Wallensteinin murha - raportointi ja reaktiot

 

Päivälleen 390 vuotta sitten keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein murhattiin majapaikassaan Egerin kaupungissa nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Henkirikosta eivät suorittaneet mitkä tahansa kurkunleikkaajat vaan joukko keisari Ferdinand II:n asialla olleita sotilaita, joita johtivat irlantilainen kenraalimajuri Walter Butler sekä skottilaiset everstit Walter Leslie ja John Gordon. Itse veriteon suoritti englantilainen kapteeni Walter Deveraux, joka iski hilparinsa vuoteestaan juuri nousseen Wallensteinin rintaan. Samaan aikaan toiset sotilaat löivät Egerin linnan juhlasalissa kuoliaiksi Wallensteinin lähimmät luottomiehet, böömiläiset aateliset Adam Trczkan, Vilém Kinskýn, Christian von Ilowin ja Heinrich Neumannin. Wallensteinin sotajohto oli kerralla puhdistettu.  

 

Myöhempi historiografia on jo vuosisatojen ajan väitellyt Wallensteinin murhaamisen motiiveista. Normatiivisin veruke veriteolle oli ns. Pilsenin vala, jossa Wallenstein oli edellyttänyt upseereiltaan muodollista kuuliaisuudenvalaa itselleen. Valan epäilyksenalaisuutta aiheutti se seikka, että keisarillisen armeijan muodollinen päämies ei ollut Wallenstein vaan keisari Ferdinand II (siksi kutsuttiinkin keisarilliseksi armeijaksi). Muita mahdollisia motiiveja ovat olleet Wallensteinin omatoimiset diplomaattiset aloitteet rauhan aikaansaamiseksi Ruotsin ja sen liittolaisten kanssa, keisarin halu kuolettaa kirjaimellisesti Wallensteinille omaamansa tähtitieteellisen suuruiset velat sekä Wallensteinin oma henkilökohtainen vallanhimo. Jälkimmäistä seikkaa painotti aikoinaan modernin historiatieteen isä Leopold von Ranke, jonka mukaan Wallensteinin suunnitelmissa siinsi vaikkapa ristiretken aloittaminen turkkilaisia vastaan, oman sukunsa nostaminen vaaliruhtinaiden kollegioon tai jopa keisarin itsensä syrjäyttäminen. Wallensteinin moderni elämäkerturi Golo Mann joutui puolestaan toteamaan kirjassaan, ettei Wallensteinin todellisista aikeista voi tehdä mitään pitäviä johtopäätöksiä säilyneen aineistomateriaalin puutteiden takia. Myös keisari Ferdinand II varoi jättämästä mitään selkeitä todisteita omasta tahdostaan, ja kokonaiskuva Wallensteinin murhasta perustuu hajanaisten lähteiden ohella aikakauden poliittisen ja sotilaallisen historian laajempaan kontekstiin.

 

Eräs tapa ymmärtää Wallensteinin murhaa on katsoa sitä aikalaisten silmin ja siirtää huomio veriteon uutisointiin ja siitä raportointiin kolmikymmenvuotisen sodan poliittisella ylätasolla. Ferdinand II yritti ottaa narratiivin heti hallintaansa julkaisemalla pamfletteja, joissa Wallenstein maalattiin valtiorikolliseksi ja petturiksi. Historiografinen ymmärrys Wallensteinin murhasta perustuu siten uutisointiin Euroopan varhaisessa ”julkisessa sfäärissä.” Keisarin informaatiovaikuttaminen näkyy vaikkapa aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa, joka painatti keisarin Wallensteinista antaman pidätysmääräyksen ja toisti siinä esitetyn syytteen Wallensteinin ”salajuonittelusta” (Conspiration). Myös ranskalainen Mercure François toisti väitteet Wallensteinin petollisuudesta. Mercuren tarinan keskiössä oli Wallensteinin Egeristä ruotsalaiselle sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarille lähettämä viesti, jossa Wallenstein pyysi Sachsen-Weimaria saapumaan palkkasotureineen Wallensteinin tueksi ja avuksi Egeriin. Mercure antoi Wallensteinin murhan motiiviksi tämän kapinan (”rebellion de Walstein”) keisaria vastaan. Saksalainen aikalaiskronikka Relationis Historicae antoi teolle erilaisen vivahteen painottamalla teon luonnetta nimenomaan henkirikoksena (”Egerischen Mord That”). Relationis ei kuitenkaan osoittanut syyttävällä sormella keisarin vaan Walter Butlerin ja tämän tovereiden suuntaan, jotka Relationiksen mukaan suunnittelivat teon oma-aloitteisesti ja toivoen päästä sen avulla keisarin suosioon. Silti myös Relationis julkaisi saman keisarillisen pidätysmääräyksen kuin Theatrum Europaeum.

