Esimoderni yö

 

Historiantutkimus on käynyt lävitse kaksi vallankumousta. Ensimmäinen murros sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin historiantutkimus omaksui saksalaisen Leopold von Ranken johdatuksella tieteelliset kysymyksenasettelut ja tutkimusmetodit. Ranken opastuksella historioitsijat ”löysivät” arkistojen aikalaislähteet, joiden tulkitsemiseen he sovelsivat uutta tieteellistä taitoa, lähdekritiikkiä. Ranken ja hänen seuraajiensa mielenkiinto kohdistui lähes poikkeuksetta politiikan, diplomatian ja sodan historiaan. Tämä traditio johti seuraavaan käänteentekevään murrokseen, ranskalaisen Annales–koulukunnan edustaman strukturalistisen historian ilmaantumiseen maailmansotien välisinä vuosikymmeninä. Diplomatian ja sotahistorian sijasta strukturalistit käänsivät katseensa instituutioiden, ympäristön, käytäntöjen ja mentaliteettien aihepiireihin. Strukturalistit löysivät uudenlaisia lähdeaineistoja liittyen talouteen, sosiologiaan, kulttuuriin ja fysiologiaan. Koulukunnan varhainen edustaja Lucien Febvre kutsui tätä lähestymistapaa ”totaaliseksi historiaksi” (histoire tout court). Strukturalistien ensimmäisen sukupolven historiantutkimus oli tyypillisesti makroa, joka käsitteli suuria maantieteellisiä alueita ja pitkiä ajanjaksoja (longue durée). Nämä rajaukset määrittivät strukturalismin kenties tunnetuinta historiallista tutkimusta, Fernand Braudelin massiivista historiaa Espanjan kuningas Filip II:n aikakauden Välimeren alueesta (La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à l’Epoque de Philippe II, 1949), joka avasi Välimeren ympäristön ja elinkeinoelämän kronologista taustaa keskiajan ja jopa antiikin kaukaisilta vuosisadoilta.

 

Strukturalistisen käänteen seurauksena historiankirjoitusta rikastuttaa nykyään kokonainen genre, jossa tutkitaan tapahtumien sijasta jotain laajempaa ilmiötä. Eräs esimerkki tällaisesta ilmiöhistoriasta on Craig Koslofskyn kirja Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe (Cambridge, 2011). Kirjassaan Koslosfky tutkii yön ja pimeyden kulttuurillista, poliittista, sosiaalista ja fenomenologista muutosta esimodernilla aikakaudella 1500–1800. Koslofskyn mukaan muutos ei ollut vähempää kuin vallankumouksellinen. Kirjan analyysin lähtökohta on keskiaikainen yö, joka edusti pelkoa, yliluonnollisuutta, kerettiläisyyttä ja rikollisia aikeita. Yö oli keskiajan eurooppalaisille silti tuttu vuorokaudenaika, sillä he eivät nukkuneet kokonaan sen lävitse. Kuten aiempi tutkimus on osoittanut, ihmiset nukkuivat keskiajalla kahdessa jaksossa, joiden väliin osui keskiyön tienoilla vietetty, parin tunnin mittainen valveillaolon ja mahdollisen työskentelyn ajanjakso. Kuten Koslofsky osoittaa, esimodernilla ajanjaksolla nämä yön fenomenologiset ja sosiaaliset perinteet murtuivat ja korvautuivat uusilla struktuureilla.

 

Craig Koslofsky lähtee liikkeelle noituuden ja yön assosiaatiosta esimodernin aikakauden varhaisella ajanjaksolla 1500- ja 1600–luvuilla. Aikakauden diskursseissa yö nähtiin ajankohtana, jolloin niin naiset kuin miehetkin olivat suurimmassa vaarassa ajautua paholaisen viettelyksiin. Assosiaatio kiteytyi uskomukseen noitasapatista, jota noidat viettivät poikkeuksetta yöaikaan. Koslofsky näkee noitasapattiin liittyneessä demonologiassa inversion, jossa pimeydessä vietetty noitasapatti toimi vastakohtana päiväsaikaan tapahtuneelle maallisen esivallan kokoontumiselle. Noita oli aikakauden dikotomiassa kuninkaan (eikä papin) vastakohta. Tästä vastakkainasettelusta seurasi, että kirkolliset ja maalliset viranomaiset suhtautuivat kaikkiin yöllisiin kokoontumisiin noituuden harjoituksena tai kerettiläisyytenä.

