Wallensteinin murha - raportointi ja reaktiot

 

Päivälleen 390 vuotta sitten keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein murhattiin majapaikassaan Egerin kaupungissa nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Henkirikosta eivät suorittaneet mitkä tahansa kurkunleikkaajat vaan joukko keisari Ferdinand II:n asialla olleita sotilaita, joita johtivat irlantilainen kenraalimajuri Walter Butler sekä skottilaiset everstit Walter Leslie ja John Gordon. Itse veriteon suoritti englantilainen kapteeni Walter Deveraux, joka iski hilparinsa vuoteestaan juuri nousseen Wallensteinin rintaan. Samaan aikaan toiset sotilaat löivät Egerin linnan juhlasalissa kuoliaiksi Wallensteinin lähimmät luottomiehet, böömiläiset aateliset Adam Trczkan, Vilém Kinskýn, Christian von Ilowin ja Heinrich Neumannin. Wallensteinin sotajohto oli kerralla puhdistettu.  

 

Myöhempi historiografia on jo vuosisatojen ajan väitellyt Wallensteinin murhaamisen motiiveista. Normatiivisin veruke veriteolle oli ns. Pilsenin vala, jossa Wallenstein oli edellyttänyt upseereiltaan muodollista kuuliaisuudenvalaa itselleen. Valan epäilyksenalaisuutta aiheutti se seikka, että keisarillisen armeijan muodollinen päämies ei ollut Wallenstein vaan keisari Ferdinand II (siksi kutsuttiinkin keisarilliseksi armeijaksi). Muita mahdollisia motiiveja ovat olleet Wallensteinin omatoimiset diplomaattiset aloitteet rauhan aikaansaamiseksi Ruotsin ja sen liittolaisten kanssa, keisarin halu kuolettaa kirjaimellisesti Wallensteinille omaamansa tähtitieteellisen suuruiset velat sekä Wallensteinin oma henkilökohtainen vallanhimo. Jälkimmäistä seikkaa painotti aikoinaan modernin historiatieteen isä Leopold von Ranke, jonka mukaan Wallensteinin suunnitelmissa siinsi vaikkapa ristiretken aloittaminen turkkilaisia vastaan, oman sukunsa nostaminen vaaliruhtinaiden kollegioon tai jopa keisarin itsensä syrjäyttäminen. Wallensteinin moderni elämäkerturi Golo Mann joutui puolestaan toteamaan kirjassaan, ettei Wallensteinin todellisista aikeista voi tehdä mitään pitäviä johtopäätöksiä säilyneen aineistomateriaalin puutteiden takia. Myös keisari Ferdinand II varoi jättämästä mitään selkeitä todisteita omasta tahdostaan, ja kokonaiskuva Wallensteinin murhasta perustuu hajanaisten lähteiden ohella aikakauden poliittisen ja sotilaallisen historian laajempaan kontekstiin.

 

Eräs tapa ymmärtää Wallensteinin murhaa on katsoa sitä aikalaisten silmin ja siirtää huomio veriteon uutisointiin ja siitä raportointiin kolmikymmenvuotisen sodan poliittisella ylätasolla. Ferdinand II yritti ottaa narratiivin heti hallintaansa julkaisemalla pamfletteja, joissa Wallenstein maalattiin valtiorikolliseksi ja petturiksi. Historiografinen ymmärrys Wallensteinin murhasta perustuu siten uutisointiin Euroopan varhaisessa ”julkisessa sfäärissä.” Keisarin informaatiovaikuttaminen näkyy vaikkapa aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa, joka painatti keisarin Wallensteinista antaman pidätysmääräyksen ja toisti siinä esitetyn syytteen Wallensteinin ”salajuonittelusta” (Conspiration). Myös ranskalainen Mercure François toisti väitteet Wallensteinin petollisuudesta. Mercuren tarinan keskiössä oli Wallensteinin Egeristä ruotsalaiselle sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarille lähettämä viesti, jossa Wallenstein pyysi Sachsen-Weimaria saapumaan palkkasotureineen Wallensteinin tueksi ja avuksi Egeriin. Mercure antoi Wallensteinin murhan motiiviksi tämän kapinan (”rebellion de Walstein”) keisaria vastaan. Saksalainen aikalaiskronikka Relationis Historicae antoi teolle erilaisen vivahteen painottamalla teon luonnetta nimenomaan henkirikoksena (”Egerischen Mord That”). Relationis ei kuitenkaan osoittanut syyttävällä sormella keisarin vaan Walter Butlerin ja tämän tovereiden suuntaan, jotka Relationiksen mukaan suunnittelivat teon oma-aloitteisesti ja toivoen päästä sen avulla keisarin suosioon. Silti myös Relationis julkaisi saman keisarillisen pidätysmääräyksen kuin Theatrum Europaeum.

