Osmanit ja kolmikymmenvuotinen sota

Toteutumaton historia on usein yhtä merkittävää kuin toteutunut. Eräs esimerkki tällaisesta merkityksellisestä toteutumattomasta historiasta on osmanien sulttaanikunnan pysyttäytyminen erossa kristittyä Eurooppaa repineestä kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648). Tämän historian toteutumattomuuden painavuutta synnyttää se, että osmanien sulttaanikunta oli 1600-luvun alussa Kaakkois-Euroopan ylivoimaisesti voimakkain yksittäinen sotilasmahti ja eräs maailman voimakkaimmista suurvalloista jopa globaalissa mittakaavassa. Jäljet pelottivat: vuonna 1529 Suleiman I, osmanien sulttaaneista suurin, oli piirittänyt Wieniä yli sadantuhannen miehen voimin ja melkein onnistunut kaupungin valloittamisessa. Miksi osmanit eivät kuitenkaan käyttäneet hyväkseen kristikunnan sisäistä kriisiä vuosina 1618–1648 ja hyökänneet arkkivihollisensa eli Habsburgien valtakunnan selustaan?

Osmanien pysyttäytymistä erossa eurooppalaisesta suursodasta on perinteisesti perusteltu heidän omalla suursodallaan idässä. Siellä osmanit kävivät vuosina 1623–1639 pitkittynyttä, laajamittaista ja veristä sotaa kilpailevaa muslimivaltakuntaa eli safavidien Irania vastaan. Safavidit olivat shiialainen dynastia, joiden valtakunta ulottui lännessä Eufratin ja Tigrisin rannoille ja idässä Afganistanin vuoristoylängölle. Pohjoisessa safavidien šaahikuntaa rajasivat Kaukasusten vuoret ja etelässä Intian valtameri. Osmanit ja safavidit olivat sotineet jo 1500-luvun alusta toisiaan vastaan eteläisen Kaukasuksen ja Mesopotamian eli nykyisen Irakin hallinnasta. Geopoliittisen kamppailuun toi oman lisänsä sunnien ja shiiojen uskonnollinen vastakkainasettelu, joka jakaa yhä tänäkin päivänä Irakin yhteiskuntaa. Vuonna 1639 päättyi osmanien voittoon, mutta tässä yhteydessä on syytä muistaa heidän lopulta valloittaneen iranilaisilta vain sellaisia alueita, joita he olivat itse aiemmissa sodissa menettäneet.

Toinen osmanien nihkeyteen vaikuttanut tapahtuma oli vuosina 1593–1606 käyty ns. pitkä turkkilaissota osmanien sulttaanikunnan ja Habsburgien valtakunnan välillä. Sodalla ei ollut tuolloin mitään kovinkaan painavia syitä: lähinnä se oli alkanut ruohonjuuritasolla käydystä ”pikkusodasta” ja eskaloitunut sitten linnoitusten valtaamisiksi aina vain suurempien joukkojen voimin. Vaikka sodan päättänyt Zsitvatorokin rauha (1606) näennäisesti suosi osmaneja, ei sota ollut sulttaanikunnan kannalta menestys. Osmanit olivat kuluttaneet paljon rahaa, poliittista pääomaa ja verta sotaan, jossa he lopulta voittivat Habsburgeilta vain muutamia linnoituksia valtakuntien välisellä ”sotilasrajalla” (serbokroatiaksi Vojna krajina). Varsinkin Habsburgien länsieurooppalaisten palkkasotureiden tapa käydä sotaa musketteja ja tykkejä pullistelevista kenttälinnoitteista käsin oli ollut turhauttava kokemus osmaneille, joiden oman sodankäynnin peruspilari oli janitsaarien kaltaisista jalkaväensotilaista huolimatta miekoin ja kaarijousin aseistautunut ratsuväki. Tämä epäsymmetria sodankäyntitapojen välillä oli omalta osaltaan pitkittänyt sotaa ja kasvattanut osmanien kärsimiä tappioita.

