Intersektionaalista sotahistoriaa

 

Tänä vuonna ilmestynyt Tampereen yliopiston historiantutkijoiden yhteisteos Varhaismodernin aikakauden historia: Lähestymistapoja yksilöihin ja rakenteisiin (Gaudeamus) avaa nimensä mukaisesti tärkeitä tutkimusnäkökulmia varhaismodernin aikakauden (1500–1800) suomalaiseen tutkimukseen. Kirjoittajat käsittelevät laajoja teemoja, kuten vastavuoroisuutta, vammaisuutta, liikkuvuutta, uskonnon kokemusta, kansalaisuutta ja yrittäjyyttä. Koska teos ei systemaattisesti avaa näitä teemoja sotahistorian kontekstissa (vaikka sitä sivuaakin), rohkenen tässä kirjoituksessa pohtia joitakin teoksen näkökulmia ja niiden merkitystä juuri varhaismodernin aikakauden sotahistorialle.

 

Ulla Koskinen määrittelee omassa kirjoituksessaan vastavuoroisuuden vaihdoksi, jossa yksi palvelus korvataan vastapalveluksella. Käytäntö on yleisesti nähty erääksi varhaismodernia yhteiskuntaa koossa pitäneeksi voimaksi. Myös aikakauden sotahistoria tukee tätä tulkintaa. Eräs varhaismodernin aikakauden sotahistorian omintakeisimpia ilmiöitä oli sotilasurakointi, jonka toimintaa on ollut vaikea selittää pelkän taloudellisen voiton logiikalla. Monissa Euroopan maissa sotilasurakoitsijoina toimineet kapteenit ja everstit upottivat joukkojen värväämiseen, varustamiseen ja ylläpitoon suuria summia omaa rahaa ja suurella henkilökohtaisella riskillä. Toimeksiantajilta eli varhaismodernin aikakauden alkeellisilta valtiovalloilta saatu kompensaatio oli usein ennakoimatonta, tipottaista, viivästynyttä, puutteellista tai kaikkia näitä samaan aikaan. Miksi sotilasurakointiin silti ryhdyttiin? Sotilasurakointia tutkinut David Parrott on painottanut omassa vastauksessaan urakoitsijaupseerien sotilaskunniaa ja säätyidentiteettiä, joiden vuorovaikutusta toimeksiantajana toimineen valtiovallan kanssa leimasi vastavuoroisuus. Tyypillisesti aatelissäätyisiltä urakoitsijaupseereilta odotettiin taloudellista sitoutumista sotavoimien ylläpitoon ikään kuin kunnia-asiana. Vastavuoroisesti kruunulta oli odotettavissa yhteiskunnallista tunnustusta, joka saattoi materialisoitua läänityksiksi, verolähteiksi tai valtionviroiksi, joita jälkimmäisiä pystyi Bourbonien Ranskassa myymään tai perimään paulettena tunnetun veron maksamista vastaan. Tästä vastavuoroisuudesta johtuen upseerinvakansseihin pyrkijöistä ei ollut koskaan pulaa, vaikka vakanssin mukana kulki velvoite oman pääoman käytöstä joukkoyksikön kokoamiseksi ja ylläpitämiseksi.

 

Pohdittaessa sitä, ketkä valikoituivat upseereiksi ja sotilasurakoitsijoiksi ja kykenivät näillä urillaan vielä meritoitumaan, on käännyttävä kirjoittajien usein esille nostaman intersektionaalisen näkökulman puoleen. Intersektionaalinen näkökulma tarkoittaa pohjimmiltaan ihmisten sosiaalisten identiteettien ja tilanteisuuden huomioon ottamista. Tällöin historiallista analyysia rikastutetaan ajatuksella, että maailma tai yhteiskunta eivät ole samanlaisia kaikille. Varhaismodernissa sotilasurakoinnissa ja sotilaallisessa hierarkiassa etenemisessä tämä tarkoittaa sitä, ettei sotilasurakoita tai upseerinvakansseja myönnetty kenelle tahansa ja että kaikki eivät edenneet komentoketjussa yhtä nopeasti ja yhtä pitkälle.

