1604

Maanantaina Englannin parlamentin alahuoneen puhemies John Bercow aiheutti poliittisen sensaation ilmoittamalla yksioikoisesti, ettei pääministeri Theresa May voisi enää tuoda kolmatta kertaa alahuoneen käsiteltäväksi samaa Brexit–paperia. Bercow vetosi päätöksessään vuonna 1844 julkaistuun Thomas Erskine Mayn perustuslailliseen ohjekirjaan, jonka mukaan parlamentille ei voida tuoda uudestaan käsiteltäväksi ehdotusta, joka on sisällöltään yhä sama. Ehdotuksen sanamuodon muuntelu ei toisin sanoen voi olla riittävä peruste paperin uudelleen esittelyyn. Tämä ohje ei ollut Erskine Mayn omaa ajattelua, vaan perustui ennakkopäätökseen niinkin kaukaiselta vuodelta kuin 1604. Yllättävä tulkinta johti kiihkeään kommentointiin sosiaalisessa mediassa norkoilevien historioitsijoiden joukossa, jotka vitsailivat vuoden 1604 äkillisestä trendaamisesta Twitterissä. Mutta mikä, nykyihminen saattaa kysyä, on se laajempi poliittinen ja historiallinen konteksti hashtag #1604:n takana? Mitä Euroopassa tapahtui vuonna 1604? Siis muutakin, kuin että torpattiin parlamentin alahuoneen päätöksellä vuoden 2019 Brexit?

Aloittaaksemme Bercowin ja Erskine Mayn viittaamasta Englannin parlamentin päätöksestä, sen laajempi konteksti oli niin sanottu ”siunattu parlamentti” (Blessed Parliament), jonka Englannin tuore kuningas Jaakko I kutsui koolle tammikuussa 1604. Jaakko I oli kutsunut parlamentin koolle tarkoituksenaan ajaa siellä lävitse lainsäädäntöä, joka olisi virallisesti yhdistänyt hänen kaksi kruunuaan, sillä Jaakko I oli yhä myös Skotlannin kuningas (hän hallitsi Skotlannissa nimellä Jaakko VI). Omien sanojensa mukaan kuningas ei halunnut olla ”kahden vaimon aviomies”. Parlamentin alahuone kuitenkin torjui kuninkaan esityksen sillä perusteella, että se olisi vaikuttanut Englannin muuttamattomana pidettyyn maalakiin (Common Law). Jaakko I:n valtakaudella syntyi siten Iso-Britannia, mutta ei Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Bercowin viittaamaan periaatteen päätöspäivänä 2. huhtikuuta alahuoneessa ei tosin käsitelty näin lennokkaita hallituskysymyksiä vaan paljon maanläheisempiä asioita. Buckinghamin kreivikuntaan valittiin uutta seriffiä, minkä lisäksi alahuone pähkäili kreivikunnan vaalipiirien rajojen siirtelyä (tämä oli tapahtunut maassa riehuneen ruton syyllä tai mahdollisesti tekosyyllä). Näiden asioiden ohella alahuone käsitteli koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat puritaanien tuomitsemista, rangaistusten toimeenpanon tehostamista sekä hillittömien (”frivolous”) kanteiden vähentämistä, mihin asiaan Bercowin viittaama periaate lienee liittynyt.

Vuosi 1604 oli Englannille sikäli merkityksellinen, että Englanti ja Espanja solmivat tuolloin rauhan. Valtakuntien välistä pitkittynyttä sotaa oli kestänyt vuodesta 1585 asti, ja vaikka sota oli suuren armadansa menettäneelle Espanjalle sotilaallinen ja poliittinen katastrofi, Englannin kuningashuonekaan ei ollut siitä liiemmin hyötynyt. Sodan selkeimpiä voittajia olivat olleet englantilaisten kaapparien ja merirosvojen rahoittajat, joille oli kertynyt ryöstösaaliiden jälleenmyynnistä huomattava määrä pääomaa. Nämä rahoittajat kokosivat pääomansa uuteen London Companyyn, joka käytti kasautunutta pääomaa erilaisten siirtomaahankkeiden rahoittamiseen. Näistä hankkeista merkittävin oli vuonna 1607 perustettu Virginian siirtokunta nykyisen Yhdysvaltain itärannikolla.

