Englanti tasavaltana

 

Brittein saarten historia tuntee yhden vaiheen, jolloin saarivaltakuntaa ei hallittu monarkian kautta. Kyse oli tietenkin Englannin sisällissotaa seuranneista vuosista 1649–1660, jolloin saaria hallitsi parlamentin nimissä, tai paremminkin sen sijasta, armeija ja sen generalissimus, lordiprotektori Oliver Cromwell. Tuosta ajanjaksosta on perinteisessä brittiläisessä historiografiassa käytetty nimitystä Interregnum, katkos, mikä käsite painottaa jatkuvuutta vanhemman (1603–1649) ja uudemman (1660–1688) Stuart–monarkian välillä. Anna Keayn tuore kirja The Restless Republic: Britain Without a Crown kyseenalaistaa tämän vakiintuneen tulkinnan ja pyrkii sen sijaan esittämään Englannin monarkittoman ajanjakson omana historiallisena epookkinaan, jonka luonne historian välivaiheena ei ollut tähtiin kirjoitettua teleologiaa. Keayn tavoitteena ei ole kirjoittaa poliittista historiaa vaan ymmärtää aikakauden todellisuutta ”eräiden aikalaisten harteilla seisten.” Metodologisesti Keay toisin sanoen pyrkii makrotason yleisesitykseen mikrohistorian perspektiivin kautta avaten yksityiskohtaisesta (tai yksityisestä) näköalan yleiseen ja yleistävään.

 

Anna Keyan valitsemat mikrohistorialliset näkökulmat eivät edusta varsinaista arjen tai rahvaan sammakkoperspektiiviä, kuten käy hyvin ilmi hänen ensimmäisestä Englannin sisällissodan jälkeistä aikaa valottavasta henkilökuvastaan. John Bradshaw ei ole nykyihmiselle yhtä tuttu sisällissodan parlamentaarisen puolen edustaja kuin Oliver Cromwell tai vaikkapa Thomas Fairfax, mutta häntä voi aiheellisesti pitää Englannin tasavallan perustajaisänä, aivan kirjaimellisesti sen ensimmäisenä presidenttinä. Bradshaw astui historian näyttämölle toimiessaan syyttäjänä menettelyssä (mihin irvokkaaseen episodiin termi ”oikeudenkäynti” ei istu), jossa kuningas Kaarle I todettiin syylliseksi valtiopetokseen ja tuomittiin kuolemaan. Monarkian lakkauttaminen mestauslavalla jätti toimeenpanovallan tyhjiön, joka parlamentin oli tavalla tai toisella täytettävä. Helmikuussa 1649 valtakunnan johtamiseksi muodostettiin valtioneuvosto (Council of State), joka koostui osittain parlamentin jäsenistä, osittain sen ulkopuolisista henkilöistä, mihin jälkimmäiseen ryhmään lakimies Bradshaw kuului. Valtioneuvostolla oli keskeinen rooli tasavallan (Commonwealth) rakentamisessa, ja valtioneuvostossa itsessään tärkein asema oli sen presidentillä, joista ensimmäinen oli John Bradshaw. Vuonna 1649 valtioneuvosto kokoontui lähes päivittäin, ja kuten Anna Keay toteaa, kukaan ei ollut omistautuneempi sen työlle kuin Bradshaw, joka ei jättänyt kokoustakaan väliin. Kansa ei uutta presidenttiään tai tämän uurastusta arvostanut, sillä Bradshaw kantoi 1600-luvun maailmalle äärimmäisen vastenmielistä kuninkaanmurhaajan poltinmerkkiä. Kerran Bradshaw oli vähällä tulla lynkatuksi Lontoon kadulla, ja katkerien rojalistien tiedettiin fantasioineen hänen paloittelustaan ja ruumiinosiensa syöttämisestä koirille.

