Sotavuosi 1624

 

Nykypäivää ja neljän vuosisadan takaista Eurooppaa yhdistää huoli sodasta ja sen mahdollisesta eskalaatiosta. Tänään uhka tulee Euroopan ulkopuolelta Venäjältä, mutta 400 vuotta sitten konflikti paloi Euroopan sydämessä, Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan rajojen sisällä Böömissä ja Saksassa. Me tiedämme nyt, että vuosi 1624 oli kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) eräänlainen välivuosi, sillä puhtaasti sotilaallisella rintamalla ei tuona vuonna tapahtunut paljoakaan. Jotkut eurooppalaiset epäilemättä näkivät sodankäynnin intensiteetin ja tempon vähenemisessä lupaavan enteen lähestyvästä rauhasta, mutta vallan kulisseissa tietyt voimat suunnittelivat päätöksiä, joiden seurauksena konflikti laajeni ja pitkittyi todelliseksi suursodaksi. Neljänsadan vuoden takainen todellisuus välittyy nykyihmiselle välähdyksenomaisina kuvina epäyhteismitallisissa ja sattumanvaraisesti säilyneissä aikalaislähteissä.

 

Saksassa sodan toinen osapuoli eli Habsburgeja ja katolista liigaa vastustaneet protestantit olivat käytännössä kutistuneet Ernst von Mansfeldin ja Christian von Braunschweigin palkkasoturiarmeijoihin. Keisari Ferdinand II:n päävihollinen, Pfalzin kapinallinen vaaliruhtinas Friedrich V, oli edellisenä vuonna menettänyt läänityksensä ja vaaliruhtinaan tittelinsä ja joutunut lähtemään maanpakoon Alankomaiden tasavaltaan. Tammikuussa 1624 protestanttien sodankäynti lässähti kokonaan, kun Mansfeld hajotti Itäfriisinmaata miehittäneen armeijansa ja purjehti Kanaalin ylitse Englantiin. Toisaalla Böömin kapinallisten aiempi liittolainen, Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen, solmi Wienissä rauhan keisarin kanssa. Bethlenin halukkuutta rauhaan keisarin kanssa kannusti Transilvanian suojelijan eli osmanien sulttaanikunnan sotilaalliset huolet muualla: Mustalla merellä ukrainalaiset kasakat iskivät veneillään aivan pääkaupunki Konstantinopolin läheisyyteen, ja Lähi-idässä osmanit menettivät Bagdadin arkkiviholliselleen, safavidien Iranille. Osmanien sodankäynti Euroopan kristittyjä valtakuntia jatkui kuitenkin edelleen Välimerellä, missä uutislehti Historicae Relationiksen mukaan Tunisian barbareskimerirosvot ja Maltan johanniittaritarit ottivat verisesti yhteen Sisilian lähellä.

 

Böömin kapinalliset ja Friedrich V:n kukistanut keisari käytti vuoden 1624 lujittaakseen valtaansa Habsburgien perintömailla. Itävallassa keisari kutsui koolle paikalliset maasäädyt ja kiristi näiltä 28 000 guldenin suuruisen kuukausittaisen kontribuution tuhannen ratsusotilaan ja neljäntuhannen nihdin ylläpitämiseksi osmanien sulttaanikunnan vastaisella rajalla. Keisari halusi myös lisärahaa puolalaisten ”kasakoiden” lahjomiseksi. Nämä puolalaiset ratsusotilaat, jotka eivät olleet varsinaisesti kasakoita vaan kevyttä ratsuväkeä (pancerni), mellastivat Unkarissa, Määrissä ja Sleesiassa polttaen kyliä ja surmaten keisarin alamaisia. Puolalaiset eivät olleet Habsburgien vihollisia vaan liittolaisia, joita oli aiempina vuosina värvätty taistelemaan Böömin kapinallisia ja Bethlenin transilvanialaisia vastaan. Puolalaisille ratsumiehille oli pakko maksaa rahaa, jotta he suostuisivat palaamaan omalle puolelleen valtakuntien välistä rajaa. Kurittomuus vaikutti vaivanneen jopa Habsburgien omaa pääkaupunki Wieniä, missä keisari joutui kieltämään kuolemanrangaistuksen uhalla varsinaiseksi epidemiaksi levinneet kaksintaistelut. Sodan ja poliittisten puhdistusten runtelemassa Böömissä puolestaan vallitsi nälänhätä, joka ei säästänyt edes kuningaskunnan pääkaupunkia Prahaa. Relationis raportoi, että leipälimppu maksoi Prahassa jo yli 20 kreuzeria, mikä oli korkeampi hinta kuin missään muualla kuningaskunnassa. Jopa luonto itse kuritti keisarikuntaa: Thüringenissä oli kesällä maastopaloja, jotka nielivät kokonaisia kyliä ja polttivat jopa Ilmenaun kaupungin.

