Ranskan lentotukialukset

 

Lentotukialusten sotahistoria on perinteisesti keskittynyt Yhdysvaltojen, Britannian ja Japanin merivoimiin, sillä juuri ne käyttivät laajamittaisesti lentotukialuksia toisen maailmansodan sotatoimissa. Tällöin tulee kuitenkin helposti ohitettua neljäs merisotilaallinen sotavoima, Ranskan laivasto, jolla on ollut käytössä lentotukialuksia pidempään kuin millään toisella merivoimalla. Ranskan laivasto ja sen moderni uudistaja Augustin Boué de Lapeyrère (1852–1924) ansaitsevatkin tunnustusta innovatiivisesta ajattelusta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä aikakaudella, jota leimasi Alfred Thayer Mahanin oppi taistelulaivojen strategisesta ylivoimaisuudesta.

 

Vaikka Lapeyrère tunnetaan Ranskan laivastohistoriassa Dreadnought–tyylisten taistelulaivojen valmistuttajana, hän oli amiraalina kuitenkin sen verran ennakkoluuloton ja avarakatseinen, että perusti vuonna 1910 komitean tutkimaan ilma-alusten mahdollista käyttöä merisodankäynnissä. Komitean työn tuloksena Ranskan laivasto päätti muuntaa entisen torpedoveneiden emoalus Foudren lentokoneiden laukaisualustaksi vuonna 1911. Siinä, missä Foudre oli aiemmin laskenut nostureillaan vesille pienikokoisia torpedoveneitä, se käytti nyt samaa tekniikkaa siirtämään kansihangaarissa kuljetettuja, aivan uudenlaisia ilma-aluksia, Voisin Canard lentoveneitä. Foudren keulaan rakennettiin lyhyt kansi, mistä Voisin Canardit lähtivät lentoon. Suoritettuaan lentonsa koneet laskeutuivat veteen, mistä Foudre nosti ne takaisin laivaan nostureilla, joita oli ennen käytetty torpedoveneiden vesille laskemiseen. Kevyet ja pienet lentoveneet eivät vielä omanneet omaa merisotilaallista iskuvoimaa, mutta niiden arvo tiedustelukoneina tuli todistetuksi Foudren suorittamissa merisotaharjoituksissa juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Varsinaisena lentotukialuksena Foudre ei ollut vielä kummoinenkaan, sillä siinä oli tilaa vain neljälle lentoveneelle. Foudren kokeet herättivät joka tapauksessa sen verran huomiota, että Britannian laivasto muunsi entisen risteilijä HMS Hermeksen vastaavanlaiseksi lentoveneiden tukialukseksi vuonna 1913.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskan laivasto jäi jälkeen lentotukialusten kehittämisessä. Britit olivat ryhtyneet sodan aikana kehittelemään tukialusta, jonka kansi pystyisi sekä lähettämään että vastaanottamaan lentokoneita, ja tämän kehityksen tuloksena oli vuonna 1918 käyttöön otettu HMS Argus, jota voidaan pitää ensimmäisenä täysin operatiivisena lentotukialuksena. Ranska laski sotienvälisenä aikakautena vesille vain kaksi lentotukialusta. Vuonna 1927 käyttöön otettu Béarn oli alun perin suunniteltu taistelulaivaksi, mutta se muunnettiin lentotukialukseksi lähinnä koulutus- ja tutkimustarkoituksessa. Sen 32 lentokonetta olivat aluksi kaikki Levasseur–tyyppisiä hävittäjiä, tiedustelukoneita ja torpedopommittajia, mutta alitehoisten kaksitasokoneiden suorituskyky osoittautui pian puutteelliseksi. Béarnin harjoitustoiminta kannusti Ranskan laivastoa kuitenkin kehittämään uusia konetyyppejä, joista ehdittiin ottaa operatiiviseen käyttöön ennen seuraavaa maailmansotaa yksitasoinen mutta jo valmiiksi täysin vanhentunut hävittäjä Dewoitine D. 37. Suunniteltu Loire-Nieuport LN 401, niin sanottu ”ranskalainen Stuka”, jäi prototyypin asteelle, ja lopulta laivasto joutui tilaamaan Yhdysvalloista viisikymmentä Vought Vindicator syöksypommittajaa, jotka toimitettiin kesällä 1939.

