Kolmikymmenvuotisen sodan sotilaalliset innovaatiot 1618-1648

 

Sotilaallinen innovaatio on eräs keskeinen tutkimuksen ja pohdinnan aihe strategisen päätöksenteon ja sotatieteen saroilla. Käsite itsessään on ongelmallinen, sillä innovaatio saattaa sisällyttää sekä jotain aivan uutta sodankäyntitapaa tai vaihtoehtoisesti olemassa olevien teknologioiden ja taktiikoiden uudenlaista soveltamista. Modernien sotien joka tapauksessa ymmärretään tuottaneen käänteentekeviä innovaatioita teknologian ja taistelutapojen piirissä. Kaikkein tunnetuimpia ja parhaiten muistettuja lienevät toisen maailmansodan pitkäkestoiset sotilaalliset innovaatiot: suihkumoottorit, tutkat ja ydinaseet.

 

Mutta myös historian kaukaisemmilla sodilla on ollut omat innovaationsa, jotka ovat olleet kauaskantoisia yhdistelmiä uutta sotilaallista kehitystä ja olemassa olevien tekniikoiden soveltamista. Eräs tällainen sotilaallisten innovaatioiden murroskohtaan sijoittunut sota on yksi Euroopan pitkäkestoisimmista ja verisimmistä konflikteista, vuosien 1618 ja 1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota. Varhaismoderneja sotia ei tunnustettavasti usein muistella sotilaallisten innovaatioiden kautta, sillä pinnallisessa tarkastelussa sodankäynnin teknologiat ja keinot vaikuttavat pysyneen lähes muuttuneen 1500- ja 1800-lukujen välillä. Tarkempi silmäily paljastaa kuitenkin keskeisiä sodankäynnin innovaatioita ja sovelluksia juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

Kaikki sotilaallinen innovaatio ei ole pelkästään uuden tekniikan kehittämistä, vaan se voi olla myös vanhasta luopumista. Juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotavoimat alkoivat kääntää selkäänsä yhdelle aiemmin keskeisessä taktisessa asemassa olleelle sodan työkalulle, peitselle.  Peitsi oli ratsuväen aseena jo varhaiskeskiaikaista perua. 1500-luvulla peitsi oli kuitenkin alkanut korvautua yhä enemmän ampuma-aseilla, erityisesti pistooleilla, joista tuli värvättyjen saksalaisten eli ns. ”mustien ratsastajien” (Schwarze Reiter) tunnusomaisia aseita. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aattona Euroopan sotatieteilijöiden parissa kuitenkin käytiin yhä kiivasta väittelyä siitä, kumpi oli ratsuväelle parhaiten sopivin ase, ratsupeitsi vai pistooli. Italialainen Giorgio Basta propagoi ratsupeitsen puolesta aseena, joka palauttaisi ”turmeltuneelle” ratsuväelle sen fyysisen iskukyvyn, kun taas preussilainen Johan Jacobi Wallhausen piti pistoolia kaikin tavoin optimaalisimpana ratsuväen aseena. Käytännössä kolmikymmenvuotinen sota ratkaisi kiistan Wallhausenin eduksi, sillä ratsupeitsi korvautui täysin erilaisilla ratsuväen käyttöön sopivilla ampuma-aseilla – pistooleilla, rataslukkoarkebuuseilla ja kevyillä piilukkomusketeilla. Ratsupeitsi ei kuitenkaan kadonnut pysyvästi vaan koki päinvastoin uuden tulemisen 1700-luvun puolivälissä, jolloin Euroopan armeijat aseistivat sillä erityisiä ratsujoukkoja, kuten lansieereja ja ulaaneja.

 

Myöhäiskeskiajalla peitsestä oli tullut myös jalkaväen tärkein puolustautumisväline ratsuväkeä vastaan. 1600-luvun alussa kirjoitetut sotatieteelliset tutkielmat ja opaskirjat pitivät aivan itsestäänselvyytenä, että jalkaväen muodostelman tuli sisällyttää vähintään kolmasosan verran peitsimiehiä sen suojelemiseksi vihollisen ratsuväeltä. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Ruotsin armeija jopa lisäsi peitsimiesten suhteellista määrää niin, että heidän osuutensa lähenteli jo puolta jalkaväen taistelumuodostelman voimasta. Skottilainen sotatieteilijä ja kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner kuitenkin muisteli peitsen käytössä tapahtunutta muutosta sodan aikana. Sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf oli kukistanut keisarillisen armeijan Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631, Turner muisteli, Ruotsin armeija päätyi tekemään pitkiä ja vaivalloisia marsseja vallatessaan yhä uusia alueita Saksasta. Tällöin ruotsalaiset peitsimiehet alkoivat kuitenkin kyllästyä viisi metriä pitkän ja 3–6 kiloa painavan lipputangon kanniskeluun ja alkoivat vaivihkaa hylätä aseitaan ja korvata ne helpommin kannettavalla musketilla. Pian käytäntö alkoi levitä muihinkin armeijoihin. Kun Tanskan kruununprinssi Christian suunnitteli 600 miehen vahvuisen prikaatin muodostamista Lollandin saarella helmikuussa 1644, oli hänen alkuperäisenä aikomuksenaan, että kolmasosa prikaatista koostuisi peitsimiehistä. Pian prinssi kuitenkin muutti mielensä ja antoi määräyksen, että kaikki prikaatin sotilaat tuli varustaa musketeilla.