 

Toisaalla yöstä tuli esimodernilla aikakaudella myös uskonnollisuuden ja hengellisyyden valtakuntaa. Reformaatio (ja vastareformaatio) kannustivat kristittyjä etsimään Jumalaa yön pimeydessä, niin vertauskuvallisesti kuin kirjaimellisestikin. Monet uskonsotien aikakauden vainotut uskonnolliset vähemmistöt – Saksan anabaptistit, Ranskan hugenotit ja Englannin katolilaiset – joutuivat olosuhteiden pakosta pitämään kirkollisia menojaan yöaikaan ja piilossa muiden katseilta. Toisaalta myös Jakob Böhmen (1575–1624) kaltaiset uskonnolliset mystikot näkivät pimeydessä itsessään arvoa hengellisen introspektion mahdollistajana. Syynä introspektion käänteeseen ja ”epistemologisen yön” vahvistumiseen oli Koslofskyn arvion mukaan se, että Böhmen kaltaiset 1600-luvun vapaa-ajattelijat joutuivat kohtaamaan rajoituksia ja suoranaista vainoa oman kirkkonsa sisältä eivätkä pelkästään tunnustuksellisten jakolinjojen ylitse. Näissä muuttuneissa olosuhteissa yöstä tuli 1600-luvulla aiempaa positiivisempi ja konkreettisempi inhimillisen kokemuksen ympäristö.

 

1600-luvun aikana maalliset hallitsijat ja heidän hovikulttuurinsa kaappasivat yön itselleen. Yö ja pimeys tarjosivat valtiaille taustan, jota vasten alleviivata monarkin omaa loistokkuutta teatteritaiteen tai ilotulisesitysten avulla. Nämä spektaakkelit edustivat sitä, mitä sosiologi Jürgen Habermas on muualla kuvannut ”edustavaksi julkisuudeksi.” Esimerkkejä tällaisista poliittisista spektaakkeleista olivat vuoden 1653 esitys Ballet de la Nuit, jonka pääesittäjä oli nuori Aurinkokuningas Ludvig XIV itse, Ruotsin vallasta irti pitäytyneen Bremenin kaupungin autonomiaa juhlistanut suuri ilotulitus vuodelta 1668 sekä se innovatiivinen tapa, jolla Saksin vaaliruhtinaskunta valaisi sisältä Dresdenin kaupungin raatitalon 1690-luvulla. Tällaisten lavastusten ja pyrotekniikoiden tarkoituksena oli tehdä vaikutus ”tavalliseen kansaan”, jonka ei muuten oletettu ymmärtävän mitään hallitsemisen monimutkaisesta ja salamyhkäisestä taiteesta (arcanum imperii).

 

Kaupungeissa esimoderni yön vallankumouksen vallankumous näkyi kaikkein ilmiselvimmin katuvalaistuksen ilmaantumisessa 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Valaistus mullisti urbaanin kansanosan päivärytmiä ja elämäntapaa. Siinä, missä liikkuminen kaupungin kaduilla yöaikaan oli aiemmin ollut käytännössä rikollinen teko, nyt yöajasta tuli osa urbaania elämää tavernoineen, kahviloineen ja yksityisine salonkeineen. Katujen valaisemisella oli esimodernin valtiovallan kannalta selvä poliittinen tavoite: urbaanin yön ”kolonisaatio” ja vallankäytön ulottaminen aiemmin julkiselle vallalle tavoittamattomaan vuorokaudenaikaan. Koslofsky muistuttaa aiheellisesti, että katuvalaistus herätti monissa paikallisissa yhteisöissä vastustusta siihen liitettyjen julkisten kustannusten takia. Katuvalaistus häiritsi myös perinteisten yöeläjien, kuten prostituoitujen ja räyhäävien opiskelijoiden puuhasteluja, jotka kaipasivat suojakseen enemmänkin pimeyttä kuin valoa. Kysymys katuvalaistuksesta loi jakolinjan uudenlaista sosiaalista elämäntapaa ja vuorokausirytmiä kaipaavien eliittien ja pimeydessä paremmin viihtyneen plebeijiluokan välille.

