Mitä on sotahistoria?

Mitä on sotahistoria? Tähän yksinkertaiseen kysymykseen on esitetty vastauksia, joiden lähtökohdat ja laajuudet vaihtelevat merkittävästi. Emeritussotahistorioitsija sir Michael Howardin ytimekkään vastauksen mukaan sotahistoria on sodan syiden, kulun ja seurausten tutkimista. Näin maailmaasyleilevä vastaus ei ole sotahistorian määrittelemisen kannalta kuitenkaan aivan tarkoituksenmukainen, mistä syystä kysymykselle voi etsiä enemmän jäsenneltyä vastausta. Sellaisen tarjoaa Neuvostoliiton suuri ensyklopedia vuodelta 1979, joka määrittelee sotahistorian seuraavanlaisesti:

”Menneisyyden sotia ja asevoimia tutkiva tiede, joka löytää niiden kehityksen säännönmukaisuudet ja on lisäksi yksi historian alalaji, sillä se tutkii yhtä ihmisyhteisön historian näkökulmaa. Samalla sotahistoria on osa sotatiedettä, sillä se tutkii ja yleistää menneisyyden sotiin valmistautumista ja niiden käymistä.”

Tämä on vasta alkua Neuvostoliiton ensyklopedialle, joka jatkaa hengästyttävällä tahdilla:

”Sotahistorian keskeisiä alalajeja ovat sotien historia, joka paljastaa todellisten sotien tavoitteet, syyt ja luonteet sekä niiden kulun, seuraukset ja merkityksen historiallisessa prosessissa; asevoimien rakentamisen historia, joka tutkii perustamisen, organisoinnin, koulutuksen ja teknisen varustautumisen prosessia monissa aselajeissa ja sotamuodostelmissa; sotataidon historia, joka tutkii kehitystä ja muutoksia sodankäynnin toteuttamisen muodoissa ja välineissä; sekä sotilaallisen ajattelun historia, joka tutkii kehitystä sotilaallisteoreettisissa näkemyksissä koskien sodan luonnetta, valmistautumista sotiin ja niiden käymistä sekä ongelmia sotilaallisessa kehityksessä ja sotataidossa. Sotahistorian erikoisia alalajeja ovat sotilaallinen historiografia, sotilaallisen lähdemateriaalin tutkimus sekä sotilasmaantieto.”

Tämä on jo niin pitkä ja kategorinen vastaus, että sen muistaminen ja sisäistäminen on hankalaa ja kysymyksenasettelun kannalta vaivalloista. Täten ehdotan sir Michael Howardin ja Neuvostoliiton ensyklopedian määritelmien välille omaa kompromissivastaustani: sotahistoria on sotien tapahtumien, sodankäynnin ja sotalaitosten historiaa. 

Sotatapahtumien historia on se, mitä sotahistorialla usein ymmärretään. Englannin kielessä tästä sotahistoriasta käytetään joskus pilkallista nimitystä ”drum and trumpet history”, mikä alleviivaa perinteisen sotahistorian kaikkein hedelmättömimpiä saavutuksia. Sotatapahtumien historia on siis perinteistä kertomahistoriaa, joka etenee kronologisesti yhdestä tapahtumasta toiseen. Näkökulmien ja käsittelytason rajauksilla voi tässäkin perinteisessä historiankirjoituksessa olla merkittäviä eroja. Strategian tasolla sotatapahtumien historia sulautuu luontevasti osaksi politiikan ja valtiotieteen historiaa, kun sotilaiden rinnalla kertomuksen päähenkilöiksi nousevat kuninkaat, presidentit, ministerit ja diplomaatit. Tämän ylätason sotahistorian eräs horjumaton klassikko on yhäkin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia, joka on kirjoitettu noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Valtaosa sotatapahtumien historiasta kerrotaan kuitenkin operaatioiden tasolla, jolloin sotahistoriasta tulee erilaisten taisteluyhtymien ja yksiköiden toimintaa ajan ja paikan määrittämässä tilassa. Tällä tasolla sotahistorian opiskelusta tulee helposti puuduttavaa, eikä sen tutkiminenkaan ole välttämättä kauhean antoisaa. Onneksi tästäkin säännöstä on olemassa lukuisa määrä poikkeuksia, vaikkapa Cornelius Ryanin Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1959), jota lukee kuin seikkailukertomusta. Nyttemmin on tullut muodikkaaksi viedä sodan tapahtumahistoria joko pienten ryhmien tai aivan yksittäisten sotilaiden tasolle, jolloin sotahistoria on mielekästä esittää alhaalta ylöspäin sodan arjen ja subjektiivisten kokemusten ruohonjuuritasolta. Tällä tapahtumahistorian alimmalla tasolla sotahistoria muuntuu parhaimmillaan aidoksi ihmishistoriaksi, mistä voi mainita loisteliaana esimerkkinä Nobel–palkitun Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny – ne ženskoje litso, 1985).