 

Esimerkiksi Ruotsia kolmikymmenvuotisessa sodassa palvellut upseerikunta koostui erilaisten ominaisuuksien kirjosta. Meritoitumiseen ja etenemiseen vaikuttivat paitsi ilmiselvä sukupuoli (kaikki sotilaat olivat miehiä), myös säätytausta, uskonto, kieli, kansallisuus, koulutustaso, varallisuus, ikä ja terveys. Jos katsoo Ruotsin saksalaisen kenttäarmeijan ylipäälliköitä kuningas Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen (Gustaf Horn, Johan Banér, Lennart Torstensson ja Carl Gustaf Wrangel), voi havaita heidän kaikkien olleen luterilaisia, ruotsinkielisiä ja ammattitaitoisia kotimaisen aatelin ylimmän kerroksen jäseniä. Kaikki heistä nousivat komentoketjun huipulle keski-ikäisinä, heistä nuorimpana 33-vuotias Wrangel. Vammaisuus eli vaikea kihti ei estänyt Torstenssonin nousua Banérin seuraajaksi, mutta terveydentilan heikkeneminen lopulta pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä ja siirtymään syrjään nuoremman ja terveemmän Wrangelin tieltä. Alempaan kenraalikuntaan kuului tästä kaavasta poikenneita yksilöitä. Kansallisuuksien kirjosta löytyy saksalaisia (Dodo von Kniphausen, Wilhelm ja Bernhard von Sachsen-Weimar, reininkreivi Otto Ludwig, Hans Königsmarck, pfalzkreivi Karl Gustav), skotteja (James Hamilton, Alexander Leslie, Patrick Ruthven, James King) ja muita (böömiläinen Matthias von Thurn). Tähän kenraalikuntaan mahtui niin kunnostautuneita sotapäälliköitä (Bernhard von Sachsen-Weimar ja Hans Königsmarck) kuin sotataidollisesti vähälahjaisiakin (Kniphausen ja Thurn).   

 

Intersektionaalisuuden näkökulma on vahvasti mukana myös Riikka Miettisen artikkelissa disabiliteetista ja vammaisuudesta. Myös tämä aihepiiri tulee lähelle sotahistoriaa, sillä monet varhaismodernin Euroopan katukuvassa näkyneet rammat olivat vammautuneet juuri sodissa. Tällöin on syytä pohtia asuinpaikan, säätyaseman ja varallisuuden merkitystä sotainvalidien intersektioissa. Aikakauden eurooppalaisessa kuvataiteessa näkyy jalattomia tai kädettömiä rampoja kerjäämässä almuja henkensä pitimiksi. Tämä oli monen kolmikymmenvuotisessa sodassa haavoittuneen rivimiehen kohtalo. Vamman laatu määritteli invalidin mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa ja elinkeinoelämässä. Jalaton veteraani saattoi tehdä käsillään töitä, mutta oli liikuntakyvytön; yksikätinen sotainvalidi saattoi nousta hevosen selkään ja jopa ratsastaa, muttei voinut tehdä mitään manuaalista työtä. Kasvojen silpoutuminen vaikeutti sosiaalista vuorovaikutusta ja kommunikaatiota. Eräs yleinen sotavamma lienee ollut kuulovaurio, sillä tiiviissä muodostelmissa sotilaat laukoivat muskettejaan toistensa korvien juurella. Näiden vammojen ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tutkimisessa on vielä paljon työsarkaa.

 