 

Keväällä 1940 Béarn, jonka omat lentokoneet oli jätetty Ranskaan, ylitti Atlantin kuljettaen Ranskan kansallispankin kultavarantoja Yhdysvaltoihin. Paluumatkalle Béarn otti kyytiin Yhdysvalloista ostettuja Curtis Hawk ja Brewster Buffalo hävittäjiä sekä Curtis Helldiver syöksypommittajia. Kesken matkan Béarnin kapteeni sai viestin Ranskan solmimasta aselevosta ja käänsi laivan takaisin länteen Ranskan Karibialle. Vichyn hallituksen käskystä kapteeni avasi lentotukialuksen pohjaventtiilit, mutta matalaan veteen upotettu laiva onnistuttiin pian nostamaan ylös saaret haltuunsa ottaneen Vapaan Ranskan joukkojen toimesta. Béarn ei enää toiminut sodan aikana lentotukialuksena, vaan sitä käytettiin vain kuljettamaan lentokoneita ja muuta sotamateriaalia Atlantin ylitse. Vuosina 1945–1946 Béarn jatkoi samassa tehtävässä toimittaen sotamateriaalia Ranskan Indokiinaan. Seuraavan viidentoista vuoden aikana Béarn ehti toimia sukellusveneiden huoltoaluksena ja kelluvana parakkina ennen käytöstä poistoaan vuonna 1967.

 

Vaikka lentoveneiden tukilaiva oli alustyyppinä jo pikaisesti katoamassa sotienvälisenä aikakautena, Ranska kuitenkin laski sellaisen vesille vielä vuonna 1929. Yli 12 000 tonnin uppoumallaan Commandant Teste oli aikamoinen möhkäle, mutta suuri koko mahdollisti jopa 26 lentoveneen hyötykuorman. Alun perin Commandant Teste oli tarkoitus varustaa Farman Goliath torpedopommittajilla, mutta nämä ensilentonsa vuonna 1919 suorittaneet kaksitasot olivat auttamattoman vanhanaikaisia 1930-luvulle tultaessa. Niiden tilalle tulivat Levasseurin Pl. 14 ja 15 torpedopommittajat, jotka korvattiin toisen maailmansodan aattona uusilla Latécoère 298 -torpedokoneilla. Commandant Testen käyttöön suunniteltiin myös Loire 210 kellukehävittäjää, mutta kömpelö konetyyppi osoittautui täysin alivoimaiseksi aikakauden normaaleja hävittäjiä vastaan, minkä lisäksi sitä vaivasivat erilaiset rakenneviat. Béarnin tavoin Commandant Teste ei tehnyt toisen maailmansodan aikana paljoakaan. Commandant Teste operoi sodan alussa Pohjois-Afrikan rannikolla, ja laiva vaurioitui lievästi brittien yllätyshyökkäyksessä Mers-el-Kébirin laivastotukikohtaa vastaan heinäkuussa 1940. Ikävä kyllä Mers-el-Kébir oli vasta alkua Commandant Testen kärsimyksille. Toulonin satamaan sijoitettu laiva upotettiin ja nostettiin toistuvasti vuosien 1942 ja 1945 välillä, ja Ranskan laivasto suunnitteli sille vielä sodan jälkeenkin käyttöä joko koululaivana tai saattuetukialuksena. Taloudelliset realiteetit kuitenkin johtivat Commandant Testen romuttamiseen vuonna 1950.

 

Ei ole liioittelua todeta, että vaikka Ranskan laivastolla oli ollut lentotukialuksia kahdessa maailmansodassa, se ei ollut saanut mahdollisuutta oppia niiden operatiivisesta käytöstä yhtään mitään. Ranskalla oli ollut sodan alussa valmisteilla kaksi Joffre–luokan lentotukialusta, mutta rakennusvaiheeseen edennyt nimikkoalus purettiin Saksan kanssa vuonna 1940 solmitun rauhan seurauksena. Sodan jälkeen Ranskan laivastolla ei toisin sanoen ollut operatiivisessa käytössä ainoatakaan omaa lentotukialusta, vaikka Indokiinan alati eskaloitunut sotilaallinen kriisi loi sellaiselle tarpeen. Väliaikainen hätäapu saapui Britannialta, joka lainasi Ranskan laivastolle saattuetukialus HMS Biterin vuonna 1945. Tukialuksen mukana tuli laivue Douglas Dauntless syöksypommittajia, joita nyt uudelleen nimetty Dixmude käytti Vietminhin joukkojen pommittamiseen vuosina 1945–1949. Dixmude tuli elinkaarensa päähän vuonna 1951, mutta tarve lentotukialukselle ei kadonnut minnekään Indokiinan sodan muuttuessa aina vain intensiivisemmäksi ja vaikeammaksi.

