Courasche - Äiti Peloton

 

Kävin perjantai-iltana nauttimassa kulttuurillisesta ylellisyydestä, kun Tikkurilan Teatteri esitti Korson Lumosalissa Bertolt Brechtin klassisen näytelmän Äiti Peloton ja hänen lapsensa. Näytelmä sai ensi-iltansa Zürichissä vuonna 1941 pian sen jälkeen, kun Brecht siirtyi Sveitsiin oltuaan Saksan kansallissosialistista hallintoa maanpaossa ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa. Äiti Peloton on tunnetuin kaikista harvoista kolmikymmenvuotiseen sotaan sijoittuvista dramatisoinneista. Ensimmäinen laajalti tunnettu sotaan yhdistetty näytelmä oli Friedrich von Schillerin kolmiosainen Wallenstein-näytelmä, joka valmistui vuosina 1798–1799. Schillerin Wallenstein ei ole koskaan saavuttanut mitään suurta kansansuosiota, vaikka se on esitysergonomian nimissä usein tiivistetty kolmen näytelmän sijasta yhdeksi esitykseksi. Teatterilavoilla Schiller onkin jäänyt toivottomasti Brechtin varjoon. Brechtin Äiti Pelottomalle ei ole löytynyt haastajia edes valkokankaalta. Harva cinefiili muistaa tai edes tietää James Clavellin ohjaamaa elokuvaa The Last Valley (1971), jonka pääosaa esitti Michael Caine. Se onkin jäänyt ainoaksi edes vähän kansainvälistä huomiota saaneeksi elokuvaksi kolmikymmenvuotisesta sodasta. Augustin Díaz Yanesin ohjaama ja Viggo Mortensenin tähdittämä Kapteeni Alatriste (2007) toki sivusi sodan espanjalaista ulottuvuutta, mikä seikka ansaitsee tulla huomioiduksi.

 

Bertolt Brechtin Äiti Peloton on siten muodostunut kolmikymmenvuotisen sodan draamalliseksi kultastandardiksi. Brechtin näytelmällä on monia ansioita, mutta omaperäisyys ei ole yksi niistä. Brechtiä on syytetty ideoittensa varastamisesta muilta, eikä Äiti Peloton sekään ole mikään erityinen todiste Brechtin originellista luomiskyvystä. Äiti Peloton on käytännössä Brechtin dramaattinen uudelleentulkinta Hans Jakob von Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex, oder ausführliche und wunderseltsame Lebensbeschreibung der Erzbetrügerin und Landstörzerin Courasche (1670). Lisäksi Brecht on ominut vaikutteita Grimmelshausenin toisesta ja enemmän tunnetusta romaanista Der Abenteuerliche Simplicissimus (1668).

 

Grimmelshausenin inspiroimana Brecht ymmärsi, että ainoa tapa, millä kolmikymmenvuotisesta sodasta saisi millään tapaa suurta yleisöä puhuttelevan draaman aiheen, olisi sen siirtäminen vallan ylätasolta sodankäynnin sammakkoperspektiiviin, joka tiivistyi aikakauden armeijoita seurailleissa kuormastoissa (saks. Tross). Kuormaston sota-arjen kautta Brecht kykeni avaamaan kolmikymmenvuotisen sodan keskeisiä ilmiöitä – värväyksen sotilasurakointia, armeijan huoltoa kaupustelijoiden ja ryöstelyn avulla, seksuaalisen väkivallan uhkaa, ristiriitaista suhtautumista sodan mahdolliseen päättymiseen, armeijainstituution vahvistunutta normatiivisuutta sekä sotilaiden ja siviilien rakenteellista ristiriitaa.

 

Päähenkilö Anna Fierling eli Äiti Peloton on ehkä peloton mutta ei kummoinenkaan äiti kahdelle sotilaaksi päätyvälle pojalleen ja mykälle tyttärelleen. Brecht halusikin epäsympaattisella kuvauksellaan saada yleisön ajattelemaan kolmikymmenvuotisen sodan (ja kaikkien sotien) rakenteellista moraalittomuutta ja opportunismia. Äiti Peloton on sotakeinottelija, sodasta hyötyjä, joka myy edelleen sotilaiden siviileiltä varastamaa tavaraa. Aikalaislähteet kertovatkin tällaisen ”luukuttamisen” olleen armeijoita seuraillen kaupustelijoiden (saks. Marquetender) eräs pääelinkeino. Toinen keskeinen henkilö, alankomaalainen kokki, hankkii oman elantonsa ruokkimalla sotilaita ja kuormaston siviilejä köyhillä keitoksillaan, jotka on tehty milloin mistäkin keitetystä saappaannahasta.

 

Kuormastossa tai armeijanriveissä ei ole solidaarisuutta tai empatiaa, vaan ainoastaan itsekkyyttä, opportunismia ja vainoharhaa. Vihollisarmeijaa suurempi uhka on armeijainstituution sisäisesti vahvistuva normatiivisuus, jossa sota-artikloita soveltavat kurinpitäjät kyttäävät ja rankaisevat sotilaita ja kuormaston siviileitä todellisista ja kuvitelluista rikoksista. Se, mikä on yksissä olosuhteissa sodankäynnin ihanteita vastaavaa ja ylistämisen arvoista toimintaa, onkin toisena hetkenä rikollisuutta ja aihetta teloituskomppanian eteen marssittamiselle. Toisaalta sota toimii myös eräänlaisena yhteiskuntarakenteena, jossa jokaisella armeijan ja kuormaston jäsenellä on oma paikkansa, tehtävänsä ja elinkeinonsa. Kunnollisella järjestyksellä saa aikaiseksi hyvän sodan, kuten eräs värvääjäkersantti toteaa näytelmän alussa.

 

Leiriprostituoitu Yvette on Äiti Pelottomassa pelkkä sivuhahmoa, mutta hahmo muistuttaa toisaalta myös Brechtin alkuperäisestä inspiraatiosta eli Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex. Myös Grimmelshausenin päähenkilö on kaupustelijankin uraa sivunnut nainen, Courasche, joka Grimmelshausenin alkuperäisessä kirjassa on kuitenkin varsinaiselta ammatiltaan leiriprostituoitu. Grimmelshausenin kerronta elää Yvetten hahmossa Äiti Pelottoman juonen rinnalla, kun Yvette etenee alhaisten sotilaiden petikumppanista kunnioitetuksi everstin leskeksi. Näytelmä prostituoidusta oli ehkä 1940-luvun teatteristandardeille liian siveetön ja poleeminen aihe, etenkin jo sen takia, että nimi Courasche oli 1600-luvun slangia ja viittasi miehen sukupuolielimiin. Saadakseen näytelmän julkaistuksi ja esitetyksi Brecht hieman siivosi naispäähenkilön toiminnan kontekstia ja vaihtoi Äiti Pelottoman ammatin sinänsä edelleen aivan moraalittomaksi ja hämäräksi kaupustelijaksi. Brechtin käsittelyssä Couraschen nimi taipui miehen sukupuolielimistä Courageksi eli pelottomuudeksi, mutta Grimmelshausenin ivallinen lähestymistapa pysyi samana ja siirtyi kolmen vuosisadan ylitse Trutz Simplexistä myös Brechtin Äiti Pelottomaan.

 

Tikkurilan Teatterin väkevää esitystä voi suositella jo pelkkänä aikamatkana 1600-luvun anteeksiantamattoman sodankäynnin maailmaan ja Hans Jakob von Grimmelshausenin kirjalliseen sielunmaisemaan.