Sodankäynnin historian voi jakaa karkeasti sotataidon ja sotatekniikan historiaan. Sotataidon historia nojaa usein sotatieteilijöiden kirjallisiin lähteisiin. Sotakorkeakouluissa on viimeisen sadan vuoden ajan luettu ahkerasti genren maineikkaimpia edustajia eli Antoine-Henri Jominia ja Carl von Clausewitziä, mutta merkittäviä sotatieteilijöitä on ollut myös heitä ennen ja heidän jälkeensä. Siinä, missä sotakorkeakoulujen oppilaat lukevat menneisyyden sotatieteilijöitä oppiakseen sodankäynnin ajattomia säännönmukaisuuksia ja oppeja, sotahistorioitsijaa kiinnostaa ennen kaikkea heidän tarjoamansa ikkuna sodan kuvan muutokseen. Niinpä, jos esimerkiksi kenraali Raimondo Montecuccolin kirjaa Memoria della guerra (1703) vertaa 1600-luvun aikaisempiin sotataidollisiin tutkimuksiin, voi hahmottaa sodan kuvan muutoksen, jonka seurauksena sota ymmärretään sarjana voittoon tähtääviä operaatioita. Sotatekniikan historian voi hahmottaa laveasti sodankäyntitapojen ja -välineiden historiana. Tällöin on hyvä pitää mielessä, että aseiden ja taktiikoiden kehitys (tai mahdollinen taantuminen) eivät ole toisistaan irrallisia asioita, vaan osa samaa sodankäynnin vuorovaikutusta. Teknologia ymmärretään liian usein sotahistorian veturiksi, vaikka se on usein valjastettu vedettäväksi vaunuksi. Aseteknologia kiehtoo eniten sotahistorian harrastelijoita, jotka jumittuvat helposti hedelmättömään väittelyyn yhden tietyn aseen tai teknologian vaikutuksesta sotien lopputuloksiin. Akateemiset sotahistorioitsijat puolestaan sortuvat liian helposti teknologian kokonaisvaltaiseen ohittamiseen sotahistoriasta keskusteltaessa, mikä ei sekään ole kannatettava tapa (joskin se on ymmärrettävä, kun muistaa akateemisten historioitsijoiden halun pitää väliä diletanttien mölyävään joukkoon).

