Myytti kolmikymmenvuotisen sodan myytistä

Vuonna 1966 brittiläinen historioitsija Sigfrid Henry Steinberg esitti väitteen, että käsitys kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) oli alun perin lähtöisin saksalaisen valtiotieteilijä Samuel Pufendorfin pamfletista De statu imperii Germanici, joka ilmestyi vuonna 1667, lähes kaksi vuosikymmentä Westfalenin rauhan solmimisen jälkeen. ”Pufendorf tai kukaan muukaan aikalainen ei koskaan käyttänyt termiä kolmikymmenvuotinen sota,” Steinberg varomattomasti kärjisti argumenttiaan. Steinbergin toisinajattelu löysi vastakaikua vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1992, jolloin historioitsija Nicola Sutherland lyttäsi kolmikymmenvuotisen sodan ”pitkälti keinotekoisena käsitteenä, josta on joka tapauksessa tullut tuhoutumaton myytti.”

Steinbergin ja Sutherlandin revisionismi hajoaa palasiksi aikalaislähteen voimasta. Tuo aikalaislähde on Nürnbergissä vuonna 1649 ilmestynyt kirjanen Von dem Dreyssig Jährigen Teutschen Krige, welcher sich Anno 1618. angefangen und durch Gottes Gnade Anno 1648. geendiget hat [Kolmikymmenvuotisesta saksalaisesta sodasta, joka alkoi vuonna 1618 ja päättyi Jumalan armosta vuonna 1648]. Kansilehdessään teoksen tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja veti yhteyden kolmikymmenvuotisen sodan ja Euroopan taivaalla kolmenkymmenen päivän ajan vuonna 1618 loistaneen komeetan välillä. Kyseessä ei itse asiassa ollut yhdestä vaan kolmesta komeetasta, jotka kaikki ilmaantuivat taivaalle elokuun 1618 ja tammikuun 1619 välisenä ajanjaksona. Niistä viimeinen, C/1618 W1, paloi kirkkaimmin ja herätti huomiota Persiassa saakka, missä sitä verrattiin kirkkaudeltaan ja väritykseltään Venukseen. Euroopassa komeettaa seurasivat tarkkaavaisesti sveitsiläinen jesuiitta Johannes Baptist Cysat sekä jo tuolloin laajalti tunnettu tähtitieteilijä Johannes Kepler, jotka kummatkin havainnoivat komeettaa teleskooppiensa lävitse.

Sota oli kenties Jumalan vihan aiheuttama ja kirjaimellisesti tähtiin kirjoitettu, mutta sen varsinaiset tapahtumat alkoivat nürnbergläisen kirjoittajan mukaan Prahan defenestraatiosta toukokuussa 1618. ”Tämä teko sytytti sodan keisari Matiaksen ja böömiläisten välillä”, kronikoitsija kirjoitti. Näiden alkulauseiden jälkeen kronikoitsija ryhtyi listaamaan kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta väkivaltaisia sotatapahtumia ja niiden uhrilukuja. Kronikoitsijan mukaan kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen tapahtuma oli se, kun Böömin kapinallisten palveluksessa ollut palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeld valtasi Pilsenin kaupungin syksyllä 1618. Vuonna 1620 sota laajeni siten, että Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen liittyi kapinallisten böömiläisten puolelle ja ryhtyi heidän kanssaan piirittämään keisarillista pääkaupunki Wieniä. Marraskuun 8. päivä vuonna 1620 keisarillinen armeija löi itsensä Böömin kuninkaaksi valituttaneen pfalzkreivi Friedrichin johtamat kapinallisjoukot Valkeavuoren taistelussa aivan Prahan ulkopuolella. Kronikoitsijan mukaan böömiläisten tappiot nousivat 9 000 mieheen, mikä luku on aivan liian korkea (todellisuudessa böömiläiset menettivät kaatuneina noin 1 600 ja haavoittuneina 1 200 sotilasta). Kronikoitsijan käsitys sodan böömiläisestä alkuvaiheesta on sumea ja epämääräinen, ja hänen kronologiansa on aika ajoin yhtä ylimalkaista kuin hänen esittämänsä tappiolukunsakin.

Böömin kapinan epäonnistumisen jälkeen kronikoitsija kulki samoja latuja kuin useimmat myöhemmät kolmikymmenvuotisen sodan historioitsijat ja laajensi sodan seuraamista Saksan maaperälle, missä keisari Ferdinand II kävi sotaa Mansfeldia, Braunschweigin herttua Christiania ja muita protestanttisia kapinallisia vastaan. Kronikoitsija esittämät tappioluvut pysyivät yhä epärealistisen korkeina: Baden-Durlachin markkreivi Georg olisi menettänyt Wimpfenin taistelussa huhtikuussa 1622 kuusituhatta miestä ja Christian von Braunschweig saman määrän muutamaa kuukautta myöhemmin Höchstissä. Vuoden 1624 tapahtumista kronikoitsija ei maininnut juuri muuta kuin sen, että kumpikin osapuoli eli imperialistit ja Saksan kapinalliset protestanttiruhtinaat menettivät tuona vuonna 9 000 miestä taisteluissa.