 

Uusia tukialuksia oli kuitenkin ostettavissa Yhdysvalloilta, jolla oli niitä sodan loputtua käsissään liikaakin. Independence–luokan saattuetukialukset Belleau Wood ja Langley olivat kumpikin palvelleet Tyynenmeren näyttämöllä, ja lyhyen varastoinnin jälkeen ne myytiin Ranskalle, missä ne otettiin käyttöön nimillä Bois Belleau (1953) ja La Fayette (1951). Amerikkalaisten lentotukialusten mukana tuli amerikkalaisia lentokoneita. La Fayetten ensimmäiset koneet olivat Grumman Hellcat hävittäjiä sekä Curtis Helldiver 2 syöksypommittajia, joita täydennettiin myöhemmin Vought Corsair monitoimihävittäjillä ja Grumman Avenger torpedopommittajilla. Indokiinan sota työllisti kumpaakin lentotukialusta, sillä ilmapommitukset olivat eräs ranskalaisten tehokkain (ja usein ainoa) tapa taistella viidakon suojissa liikkuneita Vietminhin joukkoja vastaan. Bois Belleaun Corsairit saivat tehdä toistuneita rynnäkkölentoja esimerkiksi Dien Bien Phun legendaarisen taistelun aikana vuonna 1954.

 

Dien Bien Phun taisteluun osallistui myös Hellcateja ja Helldivereita Ranskan laivaston kruununjalokiveltä, lentotukialus Arromanchesilta. Tämäkään ei ollut ranskalaisvalmisteinen laiva, vaan se oli rakennettu kuninkaallisen laivaston palvelukseen toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1944 käyttöön otettu HMS Colossus ehti palvella kuninkaallista laivastoa Tyynenmeren näyttämöllä vuonna 1945 ennen sen lainaamista Ranskalle vuonna 1946. Uudelleen nimetty Arromanches palveli Ranskan laivastoa varsinaisena lentotukialuksena vuoteen 1968 saakka, minä aikana sen lentoaseeseen kuului lukuisia amerikkalaisia, brittiläisiä ja ranskalaisia lentokonemalleja. Arromanches oli ensimmäinen ranskalainen lentotukialus, joka käytti maailmansodan jälkeen valmistuneita konemalleja, mukaan lukien suihkukoneita. SNCASE Aquilon oli käytännössä brittiläinen de Havilland Sea Venom, jota valmistettiin lisenssillä Ranskassa. Sea Venom (tai Aquilon) oli alun perin suunniteltu joka sään suihkutorjuntahävittäjäksi, mutta se kykeni kantamaan neljän kiinteän 20 mm Hispano konetykin lisäksi myös pommeja ja raketteja. Fouga Zéphyr puolestaan oli lentotukialuskäyttöön modifioitu versio samasta Fouga Magisterista, jota Suomen Ilmavoimat käytti vuosina 1958–1988. Zéphyr oli tarkoitettu harjoituskäyttöön, mutta sitä pystyi käyttämään myös maataistelukoneena. Uudentyyppinen tukialuskone oli myös ranskalaisvalmisteinen ja yksipropellinen Bréguet Alizé, jonka erikoistehtävänä oli sukellusveneiden etsiminen ja tuhoaminen. Vuonna 1968 Arromanches muunnettiin aivan uudenlaiseksi emolaivaksi eli helikopteritukialukseksi. Tuolloin sen kalustoon kuului ranskalaisvalmisteisia Alouette I ja II helikoptereita sekä amerikkalaisia Sikorsky S-51, S-55 ja S-58 sekä Piasecki H-21 ja H-25 malleja. Piaseckien erikoisuus oli se, että ne olivat suuria kaksimoottorisia kuljetushelikoptereita, mikä mahdollisti Arromanchesin käytön maihinnousuoperaatioiden tukialuksena. Tässä roolissa Arromanches laajensi sitä laivaston helikopteritoimintaa, joka oli aloitettu vuonna 1964 käyttöön otetulla helikopteriristeilijä Jeanne d’Arcilla. Helikopteriristeilijä ei kuitenkaan ollut helikopteritukialus, sillä Jeanne d’Arc kantoi vain neljää helikopteria, kun taas Arromanchesilla niitä oli 24.

 