 

Wallensteinin murha aiheutti ymmärrettävästi sensaation aikakauden poliittisissa ja diplomaattisissa piireissä. Venetsialainen diplomaatti Vicenzo Gussoni raportoi Lontoosta maaliskuun 31. päivä, että uutinen ”Volenstainin” kuolemasta oli otettu helpotuksella vastaan niiden joukossa, ”jotka olivat avoimesti Itävallan ruhtinashuonetta vastaan.” Wallensteinin kuoleman uskottiin optimistissa piireissä johtavan keisarillisten sodankäyntikyvyn heikkenemiseen. ”Mutta viisaimmat, ja erityisesti hallituksen jäsenet, välttävät muodostamasta mielipidettä ennen kuin he näkevät, mitä seurauksia näin suuri muutos tuo mukanaan”, Gussoni kirjoitti Venetsian dogelle ja senaatille. Realismi palasi Stuartien hoviin jo viikkoa myöhemmin 7. huhtikuuta. Tuolloin kuningas Kaarle I oli tunnustanut Gussonille, että hänen oli vaikea ymmärtää kahta asiaa: kuinka Wallenstein oli antanut noin vain ”ottaa itsensä kiinni” ja miksi hänen kuolemastaan ei ollut seurannut suurempaa hajaannusta keisarillisessa armeijassa vastoin sensaatiouutisen aiheuttamia ensianalyyseja. 

 

Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka oli käynyt tiiviitä rauhanneuvotteluita Wallensteinin kanssa, sai tiedon tämän kuolemasta Brandenburgin markkreivi Christianin kymmenen päivää veriteon tapahtumisen jälkeen lähettämän kirjeen kautta. Johann Georg reagoi uutiseen pelolla ja ohjeisti kenraaliaan Hans Georg von Arnimia vahvistamaan vaaliruhtinaskunnan rajojen puolustusta mahdollisen keisarillisen suurhyökkäyksen varalta. Arnim itse, joka oli aiemmin toiminut sanansaattajana Johann Georgin ja Wallensteinin välillä, oli saanut varoituksen olla tulematta enää Böömin kuningaskunnan puolelle, sillä keisarilliset saattoivat suunnitella hänen murhaamistaan seuraavaksi. Uutinen Wallensteinin kuolemasta masensi Arnimia, sillä se sai rauhanteon näyttämään aiempaa epätodennäköisemmältä hankkeelta.

 

Ranskassa keisarillinen propaganda nieltiin sellaisenaan. Marsalkka François de Bassompierre, joka oli Wallensteinin kuoleman aikana itse Bastiljin vankilassa valtiopetoksesta tuomittuna, maalaili muistelmissaan synkkää kuvaa Wallensteinista. Tämän aikomuksena oli aina ollut kapina keisaria vastaan, Bassompierre kertoili, ja siksi ruotsalaisten kanssa salaisessa liitossa ollut Wallenstein oli edellisenä vuonna 1633 pitänyt keisarillisen armeijan tahallaan pois taistelukentältä. Wallensteinin suurena tavoitteena, Bassompierre kirjoitti, oli itsensä nostaminen Böömin uudeksi kuninkaaksi. Koska Böömin kuningas ja Pyhä saksalaisroomalainen keisari olivat perinteisesti olleet yksi ja sama henkilö, Bassompierre käytännössä vihjaili Wallensteinin suunnitelleen Ferdinand II:n syrjäyttämistä. Walter Butler ja muut tappotehtävälle lähetetyt upseerit eivät olisi malttaneet odottaa hetkeäkään enempää Wallensteinin surmaamiseksi, sillä heistä olisi ollut vastenmielistä jäädä alaiseksi pyrkyrille, jonka luonne oli sietämätön ja jonka sukutausta oli korkeintaan keskinkertainen, Bassompierre päätti anekdoottinsa.