 

Valtioneuvoston ensimmäinen suuri päänsärky olivat niin sanotut ”tasoittajat” (Levellers), jotka olivat erityisesti armeijaan pesiytyneiden radikaalitasavaltalaisten ääriryhmä. Tasoittajien varjossa Englantiin ilmestyi myös toinen radikaali lahko, joka sai kokoaan suurempaa mainetta aikakaudellaan ja erityisesti sen jälkeen brittiläisessä historiankirjoituksessa. Lukuisia henkilökohtaisia vastoinkäymisiä kokeneen tekstiilikauppias Gerrard Winstanleyn perustama ”kaivajien” (Diggers) lahko tai ryhmä tavoitteli jonkinlaista kommunistista elintapaa ryhtymällä viljelemään omavaltaisesti keskiaikaista maajärjestyksen perua olleita yhteismaita. Kuten Anna Keay osoittaa, kaivajat eivät koskaan päässeet lähellekään mitään yhteiskunnallista vallankumousta, mutta heidän maineensa levisi silti nopeasti uuden pamfletti- ja uutiskirjallisuuden välityksellä. Perinteinen historiografia on myös liikaa painottanut armeijan roolia kaivajien liikkeen tukahduttamisessa, vaikka todellisuudessa heidän työtään sabotoivat eniten katkeroituneet maanomistajat ja ennakkoluuloiset talonpojat. Anna Keayn kuvaus liikkeen perustajasta Gerrard Winstanleysta valottaa sisällissodan traumasta syntynyttä uutta sielunmaisemaa, jossa hengellistä pelastusta etsittiin politiikan ja uskonnollisen doktriinin sijasta introspektiosta ja yksinkertaisesta elämästä. Kaivajien tavoittelemassa utopiassa ei ollut tilaa valtioiden harjoittamalle väkivallalle tai yksityiselle omaisuudelle, jotka he näkivät sisällissodan ja sen mukanaan tuoman kurjuuden aiheuttajina.

 

Rojalistien viimeinen jalansija Britanniassa oli Irlanninmeressä sijaitseva Mansaari. Saarta hallitsi pikkukuninkaan tavoin Stanleyn suku, jonka päämiehet kantoivat Derbyn jaarlin titteliä. Merirosvousta ja omavaltaista veronkantoa harjoittaneen saaren hallitsijaparin tarina valottaa sitä, kuinka kirjavan ja heterogeenisen ryhmän Stuartien kannattajat muodostivat. Jaarli James Stanley oli laajaa kirjastoaan vaaliva lukutoukka, joka unelmoi yliopiston perustamisesta Mansaarelle. Rojalistien upseerina jaarlin sotilaalliset saavutukset olivat jääneet vaatimattomiksi, mutta hän oli silti ennättänyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta Boltonin valtauksen yhteydessä vuonna 1644, jolloin hänen komentamansa sotilaat olivat joukkomurhanneet kaupunkia puolustaneiden parlamentaristien varuskunnan. Kreivitär Derby, Charlotte de la Trémoille, oli puolestaan ranskalaissyntyinen hugenotti, jonka isoisä ei ollut vähäisempi historian hahmo kuin Alankomaiden ensimmäinen valtionhoitaja Vilhelm I Oranialainen. Charlotte de la Trémoille tunsi hyvin arvokkaan säätyasemansa ja toimi aina sen mukaisesti, vaati se sitten tarmokkuutta tai armottomuuttakin. Kumpikaan Derbyista ei ollut Stuartien kuningashuoneen innokas kannattaja, mutta säätyläisestä velvollisuudentunnosta he pitivät yllä Mansaaren yksinäistä linnaketta sekä liittyivät vuonna 1651 kruunuperijä Kaarle II:n uhkarohkeaan yritykseen voittaa kruunu takaisin Stuarteille. Anna Keay kuvaa onnistuneesti sitä yleisten ja paikallisten intressien ristivetoa, jossa Derbyn jaarlipariskunta joutui luovimaan rojalistiaatteen ja uuden tasavallan puristamina.