 

Peitsen korvautuminen musketeilla jätti jalkaväen kuitenkin verrattain suojattomaksi ratsuväen nopeita hyökkäyksiä vastaan. Musketöörien ainoiksi lähitaisteluaseiksi jäivät tikarit ja miekat, joista ei kuitenkaan ollut paljoakaan apua päälle karauttavaa ratsusotilasta vastaan. Yksi vaihtoehto oli myös käyttää musketinperää nuijana, mutta James Turnerin mukaan musketöörit improvisoivat musketistaan tätäkin tehokkaamman lähitaisteluaseen kiinnittämällä siihen yhden jalan eli n. 30 cm pitkän terän, jonka kahva oli upotettavissa musketin piippuun. Käytännössä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat siis keksivät pistimen, joka 1600-luvun lopulle tultaessa oli korvannut peitsen lähes jokaisessa Euroopan armeijassa (merkittävänä poikkeuksena Ruotsin karoliiniarmeija).

 

Musketin kasvanut taktinen rooli jalkaväen peitsen kustannuksella edellytti sen soveltamista muihinkin tilanteisiin kuin vain muodostelmasta ampumiseen taistelukentällä. Kolmikymmenvuotisen sodan eräs keskeinen innovaatio olikin lunttulukkomusketteja kevyempien piilukkomuskettien käytön laajentaminen. ”Piilukkomusketti” oli oikeastaan yleisnimike kaikenlaisille musketeille, joiden laukaisumekanismi perustui johonkin muuhun kuin palavaan lunttuun. Tyypillisiä yleisnimikkeitä tällaisille aseille olivat saksan Feuerröhr, englannin Fire-Lock ja ranskan fusil. Alavariaatioista käytettiin vaihtelevasti nimityksiä arkebuusi, kulveriini tai karbiini. Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin piilukkomusketti oli ns. sieppolukkomusketti (saks. Schnaphahn, ruots. snapphane, eng. snaphance), joka käytti ruudin sytyttämiseen piikiven kipinöitä tai rikkikiisunpalaa. Tämä toimintamekanismi oli yhä epäluotettava kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mistä syystä sotilaat suosivat taisteluaseenaan toimintavarmempaa lunttulukkoa. Kustaa Aadolfin tiedetään haaveilleen koko Ruotsin armeijan varustamisesta sieppolukkomusketeilla, mutta aseen tekniset rajoitteet eivät mahdollistaneet tämän uudistuksen toteuttamista vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Vuonna 1618 Kalmarin komendantti Herman Wrangel valittelikin kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnaan toimitetut 500 uutta sieppolukkomuskettia eivät toimineet kunnolla. ”Luoja varjelkoon, jotta emme joutuisi sotaan, sillä pärjäisimme huonosti sellaisilla aseilla”, Wrangel alleviivasi kirjeessään sieppolukkomuskettien ongelmallisuutta.

 

Piilukkomusketeilla oli sytytysmekanisminsa lisäksi kaksi muutakin yleistä ominaisuutta, jotka erottivat niitä lunttulukkomusketeista. Ensimmäinen ja universaali ominaisuus oli niiden lunttulukkoja pienempi kaliiberi. Siinä, missä lunttulukkojen kaliiberi oli 20 mm, piilukkojen kaliiberi oli 15–12 mm. Tämä teki piilukkomusketeista helpommin hallittavia ja siten lunttulukkoja tarkempia, mikä ominaisuus ei tosin ollut kovin tärkeä konventionaalisessa taistelutilanteessa, jossa musketöörit laukaisivat aseensa päin suuria muodostelmia eivätkä yksittäisiä maaleja.

 