 

Eurooppalaisen suursodan polttopiste siirtyi vuonna 1624 alankomaihin, missä espanjalaisten maineikas kenraali Ambrogio Spínola ryhtyi piirittämään Bredan kaupunkia. Mark ja Aa-jokien yhtymäkohdassa sijainnut Breda oli vahvasti linnoitettu, ja sen ulkovalleilla oli pituutta neljä mailia. Flaamilainen aikalaiskronikoitsija Herman Hugo kertoi kaupungin vaihtaneen käsiä useitakin kertoja vuonna 1568 syttyneen Alankomaiden vapaussodan aikana, ja edellisellä kerralla se oli joutunut alankomaalaisten haltuun näiden suoritettua yllätyshyökkäyksen rahtiproomuun piiloutuneiden sotilaiden avulla – sotajuoni, jota Hugo vertasi Troijan hevoseen. Kun Espanjan ja Alankomaiden solmima kaksitoistavuotinen aselepo umpesi vuonna 1621, sota jatkui edelleen, mutta espanjalaisten kannalta epäedullisesti. Vuonna 1622 espanjalaiset olivat yrittäneet vallata Bergen-op-Zoomin piirityksen avulla, mutta yritys oli epäonnistunut alankomaalaisten kyettyä huoltamaan rannikkokaupunkia meritse. Bredalla ei kuitenkaan ollut selustanaan avomerta, joten hanke sen valtaamiseksi näyttäytyi lupaavalta tavalta siirtää sodankäynnin aloite takaisin espanjalaisten käsiin. Spínola odotti maltillisesti heinäkuuhun 1624, jolloin piiritysarmeijan tarpeisiin tarvittava vilja alkoi olla jo pelloilla kypsää. Sitten Spínola lähti etenemään pohjoiseen kolmen erillisen kenttäarmeijan voimin hämätäkseen alankomaalaisia operaation todellisesta kohteesta eli Bredasta. Hugon mukaan Spínola ryhtyi Bredan piiritykseen vastoin everstiensä neuvoja, jotka pitivät kaupungin valleja ja puolustuslaitteita liian vahvoina rynnäkölle ja maaperää liian vetisenä piirityskaivannoille. Spínola kuitenkin piti päänsä ja aloitti piirityksen armeijalla, jonka vahvuus oli syyskuussa 1624 noin 40 000 miestä. Seuraavana keväänä armeijan koko oli tuplaantunut jo 80 000 mieheen. 

 

”Koska olet Jumalan ensisijainen johdattaja niihin kunnianosoituksiin, joita minulle on suotu, koen velvollisuudekseni kertoa sinulle ensimmäisenä uutisen siitä, että kuningas on kuningattaren [kuningataräiti Maria de’ Medicin] neuvosta nimittänyt minut ensimmäiseksi ministeriksi. Samalla kannustan sinua kiirehtimään ja saapumaan tänne välittömästi jakamaan hallinnon työt kanssani. On olemassa lukuisia painavia asioita, joita en halua jakaa muiden kanssa ja joista en halua tehdä päätöksiä ilman mielipidettäsi. Saavu pian vastaanottamaan kaiken kohtaasi tunteman arvostukseni.” Näin kardinaali Richelieu kirjoitti huhti-toukokuun vaihteessa 1624 rippi-isälleen Père Josephille, Ranskan legendaariselle ”harmaalle eminenssille.” Valtioneuvoston uudelleenjärjestely oli vaatimaton uutinen Ranskan jo valmiiksi tapahtumaköyhässä uutisvirrassa vuonna 1624. Kesäkuussa Ranska ja Alankomaat solmivat Compiègnen sopimuksen, jossa Ranska maksoi Alankomaille rahallista tukea tämän sodassa Espanjaa vastaan ja jossa Alankomaat sitoutui tukemaan laivastollaan Ranskaa sen mahdollisissa sotatoimissa – jopa La Rochellen hugenotteja eli alankomaalaisten uskonveljiä vastaan. Lokakuussa Ranska solmi yhdessä Venetsian ja Savoijin kanssa hyökkäysliiton Genovaa vastaan, joka viimeksi mainittu oli keisarin tuella ottanut haltuunsa strategisesti tärkeän Zuccarellon markiisikunnan ja uhkasi siten Pohjois-Italian herkkää valtatasapainoa. Näiden sopimusten historiallinen perintö jäi kuitenkin Richelieun pääministeriksi nimittämistä paljon vaatimattomammaksi. Harva ranskalainen tai muukaan eurooppalainen osasi vielä vuonna 1624 ennustaa, että aikanaan pääministerinä Richelieu kukistaisi Ranskan sisällä hugenotit ja itsenäiset ruhtinaat sekä ohjaisi Ranskan suursotaan Habsburgeja vastaan Ruotsi liittolaisenaan.  