Vaikka Englantia vastaan käyty sota oli tehnyt loven Espanjan kuningas Filip III:n valtionkassaan, hän löysi silti ylimääräistä rahaa lähetettäväksi enolleen Rudolf II:lle, pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarille. Syynä raha-apuun oli vaikea ja pitkittynyt sota, jota Rudolf II oli käynyt osmanien sulttaanikuntaa vastaan vuodesta 1593 asti. Rudolf II itse alkoi jo tässä vaiheessa valtakauttaan (1576–1611) olla syvän ”melankolian” vallassa, eikä häntä enää juuri näkynyt Prahassa sijainneen keisarinlinnansa ulkopuolella. Nykyisen Slovakian ja Unkarin alueella käyty sota oli siten pitkälti paikallisten sotilaskomentajien, kuten Giorgio Bastan ja kreivi Heinrich von Dampierren, käsissä. Alun perin turkkilaisia vastaan käyty sota mutkistui vuonna 1604, jolloin Transilvanian ruhtinas Bocskai István nousi kapinaan keisaria vastaan ja liittyi turkkilaisten puolelle. Ruhtinasta yllytti tähän päätökseen osmanien valtakuntaan paenneiden transilvanialaisten aatelisten johtomies Bethlen Gábor, joka myöhemmin nousi itse Transilvanian valtaistuimelle ja teki itsestään erään kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) sytyttäjistä. Istvánin päätökseen lienee myös vaikuttanut Habsburgien hallinnon asettama raskas verotaakkaa sekä se kovakourainen tapa, jolla keisarin sotilaat olivat ryhtyneet rajaamaan pitkälti protestanttisten transilvanialaisten uskonvapauksia. Bocskai István saavutti aluksi sotilaallista menestystä lahjottuaan puolelleen keisarillisen sotapäällikkö Giacomo Belgioson paikalliset palkkasoturit eli niin sanotut hajdukit. Marraskuussa Giorgio Bastan paremmin koulutettu armeija kuitenkin löi Istvánin hajdukit taistelussa, ja Transilvanian ruhtinaan oli pyydettävä sotilaallista apua turkkilaisilta. Bosnialaissyntyinen suurvisiiri Sokolluzade Lala Mehmed Passa lähetti Istvánin avuksi 40 000 miehen vahvuisen armeijan, joka koostui janissaareista, sipahi–ratsusotilaista, tataareista sekä paikallisista hajdukeista. Tämä armeija ryhtyi piirittämään Habsburgien voimakasta kenttälinnoitetta Granissa (nykyinen Esztergom), Budapestin pohjoispuolella. Sota ajautui jälleen pattitilanteeseen, eivätkä vuoden 1604 sotatapahtumat olleet erityisen edullisia yhdenkään osapuolen kannalta.