Piilukkomusketin osumatarkkuutta paransi myös toinen siihen sovellettu ominaisuus, piipun rihlaus. Musketinpiipun rihlaaminen ei ollut mikään uusi innovaatio kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, sillä varhaisimmat piippujen rihlaamiset on ajoitettu 1520-luvun Saksaan. Piippujen rihlaaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo suoritus aikakaudella, jolloin aseiden valmistus oli standardoimatonta käsityötä. Koska esiteollisella aikakaudella aseiden piiput valmistettiin valamalla (eikä poraamalla reikä metallitangon lävitse kuten nykyään), rihlaus piti tehdä muskettiin erikseen. Sotatieteilijä Louis de Gaya avasi 1670-luvulla kirjoittamassaan tutkielmassa tätä prosessia. Rihlaaminen toteutettiin pakottamalla kierreporan kaltainen työkalu piipun lävitse, jolloin sen ulokkeet leikkasivat piipun sisäpintaan rihlaukset. Tällöin nousi esille kuitenkin kaksi haastetta. Ensinnäkään mitä tahansa piippua ei voinut rihlata, sillä piipun tuli olla tarpeeksi paksu, jotta rihlauksen leikkaaminen ei rikkonut ja tärvellyt sitä. Toinen ongelma, jota Gaya ei tekstissään avannut, liittyi työkaluihin. Koska muskettien piippuja ei valmistettu pysyvien standardien mukaan, mikä tahansa rihlaustyökalu ei sopinut mihin tahansa piippuun. Käytännössä musketteja rihlanneen asesepän on täytynyt ensin valmistaa itse omat työkalunsa, mikä ei sekään ole ollut helppo tehtävä. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana rihlattuja musketteja on kuitenkin ilmaantunut kiertoon sen verran runsaasti, että aikakauden armeijat alkoivat muodostaa erityisiä tarkka-ampujien yksiköitä. Koska tällaiset tarkka-ampujat tai ”jääkärit” vaanivat erityisesti arvokkaita maaleja, kuten vastustajan komentajia, tarkka-ampujayksiköt muodostuivat usein korkea-arvoisten sotapäälliköiden henkivartiojoukoiksi. Kustaa Aadolfilla tiedetään olleen suojanaan juuri tällainen ”metsästäjien” (djurskytter) erikoisjoukko Saksan sotaretkellään 1630–1632.

 

Merisodankäynnin saralla kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuin innovaatio oli uudenlainen sota-alustyyppi, fregatti. Tämä alustyyppi kehitettiin 1620-luvulla Espanja Alankomaiden telakoilla Oostendessä ja Dunkerquessa ja yhtä nimenomaista tehtävää varteen: alankomaalaisten kalastus- ja kauppalaivastojen häiritsemiseen kaapparitoiminnalla. Tätä tarkoitusta varten fregatin runko oli poikkeuksellisen pitkä sen leveyteen nähden. Tämä vähensi fregatin kulkua jarruttavaa veden vastusta, nopeutti aluksen kulkua ja lisäksi madalsi sen profiilia, mikä teki fregatista vaikeammin havaittavan silloin, kun sen purjeet olivat alhaalla. Muotonsa vuoksi fregatille ei jäänyt kannen alle kaksistakaan ruumaa, vaan kaikki tila oli uhrattu aluksen taisteluvoiman ylläpitämiseksi. Useiden tykkikansien sijasta fregatin tykit sijaitsivat pitkänä jonona yläkannella, missä ne oli helpoin suunnata maaleja kohti. Flanderilainen fregatti oli taitavan miehistön käsissä pelottava asejärjestelmä, mikä seikka havaittiin pian Espanjan Alankomaiden ulkopuolella. Alankomaiden tasavalta kopioi sen jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana, ja pian sodan jälkeen myös Englanti otti alustyypin käyttöönsä. Fregatti oli tehokkain ja suosituin sota-alustyyppi koko purjelaivojen aikakauden ajan, mutta höyrykoneiden ja panssarointien myötä se katosi laivastohistoriasta 1800-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen alustyyppi palasi kuitenkin takaisin yleiseen laivastokäyttöön, mutta nyt reinkarnaationa, jonka tutkat ja ohjusaseistukset ohjaavat sen käyttöä sukellusveneiden metsästykseen ja ilmatorjuntaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan laajamittaisin rakenteellinen sotilaallinen innovaatio oli kokonaan uudenlainen aselaji, rakuunat. Tämän aselajin edeltäjinä olivat ratsuväkeen sisällytetyt arkebusieerit, joiden aseistuksena oli nimensä mukaisesti rataslukolla varustettu kevyt musketti (ransk. arquebuse). Arkebusieerit kuitenkin käyttelivät asettaan ratsailta, minkä lisäksi he muistuttivat haarniskoineen ja kypärineen tavanomaista raskasta ratsuväkeä. Rakuuna ei kuitenkaan ole ratsumies vaan jalkaväen sotilas, joka liikkuu ratsain mutta taistelee jalan. Ensimmäinen rakuunakomppanioiden muodostaja kolmikymmenvuotisen sodan aikana vaikuttaa olleen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, jonka armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz jätti jälkeensä kuvauksen rakuunoiden synnystä. Poyntz kertoi, kuinka Mansfeldin armeija saapui Sleesiaan vuonna 1626. ”Jätimme sinne kanuunamme, ja siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz kirjoitti viitatessaan ensimmäistä kertaa rakuunoihin omana aselajinaan. Koska kaikille musketööreille ei riittänyt hevosia, Mansfeld määräsi heistä kolmetuhatta hevosten vetämien vankkurien kyytiin. Käytäntö levisi nopeasti, ja sodan lopulla kaikilla osapuolten armeijoilla oli vahvuudessaan lukuisia rakuunakomppanioita. Ruotsalaisissa vahvuusluetteloissa, kuten Westfalenin ja Thüringenin rykmenteistä marraskuussa 1641 laaditulla listalla, rakuunat oli kirjattu omaksi ratsuväestä (Cavalleri) ja jalkaväestä (Infanteri) erilliseksi aselajikseen (Dragoner).