Osmanien sulttaanikunta kärsi 1600-luvun alussa myös rakenteellisista ongelmista. Eräs keskeinen ongelma koski edellä mainittua janitsaarien sotilaseliittiä. Janitsaarit, ”uudet sotilaat”, olivat orjasotilaita, joiden hankkiminen perustui osmanien eurooppalaisilta alamaisilta perittyyn devširme–veroon. Tämän veron perusteella kristityt yhteisöt luovuttivat sulttaanille vuosittain tietyn lukumäärän nuoria poikia, jotka kasvatettiin Istanbulissa islamin uskoon ja ohjattiin lopulta sulttaanin palvelukseen joko janitsaarisotilaina tai hallinnon virkamiehinä. Sulttaanien kannalta järjestelmän etu oli siinä, että kristityistä lapsista kasvatetut ja koulutetut palvelijat olivat uskollisia vain sulttaanille itselleen eivätkä edustaneet muslimivaltakunnan paikallisintressejä tai sulttaanin turkkilaisten maanmiesten partikularismia. Uskollisuutensa lisäksi janitsaarien suuri vahvuus oli heidän osmanien asevoimien kontekstissa poikkeuksellinen erikoisosaamisensa, joka kohdistui ampuma-aseiden ja tykistön käyttelemiseen sekä piirityssodankäynnin ja erilaisten pioneeritoimintojen tekniikoihin. Tämä aikakauden keskeinen sotilaallinen osaaminen, joka teki janitsaareista vähintäänkin eurooppalaisten ammattisotilaiden veroisia, oli devširmen ansiosta sulttaanin omaa monopolia osmanien valtakunnan sisällä.

Devširme oli järjestelmänä kuitenkin alkanut rapautua jo 1500-luvun aikana. Janitsaarit olivat saaneet jo Suleiman I:n valtakaudella oikeuden mennä naimisiin ja hankkia lapsia, mikä kasvatti heidän ylläpitonsa kustannuksia, sillä sulttaanin tuli vastedes elättää janitsaarien ohella myös heidän perheensä. Janitsaarien palkka olikin 1600-luvun alussa neljä kertaa suurempi kuin mitä se oli ollut instituutiota perustettaessa 1300-luvun puolivälissä. Janitsaarien toimeentulon helpottamiseksi heille myönnettiin myös oikeus hankkia itselleen sivutuloja käsityöläisinä ja kauppiaina, mikä toiminta luonnollisesti ohjasi janitsaarien huomiota pois sodankäynnin harjoittelusta. 1570-luvulla janitsaarit onnistuivat vihdoin kiristämään sulttaani Selim II:lta oikeuden värvätä omia poikiaan janitsaareiksi, mikä käytännössä siirsi janitsaareja instituutiona kohti perinnöllistä sotilaskastia. Tämän kehityksen looginen seuraus oli se, että Selimin pojan Murad II:n valtakaudella janitsaareiksi pääsivät myös syntyperäiset muslimit ja heidän jälkeläisensä. Kun kristittyjen lasten kysyntä keskusvallan virkamiehiksi ja sotilaiksi (joita kumpaakin janitsaarit yhä enemmän olivat) romahti, koko devširme alkoi menettää merkitystään. Siitä luovuttiin lopullisesti vuonna 1638, minkä jälkeen kristityt ja muut ei-muslimit joutuivat maksamaan veronsa sulttaanille kokonaan rahassa.

Janitsaarien sotilaallisen merkityksen keventyessä heidän rinnalleen perustettiin uudenlaisten jalkaväensotilaiden eli levandatien aselaji. Nämä olivat pääasiassa Anatolian maattomia talonpoikia, joiden sotilaallinen osaaminen tai luotettavuus ei ollut janitsaarien tasolla. Heitä pystyttiin kuitenkin värväämään lyhyessä ajassa suuria määriä, mitkä kummatkin tarpeet olivat pakottavia safavideja vastaan käydyssä sodassa 1623–1639. Yhteiskunnallisena kerroksena levandatit olivat osmanien valtiovallalle ongelmallisia, sillä rauhan aikana heillä oli taipumuksena paisuttaa Anatolian ylänkömaita kiusaavien maantierosvojen ja bandiittien lukumäärää.