 

Urbaanin yön kolonisaatio oli myös sukupuolittunut ilmiö. Naisten ei ollut soveliasta roikkua tavernoissa tai kahvihuoneissa illan ja yön aikaan, vaikkakin heille oli täysin luonnollista yhä työskennellä niissä myös auringonlaskun jälkeen. Orastava, vahvoja poliittisia ulottuvuuksia omannut kahvilakulttuuri oli siten esimodernilla ajalla sangen miehinen ilmiö. Pariisissa naisilla oli kuitenkin oma vastineensa kahviloille ja tavernoille eli ylempien seurapiirien yksityiset salongit. Tällainen eliittinaisten uudenlainen yöllinen elämäntapa loi kontrastin yläluokan ja soveliaista sukupolikoodistoista yhä tiukasti kiinni pitäneen porvariston välille. Porvariston elämäntapaa määrittikin stratifioitunut maskuliinisuus, joka sulki illanviettojen ulkopuolelle naiset ja plebeijiluokkaan kuuluneet miespalvelijat.

 

Maaseudulla yön kolonisaatio kulki eri polkua kuin kaupungeissa. Siinä missä ilta ja yö muuttuivat kaupungeissa sosiaaliseen ajanvietteeseen suuntautuneeksi vapaa-ajaksi, maaseudulla yö oli joko nukkumista tai työntekoa varten. Koslofsky toteaakin, että maaseudun ja kaupungin vuorokausirytmit alkoivat erkaantua toisistaan 1600-luvun loppua kohden. Silloin, kun maaseudulla vietettiin pimeän ajan vapaa-aikaa (erityisesti talvella), myös sen muoto erosi kaupungista. Miehet notkuivat tavernoissa, joiden aukioloon suhteuduttiin lepsummin maalla kuin viranomaisten silmien alla kaupungeissa, kun taas naisilla oli oma sosiaalisen kokoontumisen muotonsa eli kehruutuvat (saks. Spinnstube), joissa nuoret naiset saattoivat tilaisuuden tullen myös seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tavernoista kotiinsa palailleet juopot ja riianneet pariskunnat loivat viranomaisten silmissä maalaiskylien raiteille epäjärjestystä, mikä ennakkoluulo ei ollut aivan aiheeton tai perusteeton. Esimodernin Euroopan maaseudulla tapahtui paljon väkivallantekoja eikä vähiten senkään takia, että maaseudulla turvauduttiin ennaltaehkäisevään väkivaltaan: jos pimeällä polulla tuli vastaan joku tuiki tuntematon, pelko saattoi helposti motivoida harkitsemattomaan ja liioiteltuun itsesuojeluun. Maallinen ja kirkollinen esivalta yrittivät ”kolonisoida” maaseudun yötä kieltämällä miesten läsnäolon kehruutuvissa tai keksimällä yöajalle vaihtoehtoista, säädyllistä ja soveliasta ajanvietettä, kuten katolisen kirkon yölliset juhlamenot. Kaiken kaikkiaan esivallan yritykset kontrolloida maaseudun yöllisiä perinteitä jäivät lopulta puolitiehen tai epäonnistuivat kokonaan.