Vuonna 1961 Ranskan laivasto otti käyttöön pitkästä aikaa oman ranskalaisvalmisteisen lentotukialuksen, Clemenceaun, joka korvasi yhdessä sisaraluksensa Fochin kanssa Yhdysvaltoihin palautetut Bois Belleaun ja La Fayetten. Clemenceau ja vuonna 1963 käyttöön otettu Foch edustivat uutta kylmän sodan aikakauden lentotukialustyyppiä. Niiden lentoaseeseen ei enää kuulunut toisen maailmansodan aikaisia potkurikoneita vaan ilmasodankäynnin uusinta uutta. Nyt Ranskan merilentoaseen terävin kärki oli ranskalaisvalmisteinen Dassault Étendard, tutkalla varustettu yliääninen torjuntahävittäjä, jonka taistelukuormaan kuului kahden kiinteän 30 mm DEFA automaattitykin lisäksi lämpöhakuisia Sidewinder ja Matra Magic ilmasta-ilmaan ohjuksia. Noin kahdellekymmenelle Étendardille antoivat lisätukea kahdeksan amerikkalaista Vought Crusader torjuntahävittäjää, joiden lähitaistelukyky oli osoittautunut erinomaiseksi Vietnamin sodan aikana. Omana suojanaan kahdella lentotukialuksella oli lukuisia ilmavalvonta- ja tulenjohtotutkia sekä kahdeksan 100 mm tykkiä, jotka jälkimmäiset ehdittiin korvata 1990-luvun alussa Mistral ja Crotale ilmatorjuntaohjuksilla. Vuonna 1978 Étendardit korvattiin parannetulla Super Étendardilla, jonka hyötykuormaan kuului pelätty Exocet merimaaliohjus. Super Étendardin potentiaalisesta arsenaalista löytyi myös AN-52, taktinen ydinpommi. Ranskan merilentoaseen iskuvoima oli 1980-luvulle tultaessa niin suuri, että sen ylitti vain Yhdysvaltain vastaava.

 

Clemenceau ja Foch olivat Ranskan laivaston pitkäikäisimmät palveluskäytössä olleet lentotukialukset. Clemenceau poistettiin käytöstä vuonna 1997, kun taas Foch myytiin vuonna 2000 Brasiliaan, missä se palveli São Paulon nimellä vuoteen 2017 asti. Laivojen korvaajaksi tuli vuonna 2001 Ranskan laivaston nykyinen ja ainoa lentotukialus, Charles de Gaulle, joka edustaa jälleen aivan uutta lukua Ranskan merilentoaseen historiassa. Ensinnäkin Charles de Gaulle on kaikista edeltäjistään poiketen ydinkäyttöinen lentotukialus, jollaisia ei ole aiemmin käyttänyt kukaan muu kuin Yhdysvaltain laivasto. Charles de Gaullen pääase on Dassault Rafale, neljännen sukupolven monitoimihävittäjä, joita on yleensä kolmekymmentä lentotukialuksen mukana. Ilmavalvonnasta vastaavat kaksi amerikkalaisvalmisteista Northrop-Grumman Hawkeye turbopropellikonetta, kun taas sukellusveneiden torjuntaa varten Charles de Gaulle kuljettaa mukanaan Caïman Marine helikoptereita (eräs variaatio Suomen käyttämästä NH90-mallista).

 

Yhden lentotukialuksen ongelma on se, että silloin kun ainoa alus on telakalla tai huollossa, Ranskan laivastolla ei ole käytössään mitään lentotukialusta, mikä vastaavasti tekee sen kalliista merilentoaseesta lähes hyödyttömän. Ranskan puolustusministeriö onkin kellutellut vuodesta 2018 lähtien ajatusta Charles de Gaullen täydentäjästä ja seuraajasta, josta käytetään toistaiseksi vain alustavaa projektinimitystä PA-NG eli ”uuden sukupolven lentotukialus” (Porte-avions de nouvelle génération). Epäselvästä projektista ei vielä tiedetä juuri muuta, kuin että sen on tarkoitus olla Charles de Gaullen tavoin ydinkäyttöinen ja että sen merilentoase koostuisi sekä Rafalesta että suunnitellusta kuudennen sukupolven Dassault–hävittäjästä (FCAS eli Future Combat Air System), joita kumpaakin mahdollisesti täydennettäisiin (tai korvattaisiin) miehittämättömillä droneilla. Sodankäynnin, teknologian, politiikan ja talouden realiteettien alati muuttuessa äkillistä tahtia on toistaiseksi mahdotonta ennustaa, tuleeko Ranskan vielä suunnitteluasteella olevasta lentotukialuksesta Clemenceau–luokan kaltainen pitkäaikainen menestystarina vaiko uusi toisen maailmansodan aikainen Joffre, jonka valmistus keskeytetään ennen kuin se on päässyt kunnolla alkamaankaan.

Englanti tasavaltana

 

Brittein saarten historia tuntee yhden vaiheen, jolloin saarivaltakuntaa ei hallittu monarkian kautta. Kyse oli tietenkin Englannin sisällissotaa seuranneista vuosista 1649–1660, jolloin saaria hallitsi parlamentin nimissä, tai paremminkin sen sijasta, armeija ja sen generalissimus, lordiprotektori Oliver Cromwell. Tuosta ajanjaksosta on perinteisessä brittiläisessä historiografiassa käytetty nimitystä Interregnum, katkos, mikä käsite painottaa jatkuvuutta vanhemman (1603–1649) ja uudemman (1660–1688) Stuart–monarkian välillä. Anna Keayn tuore kirja The Restless Republic: Britain Without a Crown kyseenalaistaa tämän vakiintuneen tulkinnan ja pyrkii sen sijaan esittämään Englannin monarkittoman ajanjakson omana historiallisena epookkinaan, jonka luonne historian välivaiheena ei ollut tähtiin kirjoitettua teleologiaa. Keayn tavoitteena ei ole kirjoittaa poliittista historiaa vaan ymmärtää aikakauden todellisuutta ”eräiden aikalaisten harteilla seisten.” Metodologisesti Keay toisin sanoen pyrkii makrotason yleisesitykseen mikrohistorian perspektiivin kautta avaten yksityiskohtaisesta (tai yksityisestä) näköalan yleiseen ja yleistävään.