Eniten sotainvalidien kokemusmaailmaan on vaikuttanut säätyasema. Rampautunut rivisotilas on ollut onnekas, jos on kyennyt työllistymään käsityöläisenä tai paimenena. Haavoittuneella aatelisella on toisaalta ollut jäljellä paljon enemmän vaihtoehtoja. Ruotsalainen eversti Axel Lillie menetti Mainzin piirityksessä toisen jalkansa vuonna 1631. Neljä vuotta myöhemmin hän jo vastasi ruotsalaisten joukkojensiirrosta Danzigin ja Pommerin välillä ja sai vielä komentoonsa Länsi-Götanmaan ratsurykmentin, vaikkei edes kyennyt itse pääsemään satulaan, saati sitten ratsastamaan. Vuonna 1648 Lillie nousi Tukholman valtaneuvostoon, minkä jälkeen seurasi joukko virkanimityksiä ja arvonimiä: Kiteen vapaaherra (1651), Lillienborgin kreivi, Karjalan laamanni ja Pommerin kenraalikuvernööri (1652), marski (1657) ja lopulta Liivinmaan kenraalikuvernööri (1661). Jalan jättäminen Saksan taistelukentälle ei haitannut yhteiskunnallista meritoitumista, vaan saattoi päinvastoin jopa toimia näkyvänä kunniamerkkinä kruunun hyväksi tehdystä palveluksesta.

 

Synnynnäisten vammojen, kuten aisti- ja kehitysvammojen, vaikutusta sotapalvelukseen ei ole myöskään tutkittu tyhjentävästi. Ruotsalaisissa ruotoluetteloissa löytyy mainintoja rammoista, sokeista ja ”höyrypäistä.” Tällöin astutaan tutkimusalueelle, jolloin vammaisuudesta tulee jotain sellaista, joka on aikakauden sotalaitoksen määrittelemää ja rakentamaa. Voi olettaa, että sokealle ruotumiehelle ei ollut mitään käyttöä Ruotsin kenttäarmeijoissa, mutta entä höyrypäille? Sotilaita piti saada kokoon väenotoissa vaadittu määrä, jolloin vammaisuudesta on tullut väenottokomission rakentamaa todellisuutta. Epäilemättä rykmentteihin on päätynyt sellaisia ruotumiehiä, joiden ymmärrettäisiin nykyään olevan vaikkapa autismin spektrillä. Keski- ja Länsi-Euroopassa sotajoukkoja koottiin värväyksellä, jolloin värvääjien ja sotilasurakoitsijoiden verkkoihin on tilannekohtaisesti tarttunut hyvin kirjavaakin ainesta. Kun saksalainen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld värväsi uutta armeijaa Englannin maaperällä vuonna 1625, hänen käyttöönsä osoitettiin vaivaistalojen ja vankiloiden asukkeja. Nykymaailmassa monet näistä ihmisistä varmaankin kuuluisivat sosiaalipalveluiden ja terveydenhuollon eivätkä niinkään vankeinhoidon asiakaskuntaan. Ranskassa sotapalvelukseen syystä tai toisesta kykenemättömät kelpasivat passe-volanteiksi eli täyttämään rykmenttien rivejä katselmuksien ajaksi. Siellä eräs vammaisuuden kokemus on siis ollut joutua mukaan pelinappulaksi sotilasurakoinnin härskeimpiin väärinkäytöksiin. Tällöin herää kysymys vammaisten omasta toimijuudesta: oliko tämä heille itselleen keino hankkia ylimääräistä rahaa, vai hyötyikö järjestelystä joku muu heidän sijastaan? Tähän kysymykseen ei voisi vastata muulla kuin perusteellisella lähdetutkimuksella sekä intersektionaalisen metodin systemaattisella soveltamisella.

 

Maija Ojala-Fullwood tarkastelee kirjoituksessaan liikkuvuuden näkökulmaa, Tiina Miettinen perhettä ja Raisa Maria Toivo uskonnon kokemuksen merkitystä yhteiskuntahistoriassa. Kirjoitusten näkökulmat voisi varhaismodernin sotahistorian kontekstissa yhdistää pohdinnaksi sotilaiden ja siviilien kokemuksista sodankäynnin arjesta Eurooppaa ristiin rastiin matkanneiden armeijoiden mukana. Näistä aihepiireistä on jo olemassa korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta. Lorraine White on tutkinut espanjalaisten sotilaiden fyysistä ja psyykkistä kokemusta taistelusta 1500- ja 1600-luvuilla. Hänen uskottavan tulkintansa mukaan sotilaiden palvelus oli epämiellyttävää siinä määrin, että tietämys sotapalveluksen kurjuudesta vaikeutti värväystoimintaa. Uskonnollisen kokemusmaailman kontekstissa eräs Whiten kiinnostava tutkimustulos oli se, kuinka merkittävä moraalinen ja psykologinen rooli kenttäpapeilla oli Espanjan armeijassa. Tämä johtui siitä, että kuoleminen ilman viimeistä voitelua oli aito pelko katolisille sotilaille, ja siksi sielunpaimenten läsnäolo synnytti turvallisuuden tunnetta. Andreas Bähr on puolestaan tutkinut pelon ja ahdistuksen kokemuksia varhaismodernissa sodankäynnissä. Bähr muistuttaa lukijoitaan samassa hengessä kuin Varhaismodernin yhteiskunnan historian kirjoittajat, että modernia psykologista ymmärrystä pelosta ja ahdistuksesta sisäisinä tunnetiloina ei tule sellaisenaan siirtää varhaismoderneille sotakentille, joilla nämä tunteet ymmärrettiin jumalallista alkuperää olevina vitsauksina.

