Zothique

 

Fantasiakirjallisuutta hallitsevat nykylukijoiden ymmärryksessä sellaiset nimet kuin J. R. R. Tolkien, George R. R. Martin, Robin Hobb, Terry Pratchett, J. K. Rowling ja Robert Jordan. Usein kuitenkin unohdetaan, että genren juuret juontavat jo maailmansotien välisille vuosikymmenille, jolloin sen tärkeimmät julkaisufoorumit löytyivät amerikkalaisista pulp–lehdistä, kuten Weird Tales ja Astounding Stories. Tuolloin fantasian tuotteliaimmat ja tunnetuimmat nimet olivat H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith. Lovecraftin Cthulhu–mytologiaa ja Howardin Barbaari Conan -novelleja on jo suomennettu kokonaisten antologioiden verran, mutta Smithin tuotanto on saanut odottaa vuoroaan muutamaa irrallista kertomusta lukuun ottamatta. Nyt tamperelainen Vaskikirjat on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut peräti kuusitoista Smithin fantasiakertomusta vuosilta 1932–1952.

 

Antologian kontekstina on nimensä mukaisesti Zothiquen fantasiamanner, johon Smith sijoitti Weird Talesissa ja Astounding Storiesissa ilmestyneet kertomuksensa. Smithin Zothique edustaa kahta nykygenrelle epätyypillistä suuntausta: kuolevan maailman lopunaikoja ja makaaberia fantasiaa, jolla on enemmän yhtymäkohtia Ambrose Piercen ja Edgar Allan Poen klassiseen kauhukirjallisuuteen kuin Tolkienin Keski-Maahan. Zothiquen tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin aurinko on vetämässä viimeisiään ja maailman lopulliset hetket ovat käsillä. Smithin viitoittaman genren ilmiselvin perillinen on Jack Vance, jonka Iltaruskon maa (suom. 1988, Kirjayhtymä) on aivan vastaavanlainen fantasiamaailma. Vance ei omaksunut Smithiltä pelkästään fantasiaympäristöä vaan myös tavan kuljettaa lukijaa maailman lävitse irrallisten tarinoiden ja satunnaisten keskushahmojen kautta. Mutta siinä, missä Vancen tarinoita leimaa ilkikurinen huumori, Smithin tarinat ovat makaabereja ja synkkiä, eikä tarinoiden keskushahmoja useinkaan odota hyvä kohtalo. Smithin protagonistit ovat kuninkaita, ruhtinaita, sotureita, taiteilijoita ja velhoja eivätkä koloissaan asustelevia hobitteja tai muita sympaattisia otuksia. Päähenkilöiden toiminnan motiivina on hedonismi, vallanjano, ahneus, kostonhimo, tylsistyneisyys tai silkka typeryys. Kukaan ei yritä pelastaa kuolevaa maailmaa sen vääjäämättömältä ja lohduttomalta kohtalolta. Yliluonnollisuus on alati läsnä taikuudessa, demonisissa hirviöolennoissa ja aivan erityisesti Zothiquen vainajissa, joilla on selviä vaikeuksia pysytellä haudoissaan ja katakombeissaan.

 

Nykylukija ei voi välttyä kahdelta silmiinpistävältä polemiikilta Zothiquen tarinoissa. Ensimmäinen on Smithin ilmiselvä vaikkakin laiska rasismi. Mantereen pohjoisosia asuttavat tummaihoiset ovat Smithille ”neekereitä”, joita kuvataan voittopuolisesti fyysisesti irvokkaina ja uhkaavina villi-ihmisinä. Kuva ei ole silti aivan yksioikoinen, sillä eräässä kertomuksessa (Puthuumin musta apotti) heihin liitetään myös filosofisen korkeakulttuurin piirteitä. Lisäksi on syytä huomioida, että Smithiltä puuttuu kokonaan valtavirran fantasiagenrelle tyypillinen käänteinen rasismi eli pohjoiseurooppalaisten kansojen yli-ihannointi. Zothiquessa ei ole tilaa vaaleille pohjoisen barbaareille tai muille fantasian kliseille, sillä Smith sijoitti Zothiquen mantereen maantieteelliseen tilaan, joka kattaa Pohjois-Afrikkaa, Lähi-itää ja Etelä-Aasiaa. Kukaan Zothiquen protagonisti (tai antagonisti) ei ole vaaleakutrinen eurooppalainen, vaan kaikilla hahmoilla on omat esikuvansa Egyptissä, Arabiassa tai Intiassa. Smithin eräällä tavalla ennakkoluulottomaan ratkaisuun on päässyt lähimmäksi fantasiakirjallisuuden eräs tunnetuimmista ikoneista, Ursula K. Le Guin, joka alleviivasi sitä, että hänen Maameri­–sarjansa hahmot ovat kaikki jotain muita kuin valkoihoisia eurooppalaisia.