 

Anna Keyan valitsemat mikrohistorialliset näkökulmat eivät edusta varsinaista arjen tai rahvaan sammakkoperspektiiviä, kuten käy hyvin ilmi hänen ensimmäisestä Englannin sisällissodan jälkeistä aikaa valottavasta henkilökuvastaan. John Bradshaw ei ole nykyihmiselle yhtä tuttu sisällissodan parlamentaarisen puolen edustaja kuin Oliver Cromwell tai vaikkapa Thomas Fairfax, mutta häntä voi aiheellisesti pitää Englannin tasavallan perustajaisänä, aivan kirjaimellisesti sen ensimmäisenä presidenttinä. Bradshaw astui historian näyttämölle toimiessaan syyttäjänä menettelyssä (mihin irvokkaaseen episodiin termi ”oikeudenkäynti” ei istu), jossa kuningas Kaarle I todettiin syylliseksi valtiopetokseen ja tuomittiin kuolemaan. Monarkian lakkauttaminen mestauslavalla jätti toimeenpanovallan tyhjiön, joka parlamentin oli tavalla tai toisella täytettävä. Helmikuussa 1649 valtakunnan johtamiseksi muodostettiin valtioneuvosto (Council of State), joka koostui osittain parlamentin jäsenistä, osittain sen ulkopuolisista henkilöistä, mihin jälkimmäiseen ryhmään lakimies Bradshaw kuului. Valtioneuvostolla oli keskeinen rooli tasavallan (Commonwealth) rakentamisessa, ja valtioneuvostossa itsessään tärkein asema oli sen presidentillä, joista ensimmäinen oli John Bradshaw. Vuonna 1649 valtioneuvosto kokoontui lähes päivittäin, ja kuten Anna Keay toteaa, kukaan ei ollut omistautuneempi sen työlle kuin Bradshaw, joka ei jättänyt kokoustakaan väliin. Kansa ei uutta presidenttiään tai tämän uurastusta arvostanut, sillä Bradshaw kantoi 1600-luvun maailmalle äärimmäisen vastenmielistä kuninkaanmurhaajan poltinmerkkiä. Kerran Bradshaw oli vähällä tulla lynkatuksi Lontoon kadulla, ja katkerien rojalistien tiedettiin fantasioineen hänen paloittelustaan ja ruumiinosiensa syöttämisestä koirille.

 

Valtioneuvoston ensimmäinen suuri päänsärky olivat niin sanotut ”tasoittajat” (Levellers), jotka olivat erityisesti armeijaan pesiytyneiden radikaalitasavaltalaisten ääriryhmä. Tasoittajien varjossa Englantiin ilmestyi myös toinen radikaali lahko, joka sai kokoaan suurempaa mainetta aikakaudellaan ja erityisesti sen jälkeen brittiläisessä historiankirjoituksessa. Lukuisia henkilökohtaisia vastoinkäymisiä kokeneen tekstiilikauppias Gerrard Winstanleyn perustama ”kaivajien” (Diggers) lahko tai ryhmä tavoitteli jonkinlaista kommunistista elintapaa ryhtymällä viljelemään omavaltaisesti keskiaikaista maajärjestyksen perua olleita yhteismaita. Kuten Anna Keay osoittaa, kaivajat eivät koskaan päässeet lähellekään mitään yhteiskunnallista vallankumousta, mutta heidän maineensa levisi silti nopeasti uuden pamfletti- ja uutiskirjallisuuden välityksellä. Perinteinen historiografia on myös liikaa painottanut armeijan roolia kaivajien liikkeen tukahduttamisessa, vaikka todellisuudessa heidän työtään sabotoivat eniten katkeroituneet maanomistajat ja ennakkoluuloiset talonpojat. Anna Keayn kuvaus liikkeen perustajasta Gerrard Winstanleysta valottaa sisällissodan traumasta syntynyttä uutta sielunmaisemaa, jossa hengellistä pelastusta etsittiin politiikan ja uskonnollisen doktriinin sijasta introspektiosta ja yksinkertaisesta elämästä. Kaivajien tavoittelemassa utopiassa ei ollut tilaa valtioiden harjoittamalle väkivallalle tai yksityiselle omaisuudelle, jotka he näkivät sisällissodan ja sen mukanaan tuoman kurjuuden aiheuttajina.