 

Wallensteinin murha aiheutti ymmärrettävästi sensaation aikakauden poliittisissa ja diplomaattisissa piireissä. Venetsialainen diplomaatti Vicenzo Gussoni raportoi Lontoosta maaliskuun 31. päivä, että uutinen ”Volenstainin” kuolemasta oli otettu helpotuksella vastaan niiden joukossa, ”jotka olivat avoimesti Itävallan ruhtinashuonetta vastaan.” Wallensteinin kuoleman uskottiin optimistissa piireissä johtavan keisarillisten sodankäyntikyvyn heikkenemiseen. ”Mutta viisaimmat, ja erityisesti hallituksen jäsenet, välttävät muodostamasta mielipidettä ennen kuin he näkevät, mitä seurauksia näin suuri muutos tuo mukanaan”, Gussoni kirjoitti Venetsian dogelle ja senaatille. Realismi palasi Stuartien hoviin jo viikkoa myöhemmin 7. huhtikuuta. Tuolloin kuningas Kaarle I oli tunnustanut Gussonille, että hänen oli vaikea ymmärtää kahta asiaa: kuinka Wallenstein oli antanut noin vain ”ottaa itsensä kiinni” ja miksi hänen kuolemastaan ei ollut seurannut suurempaa hajaannusta keisarillisessa armeijassa vastoin sensaatiouutisen aiheuttamia ensianalyyseja. 

 

Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka oli käynyt tiiviitä rauhanneuvotteluita Wallensteinin kanssa, sai tiedon tämän kuolemasta Brandenburgin markkreivi Christianin kymmenen päivää veriteon tapahtumisen jälkeen lähettämän kirjeen kautta. Johann Georg reagoi uutiseen pelolla ja ohjeisti kenraaliaan Hans Georg von Arnimia vahvistamaan vaaliruhtinaskunnan rajojen puolustusta mahdollisen keisarillisen suurhyökkäyksen varalta. Arnim itse, joka oli aiemmin toiminut sanansaattajana Johann Georgin ja Wallensteinin välillä, oli saanut varoituksen olla tulematta enää Böömin kuningaskunnan puolelle, sillä keisarilliset saattoivat suunnitella hänen murhaamistaan seuraavaksi. Uutinen Wallensteinin kuolemasta masensi Arnimia, sillä se sai rauhanteon näyttämään aiempaa epätodennäköisemmältä hankkeelta.

 

Ranskassa keisarillinen propaganda nieltiin sellaisenaan. Marsalkka François de Bassompierre, joka oli Wallensteinin kuoleman aikana itse Bastiljin vankilassa valtiopetoksesta tuomittuna, maalaili muistelmissaan synkkää kuvaa Wallensteinista. Tämän aikomuksena oli aina ollut kapina keisaria vastaan, Bassompierre kertoili, ja siksi ruotsalaisten kanssa salaisessa liitossa ollut Wallenstein oli edellisenä vuonna 1633 pitänyt keisarillisen armeijan tahallaan pois taistelukentältä. Wallensteinin suurena tavoitteena, Bassompierre kirjoitti, oli itsensä nostaminen Böömin uudeksi kuninkaaksi. Koska Böömin kuningas ja Pyhä saksalaisroomalainen keisari olivat perinteisesti olleet yksi ja sama henkilö, Bassompierre käytännössä vihjaili Wallensteinin suunnitelleen Ferdinand II:n syrjäyttämistä. Walter Butler ja muut tappotehtävälle lähetetyt upseerit eivät olisi malttaneet odottaa hetkeäkään enempää Wallensteinin surmaamiseksi, sillä heistä olisi ollut vastenmielistä jäädä alaiseksi pyrkyrille, jonka luonne oli sietämätön ja jonka sukutausta oli korkeintaan keskinkertainen, Bassompierre päätti anekdoottinsa.

 

Toisaalla englantilainen agentti Henri de Vic raportoi Pariisista Lontooseen, että Wallensteinin kuolema oli herättänyt Ludvig XIII:n hovissa tyrmistystä johtuen siitä, että Wallensteinin oli toivottu vaihtavan puolta ja kääntyvän keisaria vastaan. Diplomaatti John Hales puolestaan kirjoitti Savoijista, että osa Torinon hovista uskoi Wallensteinin tavoitelleen Böömin kruunua ja osa oli sitä mieltä, että hän oli etsinyt vain rauhaa omilla ehdoillaan ja yrittänyt siinä sivussa estää Espanjan kruunua kaappaamasta hänen sotilasurakoitsijaeverstejään omaan palvelukseensa. Brysselissä Wallensteinin kuolemaa juhlittiin ”valtiopetoksen” torjuntana, ja kaikkein hurjimpien huhujen mukaan Wallenstein olisi suunnitellut jopa Ferdinand II:n ja tämän pojan Unkarin kuningas Ferdinandin murhaamista.