 

Jos Smithin huolimaton rasismi särähtää lukijan silmään, hänen flirttailunsa nekrofilian kanssa saa olon tuntumaan niljakkaalta. Vainaanvaaliminen ja kalmankaihoaminen ovat teemoina esillä lukuisissakin kertomuksissa, mutta ainakin kahdessa novellissa Smith ylittelee jo soveliaisuuden ja hyvän maun rajoja. Ennen kuin Smithiä ryhtyy suorilta käsin tuomitsemaan patologiseksi hyypiöksi ja limaiseksi kelmiksi, on kuitenkin jätettävä avoimeksi se mahdollisuus, että Zothiquen nekrofiliassa on kyse kirjallisesta kunnianosoituksesta (ei ehkä hyvä sananvalinta…) Smithin esikuvalle Edgar Allan Poelle, joka itse kaarteli makaaberin aihepiirin ympärillä ylikiinnostuneen raatolinnun tavoin.

 

Zothiquen kaltaista antologiaa ei olisi olemassa ilman suomennos- ja toimitustyötä. M. J. Tuominen on kirjoittanut antologiaan Clark Ashton Smithiä taustoittavan esipuheen sekä kirjan loppuun katsauksen kaikkien novellien julkaisuhistoriasta. Tämä on erinomaista lukijan palvelemista, joka ansaitsee täyden kiitoksen. Suomentaja Eero Nurmi on tavoittanut onnistuneesti Smithin tahallisesti vanhahtavan kielenkäytön, vaikka yksi Nurmen toistuva ratkaisu pakotti allekirjoittaneen sanakirjan ääreen selvittämään, mitä tarkoittaa ”uksi.” Se on siis ylätyylinen ja kokonaan arkikäytöstä poistunut synonyymi ovelle.

 

 

Clark Ashton Smith. (2021). Zothique. Tampere: Vaskikirjat, suom. Eero Nurmi, toim. M. J. Tuominen. 346 s.

Castillonin taistelu

 

Heinäkuun 17. päivä vuonna 1453 käytiin taistelu, jolla oli käänteentekevä merkitys niin Euroopan poliittisessa historiassa kuin pitkän aikalinjan sotahistoriassakin. Castillonissa käyty taistelu oli viimeinen suurtaistelu englantilaisten ja ranskalaisten välisessä satavuotisessa sodassa (1337–1453), ja se sinetöi sodan ranskalaisille edullisen lopputuloksen. Tämän lisäksi taistelu oli myös eräänlainen murroskohta eurooppalaisen sodankäynnin rakenteellisessa historiassa. Satavuotisessa sodassa on erotettavissa kolme erilaista sodankäynnin vaihetta. Sodan alussa sodankäynti perustui yhä perinteiseen raskaan ratsuväen käyttöön taistelun aloittajana ja ratkaisijana. Koko keskiajan feodaalinen yhteiskuntamalli perustuikin haarniskoitujen ratsuritarien rooliin sodankäynnin eliittinä ja monopolosoijina – jalkaväellä oli pitkään ollut vain toissijainen rooli, joka oli alkanut muuttua vasta Courtrain (1302), Bannockburnin (1314), Morgartenin (1315) ja Laupenin (1339) taisteluissa, missä peitsin, keihäin ja hilparein aseistautunut jalkaväki oli päihittänyt päälle rynnäköineen raskaan ratsuväen. Englantilaisten invaasion mukana Ranskaan ilmaantui uudenlainen taistelukentän valtias, marjakuusijousella aseistautunut jousimies. Marjakuusijousi oli nimensä mukaisesti yhdestä marjakuusen rungosta veistetty kaarijousi, jota kokonsa puolesta nimitettiin myös pitkäjouseksi. Sen kantama oli ennen näkemättömän pitkä, jopa 300 metriä, ja ballistisesti ammuttuna sen nuoli kykeni lävistämään ratsuritarin paksunkin peltipanssarin. Myös pelätyn jalkajousen vasama kykeni vastaavaan suora-ammunnassa, mutta siinä, missä kaarijousimies pystyi ampumaan yhä uuden nuolen alle kymmenen sekunnin välein, jalkajousen lataaminen vei minuutin, ellei jopa enemmänkin. Marjakuusijousiensa avulla englantilaiset voittivat ranskalaisten ritariarmeijat kerta toisensa jälkeen Crécyssä (1346), Poitiersissa (1356) ja Azincourtissa (1415). Sodan lopulla koitti sodankäynnin viimeinen vaihe, jota dominoivat uudenlaiset sotilastekniset ratkaisut – ruutiaseet ja kenttälinnoitteet. Castillonin taistelu vuonna 1453 toi nämä kaikki kolme sodankäynnin rakenteellista vaihetta yhteen.