 

Craig Koslofsky päättää kirjansa pohdintaan esimodernin yön vallankumouksen vaikutuksesta 1700-luvun valistusajatteluun. Esimodernin yön fenomenologiasta nousi esille kaksi vastakkaista trendiä, pimeyden karkottaminen ja sen manipulointi, joiden ristiveto jätti jälkensä valistukseen. Toisaalla valistusajattelu kannatti katuvalaistuksen kaltaisten teknisten ratkaisujen käyttöön ottamista pimeyden valaisemiseksi ja toisaalta pyrki hävittämään yön ja pimeyden taikauskoisen eskatologian valtakuntana. Jälkimmäinen trendi näkyi vahvimmin siinä poleemisessa keskustelussa, jota 1700-luvun vaihteessa käytiin uskomisesta demonologiaan ja henkiolentoihin. Valistuksen ja sen edistäjien halveksunta taikauskoa ja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan oli aluksi helppo tulkita ateismiksi ja kristinuskonnon opinkappaleiden kieltämiseksi, mutta kuten Koslofsky toteaa, empiirisen todisteaineiston lisääntyminen (tai oikeamminkin sen täydellisen puuttumisen kasvanut todentaminen) alkoivat rapauttaa maaperää perinteiseen pimeyden demonologiaan ja yön yliluonnolliseen eskatologiaan uskoneiden jalkojen alta. Valistusajattelijoiden ylimielinen ja eurosentrinen asenne pimeyteen ja yöhön toisaalta myös ajoi heidät vähättelemään ja halveksimaan ei-eurooppalaisia perinteitä ja uskomuksia liittyen valottomuuden valtakuntaan. Valistus muunsi pimeyteen liittyvän taikauskon uudenlaiseksi hierarkiaksi alueiden ja etnisyyksien välillä.

 

Craig Koslofskyn kirja kattaa strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti pitkän ajanjakson 1500–1800 sekä maantieteellisen alueen, joka sisältää Saksan, Ranskan ja Britannian. On mahdollista, että hänen argumentaatioonsa olisi ilmaantunut merkityksellisiä reunaehtoja, mikäli hänen esimodernin historian tutkimuksensa olisi ulottunut myös Skandinaviaan, Itä-Eurooppaan tai Välimeren alueelle, mutta valitsemallaankin rajauksella Koslofskyn tutkimus on silti laajuudessaan vaikuttavaa. Strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti Koslofsky käyttää kirjavaa lähdeaineistoa, joka sisältää arkistomateriaalia, painettuja tekstejä ja kuvitusta. Pientä kummastusta herättää se, ettei kirjaan ole mahtunut mukaan ainoatakaan viittausta esseisti Michel de Montaigneen (1533–1592), joka kuitenkin käsitteli harrasta yksinäisyyden kokemusta sekä nukkumista tunnetussa esseekokoelmassaan.

 

Craig Koslofskyn Evening’s Empire on arvokas lisäys strukturalistisen historiankirjoituksen pitkään ja ansiokkaaseen perinteeseen.

 

 

Craig Koslofsky. (2011). Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press. 431 s.

Kaivoon jäänyt mies

 

Epäsuosittu kartanonherra lähtee puutarhurinsa todistuksen mukaan ulkomaille ja jättää kartanonsa alaistensa hoidettavaksi. Puutarhuri ja eräät puolitutut saavat väitetysti kartanonherran lähettämiä kirjeitä ulkomailta. Kuluu seitsemän vuotta ilman, että kukaan osaa kummemmin kaivata kartanonherraa. Lopulta esivalta siirtää kartanon omistuksen toiselle aateliselle, joka ryhtyy kunnostamaan ränsistyneitä tiluksia. Uuden omistajan työläiset löytävät vanhan kaivon ja aikovat ottaa siitä vettä. Kaivon pohjalla on kuitenkin maatunut ihmisruumis. Onko vainaja kartanon edellinen omistaja? Entä miten hän on päätynyt oman pihakaivonsa pohjalle? Onko Nils Rosenschmidt murhattu?