 

Jos Derbyt edustivat traditiota ja mennyttä maailmaa, Marchamont Nedham oli uuden aikakauden ruumiillistuma. Nedham oli täysipäiväinen journalisti, ammattikuntansa ensimmäisiä edustajia koko maailmassa. Ammattikuntansa myöhempien edustajien tavoin Nedham osasi osoittaa ihailtavaa periaatteellista joustavuutta. Hän aloitti pamfletistin uransa kiivaana antimonarkistina, vaihtoi sen jälkeen puolta rojalistien leiriin ja vietettyään aikansa Newgaten pahamaineisessa vankilassa löysi sisältään jälleen vakaumuksellisen tasavaltalaisen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Nedhamin perustama, viikoittain ilmestynyt uutislehti Mercurius Politicus toimi uuden tasavallan hallitsijoiden äänitorvena ja informaatiotilana. Lehden suuri ansio oli sen kyvyssä välittää laajasti ulkomaailman tapahtumia englantilaiselle lukijakunnalle; kotimaan asioiden avaamisessa lehti oli varovaisempi, ja monet uutiset tulivat ulos vasta valtiovallan virallisen linjan muodostumisen jälkeen. Lehden viehätysvoima nojasi osittain sen päätoimittaja Nedhamin sarkastiseen ja sivaltavaan kirjoitustyyliin: esimerkiksi ennenaikaista restauraatiota yrittänyt Kaarle II oli Nedhamin kynän jäljiltä ”vauvakuningas” ja ”nuori Tarquinius” [viimeinen Rooman myyttisistä etruskikuninkaista, jonka syrjäyttäminen vallankumouksella toimi Rooman tasavallan historiallisena perustamisajankohtana]. Pilkanteko ei ollut lehden ainoa tehtävä, vaan sillä oli myös yleviä agendoja: yksi oli täysin aiheellinen vaatimus etanan nopeudella toimineen englantilaisen oikeuslaitoksen uudistamisesta.

 

Kirjan erikoisin hahmo on eittämättä Anna Trapnel. Puritaaniseen keskiluokkaan syntyneelle Annalle oli jo pienestä pitäen opetettu jumalisuutta ja synnin pelkoa. Teini-ikäisenä Anna ryhtyi harrastamaan paastoja ja kävi kirkossa välillä montakin kertaa päivässä: Anna piti itseään syntisenä epäonnistujana, jos kirkossa käynti ei kokemuksena liikuttanut häntä kyyneliin. Vuonna 1653 Anna liittyi puritaaniseen lahkoon, joka tunnettiin ”viidensinä monarkisteina.” Termi viittasi Vanhan Testamentin Danielin Kirjaan, jossa ennustettiin, että maailmassa nousisi ja kukistuisi neljä peräkkäistä kuningaskuntaa ennen viidennettä ja lopullista Jumalan Valtakuntaa. Anna Trapnelista tuli viidensien monarkistien parissa eräänlainen poptähti, sillä hänellä oli (ilmeisesti ankaran paaston seurauksena) taipumus vajota houretilaan, jonka aikana hän näki uskonnollisia enneunia. Annan ennustus ”tynkäparlamentin” (Rump Parliament) hajottamisesta vahvisti uskoa hänen visioittensa aitouteen ja sähköisti ennestään viiden monarkistien lahkoa, jonka debattimaisia kokoontumisia leimasi jo lähtökohtaisesti yleinen levottomuus ja kaoottisuus. Anna Keay kuvaa Anna Trapnelin kautta puritaanisen Englannin uskonnollista epäyhteismitallisuutta ja hajanaisuutta. Tasavallan uusi johtaja Oliver Cromwell piti viidensiä monarkisteja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisina ja totesi, että vaikka he puhuivat enkelten kielillä, viidensillä monarkisteilla oli jalkoinaan pukin sorkat. Viidennet monarkistit puolestaan julistivat saarnatuoleistaan Cromwellin olevan maailman heittiömäisin valehtelija. Englannin tasavallan eräs voimakas sisäinen jännite vallitsi puritaanisen ortodoksian ja lahkolaisen radikalismin välillä.