 

Castillonin taistelun sotilaspoliittinen konteksti oli Biskajanlahden rannalla sijaitseva Guyennen provinssi, joka oli ollut suurelta osin Englantia hallinneen Plantagenetien kuningashuoneen läänitystä jo 300 vuoden ajan. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n armeija valtasi provinssin pääkaupunki Bordeaux’n vuonna 1451, kaupungit porvarit lähettivät avunpyynnön Englannin kuningas Henrik VI:lle. Vaikka Henrik VI oli suvultaan Lancaster eikä Plantagenet, hän halusi joka tapauksessa pitää kiinni niin ikiaikaisista Englannin kuningashuoneen läänityksistä kuin omasta henkilökohtaisesta vaateestaan Ranskan kruunuunkin. Niinpä Henrik VI lähetti Guyenneen lokakuussa 1452 noin kolmentuhannen miehen vahvuisen sotilasretkikunnan Shrewsburyn jaarli John Talbotin komennossa. Talbot valtasi Bordeaux’n pian takaisin, mutta luovuttamisen sijaan Kaarle VII ryhtyi keväällä 1453 vastahyökkäykseen talvella kokoamansa armeijan voimin. Satavuotisen sodan alussa Ranskan kuninkaat olivat joutuneet perustamaan armeijansa feodaaliritariston ja satunnaisten palkkasoturien varaan, mutta Kaarle VII:llä oli vuonna 1453 käytössään uudenlainen sotilaallinen instituutio, compagnies d’ordonnance, vakinaisessa palveluksessa pidettyjen ritarien, asemiesten ja jousimiesten sotajoukko. Englantilaisten armeijan koossa pitävä voima oli ns. bastardifeodalismi, jossa ritarit tarjosivat kuninkaalle itsensä ja asemiestensä sotilaallisia palveluksia rahapalkkaa vastaan eivätkä silkasta maata omistavan vasallin lojaliteetista läänitysherraansa kohtaan. Armeijoiden koossa ei ollut suurta eroa: Talbotilla oli englannista saatujen vahvistusten saapumisen jälkeen komennossaan 800–1 000 englantilaista ritaria ja asemiestä, 4–6 000 englantilaista jousimiestä ja 1 500–2 000 gascoignelaista palkkasoturia, kun taas Kaarle VII:n riveissä oli 5–9 000 ranskalaista asemiestä ja jousiampujaa (joiden ydin koostui vakinaisista compagnies d’ordonnancen sotilaista), tuhat bretagnelaista asemiestä ja jousiampujaa, 700 hakapyssymiestä ja 700 pioneeria.