 

Tämä ingressi voisi toimia johdatuksena vaikkapa johonkin virolaisen Indrek Harglan kirjoittamaan, keskiajan Tallinnaan sijoittuvaan Apteekkari Melchior–sarjan murhadekkariin. Kyseessä on kuitenkin tositapaus ja Finlandia–palkitun historioitsija Mirkka Lappalaisen uutuusteos Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta (Siltala). Lappalaisen käsittelemä mysteeritapaus herätti 1600-luvun lopun Suomessa ja Ruotsissa sen verran huomiota, että sen selvittelyyn sotkettiin mukaan itse kuningas Kaarle XI, joka monista muista ansioistaan huolimatta ei kuitenkaan noussut murhamysteerin ratkaisijaksi (eikä toki sellaista edes vähääkään yrittänyt). Oletettu vainaja ja mahdollisen henkirikoksen uhri oli Nils Rosenschmidt, hiipuneen ja köyhtyneen aatelissuvun lapseton jälkeläinen, joka asutti ränsistyvää kartanoa nykyisen Porvoon Sköldvikin öljyterminaalin alueella. Historiallisiin lähteisiin Rosenschmidt, kutsumanimeltään Smitten, on jäänyt lähinnä jatkuvan käräjöintinsä ja häneen kohdistettujen julkisten syytösten ja epäilyjen takia. Lapsetonta aatelismiestä syytettiin salavuoteudesta eli avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista, minkä lisäksi hänen piintynyt tapansa olla käymättä kirkossa synnytti 1600-luvun umpiluterilaisessa valtakunnassa syvää moraalista ja yhteiskunnallista paheksuntaa. Elämäntavan ristiriitaisuutta pahensi entisestään se, että Smitten käräjöi ja riiteli toistuvasti porvoolaisten ja omien sukulaistensakin kanssa. Halveksitun ja paheksutun kartanonherran lähimmät seuralaiset olivat hänen kartanolleen pesiytyneet kummalliset tyypit, pari renkinä työskennellyttä ratsumiestä sekä Smittenin tarinan toinen keskushahmo, kartanon ”puutarhuriksi” mahtailevasti palkattu Markus Jöransson – mies, josta ei tiedetä juuri mitään.

 

Oletus siitä, että Smitten lokakuussa 1673 ratsasti pois kartanoltaan ja koko maailmasta perustui ainoastaan puutarhurin väitteeseen. 1600-luvulla kadonnutta ihmistä ei osattu kovinkaan nopeasti kaivata, eikä edes sinänsä arvovaltaista kartanonherraa, jonka ollessa poissa kartanon juoksevat asiat siirtyivät kartanonvoutien ja palkkalaisten käsiin. Tällaista kartanonvoudin virkaa hoiteli puutarhuri Markus, jonka oma-aloitteiset toimet ryhtyivät pian herättämään naapurien huomiota. Smittenin sinänsä surkeaa irtaimistoa, kuten ilvesturkin palasia, astioita sekä risaksi käytettyjä pöksyjä, alkoi ilmaantua pitäjän taloihin ja tupiin, mikä viittasi vahvasti siihen, että puutarhuri myi niitä pois. Monet toki uskoivat Smittenin karanneen maailmalle, ja erään huhun mukaan jopa ryhtyneen merirosvoksi, mutta eräissä Porvoon piireissä vitsailtiin hirtehisesti siihen sävyyn, että puutarhurilla itsellään olisi jotakin tekemistä Smittenin katoamisen kanssa. Puutarhuri olisi kenties voinut jatkaa outoa esitystään Sköldvikin salissa pidempääkin, ellei varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntahistoria olisi astunut mukaan tarinaan. Vuonna 1675 syttyi verinen sota vanhaa vihollista Tanskaa vastaan (Skoonen sota 1675–1679), minkä seurauksena kruunun oli tehostettava sen myöntämien läänitysten käyttämistä ratsusotilaiden kokoamiseksi ja sotaväen ylläpitämiseksi. Mekanismin tämän tehostamisen toteuttamiseksi tarjosi nuoren kuninkaan Kaarle XI:n yksinvaltius sekä niin sanottu reduktio, jossa kruunu palautti itselleen aatelisille myönnettyjä läänityksiä. Eräs tällainen läänitys oli Sköldvik, joka siirtyi vuonna 1677 kruunun sotaviskaali Alexander Anderssonin hallintaan. Ennen kuin ränsistynyt läänitys surkeine röttelöineen kykenisi tuottamaan Anderssonille lanttiakaan tuloja, saati sitten varustamaan kruunun palvelukseen ratsusotilasta, oli se restauroitava säädylliseen kuntoon. Näissä toimissa Anderssonin työmiehet tekivät karmaisevan löytönsä peitetystä kaivosta. Kaikkien katseet suuntautuivat puutarhuri Markukseen, jolle heti lankesi ilman sen suurempia rikospaikkatutkimuksia henkirikoksen pääepäillyn rooli.