 

Toisaalla englantilainen agentti Henri de Vic raportoi Pariisista Lontooseen, että Wallensteinin kuolema oli herättänyt Ludvig XIII:n hovissa tyrmistystä johtuen siitä, että Wallensteinin oli toivottu vaihtavan puolta ja kääntyvän keisaria vastaan. Diplomaatti John Hales puolestaan kirjoitti Savoijista, että osa Torinon hovista uskoi Wallensteinin tavoitelleen Böömin kruunua ja osa oli sitä mieltä, että hän oli etsinyt vain rauhaa omilla ehdoillaan ja yrittänyt siinä sivussa estää Espanjan kruunua kaappaamasta hänen sotilasurakoitsijaeverstejään omaan palvelukseensa. Brysselissä Wallensteinin kuolemaa juhlittiin ”valtiopetoksen” torjuntana, ja kaikkein hurjimpien huhujen mukaan Wallenstein olisi suunnitellut jopa Ferdinand II:n ja tämän pojan Unkarin kuningas Ferdinandin murhaamista.

 

Ruotsissa Wallenstein muistettiin miehenä, joka käytännössä surmasi maan kuninkaan, ihaillun Pohjolan leijonan eli Kustaa II Aadolfin. Tukholman valtaneuvoston protokollissa on lyhyt maininta maaliskuun 20. päivältä, että valtaneuvosto luki vänrikki Creilsheimbin lähettämiä tiedonantoja Wallensteinin kuolemasta ja päätti niiden takia suositella Creilsheimbin ylentämistä luutnantiksi. Tukholman aristokraattien ensireaktio oli toisin sanoen hillitty ja pragmaattinen. Edesmenneen kuninkaan oikea käsi, kansleri Axel Oxenstierna, ei myöskään pahemmin voivotellut Wallensteinin ja hänen luottomiestensä surmaamista, mitä tekoa hän kuitenkin nimitti joukkomurhaksi (”massacrirung”). Kirjeessään Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille Oxenstierna joutui toteamaan, että mahdollisuus ”turvatun, vakaan ja perusteellisen valtakunnanrauhan” saavuttamiseksi oli Wallensteinin kuoleman myötä käytännössä kadonnut. Mutta Ruotsin kanslerilta löytyi muitakin keinoja sodan päättämiseksi. Oli mahdollista vaikkei toki taattua, että Wallensteinin kuolema ajaisi keisarillisen armeijan levottomuuden ja sisäisen hajaannuksen tilaan kaikkine siitä syntyvine sotilaallisine seurauksineen. Oxenstierna ehdotti läheisempää yhteistoimintaa Bernhard von Sachsen-Weimarin ruotsalaisen palkka-armeijan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä, minkä lisäksi hän kehotti Johann Georgia kasvattamaan sodankäyntinsä intensiteettiä keisaria vastaan. Voimat oli tästedes keskitettävä rauhanteon sijasta vihollisen lyömiseen, Oxenstierna kirjoitti.

 

Raportointi Wallensteinin kuolemasta osoittaa ainakin hänen suosionsa vähyyden, jos ei muuta: kukaan Euroopassa ei vuodattanut kyyneleitä kuultuaan hänen surmaamisestaan. Julkista sfääriä dominoi keisari Ferdinand II:n lanseeraama narratiivi henkipatosta, salajuonittelijasta ja valtiopetturista. Myös diplomatian ja politiikan kirjeenvaihdossa nousivat esille epäilyt surman mahdollisesta oikeutuksesta Wallensteinin todennäköisen epälojaliteetin vuoksi. Näitä epäilyjä tasapainottivat toisaalla Wallensteinin kanssa neuvotelleiden saksilaisten ja ruotsalaisten sisäpiiritiedot keskustelujen todellisesta luonteesta. Saksilaisilla vaikuttaa olleen suuret toiveet Wallensteinin mahdollisuuksista sopia keisarikuntaan pysyvä rauha, minkä potentiaalisen rauhan he sitten näkivät Wallensteinin surman mukana kadonneen. Tukholman neuvosmiesten ja kansleri Axel Oxenstiernan kivikasvoiset reaktiot viittaavat toisaalla siihen, että ruotsalaisilla ei alun perin ollutkaan suurta luottamusta tai edes halua Wallensteinin ehdoilla solmittuun rauhaan. 

 

Wallensteinin sotilaallispoliittinen jälkikuva oli vuonna 1634 lähes yhtä enigmaattinen kuin mitä se on yhä tänäkin päivänä 390 vuotta myöhemmin.

