Wallenstein ja Golo Mann

 

Frankfurt am Mainissa toimiva kustantamo S. Fischer Verlage ohitti vuonna 2022 eräänlaisen merkkipaalun julkaisemalla yhdeksännen painoksen Golo Mannin klassisesta Wallenstein–elämäkerrasta. Golo Mann (1909–1994) itse kuului Thomas Mannin poikana, Heinrich Mannin veljenpoikana sekä Klaus ja Erika Mannin veljenä Saksan maineikkaimpaan kirjailijasukuun, vaikkakin Golo Mannin oma tuotanto keskittyi historialliseen tietokirjallisuuteen eikä proosaan. Saksan historiaan erikoistuneen Golo Mannin tunnetuin ja arvostetuin kirja, alun perin vuonna 1971 ilmestynyt Wallenstein, kertoi nimensä mukaisesti kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) legendaarisesta sotapäälliköstä, Albrecht Wenzel Eusebius von Wallensteinista (1583–1634). Golo Mannin Wallenstein on tullut tunnetuksi eräänlaisen introspektiivisen ja tulkitsevan historiakirjan mittapuuna. Wallensteinin vetovoima perustuu sen ristivetoon historiallisen tiedon, historiallisen tulkinnan ja voimakkaan narratiivisen, lähes proosallisen kirjoitustyylin välillä. Golo Mannin Wallenstein onkin esimerkki siitä, mitä postmodernistinen historiografi Hayden White on kutsunut ”muodon merkitykseksi” (meaning of form), missä kirjallinen muoto toimii historiallisen tiedon tuottamisen ja ymmärryksen rakentumisen kuljettajana.

 

 

Koska Wallensteinin kirjallinen muoto on narratiivinen ja elämäkerrallinen, on sen rakenne ymmärrettävästi kronologinen. Perinteisen biografin tavoin Golo Mann aloittaa tarinansa Wallensteinin perhetaustasta ja lapsuudesta. Näillä asioilla on myöhempää merkitystä: vaikka Wallenstein kuului isänsä Wilhelm von Waldsteinin (tsek. Vilim Valdštejn) kautta vain böömiläiseen ritariluokkaan, kytkeytyi hän äitinsä Markytan kautta Smiřicen/Smiřickýn rikkaaseen maanomistajasukuun. Koska molemmat vanhemmat kuolivat Wallensteinin ollessa vain lapsi, päätyi hän isänsä langon Heinrich von Slawatan kasvatiksi. Nuoruusvuodet oirehtivat Böömin kuningaskunnan uskonnollista turbulenssia: varhaiskodissaan Wallenstein oli kasvatettu hussilaiseksi eli utrakvistiksi, mutta Slawatan kotona harjoitettiin ”böömiläisen veljeskunnan” (Böhmische Brüdergemeinde) oppia, joka oli omaksunut voimakkaita vaikutteita luterilaisuudesta ja kalvinismista. Nuorena miehenä Wallenstein kääntyi lopulta katoliseen uskoon; lähdekriittisenä historiantutkijana Mann ampuu alas muutamia perusteettomia väitteitä kääntymisen ajankohdasta ja paikasta. Ilmeisesti kääntyminen tapahtui teini-ikäisenä Goldbergin latinalaisessa koulussa, mistä nuoren Wallensteinin opintie jatkui Altdorfin yliopistoon, missä opinnot kuitenkin katkesivat vuonna 1600 kahteen skandaaliin: palvelijan pahoinpitelemiseen ja kadulla suoritettuun henkirikokseen sekaantumiseen.