Osmanien sotilasvaltion todellinen selkäranka oli aina koostunut turkkilaisista ratsusotilaista eli sipaheista. Miekoin ja kaarijousin aseistautuneet sipahit eivät suinkaan olleet mikään sotilaallinen anakronismi kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, mutta heidän hyödyllisyytensä eurooppalaisia vastaan käydyissä sodissa oli kuitenkin vähentynyt tykistölinnoitteiden ja ampuma-aseiden yleistymisen seurauksena. Sipahien suurin ongelma oli kuitenkin se, että heidän sotilaallisen palveluksensa taloudellinen perusta alkoi heiketä 1600-luvulle tultaessa. Sipahit saivat toimeentulonsa erityisiltä läänityksiltä eli timareilta, jotka eivät kuitenkaan olleet perinnöllisiä tai muuten privilegioituja. Itse asiassa kaikki maaomaisuus kuului sulttaanille, eikä maaomaisuuden laadussa tehty eurooppalaisten tavoin eroa veroa maksavan ja rälssin välillä. Osmanien valtakunnan alueellisen laajentumisen pysähtyminen 1500-luvun lopulla johti siihen, ettei uusia timareita enää ollut jaettaviksi. Amerikasta tuotetun hopean lisääntyminen myös osmanien rahamarkkinoilla johti samalla inflaatioon, joka puolestaan nosti sipahien itsensä varustamisen kuluja ja heikensi heidän sotilaallista tehokkuuttaan. Sulttaanit alkoivat 1600-luvun vaihteessa myös peruuttaa timareita yhä enemmän keskushallinnolle tai jakaa muille kuin sipaheille, esimerkiksi keskushallinnon palveluksessa olleille byrokraateille.

Myös sulttaanien oma instituutio koki voimakkaan muutoksen 1600-luvun vaihteessa. Aiemmin osmaneille oli ollut julma käytäntö, jossa sulttaanin valtaistuimelle noussut perijä oli surmauttanut kaikki dynastiset kilpailijansa eli käytännössä veljensä ja velipuolensa. Käytännöstä luovuttiin sulttaani Mehmed III:n kuoltua vuonna 1603, jolloin uuden perijän eli neljätoistavuotiaan Ahmedin veljen, häntä kahta vuotta nuoremman Mustafan surma olisi johtanut osmanien dynastian sukupuuttoon. Ahmedista eteenpäin sulttaanin kaikki pojat pyrittiin pitämään elossa, mutta toisaalta heidät pidettiin eräänlaisessa kylmäsäilössä palatsin seinien sisällä, mikä ei millään lailla kasvattanut heitä tulevia tehtäviään varten. Se aiempi käytäntö, jossa tuleva sulttaani oli käynyt eräänlaista työharjoittelua sanjak beginä eli jonkin provinssin kuvernöörinä, jäi tuolloin menneisyyteen. Uudessa järjestelyssä sulttaanin valtaistuin ei enää juurikaan siirtynyt isältä pojalle vaan vanhemmalta veljeltä nuoremmalle. Samalla syrjäytetyt sulttaanit palasivat aika ajoin vallan kahvaan, kuten esimerkiksi Mustafa I vuosina 1617–1618 ja 1622–1623. Mustafan jälkeen valta siirtyi hänen veljenpojilleen Murad IV:lle (1623–1640) ja Ibrahimille (1640–1648). Kenelläkään näistä sulttaaneista ei ollut lähtökohtia nousta uudeksi Suleimaniksi, joka olisi johtanut osmanien armeijat uudemman kerran Wienin porteille. Kun näin vihdoin kävi vuonna 1683, osmanien sotaretkeä ei johtanut kukaan sulttaani vaan suurvisiiri Merzifonlu Kara Mustafa.