 

Poikkeuksena osana Espanjan Flanderin laivasto-ohjelmaa suunnitellut fregatit, useimmat kolmikymmenvuotisen sodan sotilaallisista innovaatioista syntyivät sodankäynnin alatasolla sattuman tai olosuhteiden ja pakon sanelemina. Ratsupeitsi poistui käytöstä optimaaliseen ratsuväen taktiikkaan liitettyjen teoreettisten olettamusten takia, mutta kun sodankäynnin realiteetit eivät enää tukeneet olettamuksia, peitsi palasi takaisin ratsuväen aseeksi 1700-luvun puolivälissä. Jalkaväen peitsi ei menettänyt taktista vaikutustaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mutta sodan strateginen ulottuvuus, jossa armeijat joutuivat alati marssimaan pitkiä matkoja, ei suosinut aseen palveluskäyttöä sodankäynnin ruohonjuuritasolla. Orgaanisesti ilmaantunut pistin ei siten korvannut peistä vaan tuli ainoastaan täyttämään improvisoituna hätäratkaisuna peitsen poistumisen synnyttämää taktista tyhjiötä. Piilukoilla varustetut, pienikaliiberiset ja mahdollisesti rihlatut musketit eivät nekään edustaneet sotilaallista tuotekehitystä, vaan ne ainoastaan levisivät metsästyksestä ja linnustuksesta sodankäynnin erikoistilanteisiin. Ajan myötä 1600-luvun lopulla piilukoilla ja pistimillä varustetut musketit vakiintuivat universaaleiksi palvelusaseiksi, mutta silloinkin vain optimaalisuuden kautta yhdistäessään yhteen aseeseen kaksi eri sotilasteknistä ratkaisua, kiväärin ja pitkävartisen pistoaseen. Rakuunat olivat sotilaallinen innovaatio, joka vain odotti keksimistään. Strategisilta ulottuvuuksiltaan ja liikkuvuudeltaan ennen näkemättömän laajamittainen sota käytännössä edellytti, että armeijoiden oli jossain vaiheessa pakko siirtää jalkaväkeään joko hevosten selkään tai niiden vetämiksi. Siinä, missä modernit sotatieteen ajatuspajat näkevät sotilaallisen innovoinnin suunnitelmallisena, tavoitteellisena ja ennakoitavana ohjelmana, kolmikymmenvuotisen sodan innovaatiot kuuluvat sotahistorian pitkälle linjalle ominaisen sattuman, pakon ja sähläyksen piiriin.

 

 

 

Lähteitä

 

Giorgio Basta, Le gouvernement de la cavallerie légère (Rouen: Jean Berthelin, 1616).

 

Olli Bäckström, Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota (Helsinki: Gaudeamus, 2020).

 

Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018).

 

Louis de Gaya, A Treatise of the Arms and Engines of War (Lontoo: Robert Harford, 1678).

 

Jeffrey A. Isaacson, Christopher Layne ja John Arquilla, Predicting Military Innovation (Santa Monica: RAND, 1999).

 

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet (Tukholma: C. M. Thimgren, 1865).

 

E. Marquard ja J. O. Bro-Jørgensen, toim., Prins Christian (V.)s breve: Kancelliebreve I uddrag 1643–1647 med et tillæg af prinsens egenhændige breve 1627–1647, ii (Kööpenhamina: G. E. C. Gad, 1956).

 

Sydnam Poyntz, A. T. S. Goodrick, toim., The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636 (Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV, 1908).

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler, ii: 9 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

 

R. A. Stradling, The Armada of Flanders: Spanish Maritime Policy and European War, 1568–1668 (Cambridge: Cambridge University Press, 1992).

 

James Turner, Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671 (London: Richard Chiswell, 1683).

 

Johan Jacobi Wallhausen, Kriegskunst zu Pferdt (Frankfurt am Main: Pauli Jacobi, 1616).

Adwa - surkea sotaretki

 

Vuonna 1896 käytyä Adwan taistelua ei modernissa sotahistoriassa juuri muistella, vaikka kyse oli niin Afrikan kuin Euroopankin historian kannalta käänteentekevästä ja ratkaisevasta tapahtumasta. Tuossa taistelussahan Italian Eritrean siirtomaa-armeija tuhoutui lähes täysin kohdattuaan Etiopian keisarilliset joukot, joiden ei kaikkien aikalais- tai kenties myöhempienkään olettamusten mukaisesti olisi pitänyt pystyä lyömään sotajoukkoa, joka koostui modernisti koulutetuista ja aseistetuista [valkoisista] eurooppalaisista. Näin kuitenkin kävi, ja Adwa pysäytti Italian hankkeen tehdä Etiopiasta oma siirtomaansa – hanke, jonka lopulta toteutti fasistidiktaattori Benito Mussolini neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja vain lyhytaikaisesti ennen Italian Abessinian armeijan romahtamista vuonna 1941.

