Kuka omistaa historian?

Istuin toissaviikolla kahvipöydän ääressä Chambourcy’ssä jutustelemassa ystäväni Mdm de La Fosseporten kanssa Englantilaisesta potilaasta – sekä Michael Ondaatjen kirjasta että ohjaaja Anthony Minghellan elokuvasta. Totesimme, että kahta arvostamaamme kirjaa, Michael Ondaatjen Englantilaista potilasta ja Paul Bowlesin Suojaavaa taivasta, yhdistää se, että kummastakin on tehty elokuvaversio, joka ei lainkaan kalpene kirjan rinnalla. Lisää yhdistäviä tekijöitä löytyi kirjojen miljööstä ja epookista: kummatkin kirjat tapahtuvat Pohjois-Afrikassa 1930- ja 1940-luvuilla. Lisäisin tähän sarjaan vielä kolmannen sota-ajan Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan suosikkiteokseni, Lawrence Durrellin Aleksandria–kvartetin (Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea), josta ei kuitenkaan ole koskaan tehty elokuvaa. Ei niin, että neljän kirjan pituisesta, kertojanäkökulmaa alati vaihtelevasta ja kerronnaltaan rönsyilevästä tarinasta edes saisi aikaiseksi mitään järjellistä elokuvakokonaisuutta.

En kahvia juodessani ja madeleineleivosta mussuttaessani ehkä kokenut Marcel Proustin tavoin mitään äkillistä paluuta kadotettuun aikaan mutta kaivoin kahvipöydän ääressä kuitenkin esille sellaisen muiston, että olin aikoinaan Aberdeenin yliopistossa opetellut ulkoa pitkän värssyn Englantilaisesta potilaasta neljännen vuoden historiografian tenttiä silmällä pitäen. Hieman aiemmin lukemani Englantilaisen potilaan proosa oli ollut runollista ja rytmikästä, mikä helpotti erään tietyn katkelman ulkoa opettelemista mitä tahansa historian luonnetta, olemusta tai tehtävää käsittelevää tenttikysymystä varten. Vaivani palkittiin tenttipäivänä Butchartin urheilutalolla, kun koepaperissa oli eloisan ja terävän tentaattori Elizabeth Macknightin jäljiltä kysymys: ”Kuka omistaa historian?” Opettelemani lainaus sopi kysymykseen kuin lankkunaula timpurin kämmenselkään, ja sommittelin vastaukseni siten, että sain Ondaatje–värssyn sisällytettyä esseen loppuun. Ilmeisesti suureellinen tapani vastata koekysymykseen ei ainakaan torpedoinut argumentointiani, sillä sain tenteistä kiitettävän arvosanan.

Jotain aavistuksen verran proustilaista Chambourcy’n kahvipöydässä kuitenkin tapahtui, sillä olen viime päivinä palannut mielessäni takaisin Aberdeenin tentteihin ja tuohon historianfilosofian kannalta suureen ja merkitykselliseen kysymykseen historian omistuksesta. Olen käynyt lävitse muistikirjojani ja yrittänyt rekonstruoida L’archéologie du savoir’n hengessä kuuden vuoden takaista ajatteluani. Muistiinpanojen perusteella näyttäisin ammentaneeni vastaukseni ainakin Stuart Macintyren ja Anna Clarkin toimittamasta esseekokoelmasta History Wars sekä James Cunon kirjasta Who owns Antiquity? Margaret Macmillanin kirja The Uses and Abuses of History, joka vastaa kysymykseen historian omistuksesta hyvin suorasukaisella tavalla, ei ehkä ollut vielä ehtinyt ilmestyä huhti–toukokuussa 2009 tai sitten en vain ollut kirjannut siitä mitään ylös muistikirjaani.