 

Mirkka Lappalaisen kirjaa on markkinoitu true crime -genren edustajana. Tämä määrittely ei ole lainkaan osuva. Lappalainen ei ole liikkeellä myöhäisenä salapoliisina ratkaisemassa 340 vuotta vanhaa henkirikosta vaan kirjoittaa Smittenin oletetusta murhasta vain ja ainoastaan historiantutkijan roolissa. Kirjan tiedollinen anti koostuukin 1600-luvun lopun ympäristön, elintapojen ja käytäntöjen avaamisesta lukijalle. Lappalaisen läpikotainen perehtyneisyys 1600-luvun oikeushistoriaan ei jää vähääkään epäselväksi. Kirjan juonena ei ole Smittenin kuoleman selvittäminen vaan se, kuinka viattomaksi oletettu katoaminen rakentui 1600-luvun Suomessa asteittain oikeusprosessiksi, jota kukaan ei halunnut mutta jonka läpikäymiseen yhteiskunnan rakenteet viranomaisia ja sivullisia pakottivat. Oikeussaliin päätyneiden yksilöiden takana raksuttaa esimoderni järjestelmä, joka tuottaa informaatiota itsestään ja itselleen – varhainen ilmentymä siitä, mitä sosiologit kuten Talcott Parsons ja Niklas Luhmann ovat omalla sarallaan hahmottaneet historialliseksi systeemiteoriaksi.

 

Smittenin murha kuljettaa oikeussalidraaman ohella myös toista juonta, Mirkka Lappalaisen omaa historiantutkijan matkaa tutkimuskysymysten ja aikalaislähteiden äärelle. Lappalainen kertoo kirjassa omalla äänellään, mitä lähteitä Smittenin henkirikosprosessista ja siihen kytkeytyneistä ihmisistä on jäänyt jäljelle, minkälaisia ne lähteet ovat, mistä ne löytyvät ja miksi, miten niitä tulkitaan ja mitä niiden perusteella voidaan päätellä. Kun lähteitä ei löydy, Lappalainen kertoo myös sen suorasukaisesti. Smittenin murha ei true crime -leimastaan huolimatta johdattele lukijaa minnekään muualle kuin historiantutkijan työskentelytapojen äärelle. Kirjan epistemologiset ansiot eivät ole lainkaan vähäiset, mistä syystä se käy johdatuksena vanhemman historian tutkimukseen ja sen omaleimaiseen metodologiaan. Smittenin murhassa historioitsija ei teeskentele olevansa kaikkitietävä eikä esitä historiantutkimusta pelkkänä lähteiden kertomusten ylös kirjaamisena. Sen sijaan Lappalainen kuljettaa lukijan mukanaan historiallisen ymmärryksen rakentumiseen ja tutkimusprosessista johdetun tulkinnan muodostamiseen.

 

 

Mirkka Lappalaisen puhutteleva ja rehellinen tietokirja on ajankohtainen muistutus siitä, miksi juuri historioitsija itse on paras henkilö kirjoittamaan auki oman tutkimustyönsä.  

 

 

Mirkka Lappalainen. (2022). Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta. Helsinki: Siltala, 251 s.