Lopuksi on vielä syytä muistaa, että osmanit eivät lopulta edes pysyneet täysin erossa kolmikymmenvuotisesta sodasta. Kun osmanien vasalli, Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen liittyi sotaan vuonna 1619, osmanit eivät suoranaisesti tukeneet mutta eivät toisaalta estäneetkään häntä. Vuonna 1620 osmanit ja Böömin kuningas Friedrich V kävivät neuvotteluita mahdollisesta sotilasliitosta ja Böömin kuningaskunnan asettamisesta sulttaanikunnan suojelukseen. Näiltä neuvotteluilta tosin putosi pohja pois jo syksyllä, jolloin Habsburgien armeija kukisti Böömin kapinalliset Valkeavuoren taistelussa Prahan ulkopuolella. Seuraavana vuonna osmanit lähettivät 3 000 tataariliittolaistansa Gáborin avuksi, mutta näiden saavuttua transilvanialaisten leiriin Gábor oli jo ehtinyt solmia aselevon Habsburgien kanssa. Aselevon rikkouduttua jo vuonna 1623 osmanit osallistuivat hetkeksi sotaan 20 000 turkkilaisen ja 10 000 tataarin voimin. Kun Habsburgit protestoivat osmanien sotaan sekaantumista ja uhkasivat irtautua Zsitvatorokin rauhasta, osmanit vetivät joukkonsa pois Unkarin ja Määrin rajaseuduilta. Ruohonjuuritason sodankäynti Habsburgien ja osmanien välisellä sotilasrajalla ei kuitenkaan täysin sammunut, ja esimerkiksi joulukuussa 1631 turkkilaiset ryöstivät ja polttivat Habsburgien hallitsemassa osassa Unkaria kolmekymmentä kylää ja ottivat yli 2 000 ihmistä orjiksi. Merillä osmanien ja heidän liittolaistensa sodankäynti kristittyjä eurooppalaisia vastaan ei kokenut minkäänlaista taukoa vuosien 1618 ja 1648 välillä. Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot jatkoivat laivaliikenteen ja rannikkoseutujen ryöstelyä entiseen tapaan, ja Atlantilla heidän iskunsa ylsivät Irlantiin ja jopa kaukaiseen Islantiin saakka. Jälkimmäinen saari tuli sodankäynnin näyttämöksi ainoan kerran koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun algerialaiset hyökkäsivät sinne usean laivan voimin vuonna 1627 ja ottivat vangiksi 400–700 islantilaista miestä, naista ja lasta. Kaikki vangit myytiin myöhemmin orjiksi Algeriassa ja Tunisiassa.

Osmanien osallistumattomuus kolmikymmenvuotiseen sotaan ei myöskään muuttanut miksikään sitä seikkaa, että Habsburgit jatkuvasti pelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä selustaansa ja pitivät siksi koko ajan merkittäviä sotajoukkoja sotilasrajalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Tätä kautta toteutumaton tapahtumahistoria heijastui kolmikymmenvuotiseen sotaan toteutuneena rakenteellisena historiana. Strukturalistinen historia toimii myös parhaimpana selittävänä lähestymistapana kysymykseen osmanien haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä liittyä sotaan Habsburgeja vastaan vuosien 1618 ja 1648 välillä. Sattuman ja sähläämisen merkitys, joka usein nostetaan esille tapahtumattomassa tai kontrafaktuaalisessa historiassa, asettautuu tässäkin yhteydessä yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden asettamiin raameihin.




Lähteitä ja kirjallisuutta:

Gábor Ágoston, 'Empires and warfare in east-central Europe, 1550-1750: the Ottoman-Habsburg rivalry and military transformation'. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350-1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Mahmut Halef Cevrioglu, 'Ottoman Foreign Policy during the Thirty Years War'. Turcica 49 (2018).

V. J. Parry, 'The Ottoman Empire 1617-48'. J. P. Cooper, toim., The New Cambridge Modern History IV: The Decline of Spain and the Thirty Years War 1609-48/59 (Cambridge: Cambridge University Press, 1970).


Theatrum Europaeum, Band 2 (Frankfurt am Main: Matthaeus Merian, 1646).

Miroslav Toegel, toim., Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia Tomus V: Der schwedische Krieg und Wallensteins Ende. Quellen zur Geschichte der Kriegsereignisse der Jahre 1630-1635 (Praha:Academia Nakladatelstvi ceskolovenske akademie ved, 1977).