 

Raymond Jonasin kirja on siis tervetullut ja tarpeellinen lisäys Euroopan ja Afrikan sotahistoriaan. Jonas ei sorru siihen syntiin, että perkaisi ainoastaan itse Adwan taistelua maaliskuussa 1896, vaan hän avaa myös sodan taustoja ja seurauksia unohtamatta myöskään sellaisia uudelle sotahistorialle luonteenomaisia näkökulmia kuten mentaliteetteja ja identiteettejä. Jonasin kirja on lopulta kuvaus italialaisten ja etiopialaisten kohtaamisesta sekä sodassa että sen ulkopuolella – diplomatiassa, kaupankäynnissä, ennakkoluuloissa ja intiimeissä suhteissa. Kirjan päähenkilö on Etiopian karismaattinen keisari Menelik, joka aloitti poliittisen uransa Shoan kuninkaana ja joka nousi Etiopian valtaistuimelle vasta keisari Yohanneksen kaaduttua taistelussa Sudanin mahdilaisia (ääri-islamisteja) vastaan vuonna 1899. Menelikin poliittinen kumppani oli hänen oromovähemmistöön kuulunut vaimonsa Taytu, jonka laajan sukuverkoston kautta Menelik kykeni laajentamaan vaikutusvaltaansa Tigrayn provinssiin, joka oli perinteisesti ollut Etiopian keisarivallan ulottumattomissa.

 

Keisariksi noustuaan Menelik joutui etsimään jonkinlaisen vuorovaikutuskäytännön Eritrean eli Italian siirtomaaprovinssin kanssa (Eritrean nimi on italialainen väännös kreikan kielen sanasta erythros, ”punainen”, ja viittaa siten Punainenmereen). Paikkailtavaa riitti, sillä Italiassa tunnettiin suurta katkeruutta ja vihaa Etiopiaa kohtaan sen takia, että keisari Yohanneksen sotapäällikkö Alula oli vuonna 1887 tuhonnut pienen italialaisen sotaretkikunnan Dogalin taistelussa. Shoan kuninkaana Menelikin suhde keisari Yohannekseen oli etäinen, eikä hän ollut osallistunut Dogalin taisteluun. Tästä huolimatta italialaiset suhteutuivat Menelikiin epäluuloisesti ja pitivät tätä, ilmeisen aiheellisesti, opportunistisena juonittelijana. Menelikin oma huomio oli 1890-luvun alussa kohdistunut pitkälti eteläiseen Welaytan kuningaskuntaan, jonka hän valloitti vuonna 1894 brutaalin valloitussodan avulla. Menelik oli kuitenkin sen verran tietoinen kansainvälisen politiikan realiteeteista, että noustuaan keisarin valtaistuimelle hän lähetti ensi töikseen Italiaan luottomiehensä Ras Makonnenin johtaman diplomaattisen lähetystön. Kultivoitunut ja Italiaan myötämielisesti suhtautunut Ras Makonnen teki isäntiinsä suuren vaikutuksen, ja lähetystön seurauksena Etiopia ja Italia ratifioivat aiemman Wichalen sopimuksen. Tämä traaginen sopimus lopulta johti Adwan verilöylyyn. Pintapuolisesti sopimus oli ongelmaton: Etiopia kielsi orjakaupan alueellaan ja myönsi Italialle suosituimmuusasemaan Etiopian ulkomaankaupassa. Italia puolestaan myönsi Etiopialle mittavan lainan, jonka vakuutena olivat Hararin satamakaupungin tullitulot. Sopimuksen vaarallinen osa oli kuitenkin sen lisäpöytäkirja, jossa Etiopia luovutti Italialle vallan edustaa sitä kansainvälisissä asioissa. Tämä lisäys käytännössä teki Etiopiasta Italian protektoraatin, minkä lisäksi siinä myönnettiin Italialle omistusoikeus edellisenä kesänä tekemiinsä maavalloituksiin Asmaran ja Marebjoen välimaastossa. Koska sopimus oli kirjoitettu amharaksi ja italiaksi, sen sanamuotojen määrittelyt jättivät tulkinnanvaraa kummallekin osapuolelle.

 

Raymond Jonas kuvaa hyvin Italian tuolloista poliittista ilmastoa, jossa siirtomaavalta Afrikassa oli sekä kansallinen idée fixe että poliittisia jakolinjoja syventävä kuuma peruna. Kongon esimerkki vaikutti viestittävän, että jos Belgian kaltainen kääpiövaltio kykeni silpomaan itselleen Afrikasta valtaisan siirtomaan, toki myös Italia, historiallinen suurvalta, kykenisi vastaavaan suoritukseen Etiopiassa. Kolonialismikokeilu lähti liikkeelle Eritreasta, josta tuli pian ammottava rahareikä, sillä sinne muuttaneita, lopulta sangen harvoja italialaisia siirtolaisia tuli auttaa rahallisesti alkuun sekä tukea vielä pitkään sen jälkeenkin. Italian julkinen mielipide pysyi skeptisenä siirtomaahanketta kohtaan: miksi käyttää resursseja Afrikan siirtokuntien kehittämiseen, kun iso osa Italiasta itsestään oli taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti retuperällä? Pääministeri Francesco Crispi kuitenkin yllytti armeijan kenraaleita ottamaan Afrikkaa haltuun sotilasretkikuntien avulla, mikä käytännössä lopulta teki siirtomaahankkeesta sotilaallisen operaation. Crispin luottomies Eritreassa oli Oreste Baratieri, Italian siirtomaa-armeijan komentaja, jonka voitot edesmenneen keisari Yohanneksen poikaa Mangashaa vastaan Adwassa ja Coatitissa vuonna 1895 kannustivat niin Crispiä kuin Baratieriakin etenemään syvemmälle Etiopiaan – ja siten pakottamaan Menelikin hyväksymään Italian tulkinnan Wichalen sopimuksesta. Menelik teki sen, mitä häneltä saattoi keisarina odottaa: hän ei suostunut hyväksymään Etiopian statusta Italian protektoraattina, vaan vastasi maahantunkeutumiseen määräämällä Etiopian joukkojen liikekannallepanon.