Muistiinpanojeni perusteella minulla on jonkinlainen harmaa käsitys siitä, kuinka aikoinaan vastasin tuohon kysymykseen, ja jos kysymys esitettäisiin minulle uudelleen tänään, uskoisin vastaavani siihen ainakin osittain samalla tavoin. Nykypäivän perspektiivistä, siis tietäen historiasta ja historiantutkimuksesta sen, mitä tiedän siitä nyt, jakaisin vastaukseni kolmeen osioon, joissa kussakin käsittelisin yhtä vaadetta historian yksinomistukseen. Tällaisia vaateita historiaan esittävät mielestäni historiantutkijoiden ammattikunta, postmodernismi ja nationalismi.  

Keväällä 2009, ollessani vielä vähäpätöinen Undergraduate Student, en rohjennut moukaroida tenttivastauksessani historioitsijoiden ylvästä ja suorastaan eteeristä ammattikuntaa. Nyt asennoituisin asiaan hieman toisin. Margaret Macmillan kirjoittaa: ”Historioitsijat eivät tietenkään omista menneisyyttä. Me kaikki omistamme. Mutta koska historioitsijat käyttävät aikaansa historian tutkimiseen, he ovat useimpia amatöörejä paremmassa asemassa perusteltujen päätelmien tekemiseen. Historioitsijathan ovat loppujen lopuksi koulutettuja esittämään kysymyksiä, muodostamaan yhteyksiä sekä kokoamaan ja tutkimaan todistusaineistoa.” Olisin kuusi vuotta sitten varmaankin allekirjoittanut tämän väitteen ilman mitään vastaväitteitä, mutta nykyään en voi olla noteeraamatta Macmillanin argumentointiin liittyviä reunaehtoja ja ongelmia. Historioitsijat ovat pääsääntöisesti parempia menneisyyden tutkimisessa kuin pystymetsästä repäistyt amatöörit, mutta tätä seikkaa ei tulisi pitää minään itsestäänselvyytenä. Yhä useammasta kuukausipalkkaisesta historioitsijasta on tullut vain kapean tutkimusalueen spesialisti, mikä tosiasia kyseenalaistaa sitä Macmillanin argumenttia, että historioitsijat ovat ylivertaisia juuri laajan tietämyksensä ja suurten kontekstien hallintansa takia.

Toisaalla taas ”ei-ammattimaisilla” historioitsijoilla saattaa olla hyvinkin mittavat tiedot historiasta. Hyvä esimerkki tällaisesta ei-akateemisesta historioitsijasta on ”pelkän” insinöörinkoulutuksen omaava Henri Sacchi, joka julkaisi vuonna 1991 kolmiosaisen mammuttiteoksen kolmikymmenvuotisesta sodasta. Henri Sacchin La guerre de trente ans on kenties perinteistä poliittis-sotilaallista tapahtumahistoriaa, mutta kirjan mittakaava on tavattoman laaja, eikä mikään toinen kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevä yleisteos yllä sen kansainvälisten perspektiivien suorastaan kaleidoskooppimaiseen kirjoon. Kolmiosainen La guerre de trente ans onkin vertaansa vailla oleva viiteteos muille kolmikymmenvuotista sotaa tutkiville historioitsijoille, ja olen itse turvautunut siihen useita kertoja sekä laajojen kontekstien hahmottamiseksi että omien tekstieni jäsentämiseksi. En voi millään muotoa nimitellä Henri Sacchia maallikoksi tai diletantiksi, sillä minulle La guerre de trente ans on yksi merkittävimmistä kolmikymmenvuotisesta sodasta koskaan kirjoitetuista yleisesityksistä.