 

 

Golo Mann katkaisee hetkeksi Wallensteinin tarinan valottaakseen ”maailmaa, jossa hän [Wallenstein] joutuu elämään.” Tuo maailma oli Böömin kuningaskunta ja Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta, joita repivät 1600-luvun vaihteessa useat ristiriidat ja uhat. Habsburgien valtakunnan sisällä kulki railoja katolisten ja protestanttien, saksalaisten ja slaavien sekä säätyläisten kilpailevien luokkien eli ritariston ja suuraatelin välillä. Hierarkian ylimmällä portaalla nuokkui tuolloinen keisari, ”melankoliasta” eli vakavasta mielisairaudesta kärsinyt Rudolf II. Samalla keisarikunnan ulkoisia portteja kolkutteli perinteinen vihollinen, osmanien sulttaanikunta, jota vastaan Itävallan Habsburgit olivat käyneet sotaa vuodesta 1591 saakka.

 

 

Niin sanottu ”pitkä turkkilaissota” (1591–1606) vei Wallensteinin hänen elämänuralleen sotalaitoksen palveluksessa. Oikeastaan mitä vakinaista sotalaitosta ei vielä 1600-luvun alussa ollut Habsburgien perintömailla olemassa. Wienin sotaraati palkkasi värvättyjä ammattisotilaita tarpeen mukaan ja väliaikaisesti ja erotti heidät palveluksesta heti taistelutoimien loppuessa talvimajoituksen alla. Ritariluokan edustajien, kuten nuoren Wallensteinin, oletettiin varustavan ratsusotilaita Habsburgien palvelukseen keskiaikaista perua olevan insurrection eli ratsupalveluksen kautta. Juuri näin Wallenstein tekikin vuonna 1617, jolloin hän värväsi ja varusti omista varoistaan kokonaisen ratsuväenkomppanian Venetsiaa vastaan tuolloin sotineen Steiermarkin arkkiherttua Ferdinandin (tulevan keisari Ferdinand II:n) palvelukseen. Palvelus ei jäänyt Wienin hovissa huomaamatta. Kun sota syttyi vuonna 1618 Habsburgien keskushallinnon ja Böömin kuningaskunnan säätyjen välillä, Wallenstein sai Määrin kapinallisilta säädyiltä everstin komission ja toimeksiannon jalkaväen rykmentin kokoamisesta Määrin säätyjen vihollisia eli keisarillisia vastaan. Tuolloin Wallenstein vaihtoi puolta erittäin dramaattisella tavalla, kun hän varasti säätyjen sotakassan ja surmasi miekallaan oman epäröivän alaisensa.

 

 

Golo Mannin kertomuksen paras osa on kuvaus siitä, kuinka Wallenstein kasasi itselleen pääomaa, maaomaisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa kolmikymmenvuotisen sodan sekavina alkuvuosina. Wallensteinin taloudellisyhteiskunnallinen menestys oli seurausta onnekkuudesta, taidosta ja häikäilemättömyydestä. Onnea edustivat ne perinnöt, jotka hän sai ensimmäiseltä vaimoltaan Lucretia von Landekilta sekä äitinsä suvulta eli Smiřickýiltä, joiden viimeinen miespuolinen johtotähti oli erehtynyt asettumaan sodassa kapinallisten puolelle. Wallenstein junaili itsensä jäljelle jääneen ja oikeustoimikyvyttömän perijän huoltajaksi, ja tämän kuoltua myös Smiřickýjen omaisuus, Gitschinin ruhtinaskunta, siirtyi Wallensteinille. Takaisin valloitetun Böömin kuningaskunnan taloudellisten olojen uudelleen järjestely ja kapinallisten maaomaisuuden uusjako olivat Wallensteinin uran todellinen tähtihetki. Wallenstein ujuttautui suhteillaan rahauudistusta johtaneeseen komissioon, jonka lyömää, lähes arvotonta valuuttaa Wallenstein käytti ostaakseen takavarikoitua maaomaisuutta reaalisella pilkkahinnalla sekä myöntääkseen rahalainoja keisarille itselleen. Keinottelun lopputuloksena Wallenstein järjesti itselleen Saganin herttuakunnan hallinnan sekä suuren rahaomaisuuden, jota hän käytti rakentaakseen oman palatsinsa Prahan ”uuteen kaupunkiin” (Mála Strana) aivan Hradschinin kuninkaanlinnan juurelle. Nousukiidossa ollut mahtimies herätti kiinnostusta maan mahtavien joukossa, minkä seurauksena Wallenstein kykeni rakentamaan Wienin hoviin oman patronus–klienttiverkostonsa – aihepiiri, jota tutki samoihin aikoihin Golo Mannin kanssa myös suomalainen historioitsija Pekka Suvanto.