 

Rojalistien viimeinen jalansija Britanniassa oli Irlanninmeressä sijaitseva Mansaari. Saarta hallitsi pikkukuninkaan tavoin Stanleyn suku, jonka päämiehet kantoivat Derbyn jaarlin titteliä. Merirosvousta ja omavaltaista veronkantoa harjoittaneen saaren hallitsijaparin tarina valottaa sitä, kuinka kirjavan ja heterogeenisen ryhmän Stuartien kannattajat muodostivat. Jaarli James Stanley oli laajaa kirjastoaan vaaliva lukutoukka, joka unelmoi yliopiston perustamisesta Mansaarelle. Rojalistien upseerina jaarlin sotilaalliset saavutukset olivat jääneet vaatimattomiksi, mutta hän oli silti ennättänyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta Boltonin valtauksen yhteydessä vuonna 1644, jolloin hänen komentamansa sotilaat olivat joukkomurhanneet kaupunkia puolustaneiden parlamentaristien varuskunnan. Kreivitär Derby, Charlotte de la Trémoille, oli puolestaan ranskalaissyntyinen hugenotti, jonka isoisä ei ollut vähäisempi historian hahmo kuin Alankomaiden ensimmäinen valtionhoitaja Vilhelm I Oranialainen. Charlotte de la Trémoille tunsi hyvin arvokkaan säätyasemansa ja toimi aina sen mukaisesti, vaati se sitten tarmokkuutta tai armottomuuttakin. Kumpikaan Derbyista ei ollut Stuartien kuningashuoneen innokas kannattaja, mutta säätyläisestä velvollisuudentunnosta he pitivät yllä Mansaaren yksinäistä linnaketta sekä liittyivät vuonna 1651 kruunuperijä Kaarle II:n uhkarohkeaan yritykseen voittaa kruunu takaisin Stuarteille. Anna Keay kuvaa onnistuneesti sitä yleisten ja paikallisten intressien ristivetoa, jossa Derbyn jaarlipariskunta joutui luovimaan rojalistiaatteen ja uuden tasavallan puristamina.

 

Jos Derbyt edustivat traditiota ja mennyttä maailmaa, Marchamont Nedham oli uuden aikakauden ruumiillistuma. Nedham oli täysipäiväinen journalisti, ammattikuntansa ensimmäisiä edustajia koko maailmassa. Ammattikuntansa myöhempien edustajien tavoin Nedham osasi osoittaa ihailtavaa periaatteellista joustavuutta. Hän aloitti pamfletistin uransa kiivaana antimonarkistina, vaihtoi sen jälkeen puolta rojalistien leiriin ja vietettyään aikansa Newgaten pahamaineisessa vankilassa löysi sisältään jälleen vakaumuksellisen tasavaltalaisen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Nedhamin perustama, viikoittain ilmestynyt uutislehti Mercurius Politicus toimi uuden tasavallan hallitsijoiden äänitorvena ja informaatiotilana. Lehden suuri ansio oli sen kyvyssä välittää laajasti ulkomaailman tapahtumia englantilaiselle lukijakunnalle; kotimaan asioiden avaamisessa lehti oli varovaisempi, ja monet uutiset tulivat ulos vasta valtiovallan virallisen linjan muodostumisen jälkeen. Lehden viehätysvoima nojasi osittain sen päätoimittaja Nedhamin sarkastiseen ja sivaltavaan kirjoitustyyliin: esimerkiksi ennenaikaista restauraatiota yrittänyt Kaarle II oli Nedhamin kynän jäljiltä ”vauvakuningas” ja ”nuori Tarquinius” [viimeinen Rooman myyttisistä etruskikuninkaista, jonka syrjäyttäminen vallankumouksella toimi Rooman tasavallan historiallisena perustamisajankohtana]. Pilkanteko ei ollut lehden ainoa tehtävä, vaan sillä oli myös yleviä agendoja: yksi oli täysin aiheellinen vaatimus etanan nopeudella toimineen englantilaisen oikeuslaitoksen uudistamisesta.