Sotalaitosten historia on aivan oleellinen osa kaikkea sotahistoriaa. Sotaa käyvät ihmiset, mutta he käyvät sitä sotalaitosten instituutioiden, resurssien ja rakenteiden puitteissa. Tällöin on hyvä pitää mielessä Karl Marxin kuuluisa huomio historian luonteesta: ”Ihmiset tekevät itse historiansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Niinpä esimerkiksi osmanien sulttaanikunnan ja Keski-Eurooppaa hallinneiden Habsburgien alituista sotaa ja sen luonnetta on mahdoton ymmärtää, ellei tunne osmanien sotalaitosta, joka perustui janissaarien sotilasluokan täydentämiseen kristityiltä kaapatuilla pojilla sekä oman sipahi–ratsueliitin palkitsemiseen viholliselta vallatuilla läänityksillä. Vastaavasti Napoleon Bonaparten sotilaallinen menestys selittyy koko kontekstissaan vasta ymmärtämällä vallankumouksellisen Ranskan sotalaitoksen, jossa Bourbonien aiempi värvätty ammattiarmeija oli korvattu yleiseen asevelvollisuuteen perustuneella massa-armeijalla (levée en masse). Oli helpompaa olla sotilaallinen nero, kun käytössä oli kymmenien tuhansien sotilaiden sijasta satoja tuhansia. Sotalaitosten historiassa on hyvä pitää mielessä myös sotahistorian rakenteellinen ja ympäristöllinen luonne. Uudempi sotahistoria onkin painottanut yhteiskunnan rakenteiden ja tuotantovälineiden omistussuhteiden yhteyttä sotalaitoksen järjestämiseen ja sodankäynnin tapoihin. Siten vaikkapa varhaismodernin aikakauden sotalaitosten uudistukset, sodankäynnin mittakaavan kasvu sekä sotatilojen lähes katkeamaton jatkuvuus selittyvät ymmärtämällä varhaismodernien mahtivaltioiden pakottavan tarpeen palkita siviilihallintoa ja sotalaitosta dominoinutta aatelissäätyä maaomaisuudella, jota oli mahdollista hankkia lisää ainoastaan valloitussodilla. 

Lopuksi on hyvä pohtia sitä, että sodan historia on myös rauhan historiaa, sillä yhtä ei määritelmällisesti voi olla olemassa ilman toista. Sotahistorian yleiskäsitteen alla on syytä tutkia myös rauhanvälittämisen, rauhanturvaamisen, aseista riisunnan ja pasifismin historiaa. Näistä näkökulmista on oman aikamme yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kansalaisaktivismin kannalta jopa enemmän hyötyä, kuin sotahistorian rajaamisesta vain väkivallan ja kriisien poikkeuksellisiin ajanjaksoihin.

Kaatuneiden muistopäivänä, 17. toukokuuta 2020.