 

Raymond Jonas kuvaa ansiokkaasti vastakkaisten armeijoiden epäsymmetriaa. Italian siirtomaa-armeija koostui aluksi pitkälti ns. askareista eli paikallisista eritrealaisista värvätyistä, joille oli annettu italialainen sotilaskoulutus ja moderni aseistus. Askarit kykenivät etenemään sotilashierarkiassa aliupseerin tasolle, mutta kaikki upseerit askaripataljoonissa olivat italialaisia. Tämä oli vakava heikkous, sillä ilman italialaisia kukaan ei komentanut yksiköitä ja niistä tuli pahimmassa tapauksessa täysin taistelukyvyttömiä raskaiden upseerimenetysten jälkeen. Tästä huolimatta askarit olivat puhdasoppisia ammattisotilaita, joille sotiminen oli elinikäinen ja periytyväkin ammatti. Askarit asuivatkin perheineen omissa sotilaskylissään, niin sanotuissa tukuleissa. Käytännössä askarit olivat Italian Afrikan armeijan eliittiä, sillä eurooppalaisen sotilaskoulutuksensa lisäksi he kestivät Etiopian ankaria olosuhteita italialaisia paremmin ja kykenivät liikkumaan marsseilla näitä verrattomasti ripeämmin. Italialaiset sotilaat olivat aluksi vähemmistö Baratierin armeijassa, mutta sotilasoperaation edetessä pääministeri Crispi laivasi yhä enemmän sotilaita Etiopiaan, kunnes italialaiset muodostivat enemmistön Baratierin operatiivisista prikaateista. Sotilaiden lisääminen kuitenkin kasvatti suunnattomasti sodan kitkaa, kun kenttäarmeija piti huoltaa modernin logistiikan periaatteiden mukaisesti eli rannikoilta prikaateihin johtavien huoltolinjojen avulla. Käytännössä nämä huoltolinjat koostuivat loputtoman pitkistä miesten ja muulien jonoista, jotka kuljettivat aseita, ammuksia, vettä ja ruokaa vuoristoisia kinttupolkuja pitkin (aikalaisvertaus Etiopiasta Afrikan Sveitsinä ei ollut perusteeton, sillä koko Etiopia sijaitsee toista kilometriä merenpinnan yläpuolella). Ei kestänyt aikaakaan, kun järjestelmä osittain romahti johtaen erityisesti juomaveden ja ruuan puutteeseen Baratierin armeijassa.

 

Menelikin sotajoukko operoi eri tavalla. Oikeastaan etiopialaisarmeija oli kuin jäänne kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudelta. Etiopialaisilla ei ollut logistiikkaa, vaan armeija elätti itsensä keräämällä tribuutteja läpikulkemiltaan alueilta. Monissa tapauksissa armeijan huolto muistutti ryöstelyä, eritotenkin kun ratsuväki liikkui tyypillisesti erillään pääjoukosta omilla muonanhankintaoperaatioillaan. Armeijan mukana kulki Menelikin koko hovi sekä usein sotilaiden vaimoja ja lapsia. Etiopiassa ei ollut palkka-armeijaa, vaan maanpuolustus oli velvollisuus, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miehet. Siviileineen kaikkineen Menelikin armeijassa on täytynyt olla pitkälti toistasataatuhatta henkeä. Aiemmin etiopialaisten aseistus oli koostunut keihäistä, kilvistä, miekoista ja musketeista, mutta Menelikin sotilailla oli lähitaisteluaseiden ohella kolmantena pääaseenaan takaa ladattava, moderni lukkokivääri. Näitä aseita olivat toimittaneet etiopialaisille sekä italialaiset itse että kaikenkarvaiset asekauppiaat, joita Afrikan sarven sodat olivat houkutelleet paikalle 1890-luvun aikana. Eräs näistä onnenonkijoista oli tunnetusti ranskalainen runoilija Arthur Rimbaud, joka ei lopulta kuitenkaan saavuttanut taloudellista menestystä hämärillä hankkeillaan.