 

 

Wallenstein astui kolmikymmenvuotisen sodan parrasvaloihin vuonna 1625, jolloin hän sai keisarilta toimeksiannon kymmenien tuhansien miesten vahvuisen keisarillisen armeijan kokoamisesta. Aikalaislähteitä tutkinut Mann selvitti, ettei Wallenstein ollut ilahtunut hänelle tarjotusta tilaisuudesta sotilaalliseen vastuunkantoon. Keisari olisi halunnut armeijan kooksi 20 000 miestä, mutta Wallenstein oli aikalaislegendan mukaan ampunut alas tämän luvun ja asettanut armeijan ideaalisuuruudeksi 50 000 miestä; vain näin suuri armeija kykeni levittäytymään tarpeeksi laajalle voidakseen huoltaa itseään muutenkin kuin vain ryöstelyllä, Wallenstein oli perustellut kantaansa. Toisaalta armeijan varustaminen sotilaallisen aliurakoinnin kautta olisi myös vahvistanut Wallensteinin poliittista asemaa itsensä keisarin velkojana. Mann tiivisti tämän paradoksin siten, että ”suuri liikemies oli tarjonnut rakentavansa tehtaan, ei pitävänsä sitä toiminnassa omalla kustannuksellaan.” Kun Wallenstein lopulta kokosi keisarin palvelukseen armeijan, jonka koko pian ylitti 50 000 miestä ja nousi jopa sataantuhanteen vuonna 1630, sen voima kantoi hänet aina Itämeren rannikolle, missä keisari taisteli Ala-Saksin säätyjä ja niiden johtajaa, Tanskan kuningas Kristiania vastaan. Voittoisa kampanja palkittiin vuonna 1627, jolloin Wallenstein taivutteli keisarin läänittämään hänelle protestanttisilta ruhtinailta takavarikoidun Mecklenburgin herttuakunnan. Mannin mukaan tämä viimeinen jalokivi Wallensteinin kruunussa oli osoitus siitä, kuinka tiukasti keisari Ferdinand II oli velkojansa Wallensteinin kuristusotteessa. Mecklenburgin läänitys edusti Mannin mukaan Wallensteinin ”elämän huippukohtaa.”

 

 

Huipulta saattoi tulla vain alas. Eräs Golo Mannin kirjan kantava teema on Wallensteinin valtakamppailu Saksan ja keisarillisen hovin katolisia ruhtinaita vastaan. Wallensteinilla oli muutamia ystäviä, mutta monia ja voimakkaita vihollisia, joihin lukeutuivat kaikki keisarikunnan mahtavat vaaliruhtinaat. Kukaan vaalikollegiossa ei halunnut Wallensteinista uutta kollegaa ja vielä vähemmän luovuttaa omaa paikkaansa hänelle. Menestystä seurasi Mannin sanoin ”voiton dialektiikka.” Keisarillinen armeija oli pidettävä aseissa kuningas Kristiania vastaan aina Lyypekin rauhaan ja vuoteen 1629 asti, minkä lisäksi osa joukoista oli täytynyt lähettää naapurivaltakunta Puola-Liettuaan avustamaan katolisen kuningas Sigismundin puolustusta maahan tunkeutunutta Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfia vastaan. Sadantuhannen miehen vahvuiseksi paisuneen armeijan ylläpitoa ei voinut sysätä ainoastaan kukistettujen protestanttisten säätyjen niskoille, vaan myös katolisten ruhtinaskuntien oli osallistuttava sotilaiden rahoittamiseen, muonittamiseen ja majoittamiseen. Tämä herätti kateutta, katkeruutta ja pahaa verta, mikä dialektinen vastavoima johti lopulta Wallensteinin erottamiseen keisarillisen armeijan komennosta Regensburgissa järjestetyillä valtiopäivillä vuonna 1630.