Sotilasurakoitsijatar

Tryntje Helfferichin kirja The Iron Princess (2013) kertoo eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) keskeisimmistä mutta sodan perinteisen historiankirjoituksen aivan liian kevyesti ohittamasta henkilöstä, Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabethista. Hessen-Kasselin ruhtinaskunnalla oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa pitkä ja polveileva historiallinen konteksti, jota Helfferich avaa kirjassaan vain lyhyesti. Edellisellä vuosisadalla Hesse oli ollut eräs Saksan merkittävimmistä ruhtinaskunnista, ja sen maakreivi Philipp I oli kuulunut uskonpuhdistuksen varhaisiin keulahahmoihin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinassäädyn sisällä. Philipp I oli Saksan suurista ruhtinaista ensimmäinen, joka ryhtyi julkisesti tunnustamaan Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin reformoituja oppeja. Philipp I teki ruhtinaana muutamia huonoja ja kauaskantoisia valintoja. Päätös ryhtyä keisari Kaarle V:tä vastaan kapinoivan Schmalkaldenin liigan yhdeksi johtohahmoksi osoittautui huonoksi valinnaksi Mühlhbergin taistelukentällä vuonna 1547 koetun sotilaallisen tappion seurauksena. Vieläkin huonompi päätös oli harrastaa kaksinnaimista ja jakaa sen jälkeen Hessen ruhtinaskunta tasan eri jälkeläisten välillä. Tämän seurauksena Hesseen muodostui kaksi suvun päähaaraa, Hessen-Kassel ja Hessen-Darmstadt, jotka ajan myötä jakoivat keskenään loput muinaisesta ruhtinaskunnasta, erityisesti johtavana yliopistokaupunkina tunnetun Hessen-Marburgin. Suvun kahta päähaaraa erotti toisestaan myös uskonto, sillä Hessen-Kasselin maakreivien pitäytyessä Philippin kalvinistisessa uskossa suvun darmstadtlainen haara löysi henkisen kodin luterilaisesta kirkosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Hessen-Kasselin maakreivi Moritz ja hänen poikansa Wilhelm V olivat jäseninä keisaria ja katolista liigaa vastustavassa protestanttisessa unionissa. Sodan kulku ei suosinut maakreivi Moritzia, joka joutui luovuttamaan vuoden 1627 ns. Hauptakkordissa Hessen-Marburgin aivan kokonaisuudessaan keisarin kanssa liittoutuneelle Hessen-Darmstadtin sukulaiselleen. Kun Kustaa Aadolfin Ruotsi liittyi mukaan sotaan vuonna 1630, uusi maakreivi Wilhelm V lukeutui Pohjolan leijonan ensimmäisiin ja uskollisimpiin liittolaisiin Saksan maaperällä. Kustaa Aadolf palkitsi liittolaistaan voittomailla, jotka oli paloiteltu kirkollisten ruhtinaitten läänityksistä. Marburg pysyi yhä kuitenkin Hessen-Darmstadtin maakreivi Georgilla, joka oli onnistunut taivuttamaan Kustaa Aadolfin tunnustamaan ruhtinaskuntansa puolueettomuuden sodassa. Kustaa Aadolfin kuolemaa seuranneina vuosina keisarilliset sotajoukot valtasivat Saksaa takaisin ruotsalaisilta pala palalta, ja myös suuri osa Hessen-Kasselin ruhtinaskunnasta joutui vihollisen miehittämäksi. Sotilaallinen tilanne oli kuitenkin 1630-luvun lopulla monimutkainen, sillä vaikka suuri osa Hessen-Kasselista oli menetetty, Wilhelm V omasi yhä voimakkaat sotajoukot, jotka puolestaan miehittivät laajoja alueita Westfalenissa, Reinin alajuoksulla ja Itä-Friisinmaalla Pohjameren rannikolla. Tässä sotilaallisesti paradoksaalisessa tilanteessa Wilhelm V menehtyi kulkutautiin Itä-Friisinmaalla vuonna 1637. Koska maakreivin poika Wilhelm VI oli tuolloin vasta lapsi, vastuu ruhtinaskunnan ja sen sotajoukkojen johtamisesta siirtyi maakreivin puolisolle Amalia Elisabethille.

Tryntje Helfferichin kirja seuraa tätä vaihetta kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa maakreivitär Amalia Elisabeth luotsasi ruhtinaskuntaansa sodankäynnin ja rauhanneuvotteluiden ristiaallokossa. Helfferich ei epäröi kuvata Amalia Elisabethia kondottiereksi ja sotilasurakoitsijaksi. Maakreivitär ymmärsi täysin aikakauden sodankäynnin luonteen, jossa ei ollut oleellista se, kuka armeijoita elätti, vaan se, missä niitä elätettiin. Vaikka keisarilliset joukot ja Hessen-Darmstadtin kätyrit pitivät hallussaan suurta osaa itse Hessen-Kasselista, maakreivitär Amalia Elisabeth oli yhä sodan keskeinen peluri niin kauan kuin hänen omat sotajoukkonsa miehittivät Itä-Friisinmaan kreivin sekä Kölnin ja Mainzin kirkollisten vaaliruhtinaiden maita. Siten Amalia Elisabeth saattoi antaa sodan elättää itsensä, sillä joukkojen majoitus, ruokkiminen ja rahoittaminen oli sysätty miehitettyjen alueiden asukkaiden harteille. Samalla Amalia Elisabeth vapautui itseensä nuivasti suhtautuneista Hessen-Kasselin maasäädyistä, joiden myöntämällä rahoituksella ei käytännössä ollut mitään virkaa maakreivittären sodankäynnin kannalta. Miehitetyt alueet olivat myös äärimmäisen arvokkaita pelipanoksia vuonna 1642 käynnistyneissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa, sillä Mainzin ja Kölnin vaikutusvaltaiset katoliset ruhtinaspiispat olivat valmiita melkein mihin tahansa myönnytyksiin päästäkseen pois hesseniläisten miehittäjien rautasaappaiden alta. Miehitysalueiden avulla Amalia Elisabeth onnistui Westfalenin rauhassa kiristämään ruhtinaskunnalleen suolaiset 600,000 taalerin suuruiset sotakorvaukset keisarikunnan muilta säädyiltä.