 

Kaarle VII:n armeija ei rynnännyt suin päin kohti Bordeaux’ta vaan ryhtyi piirittämään sen lähellä sijainnutta Castillonin kaupunkia 8. heinäkuuta. Armeijaa johtaneiden Jean Bureaun, Jacques de Chabannesin ja Bretagnen herttua Pierre II:n yhteiskomitea päätti rakentaa Castillonin liepeille kenttälinnoituksen, jonka sisällä olisi tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä. Bureau laati itse leirille pohjasuunnitelman, joka maksimoisi ruutiaseiden tulenkäytön. Yhdeltä suunnalta leiriä suojeli Lidoirejoki, joten maavallit tarvitsi rakentaa vain kolmelle sivustalle. Linnoite koostui matalien vallien päälle sijoitetuista palisadeista eli teroitetuista seipäistä ja niiden ulkopuolella kulkevasta kaivannosta. Bureau ei rakentanut valleja suoraviivaisiksi vaan laittoi ne kulkemaan epäsäännöllisempää ja mutkittelevampaa muotoa, joka mahdollisti ulkonemiin työnnettyjen ruutiaseiden sivustatulen ja ampuma-alan kasvattamisen. Kuninkaallista arsenaalia johtanut Bureau oli keskittänyt leiriin jopa kolmesataa erikokoista tykkiä ja hakapyssyä.

 

Kuultuaan ranskalaisten ryhtyneen piirittämään Castillonia John Talbot lähetti sen avuksi 500 asemiehen ja 800 jousimiehen vahvuisen osaston. Näin pienen etujoukon lähettäminen oli Talbotin ensimmäinen virhe. Castillonin ulkopuolella Talbot löi pienen ranskalaisen tiedusteluosaston ja voittonsa rohkaisemina jatkoi matkaansa kohti Castillonin kenttäleiriä odottamatta vahvistuksia Bordeaux’sta. Pienen voiton ohella Talbotia kannusti päätökseensä virheellinen ilmoitus siitä, että ranskalaiset olisivat olleet vetäytymässä leiristään: todellisuudessa leiristä lähti ainoastaan joukko armeijan kuormaston mukana kulkeneita siviilejä eikä sotilaita. Päätös jatkaa hyökkäystä Castillonin leiriin pelkän etujoukon voimin oli Talbotin toinen ja kohtalokkain virhe. Alivoimainen englantilaisjoukko rynnäköi kenttälinnoitteita ja niiden suojista ampuvia tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä vastaan. Ranskalaisen aikalaistodistajan väittämän mukaan ranskalaisten tykinkuulat ”osuivat kaikki viiteen tai kuuteen mieheen ja surmasivat heidät kaikki.” Järkevä komentaja olisi keskeyttänyt verilöylyksi muuttuneen hyökkäyksen, mutta syystä tai toisesta Talbot vaan päätti jatkaa hyökkäystä Bordeaux’sta erillisinä osastoina saapuneiden vahvistusten voimin. Ainoa myönnytys, mitä Talbot teki vallitseville taktisille olosuhteille, oli joukoille annettu määräys laskeutua alas hevosten selästä ja suorittaa hyökkäys jalan. Tälläkään päätöksellä ei ollut mitään myönteistä vaikutusta, kun Bordeaux’sta saapuvia täydennyksiä syötettiin Castillonin lihamyllyyn yksi kerrallaan jatkuvalla alivoimalla. Lopulta ainoa ratsain liikkuva englantilainen oli Talbot itse, joka ei ollut katsonut tarpeelliseksi pukea haarniskaa ylleen. Kun tykinkuula tappoi Talbotin alta tämän ratsun, jaarli juuttui kiinni kuolleen hevosensa alle. Eräs franc-archer, kuten compagnies d’ordonnancesin sotilaita nimettiin, halkaisi puolustuskyvyttömän Talbotin kallon kirveellä. Myös Talbotin poika, Lislen paroni John, sai surmansa Castillonin verilöylyssä. Lopullisen armoniskun englantilaisille antoi herttua Pierre II, jonka bretagnelainen ratsuväki koukkasi englantilaisten sivustaan ja pakotti heidän jäljelle jääneet joukkonsa vetäytymään Bordeaux’n muurien suojiin. Kaiken kaikkiaan Castillonissa sai surmansa ainakin neljätuhatta englantilaista ja gascognelaista, kun taas ranskalaisten tappiot jäivät noin sataan mieheen.