 

 

Wallensteinin erottamisen ajankohta oli huono, sillä Kustaa II Aadolf oli juuri tuolloin noussut maihin Pohjois-Saksassa ruotsalaisarmeijan voimin. Mannin mukaan Wallenstein seurasi sodankulun kehitystä kaukaa Böömistä käsin, missä hän eli ”aasialaisessa ylellisyydessä, ei enää palvelija, täysin poikkeuksellinen yhdistelmä yksityishenkilöä ja ruhtinasta.” Toisaalla Mann kuitenkin toteaa, että olosuhteiden pakosta Wallensteinin varhaiseläke oli enemmän kiinnostavaa kuin mukavaa. Hänen kirjeenvaihtonsa pysyi virasta pois jäämisestä huolimatta massiivisena, ja Wallenstein sai päivittäisiä raportteja sodan kulusta, mukaan lukien hänen Mecklenburgin herttuakuntansa menetyksestä ruotsalaisille. Golo Mannin ote säilyy tarkkaavaisen lähdekriittisenä: kun erään aikalaisraportin mukaan Wallenstein olisi raivostunut kuultuaan lähetiltä Magdeburgin kaupungin hävityksestä kreivi Tillyn tuolloin johtaman keisarillisen armeijan toimesta, Mann kyseenalaistaa väitteen uskottavuuden muiden tosiasioiden ja kontekstin perusteella. Wallenstein ei olisi kuullut uutista miltään lakeijalta vaan olisi lukenut sen sinetöidystä kirjeestä, Mann tarkentaa, minkä lisäksi lukuisat raportit kaupungin piirityksen kulusta olisivat väistämättä valmistaneet häntä dramaattiseen rynnäkköön ja sen seurauksiin.

 

 

Golo Mann käy systemaattisesti lävitse Wallensteinin paluuseen liittyviä olosuhteita ja vaikuttimia. Kuten Mann osoittaa, monet aikalaislähteet ja niiden seurauksena suuri osa historiankirjoituksesta on päätynyt esittämään Wallensteinin paluusta keisarillisen armeijan johtoon ja hänen keisarille asettamistaan ehdoista vääristyneitä ja epätosia väittämiä. Wallensteinille vihamieliset aikalaislähteet levittivät erinäisiä huhuja Wallensteinin ja keisarin välisistä neuvotteluista vuoden 1632 vaihteessa. Kaikissa pahantahtoisissa juoruissa oli sama teema: häikäilemätön Wallenstein käytti taloudellisesti voimakasta asemaansa hyväksi kiristäessään keisarilta maksimalistisia myönnytyksiä: kiistatonta sotilaallista komentoa, yleistä veronkanto-oikeutta, vapautta harjoittaa omaa diplomatiaa ja niin edelleen. Golo Mann ampuu nämä myytit ja uskomukset alas yksi toisensa jälkeen sillä historiantutkimuksellisesti lyömättömällä argumentilla, että rohkeiden väitteiden tueksi ei löydy lähdeaineistosta mitään konkreettisia todisteita. Mitään virallista Wallensteinin ja keisarin välistä ”kapitulaatiota” ei koskaan kirjattu paperille; kirjeenvaihdosta löytyy vain lupauksia tulevasta rahallisesta kompensaatiosta sekä verrattain vaatimaton Glogaun linnaläänitys Sleesiassa. Mann oletti lähdeaineiston ulkopuolella, että keisari oli antanut Wallensteinille suullisen lupauksen olla erottamatta tätä tietyn ajan sisällä. Missään nimessä keisari tai edes Wallenstein itse ei nähnyt häntä väkivallan monopolin haltijana tai sodan ja rauhan tuomarina.