 

Liikkuvuuden ja perheen näkökulmat tulevat kiinnostavasti esille pohdittaessa naisia ja varhaismodernia sodankäyntiä. Tiina Miettisen havainto siitä, että talonpoikien patriarkaalisesti johtamat suuret kotitaloudet nähtiin valtakunnan voimavarana, kytkeytyy tutkimukseen näiden kotitalouksien toiminnasta silloin, kun osa – tai kaikki – kotitalouden miesväestä oli palvelemassa kruunua ulkomaisilla sotakentillä. Mary Elizabeth Ailes on osoittanut, kuinka talonpoikaisnaiset kehittivät ja toteuttivat eri strategioita lieventääkseen sotaväenoton vaikutusta kotitalouksien arkeen. Varakkaimmissa taloissa palkattiin naisten aloitteesta sijaissotilaita asevelvollisuuden täyttämiseksi tai varustettiin ratsusotilaita veroprivilegioiden saamiseksi, vähemmän varakkaissa naiset haalivat miespuolisia sukulaisia sijaissotilaiksi tai valmensivat omaa jälkikasvuaan samaa roolia varten.

 

Liikkuvuuden teema varhaismodernissa yhteiskunnassa on lomittunut sekin sodankäyntiin ja sukupuoleen. Manner-Euroopassa monet naiset seurasivat aviomiehiään sotaretkille, ja armeijoiden mukana kulki kirjava joukko myös muita naisia, jotka harjoittivat prostituutiota tai työskentelivät pyykkäreinä, kokkeina, sairaanhoitajina, keittäjättärinä, muonittajina, kauppiaina tai ryöstösaaliin välittäjinä. Peter H. Wilsonin havaintojen mukaan näitä naisten moninaisia sodankäynnin rooleja määriteltiin, rajattiin ja artikuloitiin aina vain tarkemmin 1600- ja 1700-luvuilla. Määrittelemällä sukupuolirooleja armeijoiden sisällä, aikakauden valtiovallat pyrkivät rationalisoimaan sodankäyntiä rajaamalla sen epätoivottuja ilmiöitä ja painamalla alas armeijoiden ylläpitoon liittyviä kustannuksia. Maija Ojala-Fullwoodin huomio intersektionaalisuuden oleellisesta merkityksestä varhaismodernissa liikkuvuudessa pätee sekin sodankäynnin ja naisten kontekstiin. Kokemus sodasta ja armeijaelämästä on ollut naisille erilainen riippuen heidän toimenkuvastaan, ammattitaidostaan, verkostoitumisestaan, aviostatuksestaan, varallisuudestaan, kansallisuudestaan, uskonnostaan, kielitaidostaan, iästään, terveydestään, äitiydestään ja säätyasemastaan. Sotajoukon kuormaston (saks. Tross) mukana kulkenut nainen oli kaikkea muuta kuin vain monoliittinen ja geneerinen sukupuolensa edustaja. Zoltán Péter Bagi on puolestaan identifioinut ns. pitkän turkkilaissodan (1593–1606) ajalta erikoisen sotilaallisen liikkuvuuden välimuodon, kun palvelusaikojen ja värväysrahan väliin pudonneet, Habsburgien palveluksessa olleet sotilaat vaelsivat perheineen ristiin rastiin Unkaria ruuan, suojan ja rahan toivossa. Vaikka sotilaat edustivat moninaisten etnisten, kielellisten, sosiaalisten ja uskonnollisten taustamääritteiden intersektiota, heitä kaikkia yhdistivät ympäristön armottomat olosuhteet ja aikakauden sodankäynnin mukanaan tuoma taloudellinen kurjuus.

