”Koko Ranskan
kuningaskunta oli kauttaaltaan täynnä linnoja ja muita linnoitettuja paikkoja,
joiden varusväki elätti itseään ryöstelyllä ja saalistuksella; ja
kuningaskunnan sydänmailla ja sitä ympäröivillä alueilla kokoontui
kaikenlaisesta väestä koottuja komppanioita (joita nimitettiin nylkijöiksi [Escorcheurs])
ja jotka ratsastivat ja vaelsivat mailta ja mannuilta toisille turvautuen
marssista marssiin väkivaltaan ja seikkailuihin elättääkseen ja
rikastuttaakseen itseään välittämättä tai säästämättä Ranskan kuninkaan, Burgundin
herttuan tai muidenkaan ruhtinaiden maita.”
Näin ritari ja
diplomaatti Olivier de la Marche (1426–1502) kuvasi muistelmissaan Ranskan
sisäistä tilaa Arras’n rauhan (1435) solmimista seuranneina levottomina
vuosina. Arras’n rauhan laajempi konteksti oli vuonna 1337 syttynyt satavuotinen
sota, joka oli vuonna 1415 leimahtanut uudelleen liekkiin kaksikymmentäviisi
vuotta kestäneen välirauhan jälkeen. Sodan osapuolia oli käytännössä neljä:
Englannin ja Ranskan kuninkaat, Burgundin herttua sekä ns. vapaat komppaniat,
jotka sotivat milloin kenenkin maksavan työnantajan puolesta. Kun Ranskan kuningas
Kaarle VII:n ja Burgundin herttua Filip Hyvän solmima Arras’n rauha jätti écorcheursit,
routiersit ja muut vapaat komppaniat vailla työnantajaa ja palkanmaksajaa,
nämä käänsivät aseensa koko maailmaa vastaan ja ryhtyivät elättämään itseään omaan
laskuun työskentelevinä rosvoarmeijoina. Vuoteen 1439 mennessä écorcheursit olivat
hävittäneet ryöstöillä, raiskauksilla ja murhilla kokonaisia provinsseja
eteläisessä Ranskassa. Tilanne oli horjuvaa kuningaskuntaa hallinneen Kaarle
VII:n näkökulmasta kestämätön. Jotain täytyi tehdä villiintyneiden palkkasoturikomppanioiden
suitsemiseksi.
Vastaus Kaarle VII:n
ongelmaan löytyi tutkimalla Ranskan lähihistoriaa. Kaarle VII:n isoisä Kaarle V
oli pitänyt palveluksessaan vuosien 1369–1380 ajan noin 2–2 500 miehen
suuruista keihäsmiesten, jalkajousimiesten ja palkkaritarien sotajoukkoa. Myös
Kaarle VII:n isä Kaarle VI onnistui pitämään kruunun palkkalistoilla pysyvästi muutamia
ritarikomppanioita, vaikkakin Kaarle VI:n merkittävin saavutus sotalaitoksen
kehittämisen saralla oli kuninkaallisen tykistöarsenaalin perustaminen. Vuonna
1445, suunnitellessaan Normandian takaisin valloittamista englantilaisilta,
Kaarle VII antoi julistuksen la petite ja la grande ordonnancen
perustamisesta. Kahden ordonnancen ainoa ero oli se, että siinä, missä la
grande ordonnancen sotilaat taistelivat kenttäarmeijoissa, la petite
ordonnancen jäsenet palvelivat linnojen ja kaupunkien varuskuntajoukkoina. Nämä
kummatkin asejoukot olivat jatkumoa Kaarle V:n ja Kaarle VI:n sotilaallisista
uudistuksista, mutta niissä oli myös sen verran murroksellisia piirteitä, että historioitsija
Paul D. Solon kutsui niitä ”evoluutiomaisiksi teoriassa mutta
vallankumouksellisiksi käytännössä.”
Kummatkin ordonnancet
perustuivat taktiseen yksikköön nimeltä lance fournie, joka koostui
kuudesta ratsusotilaasta. Yksikön johtaja oli raskaasti haarniskoitu ritari,
jota tuki yhtä lailla kaksi raskaasti haarniskoitua asemiestä (coutiliers).
Ritarin aseina olivat miekka ja ratsupeitsi, kun taas asemiehet kantoivat
miekan lisäksi joko keihästä tai kirvestä. Loput sotilaat olivat kaksi
ratsastavaa jousimiehestä ja heitä avustava sotilaspalvelija. Lance fournie
ei ilmaantunut Kaarle VII:n palvelukseen tyhjästä, vaan sen osaset koottiin
olemassa olevista sotilaallisista instituutioista. Joukkoa johtava ritari oli aatelinen,
joka suoritti kuninkaalle omaamaansa feodaalista ratsupalvelusta (ban et arrière
ban). Ratsastavat jousimiehet puolestaan perustuivat instituutiona
Bretagnen herttuoiden 1420-luvulla kokoamaan nostoväkeen, joka koostui
vapaaehtoisista jousimiehistä (francs archiers). Asemiehet taas olivat yksinkertaisesti
palkkasotureita, käytännössä kruunun palkkalistoille päässeitä écorcheurseja.