 

 

Golo Mannin vahvasti narratiivista metodia voi kritisoida siitä, että siinä ohitetaan verrattain kevyellä katsannolla Wallensteinin sotilasurakoinnin institutionaaliset rakenteet ja mekanismit. Kuten aiemmin vuonna 1625, myös vuonna 1632 Wallenstein rakensi keisarillisen armeijan ketjutetun sotilasurakoinnin varaan. Wallenstein itse oli ylin ja yleinen sotilasurakoitsija, mistä asemasta käytetään englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa nimikettä general contractor. Keisari urakoi armeijan värväämisen Wallensteinille, joka aliurakoi sen rykmenttejä hallinnoineille ”omistajaeversteille” (saks. Inhaber). Nämä everstit, jotka rajasivat osallisuutensa sotilaiden värväämiseen ja varustamiseen, jättivät operatiivisen johdon everstiluutnanteille sekä mahdollisesti yksittäisten komppanioiden värväämisen kaikkein alimmille aliurakoitsijoille, kapteeneille. Tässä järjestelyssä oli tarkoituksenmukaista ja jopa välttämätöntä, että Wallenstein ja omistajaeverstit vastasivat itse upseerien komissioista ja ylennyksistä. Armeijaan saattoi hyväksyä vain sellaisia upseereita, jotka olivat valmiita ottamaan vastuuta sodankäynnin resurssien ulkoistamisesta omille harteilleen. Nykyään kolmikymmenvuotisen sodan aikainen sotilasurakointi on keskeinen tutkimusaihe ns. uudessa sotahistoriassa, joka painottaa sodan ja yhteiskunnan vuorovaikutusta ”suurten miesten” mainetekojen sijasta.

 

 

Golo Mann kuvaa vuotta 1632 ”kaksintaisteluksi” Wallensteinin ja Kustaa II Aadolfin välillä. Tuolloin Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat toisensa taistelussa kaksi kertaa – ensin Alte Vesten kukkulalla Nürnbergin ulkopuolella ja toistamiseen Lützenin sumuisella kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa. Alte Veste, kuten Mann osoittaa, oli Wallensteinilta sekä taktinen että strateginen voitto. Linnoitetun kukkulan staattinen puolustus rikkoi Ruotsin kuninkaan ”sarvet”, kuten Wallenstein itse raportoi keisarille, minkä lisäksi se katkaisi Breitenfeldistä alkaneen ruotsalaisvoittojen sarjan ja osoitti maineikkaan Pohjolan leijonan olevan voitettavissa taistelukentällä. Lützen osoitti sen jälkeen Kustaa II Aadolfin tavalliseksi kuolevaiseksi. Mannin arvion mukaan Lützen olisi sodankäynnin perinteiden valossa ollut keisarillisten taktinen voitto, mutta raskaitten tappioitten takia vain ”melankolinen voitto.” Strategisesti tilanne oli epäselvempi: taistelun jälkeen Wallensteinin oli peräydyttävä murjotun armeijansa kanssa kohti keisarillisia perintömaita ja siellä odottavaa ”labyrinttia.”

 

 

Golo Mannin kertomuksessa Wallenstein tekee Lützenin jälkeen kaksi kohtalokasta päätöstä: hän majoittaa armeijansa Habsburgien perintömaille, mikä tekee siitä ankaran rasitteen keisarillisen hovin maanomistajaeliitille – joukolle, jonka parista Wallenstein oli jo ehtinyt hankkia itselleen lukuisia vihamiehiä. Toinen virhe on pysyttäytyminen poissa Wienin hovista ja uuden diplomaattisen foorumin luominen omaan esikuntaansa. Eristäytyminen ja omavaltaisuus herättivät epäilyksiä Wienin hovissa ja keisarissa itsessään. Wallensteinin imagoa ei myöskään pehmittänyt hänen sinnikäs kieltäytymisensä ryhtyä sotatoimiin Baijerin puolustamiseksi ruotsalaisia vastaan. Näistä syistä keisari alkoi Mannin mukaan nähdä Wallensteinin yhä enemmän potentiaalisena vihollisena kuin hyödyllisenä palvelijana.