Toinen Euroopan pitkittynyt sota riehui Alankomaissa, missä pohjoisen seitsemän provinssia jatkoivat itsenäisyystaisteluaan Espanjan kuningaskuntaa vastaan. Vuodesta 1568 asti käydyn sodan polttopisteeksi oli muodostunut Pohjanmeren rannalla sijainnut Oostenden kaupunki, jota markiisi Ambrogio Spinolan komentamat espanjalaiset olivat piirittäneet jo heinäkuusta 1601 asti. Piiritetty kaupunki oli kestänyt kolme vuotta kestäneen piirityksen sen ansiosta, että sitä oli voitu huoltaa mereltä käsin. Spinola käytti kaiken kekseliäisyytensä kaupungin valloittamiseksi: hän rakennutti valtaisia vastalinnoitteita ja piirityskaivantoja sekä kehitti erikoisia piirityslaitteita, kuten siirreltäviä nostosiltoja ja kelluvia tykkipattereita. Kesällä 1604 puolustajien asema alkoi käydä ylivoimaisen tukalaksi. Kaupunkia oli yhä vaikeampi huoltaa mereltä (osittain kiitos Lontoon rauhansopimuksen, jonka ehtojen mukaan espanjalaiset saivat käyttää englantilaisia satamia sodassaan alankomaalaisia vastaan), minkä lisäksi espanjalaiset olivat onnistuneet räjäyttämään Oostenden ulompia puolustuslinjoja maan alle sijoitettujen miinojen avulla. Alankomaalaisten kannalta Oostdenden strateginen merkitys oli myös entistä vähäisempi sen jälkeen, kun tasavallan valtionhoitaja ruhtinas Maurits oli onnistunut valloittamaan lännempänä sijainneen Sluisin satamakaupungin ja sitä ympäröineet linnoitukset. Syyskuussa tasavallan hallitus antoi Oostenden puolustajille luvan ryhtyä antautumisneuvotteluihin Spinolan kanssa. Länsi-Euroopassa vallinneen käytännön mukaisesti Spinola salli Oostenden varuskunnan marssia pois lippuineen ja aseineen. Voittajia puolestaan odotti lohduton näky, sillä Oostendestä oli kolme vuotta kestäneiden taisteluiden seurauksena tullut savuava raunioläjä. Espanjan Alankomaiden arkkiherttuatar Isabellan sanotaan purskahtaneen itkuun nähtyään voittamansa kaupungin tilan. Oostenden puolustajien tappiot olivat noin 30–40 000 kaatunutta; espanjalaisten tappiot olivat lähes kaksinkertaiset, noin 60–70 000 kaatunutta. Oostenden piiritys oli yksi varhaismodernin sotahistorian verisimmistä yhteenotoista läntisen Euroopan maaperällä.

Ranskassa oli koittanut hartaasti odotettu rauhan ajanjakso, kun vuonna 1598 solmittu Vervinsin sopimus oli lopettanut Ranskan ja Espanjan välisen sodan. Rauha antoi kuningas Henrik IV:lle mahdollisuuden kohdistaa huomionsa sodankäyntiä rakentavampiin hankkeisiin. Vuodesta 1604 muodostuikin pienimuotoinen rajapyykki Ranskan globaalien pyrkimysten tiellä. Tutkimusmatkailija François Martin de Vitré’n paluu Kaukoidästä ja tämän kokemuksistaan kirjoittama kirjanen innoittivat Henrikiä perustamaan vuonna 1604 Dieppen kauppakomppanian, jolle myönnettiin 15 vuoden ajaksi yksinoikeus kaikkeen Aasiaan suuntautuneeseen kaukokauppaan. Tänä samana vuonna Pierre Dugua de Mons toteutti Rouenin, Saint-Malon ja La Rochellen kauppiaiden rahoittamana Pohjois-Amerikkaan suuntautuneen siirtokuntahankkeen. Dugua de Mons perusti ensimmäisen siirtokunnan St Croix’n pienelle saarelle kesäkuussa 1604, mutta ankaran talven ja saaren vähäisten resurssien johdosta siirtokunta siirrettiin jo seuraavana vuonna suuremmalle Nova Scotian saarelle. Tämä uusi ja pysyvä ranskalainen siirtokunta nimettiin myöhemmin Acadiaksi. Henrik IV toteutti uusia rakennushankkeita myös aivan valtakuntansa sydämessä. Vuonna 1604 Pariisissa avattiin Seinen ylittävälle liikenteelle kirjaimellisesti uusi silta, Pont Neuf.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, eräänlainen oman aikakautensa Euroopan unioni, alkoi osoittaa rakenteellisen systeemikriisin ensimmäisiä oireita. Keisarikunnan valtiopäivät (Reichstag) olivat kokoontuneet vuonna 1603 sopimaan turkkilaisia vastaan käytävän sodan apurahoista. Vaikka keisari Rudolf II oli etukäteen vannottanut, että valtiopäivien asialistalla saivat olla ainoastaan osmanien sulttaanikuntaa vastaan käytävän sodan rahalliset avustukset, valtiopäivillä ryhdyttiin nostamaan toraisissa merkeissä esille erilaisia uskonnollisen eripuran aiheita. Protestanttiset ruhtinaat napisivat erityisesti siitä, että heidän täytyi poliittisena ryhmittymänä alistua valtiopäivien katolisen enemmistön tahtoon. Valtiopäiville oli muodostumassa kaksi vastakkaista uskonnollista ryhmittymää, Corpus Evangelicorum ja Corpus Catholicorum, eikä tälle kehitykselle näyttänyt olevan mitään estettä tai edes hidastetta. Osa protestanteista valitti, että keisari vaati tahallaan liian korkeita veroja ja ahdisteli sitten protestantteja maksamaan niitä pennilleen samalla kun katolisia säätyjä kohdeltiin verojen perimisessä silkkihansikkain. Keisarikunnan kaupungeissa oli jo joidenkin vuosien ajan myös sattunut uskonnollisesti latautuneita katutappeluita ja mellakoita, joiden esiintyminen oli tyypillisesti johtanut protestanttisten kaupunginraatien valtaoikeuksien rajaamiseen. Vuonna 1604 tällainen mellakka sattui Kaufbeurenin keisarillisessa vapaakaupungissa; tällä kertaa Rudolf II ja keisarillinen hovioikeus eivät tyytyneet vain uhkailemaan protestanttista raatia vaan velvoittivat Baijerin katolisen herttua Maximilianin suorittamaan kaupungissa aseellisen intervention. Kun herttua Maximilian teki vastaavan väliintulon Donauwörthin kaupungissa kolmea vuotta myöhemmin, koko keisarikunta oli jo hetken aikaa vaarassa ajautua sisällissotaan. Uskonnollista vastakkainasettelua ei vuonna 1604 lieventänyt myöskään se, että Paderbornin hiippakuntaan tunkeutunut espanjalainen ”rosvoarmeija” (Freibeuterheer) keräsi hiippakunnan pitkälti protestanttisilta asukkailta raskailta kontribuutioita paikalle ilmaantuneiden jesuiittojen kannustamana. 