 

Kirjan erikoisin hahmo on eittämättä Anna Trapnel. Puritaaniseen keskiluokkaan syntyneelle Annalle oli jo pienestä pitäen opetettu jumalisuutta ja synnin pelkoa. Teini-ikäisenä Anna ryhtyi harrastamaan paastoja ja kävi kirkossa välillä montakin kertaa päivässä: Anna piti itseään syntisenä epäonnistujana, jos kirkossa käynti ei kokemuksena liikuttanut häntä kyyneliin. Vuonna 1653 Anna liittyi puritaaniseen lahkoon, joka tunnettiin ”viidensinä monarkisteina.” Termi viittasi Vanhan Testamentin Danielin Kirjaan, jossa ennustettiin, että maailmassa nousisi ja kukistuisi neljä peräkkäistä kuningaskuntaa ennen viidennettä ja lopullista Jumalan Valtakuntaa. Anna Trapnelista tuli viidensien monarkistien parissa eräänlainen poptähti, sillä hänellä oli (ilmeisesti ankaran paaston seurauksena) taipumus vajota houretilaan, jonka aikana hän näki uskonnollisia enneunia. Annan ennustus ”tynkäparlamentin” (Rump Parliament) hajottamisesta vahvisti uskoa hänen visioittensa aitouteen ja sähköisti ennestään viiden monarkistien lahkoa, jonka debattimaisia kokoontumisia leimasi jo lähtökohtaisesti yleinen levottomuus ja kaoottisuus. Anna Keay kuvaa Anna Trapnelin kautta puritaanisen Englannin uskonnollista epäyhteismitallisuutta ja hajanaisuutta. Tasavallan uusi johtaja Oliver Cromwell piti viidensiä monarkisteja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisina ja totesi, että vaikka he puhuivat enkelten kielillä, viidensillä monarkisteilla oli jalkoinaan pukin sorkat. Viidennet monarkistit puolestaan julistivat saarnatuoleistaan Cromwellin olevan maailman heittiömäisin valehtelija. Englannin tasavallan eräs voimakas sisäinen jännite vallitsi puritaanisen ortodoksian ja lahkolaisen radikalismin välillä.

 

L’Estrangen maanomistajasuku Itä-Englannissa toimii esimerkkinä aatelisesta perheestä, joka yritti nousta jaloilleen mahdollisimman pian monarkian kukistumisen jälkeen. Suvun miesten osallistuminen sisällissotaan rojalistien puolella oli ollut rajallista, ja monet L’Estrangen klaanista olivat yrittäneet pysytellä mahdollisimman puolueettomina sodan aikana. Anna Keay kuvaa L’Estrangen suvun kautta sitä, kuinka etäiseksi uuden tasavallan ohjaus paikallistasolla lopulta jäi: suvun kivikartanossa Hunstanton Hallissa vietettiin normaalisti joulua ja muitakin kirkollisia juhlapäiviä puritaanisen keskushallinnon näennäisistä kielloista huolimatta. Monien muiden aatelissukujen tapaan L’Estranget olivat menettäneet maaomaisuutta sodanjälkeisissä takavarikoissa mutta olivat lunastaneet ne ajan mittaan takaisin. L’Estranget, kuten useimmat maanomistajat, halusivat päästä sodan jälkeen vain takaisin rauhan töihin hoitamaan tilojaan, peltojaan ja kalastusvesiään. Yhteiskunnallisten haavojen umpeutumista haittasi kuitenkin Cromwellin protektoraatin määräämä kymmenysvero (Decimation), jota tarvittiin Karibialle suuntautuneen epäonnisen sotaretken rahoittamiseksi. Tämä vero, jonka keruuta valvoivat protektoraatin uudet paikallishallitsijat eli kenraalimajurit (Major Generals), koski kaikki parlamenttia vastaan sotineita sekä keitä tahansa, joilta oli jo takavarikoitu omaisuutta monarkian syrjäyttämisen yhteydessä. Nämä laveasti rojalisteiksi tuomitut saivat pulittaa protektoraatille ylimääräisen kymmenen prosentin veron ansiotuloistaan. Kymmenysvero oli räikeässä ristiriidassa vuonna 1651 julistetun yleisen armahduksen (Act of Oblivion) kanssa, ja se repi yhteiskunnallisia haavoja uudelleen auki jakamalla omistavaa luokkaa vuohiin ja lampaisiin. L’Estrangen kaltaiset, aiemmin verrattain maltilliset ja neutraalit maanomistajasuvut näkivät kymmenysveron sangen aiheellisesti loukkauksena säätyään ja perheitään kohtaan.

 