 

 

Tammikuussa 1634 Wallenstein järjesti illanvieton päämajassaan Pilsenissä 47 upseerilleen. Illallisten yhteydessä upseerit vannoivat kirjallisen uskollisuudenvalan Wallensteinille itselleen. Aikalaislähteet ja perinteinen historiografia ovat esittäneet Pilsenin valan salaliittona keisaria vastaan, mutta Golo Mannin mukaan mistään tällaisesta aikomuksesta ei dokumentissa ole viitteitä. Salaliiton sijaan Wallenstein käytti valaa normatiivisena keinona rauhoittaa vararikon partaalle ajautunutta armeijaa ja vakuuttaa se palkanmaksun jatkumisesta. Wienin hovissa vala kuitenkin ymmärrettiin rajojen rikkomisena, ellei suorana vallankaappausyrityksenä. Mann osoittaa kirjemateriaalin analyysilla, että keisari halusi päästää Wallensteinista eroon pysyvästi, vaihtoehtoina joko hänen vangitsemisensa tai surmaamisensa. Keisarin tahdon täyttäjäksi valittu kenraali Octavio Piccolomini ymmärsi keisarin tahdon jälkimmäisessä merkityksessä, ja 25. helmikuuta 1634 Piccolominin lähettämät teloittajat surmasivat Wallensteinin ja joukon hänen lähimpiä upseereitaan Egerin linnassa, missä Wallenstein piti tuolloin päämajaansa.

 

Golo Mann esittää Wallensteinin enemmän rakentajana kuin tuhoajana, enemmän rauhanetsijänä kuin sotilaana. Kolmikymmenvuotisen sodan kulku Wallensteinin kuoleman jälkeen osoittaa Wallensteinin olleen oikeilla jäljillä etsiessään sodalle diplomaattista ratkaisua. Tällä saralla Wallenstein ei silti ollut varsinainen edelläkävijä, Mann muistuttaa lukijoitaan, vaan lähinnä maalaisjärkeä omannut ”käytännön mies”, joka osasi arvioida vastustajiaan. Mutta olisiko Wallensteinilla ollut jokin suuri rooli sodassa ja rauhassa, jos hän olisi osallistunut kolmikymmenvuotiseen sotaan sen hamaan loppuun saakka? Ei, vastaa Mann itselleen. Diplomaatit saattoivat viitata pelaavansa ”Wallensteinin peliä,” mutta hän ei ollut mikään heidän ammattikuntansa oppi-isä. Se yleiseurooppalainen valtatasapaino, joka rakentui Westfalenin rauhan myötä vuonna 1648, edusti Wallensteinille vierasta maailmaa, eikä hän olisi lopulta ymmärtänyt sitä. ”Ne, jotka eivät enää pysty hinkuvalla hengityksellään pysyä mukana matkassa, kuolleet, vierivät pois kuin kivet tien varteen”, Thomas Mannin poika summaa proosallisesti Wallensteinin roolin kolmikymmenvuotisessa sodassa.  

 

 

S. Fischer Verlagenin julkaisema Wallensteinin pokkariversio on kirjaimellisesti tekstijärkäle, jossa on lähdeviitteineen ja hakemistoineen kaikkineen 1 289 sivua. Perehtyneisyys, yksityiskohtaisuus ja silkka kertomuksellinen voima ovat taanneet Golo Mannin suurtyölle aseman Wallenstein–tutkimuksen kiistattomana kruununjalokivenä. Vuoden 2022 yhdeksäs painos tuskin jää viimeiseksi.