Helfferichin kirja kyseenalaistaa sen usein toistetun näkemyksen, ettei kolmikymmenvuotisessa sodassa lopulta ollut kyse uskonnosta. Kalvinistisen uskon puolustaminen oli Amalia Elisabethin sota- ja rauhantavoitteista kuitenkin se tärkein ja alue, jossa hänellä oli vain vähän halua myöntyä minkäänlaisiin kompromisseihin. Kalvinistista uskontoa ei ollut sisällytetty vuoden 1555 uskonrauhaan, ja keisarikunnan instituutioiden silmissä ns. Augsburgin uskontunnustus tarkoitti ainoastaan luterilaisia eikä ketään muita. Näin ollen kaikilta niiltä kirkollisen omaisuuden maallistamisilta, joita Hessen-Kasselin maakreivien kaltaiset kalvinistiset ruhtinaat olivat tehneet vuoden 1555 jälkeen, puuttui Augsburgin uskonrauhan mukanaan tuoma laillisuuden suoja. Koska myös vuonna 1635 solmittu Prahan rauha oli jättänyt kalvinististen ruhtinaiden perustuslaillisen statuksen epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi, maakreivi Wilhelm V oli kieltäytynyt yhtenä harvoista saksalaisruhtinaista liittymästä rauhaan mukaan. Westfalenin rauhanneuvotteluissa Amalia Elisabeth pysyi järkähtämättä siinä kannassa, että tulevan rauhan tuli artikuloida selvästi kalvinistien sisällyttäminen yhtäläisenä uskonnollisena ryhmänä uuteen perustuslailliseen järjestelmään, mikä taipumattomuus ärsytti maakreivittären tärkeimpiä liittolaisia, katolisia ranskalaisia ja luterilaisia ruotsalaisia. Amalia Elisabeth sai lopulta kuitenkin tahtonsa lävitse, ja kalvinistit sisällytettiin Augsburgin uskonrauhan mekanismeihin omana erillisenä uskontunnustuksenaan, confessio variatana. Tämä tunnustus laillisti Hessen-Kasselin ruhtinaiden oikeuden toimia alueellisten kirkkojen päämiehinä, vaikkakin Amalia Elisabeth joutui luopumaan territoriaalisen ruhtinaan oikeudesta määrätä ruhtinaskunnan luterilaisia asukkaita kääntymään kalvinistiseen uskoon.

Amalia Elisabethin sotahistoriaan lukeutui myös Hessen-Darmstadtin kanssa jatkettu kiista Marburgin hallinnasta, mitä kiistaa käytiin vuosina 1637–1648 sekä diplomatian saralla että asein. Aluksi Hessen-Darmstadt miehitti Marburgia keisarillisten armeijoiden tuella, mutta myöhemmin maakreivittären omat joukot valtasivat kaupungin ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa tuella. Vaikka kiista Marburgin hallinnasta oli äärimmäisen tärkeä Hessen kummankin sukuhaaran kannalta, ruotsalaisten, ranskalaisten ja jopa keisarillisten kannalta kyseessä oli suvun sisäinen kiista ilman sen suurempaa poliittista merkitystä. Keisarikunnan muut säädyt hermostuivat hesseniläisten keskinäisestä kiistasta, sillä se viivästytti aluksi Prahan rauhan ehtojen täytäntöönpanoa sekä myöhemmin yleisen rauhansopimuksen aikaansaamista Westfalenissa. Amalia Elisabeth onnistui lopulta kampeamaan tässäkin asiassa itseään tyydyttävän kompromissiratkaisun, jossa neljäsosa Marburgista siirtyi Hessen-Kasselille. Marburgin kuuluisan yliopiston hallinnointi jaettiin sukuhaarojen välillä tasan siten, että Hessen-Darmstadt päätti teologian ja filosofian professorien valinnoista ja Hessen-Kassel valitsi oikeus- ja lääketieteen professorit.

