselleen suotuisissa ympäristöolosuhteissa sekä käyttämällä edukseen uudenlaisen sodankäynnin tarjoamia sotilaallisen voiman moninkertaistajia: linnoitustekniikkaa, tulivoimaa ja sissisodankäyntiä. Hemmingstedt oli siten merkittävä virstanpylväs paitsi varhaismodernin Skandinavian niin myös koko maailman sotahistoriassa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Gilbert John Millar, ´The Landsknecht: His Recruitment and Organization, With Some Reference to the Reign of Henry VIII’. Military Affairs, Vol. 35, No. 3 (October 1971).

Olaf van Nimwegen, ’The transformation of army organization in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Johann Wilhelm Petersen, Chronica oder Zeitbuch, der Lande zu Holsten Stormarn Ditmarschen und Wagern Wer dieselben Lender regiert (Lyypekki: Laurentz Albrecht, 1599).

Walter Westphal, Von Bornhöved bis zur Erstürmung der Düppeler Schanzen: Vergessenene Schlachten und Kriege in Schleswig-Holstein (Hampuri: Books on Demand, 2001).