Entä mitä meidän koilliseurooppalaisten omilla nurkilla tapahtui vuonna 1604? Venäjää tai paremminkin Moskovan suuriruhtinaskuntaa hallitsi sairasteleva tsaari Boris Godunov. Hänen kuolemansa seuraavana vuonna sytytti monitahoisen ja pitkittyneen sisällissodan eri vallantavoittelijoiden välillä ja johti Venäjän ”sekasorron aikana” (smutnoje vremja) tunnettuun kriisien ajanjaksoon, jota kesti aina vuoteen 1613 asti. Tätä ei vuonna 1604 kuitenkaan vielä tiedetty, ja Venäjällä vallitsi yhä petollinen rauhan olotila. Puola-Liettuaa ja Ruotsia kaiveli yksi ja sama asia eli Vaasojen perheriita Ruotsin kruunun perimyksestä.

Ruotsissa ja Suomessa oli käyty sisällissota laillisen kuningas Sigismundin ja hänen vallananastajasetänsä Kaarlen välillä. Sota oli päättynyt vasta viisi vuotta aiemmin, kun voittajaksi selviytynyt herttua Kaarle saapui joukkoineen Suomeen ja ryhtyi kitkemään maata Puola-Liettuaa hallinneen Sigismundin ja tämän paikallisena voimamiehenä toimineen marski Klaus Flemingin kannattajista. Kaarlen Viipurissa mestaamien aatelismiesten pääkallot olivat vuonna 1604 yhäkin näytteillä linnan portin pielessä. Paikallisen uskomuksen mukaan irvokkaat irtopäät veisasivat öisin virsiä kaupunkilaisten kauhistukseksi. Vaikka herttua Kaarle oli peitonnut valtataistelussa veljenpoikansa Sigismundin, hän ei ollut tohtinut omia itselleen Ruotsin kruunua. Vuonna 1604 Kaarle vihdoin otti tämän ratkaisevan askeleen kohti sementoitua kuninkaanvaltaa. Kaarle kutsui Norrköpingiin koolle valtiopäivät, joiden tarkoituksena oli legitimoida vallansiirto edesmenneen Juhana III:n jälkeläisiltä Kaarlen sukuhaaran perillisille. Itä–Götanmaan herttua Johan, kuningas Juhana III:n nuorempi poika ja Sigismundin velipuoli, luopui julkisesti vaateistaan Ruotsin kruunuun ja tunnusti Kaarlen lailliseksi kuninkaaksi. Kaarlen säätämän perimysjärjestyksen mukaan kruunu siirtyisi sittemmin hänen omalle pojalleen Kustaa Aadolfille. Pian valtiopäivien jälkeen Kaarle ryhtyi suorittamaan väenottoja ja valmistelemaan suurta sotaretkeä Puola-Liettuan hallitsemalle Liivinmaalle. Tämä huonosti suunniteltu sotaretki päättyi seuraavana vuonna ruotsalaisten katastrofaaliseen murskatappioon Kirkholmin taistelussa Riian lähistöllä.