Amalia Elisabeth ajoi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä johdonmukaisesta visiota uudesta keisarikunnasta, jossa alemmat ruhtinassäädyt olisivat tasavertaisia päätöksentekijöitä keisarin ja mahtavien vaaliruhtinaiden kanssa. Tämä visio ei sinällään toteutunut, mutta niin sanottu westfalenilainen järjestys, jossa keisarikunnan ruhtinaskunnista tuli suvereeneja päätöksentekijöitä sodan ja rauhan saralla, on paljon velkaa Amalia Elisabethin alkuperäiselle näkemykselle. Tässä mielessä ei olisi lainkaan kohtuutonta nostaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä modernin valtiojärjestelmän pioneeriksi.

Tryntje Helfferich ei ole lainkaan välinpitämätön sille seikalle, että Amalia Elisabeth oli naispuolinen hallitsija ja siten sangen poikkeuksellinen kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden Saksassa. Naishallitsijana Amalia Elisabeth osasi pelata taitavasti sekä rikasta että köyhää. Marburgin hallinnasta käydyissä kiistoissa Amalia Elisabeth esiintyi johdonmukaisesti pienten orpolasten surkeana leskiäitinä, jota ilkeä maakreivi Georg pelkkää julmuuttaan kiusasi. Samaan aikaan maakreivitär itse miehitti täysin häikäilemättömästi Itä-Friisinmaata ja Westfalenin kirkollisia läänityksiä välittämättä lainkaan paikallisten säätyjen ruikutuksesta. Ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa suuntaan Amalia Elisabethin piti näyttäytyä samanaikaisesti niin heikkona, että hänen sotilaallisesta auttamisestaan tuli liittolaisille prioriteetti, sekä niin vahvana, että hänen auttamisestaan vaikutti olevan jotain hyötyä.

Amalia Elisabeth herätti aikalaisissa suurta huomiota ja voimakkaita tunteita. Eräs tanskalainen diplomaatti luonnehti häntä ”vuosisatamme sankarittareksi” ja ”nerokkaaksi hermafrodiitiksi.” Kardinaali Richelieu, eräs maakreivittären horjumattomimmista varhaisista liittolaisista, kuvasi häntä ”rohkeaksi naiseksi, joka hyveellisyydellään voitti sukupuolensa heikkoudet.” Toisaalla katkera maakreivi Georg kuvasi sukulaismiehensä puolisoa ”naispuoliseksi imbesilliksi,” mikä luonnehdinta ei tosin antanut kauhean ylevää kuvaa Georgista itsestään, joka joutui toistuvasti nopeaälyisen maakreivittären jallittamaksi. Keisarillismielinen jesuiitta liitti Amalia Elisabethin kolmanneksi ”gorgoniksi” Ruotsin kuningatar Kristiinan ja Ranskan leskikuningatar Anne Itävaltalaisen rinnalle. Tässä vertaisryhmässä myös nykyhistorian olisi hyvä muistaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä, Westfalenin järjestelmän voimakasta muokkaajaa ja erästä kolmikymmenvuotisen sodan viimeisistä suurista sotilasurakoitsijoista. 

Tryntje Helfferich, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge MA: Harvard University Press, 2013).