 Taistelutavoiltaan armeijat eivät poikenneet paljoa toisistaan. Koska italialaiset olivat lukumäärältään lähtökohtaisesti alakynnessä, he pyrkivät käymään taisteluista suojaisista asemista kivääritulen ja kenttätykistön voimin. Etiopialaiset puolestaan pyrkivät hyökkäämään avoimemmassa maastossa, jossa he saattaisivat iskunsa voimalla ”kääntää” koko vihollisrintaman. Italialaiset olivat taitavampia käyttelemään kenttätykkejä, mutta etiopialaisten uudet Hotchkiss-tykit olivat teknisesti ylivertaisia italialaisten tykistöön verrattuna. Myös etiopialaiset osasivat käydä tehokasta positionalista sotaa, kuten he osoittivat vallatessaan italialaisilta Meleken linnoituksen piirityksen ja sitä seuranneen rynnäkön avulla helmikuussa 1896.

 

Itse Adwan taistelu on Raymond Jonasin kirjassa eräänlainen antikliimaksi. Käytännössä italialaiset hävisivät taistelun, ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Baratierin suunnitelmana oli tuhota etiopialaiset näiden leirissä Adwan ylängöllä. Tarkoitusta varten italialaiset operoivat kolmella prikaatilla, joita johtivat Baratieri itse sekä kenraalit Matteo Albertone ja Vittorio Dabormeda. Yhteistoiminnan sijasta prikaatien pakka hajosi erilleen, kun Albertone hyökkäsi omin voimin, vaikka hänen olisi pitänyt vain edetä ja odottaa muita, kun taas Dabormeda lähti etenemään aivan väärään suuntaan poispäin sekä muista prikaateista että etiopialaisista. Jonasin tulkinnan mukaan Albertone ja Dabormeda osoittivat liiallista itsenäisyyttä, oikeastaan jopa yritystä riistää taistelun hallinta esimieheltään Baratierilta itselleen. Sekoilu johti siten katastrofiin, kun etiopialaiset tuhosivat italialaisten prikaatit yksi kerrallaan aggressiivisilla hyökkäyksillään.

 

Raymond Jonas käyttää suuren osan kirjastaan taistelun jälkipyykin selvittelyyn, mikä on raikas poikkeus perinteisestä ”drum and trumpet” -sotahistoriasta, missä suuret taistelut itse vievät valtaosan kuvauksesta. Italialaisten paniikinomaista ja aseetonta pakoa Adwassa selittää seikka, joka on ollut perinteisesti hyvin arkaluontoinen Italiassa. Sotilaat olivat vakuuttuneita siitä, että etiopialaiset kastroivat sotavankejaan, mutta eivät niitä, jotka olivat heittäneet aseensa menemään. Tämä uskomus oli puoliksi totta, sillä etiopialaiset todellisuudessa kastroivat sotavankeja, mutta kuitenkin välittämättä siitä, oliko heillä ollut aseet vai ei. Kaikkia tuhansia italialaisvankeja ei kastroitu, mutta ilmeisesti satoja kuitenkin. Osa vangeista menehtyi julman teon aikana, osa selvisi hengissä ja palasi lopulta Italiaan. Etiopialaisten julmaa käytäntöä ei motivoinut niinkään kostonhimo tai sadismi kuin traditio, jossa vihollisen kivekset palvelivat voitonmerkkien tehtävää. Menelik paheksui menettelyä ja oli kieltänytkin sen, mutta keisarin kielloista huolimatta traditiota yhä toteutettiin Adwan taistelun yhteydessä. Kaikkein julmin kohtalo odotti kuitenkin askareita, joita Menelik syystä tai toisesta halusi kohdella pahaisina rikollisina. Perinteisen rangaistuksen mukaan sadoilta askareilta amputoitiin oikea kämmen ja oikea sääri. Mahdollisuus selviytyä hengissä tästä julmuudesta oli kastraatiota vähäisempi. Jonasin näkemyksen mukaan Menelik teki tässä menettelyssään vakavan virheen, sillä askareiden julmaa kohtelua ei hevin unohdettu, ja sotarikos herättikin eritrealaisissa kestävää vihaa ja katkeruutta etiopialaisia kohtaan.   

 

Raymond Jonas kuvaa kiinnostavasti italialaisten värikkäitä kohtaloita Menelikin sotavankeina Addis Ababassa. Etiopian nykyinen pääkaupunki oli tuolloin vielä sangen provinsiaalinen ja keskeneräinen hallintokeskus, mutta yli tuhannen italialaisen sotavangin ilmaantuminen kaupunkiin muutti sitä pysyvästi. Menelik näki italialaiset sotavangit poliittisena valuuttana, jota ei ollut syytä tuhlata tai menettää. Niinpä hän ei koonnut vankeja yhteen leiriin tai vankilaan, vaan majoitti heidät kaupungin asukkaiden koteihin. Menettely muistutti jälleen yhtä tapaa, jolla sotaa oli käyty 1600-luvun Euroopassa. Vankien tuli elättää itsensä työllä, josta heille maksettiin palkkaa. Sotavangit ostivat rahoillaan kaikkea muutakin kuin välttämättömiä elintarpeita, jolloin Addis Ababaan syntyi erityisesti italialaisia sotavankeja palvelevia markkinoita. Sotavangit ostivat usein takaisin tavaroita, joita heiltä oli Adawassa ryöstetty, minkä lisäksi heidän muuta kysyntäänsä ilmaantui täyttämään kauppiaita Kreikasta ja Ranskasta asti. Kulttuurillisten tarpeiden tyydyttämiseksi Addis Ababaan perustettiin ensin musiikkiteatteri San Carlino ja sen jälkeen luonnollisesti italialainen baari nimeltään Menelikin Saluuna. Baari herätti keisarin itsensä huomion, ja pian Menelik itse perusti Addis Ababaan oman trattorian, jossa tarjoiltiin etiopialaista ruokaa eurooppalaistyylisessä miljöössä. Sotavankeus etiopialaisten keskellä ja osana heidän arkielämäänsä pakotti niin vangit kuin heidän isäntänsäkin kulttuurillisten muurien ja ennakkoluulojen ylittämiseen. Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että etiopialaiset naiset ottivat italialaisia sotavankeja rakastajikseen ja avopuolisoikseen. Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan lämmenneet ympäristölleen, vaan kantoivat ikuista kaunaa Adwassa todistamistaan – tai kokemistaan – julmuuksista.