Kaarle VII:n compagnies
d’ordonnance, kuten tätä uutta sotalaitosta nimitettiin, koostui aluksi 1 500
lancesta eli noin 9 000 miehestä. Kaarle VII:n kuoleman aikaan
vuonna 1461 ordonnancesien lukumäärä oli kasvanut 1 700–1 800 lanceen
eli 10 200–10 800 mieheen. Vaikka sotajoukon koko oli ennennäkemättömän
suuri, sen voimakkaimpana etuna oli sotilaiden lojaliteetti palkanmaksajalleen
ja työnantajalleen, Ranskan kuninkaalle. Kaarle VII ei nimittäin antanut
palkkaritarien päättää itse omista tekemisistään, vaan sitoi komppaniat osaksi komentoketjua,
joka kulki kruunun paikallisista voudeista Valois–kuninkaan omaan hoviin
Pariisissa. Kaarle VII rakensi komentoketjunsa harkitusti ja maltillisesti. Kuningas
aloitti ordonnancien rakentamisen pohjalta ylöspäin delegoiden kaiken
komppanioiden kokoamisvallan ensiksi hallinnon alatason veronkerääjille eli réceveurseille.
Näiden aloitettua työnsä Kaarle VII nimitti komissaareja edustamaan kruunun
intressejä sotalaitoksen rakennusprosessin myöhemmissä vaiheissa.
Kaarle VII ymmärsi, että
avain sotilaallisen uudistuksen onnistumiseen olivat varuskunnat. Aiemmin kuninkaan
palkkasoturit ja itsenäiset écorcheursit olivat pakkolunastaneet
majoituksensa ja ylläpitonsa siviileiltä kuninkaan luvalla tai sitä ilman. Ordonnancesit
kuitenkin saivat kruunulta rahaa, jolla he ostivat varuskuntakaupungeilta oman
majoituksensa ja muonituksensa. Mikäli sotilaat onnistuivat tinkimään
ylläpitokustannukset tarpeeksi keveiksi, he saivat pitää kruunun maksaman
elatuksen ja elinkulujen välisen erotuksen itsellään. Tämä järjestelmä kannusti
ritareita, jousiampujia ja palkkasotureita kohtelemaan siviiliväestöä aiempaa varovaisemmin
ja kohtuullisemmin, sillä tyhjäksi ryöstetyistä ja maan tasalle poltetuista
kylistä ja kaupungeista ei pystynyt ostamaan mitään. Koska vain harvoista
kaupungeista löytyi linna, sotilaat majoittuivat siviilien asumuksiin. Tämäkään
ei enää tapahtunut mielivaltaisesti vaan kruunun nimittämien komissaarien
valvonnassa. Monet siviilit ymmärrettävästi vieroksuivat sotilaiden majoitusta,
mutta toisaalta taas kaupungit olivat halukkaita pääsemään hyötyjiksi kruunulta
sotilaille kulkeneesta rahavirrasta, kunhan vain pahimmilta sotilaiden ja
siviilien välisiltä ristiriidoilta vältyttäisiin.
Kaarle VII:n uusi
sotalaitos rahoitettiin verotuksella. Keskiaikainen verotus oli perinteisesti
ollut hajanaista, hetkittäistä ja epäyhteismitallista. Kuninkaan oletettiin
elättävän itsensä, hovinsa ja asemiehensä domeenituloilla omilta
läänityksiltään, eikä hänellä ollut automaattista oikeutta kerätä veroja niiden
ulkopuolelta. Domeenin ulkopuolisia verolähteitä olivat yleinen arvonlisävero (aides),
talovero (taille) sekä kruunun monopolisoiman suolamyynnin tuotto (gabelle).
Kaikkien näiden verojen ja monopolien tuotto oli 1400-luvun alussa väliaikaista,
katkonaista ja vaikeasti ennakoitavaa. Pahimpiin kassakriiseihin auttoi rahan lainaaminen
pohjoisitalialaisilta pankkiireilta, jotka saivat lainojensa vakuudeksi
oikeuden kerätä harvoja kuninkaalle kuuluvia verotuloja. Näillä tulolähteillä
ei voitu kuitenkaan kattaa muuta kuin hovin menoja ja veronkantolaitoksen
itsensä ylläpitoa. Pysyvää sotalaitosta ei niillä voinut rahoittaa. Kaarle VII
ymmärsi, ettei ordonnance–komppanioita voinut perustaa ennen kuin niiden
rahoituspohja oli jollain tapaa järjestetty. Vuonna 1439 kuningas suostutteli
säädyt myöntämään hänelle oikeuden kantaa poikkeuksellista taloveroa eli taillea
uuden sotalaitoksen rahoittamiseksi; kaksitoista vuotta myöhemmin Kaarle VII julisti
taillen pysyväksi verotukseksi pelkän kuninkaallisen julistusoikeuden
nojalla. Tällä teollaan Kaarle VII esti Ranskan säätyjen kollektiivisen
neuvotteluvoiman vahvistumisen valtiopäivien (États généraux)
instituution puitteissa. Myöhempinä vuosisatoina valtiopäivät näivettyivät niin
pahasti, ettei niitä kutsuttu lainkaan koolle vuosien 1614 ja 1789 välillä.