Macmillan näkee akateemisten historioitsijoiden vahvuutena sen, että he käyttävät aikaa lähteiden tutkimiseen ja omaavat tarpeelliset taidot niiden kriittiseen ruotimiseen. Tämäkin argumentti on mielestäni ongelmallinen. Arkistoissa vietetty aika ei automaattisesti pätevöitä ketään historiantutkijaksi, minkä lisäksi monet harrastelijahistorioitsijat, tyypillisesti sukututkijat, viettävät vuodessa enemmän aikaa arkistojen lukusaleissa kuin ”oikeat” akateemiset historiantutkijat. Kirkonkirjoihin ja sotilasrulliin perehtyneiden sukututkijoiden metodologiset kyvyt ovat pakostakin tyydyttäviä, elleivät vähintään hyviä, mikä asiain laita ei suinkaan ole itsestäänselvyys akateemisten historiantutkijoiden parissa. Itselläni esimerkiksi ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö useimmat sukututkijat olisi paremmin perehtyneitä Kansalliskirjaston kokoelmien saloihin kuin minä itse. Oma arkistotuntemukseni rajoittuu Tukholman Riksarkivetiin ja Krigsarkivetiin, joissa olen tutkinut ainoastaan kolmikymmenvuotista sotaa käsitteleviä kirje- ja asiakirjakokoelmia. Tämä ei silti ole mikään mea culpa tai meriselitys, sillä pidän itseäni aivan pätevänä historiantutkijana. Olen esittänyt tulkintoja historiasta mutta olen myös saanut nähdä vaivaa niiden perustelemiseksi. Tämä onkin mielestäni historioitsijan ainoa oikea kvalifikaatio. Kuka tahansa historioitsija, akateemikko tai maallikko, joka esittää vaateita historialliseen oivallukseen, on velvollinen perustelemaan kantansa aikalaislähteisiin tai muihin todisteisiin nojaten. Todistusaineistoon perustumaton historiantulkinta on vastaavasti pelkkää humpuukia ja roskaa, vastasi siitä sitten yliopistolla kuukausipalkkaa nauttiva historian professori tai peruskoulun keskeyttänyt diletantti.

Postmodernia filosofiaa pidetään usein historiantutkimusta vapauttavana ja emansipoivana liikkeenä, mutta minä pidän sen vaateita historian omistukseen ongelmallisina. Postmodernille historiantutkimukselle on tyypillistä kiinnostus ”vastakertomuksiin” eli vähemmistöjen ja marginalisoitujen ryhmien historiaan. Amerikassa vellovan postmodernin identiteettipolitiikan hengessä nämä marginalisoidut ryhmät ovat kuitenkin tehneet omasta menneisyydestään yksityisomaisuutta, jota saisivat tutkia vain identiteettiryhmän omat jäsenet tai heidän hyväksymänsä harvat ja valitut ulkopuoliset. Gender, gay- ja vähemmistöhistoriat tuntuvat usein sanovan, ettei sorrettujen tai marginalisoitujen ryhmien menneisyyttä voi ymmärtää kukaan sellainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta sorrosta tai marginalisoimisesta. Niinpä naisten historiaa voi kirjoittaa vain nainen, homojen historiaa vain homoseksuaali tai Amerikan mustien historiaa vain orjien jälkeläinen. Richard J. Evans on kääntäen todennut, että näiden vähemmistöjen edustajat eivät voi vastaavasti kirjoittaa perinteistä vallanpitäjien eli ”kuolleiden valkoisten miesten historiaa”, sillä siihen kykenevät vain valtaapitävät valkoiset miehet.

Muistan törmänneeni piilotettuun oletukseen korrektista identiteettipolitiikasta Aberdeenin yliopistolla, kun jätin ensimmäisen maailmansodan historian kurssilla sisään esseen, joka käsitteli Amerikan juutalaisten identiteettien ja itseymmärryksen muuttumista maailmansodan aikana. Esseen arvostellut opettaja oletti ikään kuin automaattisesti, että olen myös itse juutalainen, mikä olettamus hätkähdytti minua. Ei sen takia, että kammoksuisin ajatusta kuulumisesta Mooseksen ja Bob Dylanin heimoon vaan siksi, että koin yhtäkkiä rikkoneeni juutalaisia käsitelleellä esseellä jonkin soveliaisuuden rajan. Ryhdyin vaistonvaraisesti puolustautumaan ja selittämään syytä sille, miksi kirjoitin juutalaisista vaikken itse ollut sellainen (vedin muistaakseni yhtäläisyyksiä juutalaisten ja amerikansuomalaisten välille itäeurooppalaisina maahanmuuttajayhteisöinä). Jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä tuolloista reaktiotani: eihän minua kukaan syyttänyt mistään, eikä kurssin ohjaaja ollut koskaan kieltänyt minua kirjoittamasta juutalaisista.  