 

Kirjansa loppuosassa Raymond Jonas avaa Adwan vaikutusta Etiopiassa ja Italiassa sekä kansainvälisessä julkisessa mielipiteessä. Itsenäisen ”mustan” valtakunnan sotilaallinen voitto ”valkoisista” eurooppalaisista herätti huomiota ns. Afrikan diasporassa eli Amerikan ja Karibian afrikkalaisvähemmistöissä. ”Abessiniasta”, kuten Etiopiaa tuolloin yleisesti nimitettiin, tuli eräänlainen kuviteltu ylpeyden ja identiteetin lähde afrikkalaisen diasporan jälkeläisille Amerikassa ja erityisesti Haitissa, maailman toisessa itsenäisessä afrikkalaistaustaisessa valtiossa. Myöhemmin Jamaikalla syntyi kokonainen uskonnollinen liike, rastafarit, jonka uskonnollisen hartauden keskipisteessä oli Ras Tafari, Menelikin luottomies Ras Makonnenin poika ja Etiopian viimeinen keisari hallitsijanimellään Haile Selassie. Etiopialle itselleen sodan hinta oli raskas, mutta myöntäessään julkisen audienssin kymmenille tai jopa sadoille tuhansille taistelussa kaatuneiden leskille ja orvoille Menelik sementoi keisarin symbolista ja konkreettista valtaa Etiopiassa aivan ennennäkemättömällä tavalla. Raymond Jonas pitääkin juuri Adwan taistelua modernin etiopialaisen kansallisvaltion luomishetkenä. Myös muualla maailmassa ”Abessinia” alettiin nähdä oikeana valtiona, ja Adwan voitosta kirjoitettiin ihailevia artikkeleita länsimaisessa lehdistössä. Jonas kuitenkin muistuttaa, että Menelik oli ehtinyt aloittaa määrätietoisen PR-kampanjan Etiopian asian ajamiseksi jo hyvissä ajoin ennen Adwaa.

 

Italiassa Adwan katastrofi synnytti poliittisen kriisin. Pian taistelun jälkeen Oreste Baratieri asetettiin sotaoikeudessa syytteeseen epäpätevästä sodanjohdosta ja oman komentopaikkansa hylkäämisestä, mutta tuomio oli lopulta vapauttava. Adwa myös rohkaisi kolonialismin vastaista poliittista liikettä, jossa vaadittiin koko Eritrean siirtokunnasta luopumista. Yllättävää kyllä, kolonialismin vastaiseen rintamaan liittyi myös Vatikaani, jota kuitenkin motivoi enemmän katkeruus ja viha Italian maallista valtiota kohtaan kuin mikään ylevä antikolonialistinen periaate. Vatikaani yritti tahallaan nakertaa valtion legitimiteettiä hankkeellaan kaapata sotavankien vapauttamisprosessi itselleen, mutta kaukaa viisas Menelik, joka ymmärsi tarpeen tehdä rauha juuri Italian valtion eikä Vatikaanin kanssa, sopi lopulta vankien vapauttamisesta Italian hallituksen virallisten edustajien kanssa. Sopiessaan vankien vapauttamisesta Italia suostui myös maksamaan Etiopialle korvauksen heidän ylläpitonsa aiheuttamista kustannuksista, minkä eleen Raymond Jonas sangen aiheellisesti tulkitsee sotakorvauksien maksamiseksi. Loppukaneetissaan Jonas toteaa Adwan olleen voitto koko Afrikalle, sillä se kyseenalaisti sen teleologisen olettamuksen, että Afrikan vääjäämättömänä kohtalona oli alistua eurooppalaisten kolonialistiselle laajentumiselle.

 

Raymond Jonasin kirjan kerronta on paikoin rönsyilevää, mutta kenties juuri sen ansiosta hän kykenee nostamaan esille kiinnostavia ja tuoreita näkökulmia Adwan taistelun ympäriltä eikä niinkään itse taistelusta. Jonas osoittaa kirjallaan, että ns. uudella sotahistorialla on paikkansa juuri sen kokonaisvaltaisen otteen ansiosta.

Raymond Jonas, The Battle of Adwa: African Victory in the Age of Empire (Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press, 2011).