 

 

 

Lähteet ja tutkimus

 

François de Bassompierre. (1877). Journal de ma vie: Mémoires du maréchal de Bassompierre. 4. Pariisi: Librairie Renouard. M. de Chantérac, toim.

 

Calendar of State Papers Relating To English Affairs in the Archives of Venice: 1632-1636. (1921). 23. Lontoo: His Majesty’s Stationery Office.

 

Arnold Gaedeke, toim. (1885). Wallensteins Verhandlungen mit den Schweden und Sachsen, 1631-1634. Mit Akten und Urkunden. Frankfurt am Main: Rütter & Loening.

Golo Mann. (1971). Wallenstein. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

 

Mercure François. (1637). 20. Pariisi: Estienne Richer.

 

Thomas Pert. (2023). ‘I doe not find him, howsoever our great Enemy, to have deserved such an end’: Reactions to the Assassination of Albrecht von Wallenstein, c. 1634-1700. German History 41:2.

Leopold von Ranke. (1869). Geschichte Wallensteins. Leipzig: Duncker und Humblot. 

 

Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Herbstmessβ deβ 1633. biβ auff Fastentmessβ dieses 1634. Jahrs verlauffen und zugetragen. (1634). Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Svenska riksrådets protokoll: 1634. (1886). 4. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Theatrum Europaeum. (1639). 3. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.

Courasche - Äiti Peloton

 

Kävin perjantai-iltana nauttimassa kulttuurillisesta ylellisyydestä, kun Tikkurilan Teatteri esitti Korson Lumosalissa Bertolt Brechtin klassisen näytelmän Äiti Peloton ja hänen lapsensa. Näytelmä sai ensi-iltansa Zürichissä vuonna 1941 pian sen jälkeen, kun Brecht siirtyi Sveitsiin oltuaan Saksan kansallissosialistista hallintoa maanpaossa ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa. Äiti Peloton on tunnetuin kaikista harvoista kolmikymmenvuotiseen sotaan sijoittuvista dramatisoinneista. Ensimmäinen laajalti tunnettu sotaan yhdistetty näytelmä oli Friedrich von Schillerin kolmiosainen Wallenstein-näytelmä, joka valmistui vuosina 1798–1799. Schillerin Wallenstein ei ole koskaan saavuttanut mitään suurta kansansuosiota, vaikka se on esitysergonomian nimissä usein tiivistetty kolmen näytelmän sijasta yhdeksi esitykseksi. Teatterilavoilla Schiller onkin jäänyt toivottomasti Brechtin varjoon. Brechtin Äiti Pelottomalle ei ole löytynyt haastajia edes valkokankaalta. Harva cinefiili muistaa tai edes tietää James Clavellin ohjaamaa elokuvaa The Last Valley (1971), jonka pääosaa esitti Michael Caine. Se onkin jäänyt ainoaksi edes vähän kansainvälistä huomiota saaneeksi elokuvaksi kolmikymmenvuotisesta sodasta. Augustin Díaz Yanesin ohjaama ja Viggo Mortensenin tähdittämä Kapteeni Alatriste (2007) toki sivusi sodan espanjalaista ulottuvuutta, mikä seikka ansaitsee tulla huomioiduksi.

 

Bertolt Brechtin Äiti Peloton on siten muodostunut kolmikymmenvuotisen sodan draamalliseksi kultastandardiksi. Brechtin näytelmällä on monia ansioita, mutta omaperäisyys ei ole yksi niistä. Brechtiä on syytetty ideoittensa varastamisesta muilta, eikä Äiti Peloton sekään ole mikään erityinen todiste Brechtin originellista luomiskyvystä. Äiti Peloton on käytännössä Brechtin dramaattinen uudelleentulkinta Hans Jakob von Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex, oder ausführliche und wunderseltsame Lebensbeschreibung der Erzbetrügerin und Landstörzerin Courasche (1670). Lisäksi Brecht on ominut vaikutteita Grimmelshausenin toisesta ja enemmän tunnetusta romaanista Der Abenteuerliche Simplicissimus (1668).

 

Grimmelshausenin inspiroimana Brecht ymmärsi, että ainoa tapa, millä kolmikymmenvuotisesta sodasta saisi millään tapaa suurta yleisöä puhuttelevan draaman aiheen, olisi sen siirtäminen vallan ylätasolta sodankäynnin sammakkoperspektiiviin, joka tiivistyi aikakauden armeijoita seurailleissa kuormastoissa (saks. Tross). Kuormaston sota-arjen kautta Brecht kykeni avaamaan kolmikymmenvuotisen sodan keskeisiä ilmiöitä – värväyksen sotilasurakointia, armeijan huoltoa kaupustelijoiden ja ryöstelyn avulla, seksuaalisen väkivallan uhkaa, ristiriitaista suhtautumista sodan mahdolliseen päättymiseen, armeijainstituution vahvistunutta normatiivisuutta sekä sotilaiden ja siviilien rakenteellista ristiriitaa.