Oman aikakautemme tavoin myös vuonna 1604 kärvisteltiin ilmastonmuutoksen kourissa. Euroopassa oli 1500-luvun lopulla alkanut niin sanotun pienen jääkauden ajanjakso, jonka aiheuttajista on esitetty erilaisia teorioita. Suosituimman teorian mukaan kylmä ajanjakso oli seurausta auringon aktiivisuuden dramaattisesta laantumisesta. Toinen varteenotettava selittäjä, joka ei poissulje solaarista syytä, on vulkaaninen toiminta, joka sylki ilmakehään tuhkaa ja heijasti siten auringon säteilyä pois Maasta. Vuonna 1600 Perussa sattuikin eräs voimakkaimmista tunnetuista tulivuorenpurkauksista, kun Huaynaputinan räjähdyksessä sinkoutui tuhkaa ja laavakiveä 300 000 neliökilometrin alueelle Perussa, Boliviassa ja Chilessä. Purkaus jätti Andien jäätiköille jälkeensä 8–12 cm paksuisen tuhkakerroksen. Pohjoisella pallonpuoliskolla kesän keskilämpötila tippui kokonaisella asteella purkausta seuranneen vuoden aikana. Ei liene sattumaa, että Suomessa koettiin tuolloin olkivuotena (1601) tunnettu viljakato sekä siitä aiheutunut nälänhätä. Tästä katastrofista ei vielä ollut ehditty toipua vuonna 1604, ja monet maaseudun talot ja torpat olivat tuolloin yhä tyhjillään. Esimerkiksi Helsingin pitäjässä joka kolmas talo oli merkitty asiakirjoihin hylätyksi (öde) – mikä tosin saattoi tarkoittaa pelkkää veronmaksukyvyttömyyttä.

Normaalilla näkökyvyllä varustetut havainnoijat saattoivat vuonna 1604 nähdä taivaalla poikkeuksellisen valoilmiön. Kyseessä oli SN 1604, joka tieteen parissa tunnetaan yleisemmin Keplerin supernovana. Vaikka kuuluisa astronomi Johannes Kepler ei ollut ilmiön ensimmäinen havainnoija (se oli italialainen Lodovico delle Colombe), hän oli keisari Rudolfin hoviastronomina parhaalla paikalla ilmiön selittäjäksi niin maan mahtaville kuin myös suurelle yleisölle. Tästä syystä ilmiö nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. SN 1604 on yhäkin ainoa omassa galaksissamme havainnoitu supernova, myöhäisemmät havainnot ovat Andromedasta (1884) ja Suuresta Magellanin pilvestä (1987).

Epäonnistuminen Englannin ja Skotlannin välisen reaalimonarkian kirjaamisessa alahuoneen lainsäädäntöön oli epäilemättä kirvelevä vastoinkäyminen kuningas Jaakko I:lle. Marraskuussa 1604 kuningas saattoi kuitenkin viskata poliittiset huolensa hetkeksi nurkkaan ja heittäytyä koko sydämellään mukaan Whitehallin palatsissa esitettyyn uuteen näytelmään. Traagisen näytelmän nimi oli Othello, ja sen oli kirjoittanut eräs William Shaxberd. Näytelmän teemat – rasismi, rakkaus, mustasukkaisuus, petos, kosto ja katumus – ovat yhäkin ajankohtaisia teemoja niin Brexitin repimässä Iso-Britanniassa kuin muuallakin nykymaailmassa.