Vuosi 1625 oli jälleen uusi merkkipaalu sodan eskalaatiossa, sillä tuolloin Tanskan kuningas Kristian IV solmi liiton Ala-Saksin säätyjen kanssa keisaria vastaan. Saman vuoden heinäkuussa Kristian IV kaatui hevosineen muurilta Hamelnissa, ”mikä oli paha enne”, kuten kronikoitsija kirjoitti. Vuoden 1625 merkittävin sotatapahtuma oli kronikoitsijan mielestä kuitenkin Ylä-Itävallan talonpoikaiskapina, missä kuoli kirjoittajan laskelmien mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä. Seuraavana vuonna Kristian IV kärsi Lutterissa karvaan tappion kenraali Tillyn johtamille katolisen liigan joukoille. Vuoden 1627 loppuun mennessä imperialistit ja katolisen liigan joukot miehittivät jo koko Jyllannin niemimaata. Vuosista 1628 ja 1629 kronikoitsijalla oli hämmästyttävän vähän kerrottavaa. Keisarilliset joukot etenivät Pommeriin ja Itämeren rannikolle saakka, missä ne ryhtyivät piirittämään Stralsundin kaupunkia. Vuonna 1628 Kristian IV solmi rauhan keisarin kanssa, minkä lisäksi katoliselle kirkolle ryhdyttiin palauttamaan sen uskonpuhdistuksen seurauksena menettämää maaomaisuutta keisarillisen restituutioediktin voimalla. Pohjois-Italiassa ja Alankomaissa käytiin tuolloin kiivaita taisteluita Espanjan Habsburgien ja heidän vastustajiensa välillä, mutta nämä tapahtumat eivät kiinnostaneet kronikan saksalaista kirjoittajaa.

Vuosi 1630 alkaa kronikassa Wallensteinin erottamisella keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä Regensburgissa kokoontuneiden vaaliruhtinaiden toimesta. Kronikoitsija ei koskaan selventänyt lukijoilleen, mikä merkitys tällä tapahtumalla oli, sillä Wallensteinin nousu keisarillisen armeijan ylipäälliköksi ja koko keisarillisen sodankäynnin päärahoittajaksi ei käy ilmi kronikan kertomuksessa. Vuoden käänteen tekevin tapahtuma oli kuitenkin se, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf nousi maihin Pommerissa heinäkuun alussa. Kuun lopulla hänen armeijansa vahvuus oli kronikoitsijan mukaan 33 000 miestä, mikä luku on lähes kaksi kertaa liian suuri. Seuraavan kahden vuoden ajan kronikoitsija seurasi systemaattisesti Kustaa Aadolfin sotaretkeä Saksassa. Kronikoitsija heitteli matkan varrella ilmaan kaikenlaisia tappiolukuja, joista historiallisesti kiistanalaisin koski Magdeburgin tuhoa keväällä 1631. Kronikoitsijan mukaan imperialistien valloittaessa kaupunkia sen asukkaita menehtyi jopa 30 000 henkeä ”miekan, tulen ja veden” voimasta. Nykyhistorioitsijoiden mukaan muut aikalaisarviot noin 20 000 kuolleesta ovat nekin mahdollisesti yliarvioituja. Kronikan kirjoittajalla oli eri käsitys sodan käännekohdista kuin myöhemmillä historioitsijoilla, sillä Lützenin taistelun yhteydessä 6. marraskuuta 1632 hän ei mainitse Kustaa Aadolfin kuolemaa vaan toteaa ainoastaan, että ruotsalaiset kukistivat herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin johdolla Wallensteinin imperialistit ja aiheuttivat näille 9 000 miehen suuruiset tappiot.

Vuoden 1633 kronologiassa nousevat ensi kertaa esille laajat väkivaltaisuudet sotilaiden ja talonpoikien välillä. Ruotsalaisten palveluksessa ollut reininkreivi Otto Ludwig surmasi Elsassissa 2 000 aseistautunutta talonpoikaa ja hänen kollegansa herttua Bernhard von Sachsen-Weimar surmasi vastaavan määrän Baijerissa. Vuonna 1634 Wallenstein murhattiin Egerissä erään ”Gordonin” toimesta. Tosiasiassa Wallensteinin murhan takana oli laajempi keisarillismielinen salaliitto, jonka toteuttava porras koostui irlantilaisesta Walter Butlerista sekä skotlantilaisista Walter Lesliestä ja John Gordonista. Vuoden toinen käännetapahtuma oli ruotsalaisten tappio Nördlingenin taistelussa, missä he menettivät kronikoitsijan laskelmien mukaan 12 000 miestä kaatuneina ja 6 000 vankeina. Nykyhistorioitsijoiden mielestä ruotsalaisten tappiot olivat kuitenkin selvästi pienemmät, noin 8 000 kaatunutta ja 4 000 vangittua.