Kaarle VII:n sotilaallinen
uudistus oli monella tapaa merkittävä murroskohta keskiajan Ranskan
historiassa. Ensiksikin ordonnancesien perustaminen ratkaisi
perustuslaillisen kriisin, joka oli syntynyt siitä, kun laillista arvovaltaa edustanut
mutta sotilaallisesti heikko monarkia oli ajautunut väkivaltaiseen ristiriitaan
merkittävää sotilaallista voimaa käytelleiden mutta kaikkien lakien
ulkopuolella operoineiden écorcheursien kanssa. ”Komppanioiden
yhdistäminen monarkian kanssa ylitti tämän kuilun laillisuuden ja voiman
välillä ja ennakoi modernin valtiovallan evoluutiota”, Paul D. Solon
argumentoi. Toiseksi komppaniat rauhoittivat Ranskan sisäistä levottomuutta ja
tarjosivat Valois–kuninkaille varteenotettavan työkalun englantilaisten ja
burgundilaisten torjumiseksi. Ordonnancesin komppaniat ja kuninkaallinen
tykistöarsenaali muodostivat ranskalaisten sotajoukon ytimen heinäkuussa 1453
käydyssä Castillonin taistelussa, missä kenttälinnoitteiden taakse suojautuneet
ranskalaiset ampuivat tykeillään, hakapyssyillään ja jousillaan riekaleiksi
heitä vastaan hyökänneiden englantilaisten ritareiden rivistöt. Uudistuksen
kolmas ja sangen pitkäaikainen ulottuvuus oli tavassa, jolla Kaarle VII rajasi
sotalaitoksen rahoittamiseen liittyvän fiskaalisen konsultoinnin vain hyvin
rajatulle joukolle kuninkaan itsensä ympärillä. Myöhempinä vuosisatoina Ranskan
kuninkaat konsultoivatkin uudista veronkannoista provinssien säätyjä paikallisten
parlamenttien istunnoissa eivätkä kaikkia säätyjä kollektiivisesti
valtakunnallisilla valtiopäivillä.
Myös sotalaitoksen
rahoittamiseen tarkoitettu verotus oli itsessään murroksellinen taitekohta
keskiajan historiassa. Sodankäynti vaati verotukselta ennakoitavuutta, mistä
syystä talovero eli taille näyttäytyi kaikkein tarkoituksenmukaisimmalta
kruunun verolähteeltä. Koska taille ei koskettanut koko väestöä vaan
siitä nauttivat erivapautta papit, aateliset, kruunun virkamiehet,
yliopistolaiset sekä tietyt erioikeutetut kaupungit (villes franches), sen
veronkanto vaati paikallishallinnon kehittämistä ja eriyttämistä. Ranskan historiallinen
jako kahden tyyppisiin provinsseihin, säätyprovinsseihin (pays d’état)
sekä vaaliprovinsseihin (pays d’élection) perustuikin pitkälti juuri taillen
arvioinnin ja kokoamisen eri tapoihin. Veronkannon tehostuessa ja sodankäynnin
vaatimusten kasvaessa taillen merkitys kruunun tulonlähteenä kasvoi myöhempinä vuosisatoina
sekä määrällisesti että suhteellisesti. Ranskan uskonsotien aikakaudella
1570-luvulla taille käsitti jo puolet kruunun kaikista tuloista. Ordonnancesin
komppanioiden perustaminen 1440-luvulla Valois–kuningas Kaarle VII:n
aloitteesta johti sittemmin Ranskan kehittymiseen fiskaalis-sotilaalliseksi mahtivaltioksi
myöhempien Bourbon–kuninkaiden valtakaudella 1600- ja 1700-luvuilla.
Kirjallisuutta:
Philippe Contamine, Guerre,
état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France
1337–1494 (Pariisi: Mouton Éditeur, 1972).
Ferdinand Lot
& Robert Fawtier, Histoire des institutions françaises au Moyen Age: Institutions royales. Les droits du
Roi exercés par le Roi,
ii (Pariisi: Presses universitaires de France, 1958).
Paul D. Solon, ‘Valois Military Administration on the Norman Frontier,
1445–1461: A Study in Medieval Reform’. Speculum, Vol. 51, No. 1 (January 1976).
Alexander Tuetey, Les écorcheurs sous Charles VII:
Épisodes de l’histoire militaire de la France au XV° siècle (Montbéliard:
Henri Barbier, 1874).