 

L’Estrangen maanomistajasuku Itä-Englannissa toimii esimerkkinä aatelisesta perheestä, joka yritti nousta jaloilleen mahdollisimman pian monarkian kukistumisen jälkeen. Suvun miesten osallistuminen sisällissotaan rojalistien puolella oli ollut rajallista, ja monet L’Estrangen klaanista olivat yrittäneet pysytellä mahdollisimman puolueettomina sodan aikana. Anna Keay kuvaa L’Estrangen suvun kautta sitä, kuinka etäiseksi uuden tasavallan ohjaus paikallistasolla lopulta jäi: suvun kivikartanossa Hunstanton Hallissa vietettiin normaalisti joulua ja muitakin kirkollisia juhlapäiviä puritaanisen keskushallinnon näennäisistä kielloista huolimatta. Monien muiden aatelissukujen tapaan L’Estranget olivat menettäneet maaomaisuutta sodanjälkeisissä takavarikoissa mutta olivat lunastaneet ne ajan mittaan takaisin. L’Estranget, kuten useimmat maanomistajat, halusivat päästä sodan jälkeen vain takaisin rauhan töihin hoitamaan tilojaan, peltojaan ja kalastusvesiään. Yhteiskunnallisten haavojen umpeutumista haittasi kuitenkin Cromwellin protektoraatin määräämä kymmenysvero (Decimation), jota tarvittiin Karibialle suuntautuneen epäonnisen sotaretken rahoittamiseksi. Tämä vero, jonka keruuta valvoivat protektoraatin uudet paikallishallitsijat eli kenraalimajurit (Major Generals), koski kaikki parlamenttia vastaan sotineita sekä keitä tahansa, joilta oli jo takavarikoitu omaisuutta monarkian syrjäyttämisen yhteydessä. Nämä laveasti rojalisteiksi tuomitut saivat pulittaa protektoraatille ylimääräisen kymmenen prosentin veron ansiotuloistaan. Kymmenysvero oli räikeässä ristiriidassa vuonna 1651 julistetun yleisen armahduksen (Act of Oblivion) kanssa, ja se repi yhteiskunnallisia haavoja uudelleen auki jakamalla omistavaa luokkaa vuohiin ja lampaisiin. L’Estrangen kaltaiset, aiemmin verrattain maltilliset ja neutraalit maanomistajasuvut näkivät kymmenysveron sangen aiheellisesti loukkauksena säätyään ja perheitään kohtaan.

 

Poliittinen vallankumous osui samaan ajankohtaan tieteellisen vallankumouksen kanssa, joka jälkimmäinen ilmiö kiteytyy Anna Keayn kirjassa William Pettyyn. Petty oli hankkinut itselleen julkisuutta jo nuorena miehenä, kun hän oli ryhtynyt tekemään ruumiinavausta lapsensa surmaamisesta tuomitulle ja hirttämällä teloitetulle naiselle. Leikkuupöydällä nainen kuitenkin osoitti elämän merkkejä, ja Petty elvytti hänet avustajansa kanssa takaisin elävien kirjoihin (Pettyn itsensä masinoima julkisuuskampanja, jota käytiin myös Marchamont Nedhamin Mercuriuksen sivuilla, toi naiselle lopulta armahduksen). Alun perin itseoppinut kangaskauppiaan poika eteni Oxfordin yliopistoon, missä hän lukeutui sen kokeellisen filosofiaseuran (Oxford Experimental Philosophy Club) perustajajäseniin. Pettyn erikoisalaa oli anatomia, mutta hänen kiinnostuksen kohteensa ylsivät kaikenlaiseen sellaiseen mekaniikkaan ja fysiikkaan, mistä saattoi olla käytännön hyötyä. Irlantiin vuonna 1649 suuntautunut sotaretki tarjosi Pettylle yllättävästi mahdollisuuden suuren mittaluokan käytännölliseen tiedekokeeseen. Irlannin valloittamisen seurauksena protektoraatti päätti takavarikoida katolilaisten maanomistajien tilukset ja siirtää ne englantilaisille kolonialisteille, joista monet olivat sotaretkellä palvelleita sotilaita. Isojakoa ei voinut kuitenkaan toteuttaa ilman selkeää ymmärrystä Irlannin kartografiasta, minkä asian selvittämiseksi tarvittiin William Pettyn apua. Anna Keay tarjoaa kirjassaan mainion kuvauksen suuren mittaluokan kartografiahankkeen haasteista ja toteuttamistavoista, ja Pettyn erityiseksi ansioksi paljastuu hänen yhteiskunnallinen ennakkoluulottomuutensa: Petty ei ollut valmis jättämään kartoitustyötä vain korkeakoulutetun eliitin vastuulle, vaan hän ymmärsi ”tavallisessa väessä” piilevän tieto- ja taitopotentiaalin erilaisia mittaus-, kartoitus- ja raportointitehtäviä varten.