 

Historioitsija Clifford J. Rogersin teoreettisen hahmotelman mukaan satavuotisessa sodassa oli nähtävissä kaksi ”sodankäynnin vallankumousta”. Ensimmäinen oli ns. jalkaväen vallankumous (Infantry Revolution), joka ajoittui 1300-luvun alkuun ja satavuotisen sodan ensivaiheisiin. Tämä vallankumous tarkoitti peitsi- hilpari- ja jousimiesten taktista yliotetta perinteisestä ritarien raskaasta ratsuväestä, ja se kulminoitui englantilaisten voittoisissa taisteluissa Crécyssä, Poitiersissa ja Azincourtissa. Seuraava vallankumous oli tykistövallankumous (Artillery Revolution), jonka alkamisajankohdan Rogers ajoitti 1400-luvun puoliväliin eli juuri Castillonin taistelun ajankohtaan. Tykistövallankumous oli sotahistoriallisena käännekohtana jalkaväen vallankumousta epämääräisempi, sillä ruutiaseet olivat olleet osa eurooppalaisen sodankäynnin taustamaisemaa jo 1300-luvun alusta lähtien. Rogersin teesiä voisi haastaa jo siitä lähtökohdasta, että 1420-luvulla käydyn hussilaissodan kulkua määritti aivan lähtökohtaisesti hussilaisten teknologinen yliote, joka perustui ruutiaseiden ja liikkuvien suoja-asemien eli vaunulinnojen (tabor) yhteiskäyttöön. Tykkien ja hakapyssyjen kyky ampua seulaksi haarniskoitujen ritarien raskasta ratsuväkeä ei siis ollut Castillonin taistelussa aivan ennen näkemätön ilmiö.

 

Reunaehdoista huolimatta Castillonin taistelu toi näkyviin sodankäynnin teknologisen murroskohdan 1400-luvun puolivälin Euroopassa. Castillonin leiri ei ollut joidenkin satojen taistelijoiden puolustama vaunulinna vaan mittava kenttälinnoite, jonka sisään mahtui tuhansien sotilaiden lisäksi 300 tykkiä ja erikokoista pyssyä. Myös kenttälinnoitteen muoto oli suunniteltu tavalla, joka maksimoi ruutiaseiden tuhovoiman. Tykistövallankumouksen dynaamiseen tuhovoimaan yhdistyivät perinteiset sodankäyntitavat. Kummallakin armeijalla oli käytössään tuhansia jousimiehiä, jotka ampuivat ballistista suojatulta kaarijousillaan (joiden mallin ranskalaiset olivat ehtineet kopioida englantilaisilta). Hyökkäävien englantilaisten jousiammunta kenttälinnoitteiden takana piileskeleviä ranskalaisia vastaan oli sokeaa ja tehotonta, kun taas palisadien ja maavallien suojaamat ranskalaiset jousimiehet kylvivät esteetöntä nuolikuuroa avomaastossa edenneitä englantilaisia vastaan. Lähitaisteluun päästyään englantilaiset ritarit ja asemiehet saivat ponnistella maavallin ylitse kohdatakseen ranskalaiset puolustajat, joilla oli etunaan ylämaasto. Lopulta taistelun lopetti perinteinen keskiajan taktiikka, raskaan ratsuväen rynnäkkö. Taistelun lopputuloksena Castillonin kenttäleirin vallihaudassa lojui verisessä vellissä englantilaisia ritareita ja asemiehiä, joiden vartaloita olivat repineet palasiksi tykkien kuulat, joiden haarniskoista törrötti lukuisia nuolia ja joiden panssaroinnin paljaita kohtia oli viillelty ja tökitty miekoilla, kirveillä, hilpareilla, keihäillä ja tikareilla.

 

Satavuotisen sodan viimeinen taistelu oli modernin sodankäynnin irvokas esinäytös.

 

 

Kirjallisuutta:

 

David Nicolle. (2012). The Fall of English France 1449–53. Oxon: Osprey Publishing.

 

Clifford J. Rogers. (1995). The Military Revolutions of the Hundred Years War. Teoksessa Clifford J. Rogers (toim.). The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 55–93.

 

Clifford j. Rogers (toim.). (2010). 1. The Oxford Encyclopedia of Medieval Warfare and Military Technology. Oxford: Oxford University Press.