Nationalistit ja valtiouskovaiset esittävät samanlaisia vaateita historian omistukseen kuin postmodernin filosofian emansipoimat vähemmistöt, tosin vain paljon laajemmassa mittakaavassa. Manner-Euroopassa vallitsee yhä valitettavan laajasti sellainen käsitys, että kansallishistoria on kansallisomaisuutta, ja että kansallisvaltion historiaa voi ymmärtää vain sen rajojen sisällä syntynyt historioitsija. Jopa muuten suuresti arvostamani strukturalisti Fernand Braudel sortui tällaiseen nationalistis-mystilliseen ajatteluun julistaessaan kirjassaan L’identité de la France, että historioitsija voi olla vakaalla pohjalla vain kirjoittaessaan oman maansa historiaa, sillä ”hän ymmärtää lähes vaistomaisesti” sen käänteet ja nyanssit. Samaa ajattelua löytyy myös Suomesta. Matti Klinge sivalsi vuosien 2007–2008 päiväkirjassaan hyvin osuvasti Jukka Tarkkaa, joka oli eräässä kirja-arvostelussaan höpissyt ”suomalaisuuden sielusta”, ”kansakunnan ymmärtämisestä” ja muusta sellaisesta, joka toi Klingen mieleen Saksan kansallissosialistien lanseeraaman ajatuksen kansakunnan yhteisen kohtalon jakamisesta (Schicksalsgemeinschaft).

Kansallisvaltioiden yritykset ottaa historia hyvin kirjaimellisesti haltuunsa esiintyvät näkyvimmin museotoiminnassa ja arkeologisten kohteiden kontrolloinnissa. Muistan avanneeni tenttivastaustani hyvin paljon tästä näkökulmasta, turvautuen ensisijaisesti James Cunon argumentointiin kirjassa Who owns Antiquity? Cuno kritisoi vahvasti kansallismuseoita ja niiden toimintaa ohjailevia valtioita, joiden ”kansallisretentionistiset muinaismuistolait pakottavat kansallisia identiteettejä taideteoksiin, jopa sellaisiin, jotka tehtiin kauan ennen kuin kansallisvaltiot – tai vähintäänkin tietyt kansallisvaltiot – olivat edes olemassa.” Kansallisen identiteetin säilyttämiseen ja vahvistamiseen tähtäävät muinaismuistolait perustuvat 1800-luvulta periytyvään kansallisideologiaan, ajatukseen siitä, ”että me olemme ensisijaisesti kansallisia, jäseniä heimossa, jota määrittävät kieli, etnisyys ja alue. Nationalismin painotus on erillisyydessä: yksi kansakunta erillään muista.” Cuno esitti kansallismuseoiden vastavoimaksi ensyklopedisia museoita, kuten Harvardin, Yalen tai Chicagon yliopistojen arkeologiset museot. Niiden kokoelmat oli koottu niin sanotun partage–periaatteen mukaisesti. Siinä ulkomaalaisjohtoiset tutkimusryhmät tarjoavat ammattitaitoaan ja materiaalisia resurssejaan isäntämaan käyttöön sillä ehdolla, että he pääsevät jakamaan löydökset yhdessä paikallisten viranomaistahojen kanssa. Tällä tavoin on luotu pohja ensyklopedisille museoille, ”jotka ovat omistautuneet säilyttämään ja esittelemään maailman yhteisen taideperinnön monimuotoisuutta.” Tällainen historian omistus on luonteeltaan kosmopoliittista. Siinä, missä nationalismin painotus on erillisyydessä, kosmopoliittisuus painottaa yhteisyyttä. ”Me olemme kaikki sivuoksia samassa perheessä, jolle olemme tasavertaisesti tilivelvollisia”, Cuno kirjoitti. ”Nationalismi rajoittaa maailmankuvaansa. Kosmopoliittisuus laajentaa sitä.”