 

Ruotsissa Wallenstein muistettiin miehenä, joka käytännössä surmasi maan kuninkaan, ihaillun Pohjolan leijonan eli Kustaa II Aadolfin. Tukholman valtaneuvoston protokollissa on lyhyt maininta maaliskuun 20. päivältä, että valtaneuvosto luki vänrikki Creilsheimbin lähettämiä tiedonantoja Wallensteinin kuolemasta ja päätti niiden takia suositella Creilsheimbin ylentämistä luutnantiksi. Tukholman aristokraattien ensireaktio oli toisin sanoen hillitty ja pragmaattinen. Edesmenneen kuninkaan oikea käsi, kansleri Axel Oxenstierna, ei myöskään pahemmin voivotellut Wallensteinin ja hänen luottomiestensä surmaamista, mitä tekoa hän kuitenkin nimitti joukkomurhaksi (”massacrirung”). Kirjeessään Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille Oxenstierna joutui toteamaan, että mahdollisuus ”turvatun, vakaan ja perusteellisen valtakunnanrauhan” saavuttamiseksi oli Wallensteinin kuoleman myötä käytännössä kadonnut. Mutta Ruotsin kanslerilta löytyi muitakin keinoja sodan päättämiseksi. Oli mahdollista vaikkei toki taattua, että Wallensteinin kuolema ajaisi keisarillisen armeijan levottomuuden ja sisäisen hajaannuksen tilaan kaikkine siitä syntyvine sotilaallisine seurauksineen. Oxenstierna ehdotti läheisempää yhteistoimintaa Bernhard von Sachsen-Weimarin ruotsalaisen palkka-armeijan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä, minkä lisäksi hän kehotti Johann Georgia kasvattamaan sodankäyntinsä intensiteettiä keisaria vastaan. Voimat oli tästedes keskitettävä rauhanteon sijasta vihollisen lyömiseen, Oxenstierna kirjoitti.

 

Raportointi Wallensteinin kuolemasta osoittaa ainakin hänen suosionsa vähyyden, jos ei muuta: kukaan Euroopassa ei vuodattanut kyyneleitä kuultuaan hänen surmaamisestaan. Julkista sfääriä dominoi keisari Ferdinand II:n lanseeraama narratiivi henkipatosta, salajuonittelijasta ja valtiopetturista. Myös diplomatian ja politiikan kirjeenvaihdossa nousivat esille epäilyt surman mahdollisesta oikeutuksesta Wallensteinin todennäköisen epälojaliteetin vuoksi. Näitä epäilyjä tasapainottivat toisaalla Wallensteinin kanssa neuvotelleiden saksilaisten ja ruotsalaisten sisäpiiritiedot keskustelujen todellisesta luonteesta. Saksilaisilla vaikuttaa olleen suuret toiveet Wallensteinin mahdollisuuksista sopia keisarikuntaan pysyvä rauha, minkä potentiaalisen rauhan he sitten näkivät Wallensteinin surman mukana kadonneen. Tukholman neuvosmiesten ja kansleri Axel Oxenstiernan kivikasvoiset reaktiot viittaavat toisaalla siihen, että ruotsalaisilla ei alun perin ollutkaan suurta luottamusta tai edes halua Wallensteinin ehdoilla solmittuun rauhaan. 

 

Wallensteinin sotilaallispoliittinen jälkikuva oli vuonna 1634 lähes yhtä enigmaattinen kuin mitä se on yhä tänäkin päivänä 390 vuotta myöhemmin.

 

 

 

Lähteet ja tutkimus

 

François de Bassompierre. (1877). Journal de ma vie: Mémoires du maréchal de Bassompierre. 4. Pariisi: Librairie Renouard. M. de Chantérac, toim.

 

Calendar of State Papers Relating To English Affairs in the Archives of Venice: 1632-1636. (1921). 23. Lontoo: His Majesty’s Stationery Office.

 

Arnold Gaedeke, toim. (1885). Wallensteins Verhandlungen mit den Schweden und Sachsen, 1631-1634. Mit Akten und Urkunden. Frankfurt am Main: Rütter & Loening.

Golo Mann. (1971). Wallenstein. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

 

Mercure François. (1637). 20. Pariisi: Estienne Richer.

 

Thomas Pert. (2023). ‘I doe not find him, howsoever our great Enemy, to have deserved such an end’: Reactions to the Assassination of Albrecht von Wallenstein, c. 1634-1700. German History 41:2.

Leopold von Ranke. (1869). Geschichte Wallensteins. Leipzig: Duncker und Humblot. 

 

Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Herbstmessβ deβ 1633. biβ auff Fastentmessβ dieses 1634. Jahrs verlauffen und zugetragen. (1634). Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Svenska riksrådets protokoll: 1634. (1886). 4. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Theatrum Europaeum. (1639). 3. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.