Vuodesta 1635 eteenpäin kronikan kerronta alkaa muuttua yksityiskohtaisemmaksi, mikä johtunee kronikoitsijan omasta ajallisesta läheisyydestä ylös kirjattuihin tapahtumiin. Vuonna 1635 Saksassa solmittiin Prahan rauha, ja ”Saksin sekä Brandenburgin vaaliruhtinaista kuten myös Weimarin herttua Wilhelmistä ja Lüneburgin herttua Georgista tuli ruotsalaisten vihollisia.” Vuonna 1637 keisari Ferdinand III oli onnistunut eristämään ruotsalaisten sotajoukon Pommeriin ja toivoi heidän menehtyvän siellä ”nälkään ja kylmään.” Näinhän ei tietenkään käynyt, sillä ruotsalaiset kykenivät täydentämään Pommerin armeijaa merireittejä pitkin Baltiasta, Suomesta ja Ruotsista käsin. Vuonna 1638 ruotsalaiset operoivat jälleen Elben varrella j aiheuttivat päänvaivaa keisarille ja hänen paikalliselle pääliittolaiselleen, Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille. Lokakuussa 1639 Johan Banérin johtamat ruotsalaiset ilmaantuivat jo Prahan lähistölle syvällä Habsburgien omilla perintömailla.

1640-luvun kronologiassa alkavat ilmaantua yhä useammin ruotsalaisten kanssa liittoutuneet ranskalaiset, joiden sodankäynti ulottui Frankeniin ja Baijeriin saakka. Vuoden 1641 lopulla ruotsalaisten kenttäarmeijan johtoon asettui Banérin kuoleman jälkeen Lennart Torstensson, joka teki seuraavan kahden vuoden ajan toistuvia sotaretkiä Sleesiaan, Määriin ja Böömiin. Helmikuussa 1642 Torstensson kukisti häntä vastaan suunnatun sotilaskapinan pidättämällä ja teloituttamalla imperialistien kanssa vehkeilleen eversti Seckendorffin. Saman vuoden lokakuussa Torstensson löi keisarillisen kenttäarmeijan Breitenfeldin toisessa taistelussa. Seuraavan vuoden toukokuussa ranskalaiset löivät Rocroin taistelussa, missä espanjalaiset menettivät kronikan mukaan jopa 9 000 miestä. Joulukuussa 1643 Torstensson hyökkäsi yllätyssodan uhriksi joutunutta Tanskaa vastaan Holsteinista käsin. Kronikan mukaan Gustaf Horn avasi samaan aikaan Skoonessa toisen rintaman tanskalaisia vastaan, mutta todellisuudessa Hornin sotaretki Skooneen toteutui vasta helmikuussa 1644. Tammikuussa 1644 ruotsalaiset kohtasivat kronikan mukaan 8 000 aseistautunutta talonpoikaa Vendsysselissä, aivan Jyllannin pohjoiskärjessä, ja surmasivat näistä 800. Muiden aikalaislähteiden mukaan talonpoikien kokonaisvahvuus ja tappiot olivat vain puolet kronikan ilmoittamista luvuista. Vuoden 1645 alussa Torstensson oli armeijoineen jälleen Böömissä, missä hän löi imperialistien kenttäarmeijan Jankowin taistelussa. Kronikka päättyy vuoteen 1648, jolloin sodan eri osapuolet Ranskaa ja Espanjaa lukuun ottamatta solmivat rauhan Osnabrückin ja Münsterin kaupungeissa Westfalenin valtakunnanpiirissä. Sodan viimeinen kahakka käytiin kronikan mukaan 3. lokakuuta Dachaun liepeillä, missä Johann de Werthin johtamat imperialistit surmasivat 300 ruotsalaista.

Kronikka antaa sodan aiheuttamien kuolonuhrien lukumääräksi 325 000 henkeä. Luku on täysin hatusta repäisty, sillä kronikoitsijan listaamien taisteluiden ja joukkosurmien uhrilukumäärät ovat järjestään vääristyneitä, minkä lisäksi hän listaa vain pienen osan sodan aikana käydyistä taisteluista. Siviilien kuolleisuuttahan ei edes yritetty järjestelmällisesti kirjata ylös sodan melskeissä, joten kronikan yhteen laskemassa loppusummassa on merkittävä mittakaavavirhe. Toinen rajoite on kronikan keskittyminen vain Saksan sotatapahtumiin, mikä lähestymistapa ei hahmota kolmikymmenvuotisen sodan yleiseurooppalaista luonnetta samalla tavoin kuin nykyinen historiankirjoitus. Kronikan merkityksellisyys on lopulta kuitenkin siinä, että se näkee sodan kolmekymmentä vuotta kestäneenä kokonaisuutena, jolla oli selkeä alku ja loppu. Aikalaiskronikka vuodelta 1649 antaa lopullisen kuoliniskun sille väitteelle, että koko kolmikymmenvuotinen sota olisi jonkinlainen keinotekoinen käsite, pelkkä myöhäisemmän historiankirjoituksen luoma myytti.