 

Päähenkilö Anna Fierling eli Äiti Peloton on ehkä peloton mutta ei kummoinenkaan äiti kahdelle sotilaaksi päätyvälle pojalleen ja mykälle tyttärelleen. Brecht halusikin epäsympaattisella kuvauksellaan saada yleisön ajattelemaan kolmikymmenvuotisen sodan (ja kaikkien sotien) rakenteellista moraalittomuutta ja opportunismia. Äiti Peloton on sotakeinottelija, sodasta hyötyjä, joka myy edelleen sotilaiden siviileiltä varastamaa tavaraa. Aikalaislähteet kertovatkin tällaisen ”luukuttamisen” olleen armeijoita seuraillen kaupustelijoiden (saks. Marquetender) eräs pääelinkeino. Toinen keskeinen henkilö, alankomaalainen kokki, hankkii oman elantonsa ruokkimalla sotilaita ja kuormaston siviilejä köyhillä keitoksillaan, jotka on tehty milloin mistäkin keitetystä saappaannahasta.

 

Kuormastossa tai armeijanriveissä ei ole solidaarisuutta tai empatiaa, vaan ainoastaan itsekkyyttä, opportunismia ja vainoharhaa. Vihollisarmeijaa suurempi uhka on armeijainstituution sisäisesti vahvistuva normatiivisuus, jossa sota-artikloita soveltavat kurinpitäjät kyttäävät ja rankaisevat sotilaita ja kuormaston siviileitä todellisista ja kuvitelluista rikoksista. Se, mikä on yksissä olosuhteissa sodankäynnin ihanteita vastaavaa ja ylistämisen arvoista toimintaa, onkin toisena hetkenä rikollisuutta ja aihetta teloituskomppanian eteen marssittamiselle. Toisaalta sota toimii myös eräänlaisena yhteiskuntarakenteena, jossa jokaisella armeijan ja kuormaston jäsenellä on oma paikkansa, tehtävänsä ja elinkeinonsa. Kunnollisella järjestyksellä saa aikaiseksi hyvän sodan, kuten eräs värvääjäkersantti toteaa näytelmän alussa.

 

Leiriprostituoitu Yvette on Äiti Pelottomassa pelkkä sivuhahmoa, mutta hahmo muistuttaa toisaalta myös Brechtin alkuperäisestä inspiraatiosta eli Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex. Myös Grimmelshausenin päähenkilö on kaupustelijankin uraa sivunnut nainen, Courasche, joka Grimmelshausenin alkuperäisessä kirjassa on kuitenkin varsinaiselta ammatiltaan leiriprostituoitu. Grimmelshausenin kerronta elää Yvetten hahmossa Äiti Pelottoman juonen rinnalla, kun Yvette etenee alhaisten sotilaiden petikumppanista kunnioitetuksi everstin leskeksi. Näytelmä prostituoidusta oli ehkä 1940-luvun teatteristandardeille liian siveetön ja poleeminen aihe, etenkin jo sen takia, että nimi Courasche oli 1600-luvun slangia ja viittasi miehen sukupuolielimiin. Saadakseen näytelmän julkaistuksi ja esitetyksi Brecht hieman siivosi naispäähenkilön toiminnan kontekstia ja vaihtoi Äiti Pelottoman ammatin sinänsä edelleen aivan moraalittomaksi ja hämäräksi kaupustelijaksi. Brechtin käsittelyssä Couraschen nimi taipui miehen sukupuolielimistä Courageksi eli pelottomuudeksi, mutta Grimmelshausenin ivallinen lähestymistapa pysyi samana ja siirtyi kolmen vuosisadan ylitse Trutz Simplexistä myös Brechtin Äiti Pelottomaan.

 

Tikkurilan Teatterin väkevää esitystä voi suositella jo pelkkänä aikamatkana 1600-luvun anteeksiantamattoman sodankäynnin maailmaan ja Hans Jakob von Grimmelshausenin kirjalliseen sielunmaisemaan.