Poliittinen vallankumous osui samaan ajankohtaan tieteellisen vallankumouksen kanssa, joka jälkimmäinen ilmiö kiteytyy Anna Keayn kirjassa William Pettyyn. Petty oli hankkinut itselleen julkisuutta jo nuorena miehenä, kun hän oli ryhtynyt tekemään ruumiinavausta lapsensa surmaamisesta tuomitulle ja hirttämällä teloitetulle naiselle. Leikkuupöydällä nainen kuitenkin osoitti elämän merkkejä, ja Petty elvytti hänet avustajansa kanssa takaisin elävien kirjoihin (Pettyn itsensä masinoima julkisuuskampanja, jota käytiin myös Marchamont Nedhamin Mercuriuksen sivuilla, toi naiselle lopulta armahduksen). Alun perin itseoppinut kangaskauppiaan poika eteni Oxfordin yliopistoon, missä hän lukeutui sen kokeellisen filosofiaseuran (Oxford Experimental Philosophy Club) perustajajäseniin. Pettyn erikoisalaa oli anatomia, mutta hänen kiinnostuksen kohteensa ylsivät kaikenlaiseen sellaiseen mekaniikkaan ja fysiikkaan, mistä saattoi olla käytännön hyötyä. Irlantiin vuonna 1649 suuntautunut sotaretki tarjosi Pettylle yllättävästi mahdollisuuden suuren mittaluokan käytännölliseen tiedekokeeseen. Irlannin valloittamisen seurauksena protektoraatti päätti takavarikoida katolilaisten maanomistajien tilukset ja siirtää ne englantilaisille kolonialisteille, joista monet olivat sotaretkellä palvelleita sotilaita. Isojakoa ei voinut kuitenkaan toteuttaa ilman selkeää ymmärrystä Irlannin kartografiasta, minkä asian selvittämiseksi tarvittiin William Pettyn apua. Anna Keay tarjoaa kirjassaan mainion kuvauksen suuren mittaluokan kartografiahankkeen haasteista ja toteuttamistavoista, ja Pettyn erityiseksi ansioksi paljastuu hänen yhteiskunnallinen ennakkoluulottomuutensa: Petty ei ollut valmis jättämään kartoitustyötä vain korkeakoulutetun eliitin vastuulle, vaan hän ymmärsi ”tavallisessa väessä” piilevän tieto- ja taitopotentiaalin erilaisia mittaus-, kartoitus- ja raportointitehtäviä varten.

 

Englannin tasavallasta voi olla vaikea kirjoittaa esittelemättä sen johtajaa, lordiprotektori Oliver Cromwellia. Anna Keay ei edes yritä uudelleenkirjoittaa Cromwellin elämäntarinaa – sellaisesta kiinnostuneelle on syytä suositella Ronald Huttonin viime vuonna ilmestynyttä ja kriittisesti arvostettua kirjaa The Making of Oliver Cromwell (New Haven: Yale University Press, 2022). Keay tyytyy alleviivaamaan Cromwellin persoonan monitahoisuutta: Cromwell oli samanaikaisesti kiihkeä puritaani, armoton sotilas, rakastava perheenisä ja hauska seuramies. Myös syvässä istuvat käsitykset protektoraatin askeettisesta kulttuurista, suoranaisesta ikävän pitämisestä, tulevat Keayn tarkastelun alla kyseenalaistetuiksi.

 

Kirjan viimeinen keskushahmo on kenraali George Monck, jonka valinnat lopulta ratkaisivat tasavallan kohtalon. Monck, joka palveli sisällissodassa aluksi rojalistien puolella, oli kykeneväinen itsenäiseen ajatteluun ja epäsovinnaiseen perhe-elämään. Kaikenlainen ääriajattelu oli Monckille vastenmielistä, ja tämä johdonmukainen asennoituminen selitti Monckin luovimisen protektoraatille uskollisen armeijan, alkuperäisen tasavallan palauttamista tavoitelleen parlamentin ja restauraatiosta haaveilleiden rojalistien välisessä ristiaallokossa. Anna Keayn kuvaama episodi tasavallan viimeisistä viikoista on kuin Shakespearen näytelmä Kuningas Lear – tosin ilman kuningasta.  

 

Anna Keayn kirjan nimi viittaa Britanniaan ilmaan kruunua, mutta tutkimuksen konteksti on lopulta vain Englanti, sillä Irlanti pysyi alati rauhattomana katolisten ja kuninkaalle uskollisten sissien eli Toryjen takia, kun taas Skotlanti ei koskaan hyväksynyt Englannin parlamentin tasavaltaa omaksi hallitusmuodokseen – olihan Skotlannilla omat perinteiset instituutionsa, kuten Edinburghin parlamentti, kansallinen presbyteerikirkko (Kirk) sekä skotlantilaisen Stuart–suvun monarkia. Parempi alaotsikko olisi kenties ollut England Without a Crown, etenkin kun Britannia ei käsitteenä ollut mitenkään vakiintunut vielä Interregnumin aikana. Anna Keayn metodologisesti oivaltava kirja joka tapauksessa avaa informatiivisia näkökulmia Yhdistyneiden Kuningaskuntien poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja perustuslailliseen historiaan, mitkä perspektiivit ovat tärkeitä, mikäli haluaa ymmärtää nyky-Britannian julkista keskustelua Brexitistä, parlamentin vallasta tai monarkian tulevaisuudesta.

 

Anna Keay. (2022). The Restless Republic: Britain Without a Crown. William Collins, 2022. 476 s.