 

Tukholman valtaneuvostoa puhututtivat vuonna 1624 eniten Puolan kanssa solmittu aselepo ja kuningas Kustaa II Aadolfin tapaaminen Tanskan kollegansa Kristian IV:n kanssa. Ruotsi oli laajentanut valtapiiriään Puola-liettuan kustannuksella valtaamalla Riikan vuonna 1621, ja valtakuntien välinen raja oli siirtynyt nykyisestä Etelä-Virosta Väinäjoelle. Kreivi Franz Khevenhüllerin kronikka Annales Ferdinandei kirjasi muistiin Puolan kuningas Sigismund III:n päätöksen solmia vuoden pituinen aselepo ja kieltää niin maan kuin merenkin kautta tehtävät hyökkäykset ”Ruotsin kuningaskuntaan ja Suomen suurherttuakuntaan.” Syyt puolalaisten sotaväsymykseen olivat painavat. Ruotsalaiset hävittivät tietoisesti ”tulella ja miekalla” Liivinmaata ja Kuurinmaata, tehden Sigismundin alamaisten ja vasallien elämästä sietämätöntä. Toinen suuri vaikeus oli merellä, missä ruotsalaisilla sotalaivoilla oli lukumääräinen ylivoima ja missä Tanskan kuningas Kristian IV esti joukkojen ja aseiden kuljetukset Öresundin lävitse Puola-Liettuan avuksi.

 

Se, ettei asetarvikkeita saanut kuljettaa Öresundin lävitse, oli yksi kiistakapula Ruotsin ja Tanskan välisessä kiistassa, joka uhkasi eskaloitua sodaksi keväällä ja kesällä 1624. Kustaa II Aadolf oli esittänyt Tanskalle joukon raskaita vaatimuksia, joita kummankin valtakunnan komissaarit kävivät lävitse Sjöredin rajaneuvotteluissa kesäkuussa 1624. ”Se, ettei Hänen Kuninkaalliselta Majesteetiltaan kielletä ampumatarvikkeiden kuljetusta Öresundin kautta, on asia, josta komissaarit eivät voi joustaa”, Kustaa II Aadolf ohjeisti neuvottelijoitaan. Toinen suuri vaatimus oli Ruotsin Öresundissa nauttiman tullivapauden laajentaminen koskemaan Räävelin eli nykyisen Tallinnan kaupunkia. Muita ärsytyskohtia olivat ne, että Tanskan hallitsemalla Saarenmaalla otettiin vastaan ”eestiläisen ritariston” maaorjuutta pakenevia talonpoikia ja että arktisessa pohjoisessa tanskalaiset keräsivät veroja saamelaisilta, jotka Kustaa II Aadolfin tulkinnan mukaan olivat hänen alamaisiaan. Neuvottelujen taustalla painosti kasvava sodan uhka, kun sekä ruotsalaiset että tanskalaiset värväsivät ja mobilisoivat joukkoja. Sodan sumusta kertoo Kristian IV:n ylimielinen Ruotsin laivaston vähättely. Ruotsilla oli vain vähän laivoja, ja niitäkin vaivasi miehistöjen parissa riehunut rutto, kuningas kertoili kirjeissään valtaneuvoston jäsenille. Kristian IV oli kuulemma jutellut ”rostockilaisen miehen kanssa”, jonka mukaan koko Itämerellä ei ollut ainoatakaan ruotsalaista laivaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että toisin kuin Kristian IV tiesi, Kustaa II Aadolf oli koonnut Älvsnabbenin luokse Tukholman eteläpuoliseen saaristoon kokonaisen hyökkäyslaivaston. Vain Sjörediin kokoontuneet rajakomissaarit, jotka olivat Ruotsin ja Tanskan valtaneuvostoaristokratioiden eivätkä kuninkaiden johdatuksessa, onnistuivat realismillaan välttämään kruununpäiden sumuisten uhitteluiden eskaloitumisen uudeksi Kalmarin sodaksi (1611–1613).