 

Englannin tasavallasta voi olla vaikea kirjoittaa esittelemättä sen johtajaa, lordiprotektori Oliver Cromwellia. Anna Keay ei edes yritä uudelleenkirjoittaa Cromwellin elämäntarinaa – sellaisesta kiinnostuneelle on syytä suositella Ronald Huttonin viime vuonna ilmestynyttä ja kriittisesti arvostettua kirjaa The Making of Oliver Cromwell (New Haven: Yale University Press, 2022). Keay tyytyy alleviivaamaan Cromwellin persoonan monitahoisuutta: Cromwell oli samanaikaisesti kiihkeä puritaani, armoton sotilas, rakastava perheenisä ja hauska seuramies. Myös syvässä istuvat käsitykset protektoraatin askeettisesta kulttuurista, suoranaisesta ikävän pitämisestä, tulevat Keayn tarkastelun alla kyseenalaistetuiksi.

 

Kirjan viimeinen keskushahmo on kenraali George Monck, jonka valinnat lopulta ratkaisivat tasavallan kohtalon. Monck, joka palveli sisällissodassa aluksi rojalistien puolella, oli kykeneväinen itsenäiseen ajatteluun ja epäsovinnaiseen perhe-elämään. Kaikenlainen ääriajattelu oli Monckille vastenmielistä, ja tämä johdonmukainen asennoituminen selitti Monckin luovimisen protektoraatille uskollisen armeijan, alkuperäisen tasavallan palauttamista tavoitelleen parlamentin ja restauraatiosta haaveilleiden rojalistien välisessä ristiaallokossa. Anna Keayn kuvaama episodi tasavallan viimeisistä viikoista on kuin Shakespearen näytelmä Kuningas Lear – tosin ilman kuningasta.  

 

Anna Keayn kirjan nimi viittaa Britanniaan ilmaan kruunua, mutta tutkimuksen konteksti on lopulta vain Englanti, sillä Irlanti pysyi alati rauhattomana katolisten ja kuninkaalle uskollisten sissien eli Toryjen takia, kun taas Skotlanti ei koskaan hyväksynyt Englannin parlamentin tasavaltaa omaksi hallitusmuodokseen – olihan Skotlannilla omat perinteiset instituutionsa, kuten Edinburghin parlamentti, kansallinen presbyteerikirkko (Kirk) sekä skotlantilaisen Stuart–suvun monarkia. Parempi alaotsikko olisi kenties ollut England Without a Crown, etenkin kun Britannia ei käsitteenä ollut mitenkään vakiintunut vielä Interregnumin aikana. Anna Keayn metodologisesti oivaltava kirja joka tapauksessa avaa informatiivisia näkökulmia Yhdistyneiden Kuningaskuntien poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja perustuslailliseen historiaan, mitkä perspektiivit ovat tärkeitä, mikäli haluaa ymmärtää nyky-Britannian julkista keskustelua Brexitistä, parlamentin vallasta tai monarkian tulevaisuudesta.

 

Anna Keay. (2022). The Restless Republic: Britain Without a Crown. William Collins, 2022. 476 s.