 

Kaarle Wirta päättää kirjan tärkeällä puheenvuorolla varhaismodernista yrittäjyydestä erityisesti Alankomaiden ja Skandinavian kontekstissa. Varhaismodernista sotilasurakoinnista ja sodankäynnin siteistä rahoitusmarkkinoihin on jo olemassa runsaasti kirjallisuutta, minkä lisäksi aiheesta tehdään parhaillaan monikansallista tutkimusprojektia Euroopan unionin rahoituksella (The European Fiscal-Military System 1530–1870). Wirta kuitenkin avaa tätä ilmiötä päinvastaisesta näkökulmasta eli nostaa esille varhaismodernin aikakauden yrittäjät sodankäynnin ja väkivallan harjoittajina. Tämä aihepiiri on esimerkki lomittuneesta tutkimuksesta, jossa varhaismoderniin yrittäjyyteen yhdistetään näkökulmia sodankäynnistä, verkostoitumisesta, valtionmuodostuksesta, instituutioiden toimintalogiikasta, yksilöiden toimijuudesta sekä globaalista kaupankäynnistä, jota varjostivat varhaismodernilla aikakaudella kolonialistinen riisto ja transatlanttinen orjakauppa. Jos tutkimuksen keskiössä on globaalia kauppaa harjoittanut yhteiskunta, kuten vaikkapa Alankomaiden tasavalta, näkökulmiin lomittuvat mukaan vielä ympäristö ja ilmasto, joka jälkimmäinen oli merkittävän muutoksen kourissa 1600-luvulla. Wirran pohdinta johtaakin luontevasti Dagomar Degrootin tutkimukseen siitä, kuinka alankomaalaiset sopeutuivat ”pienenä jääkautena” tunnettuun ilmastokriisiin ja jopa käänsivät sen globaalin kaupan ja sodankäynnin alueilla omaksi edukseen. Tällöin erilaisten ulkoisten vaikutusvoimien intersektiossa ei enää ole pelkkä ihmisyksilö vaan kokonainen sodankäyntiä harjoittanut varhaismodernin aikakauden yhteiskunta.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Mary Elizabeth Ailes, Courage and Grief: Women and Sweden’s Thirty Years’ War (Lincoln: University of Nebraska Press, 2018)

Zoltán Péter Bagi, ‘The Life of Soldiers during the Long Turkish War (1593–1606)’. Hungarian Historical Review, Vol. 4, No. 2 (2015).

Andreas Bähr, ‘Remembering Fear: The Fear of Violence and the Violence of Fear in Seventeenth-Century War Memories’. Erika Kuijpers, Judith Pollmann, Johannes Müller & Jasper van der Steen, toim., Memory before Modernity: Practices of Memory in Early Modern Europe (Leiden: Brill, 2013).

Dagomar Degroot, The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720 (Cambridge: Cambridge University Press, 2018).

David Parrott, Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642 (Cambridge: Cambridge University Press, 2001).

David Parrott, The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe (Cambridge: Cambridge University Press, 2012).

Raisa Maria Toivo & Riikka Miettinen, toim., Varhaismodernin yhteiskunnan historia: Lähestymistapoja yksilöihin ja rakenteisiin (Helsinki: Gaudeamus, 2021).

Lorraine White, ‘The Experience of Spain’s Early Modern Soldiers: Combat, Welfare and Violence’. War in History, Vol. 9, No. 1 (January 2002).

Peter H. Wilson, ’Wars, States, and Gender in Early Modern European Warfare, 1600s–1780s’. Karen Hageman, Stefan Dudink & Sonya O. Rose, toim., The Oxford Handbook of Gender, War and the Western World since 1600 (Oxford: Oxford University Press, 2020).