 

Vuosi 1624 oli merkkipaalu kolmikymmenvuotisen sodan historiassa tavalla, jota kukaan aikalainen ei vielä tuolloin kyennyt ymmärtämään. Sodan vuonna 1648 päättäneen Westfalenin rauhan tärkein sisältö oli se, että pitkän sodan aikana omistajuutta vaihtanut kirkollinen omaisuus piti valaa johonkin järkkymättömään muottiin, jota ei enää tulevaisuudessa voisi muuttaa. Augsburgin uskonrauhassa oli vuonna 1555 sovittu siitä, että protestanttisten ruhtinaiden siihen saakka maallistamat kirkkoläänitykset saisivat jäädä heidän käsiinsä. Päätöksestä vallitsi kuitenkin ristiriita, sillä katolisten säätyjen mielestä kirkkoläänitykset olisi jäädytetty niille sijoilleen, kun taas protestantit katsoivat sopimuksen sallivan heille uusien kirkkoläänitysten hankkimisen. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana voitokkaat Habsburgit ja Saksan katoliset säädyt ottivat protestanteilta haltuunsa lukuisia läänityksiä, joita protestantit olivat maallistaneet Augsburgin rauhaa seuranneiden vuosikymmenten aikana katoliselta kirkolta. Näiden palautusten laillisuus perusteltiin vuoden 1629 restituutioediktillä, jolla oli pelkkä keisarillisen julistusoikeuden kyseenalainen voima. Sodan loppuvaiheessa restituutio vaihtoi suuntaa, kun esimerkiksi Hessen-Kasselin protestanttinen maakreivikunta otti haltuunsa katolisia pappiloita ja luostarimaita. Westafalenissa tämä sotkuinen tilanne piti jäädyttää johonkin tiettyyn ajankohtaan, ja neuvottelupöydässä vuosi 1624 osoittautui kaikille osapuolille hyväksyttäväksi ”normatiiviseksi” vuodeksi. Tapahtumaköyhästä vuodesta 1624 tuli siten koko kolmikymmenvuotisen sodan kulminaatiokohta – tulevaisuuden toteutuma, jota kukaan ei olisi pystynyt ennakoimaan neljäsataa vuotta sitten.

 

Se, osoittautuuko vuosi 2024 vastaavanlaiseksi kulminaatiopisteeksi jossain tulevassa konfliktikehityksessä, on asia, jota voimme vain arvailla.

 

 

 

 

 

 

 

 

M. Avenel, toim. (1856). 2. Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627. Pariisi: Imprimerie Impériale. 

C. F. Bricka & J. A. Fridericia. (1887–1889). 1. Kong Christian den Fjerdes egenhændige breve: 1589–1625. Kööpenhamina: Rudolph Klein.

Herman Hugo. (1627). The Siege of Breda. Translated into English by C. H. G. Köln: Henry Cage.

Historicae Relationis Semestralis Continuatio: Jacobi Franci historische Beschreibung aller gedenckwürdige Historien so sich hin und wider in Europa, Hohe- und Nider Teutschlandt auch in Frankreich, Schott- und Engelandt, Hipanien, Hungarn, Polen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. von jüngstverwichener Franckfurter Ostermeβ, biβ auff gegenwertige Herbstmeβ dieses 1624. Jahrs verlauffen, und zugerragen haben. (1624). Frankfurt am Main: Mich. Gasp. Lundorpium Historiographum.

Franz Khevenhüller. (1724). 10. Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: K. Gustaf II Adolfs bref och instruktioner. (1888). 2:1. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Westfälischer Friede – Vertrag von Osnabrück. Westfälischer Friede – Vertrag von Osnabrück – Wikisource.