Vastaisin tenttikysymykseen historian omistamisesta yhä samalla tavoin kuin kuusi vuotta sitten: historia ei kuulu kenellekään yhdelle ammattikunnalle, vähemmistöryhmälle, kansallisuudelle, valtiolle tai instituutiolle, vaan se on tämän maailmamme kaikkien asukkaiden yhteistä omaisuutta. Tässä kohtaa vastausta kaivoin esille lainauksen Englantilaisesta potilaasta, jossa kreivi Almásyn kertojanääni esitti saman argumentin mutta runollisemmin ja vetoavammin kuin miten minä olisin itse ikinä kyennyt. Liitän tähän tuon lainauksen alkuperäisessä kieliasussaan ja siinä toivossa, että kreivi Almásyn muistosanat elämänsä suurelle rakkaudelle löytävät uudelleen tiensä yliopistojen tenttisaleihin ja vastauskonseptien ruutusivuille. 

And all the names of the tribes, the nomads of faith who walked in the monotone of the desert and saw brightness and faith and colour. The way a stone or found metal box or bone can become loved and turn eternal in a prayer. Such glory of this country she enters now and becomes part of. We die containing a richness of lovers and tribes, tastes we have swallowed, bodies we have plunged into and swum up as if rivers of wisdom, characters we have climbed into as if trees, fears we have hidden in as if caves. I wish for all this to be marked on my body when I am dead. I believe in such cartography – to be marked nature, not just to label ourselves on a map like the names of rich men and women on buildings. We are communal histories, communal books. We are not owned or monogamous in our taste or experience. All I desired was to walk upon such an earth that had no maps.

Tiekartta helvettiin: 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä

Tänään tulee kuluneeksi tasan 400 vuotta Prahan defenestraatiosta, minkä attentaatin katsotaan sytyttäneen kolmikymmenvuotisen sodan. Sodan syttymisen 400-vuotismuistelun johdosta Helsingin yliopiston historian laitoksella järjestettiin eilen luentosarja, johon osallistuin kuunteluoppilaan ominaisuudessa. Luentosarjan nimi oli Tiekartta helvettiin: kolmikymmenvuotisen sodan alku, vaiheet ja jälkivaikutus. Puhujia oli kuusi, kolme opettajaa ja kolme opiskelijaa.

Ensimmäisenä ääneen pääsi Jaakko Björklund, joka taustoitti sodan syttymissyitä ja palasi lopuksi myös sodan historiografiaan ja jälkimaineeseen. Björklundin esityksessä sodan merkittävimmiksi taustatekijöiksi nousivat keisari Rudolf II:n epävakaa valtakausi 1576–1612 sekä vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauha, jonka tulkinnoista kummunnut epäsopu levensi railoa Saksan protestanttisten ja katolisten ruhtinaiden välillä. Björklundia kuunnellessani pohdin mielessäni sattuman, toiminnan ja rakenteiden vuorovaikutusta kolmikymmenvuotisen sodan syttymistä selittävä tekijänä. Luentosarja otsikko Tiekartta helvettiin oli provosoivan deterministinen, sillä Björklund tai kukaan muukaan ei alleviivannut sodan väistämättömyyttä. Konfliktin syttymiseen ja sen eskalaatioon Böömin kuningaskunnan rajojen ulkopuolelle vaikuttivat paljolti sattumat ja tiettyjen henkilöiden toiminta. Toki on syytä muistaa, että niin Böömin kuningaskunnassa kuin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassakin sotaan ja sen laajentumiseen johtaneet tapahtumat toteutuivat näiden valtakuntien valtiollisten, yhteiskunnallisten ja juridisten rakenteiden ja instituutioiden raameissa.

Mirkka Lappalaisen luento Vaasa–laivan uppoamisesta vuonna 1628 oli asteen verran keventävämpi esitys. Lappalainen painotti Vaasan perustavanlaatuista merikelvottomuutta; amiraali Klas Flemingin satamassa järjestämä heilutuskoe oli vähällä kaataa Vaasan jo laituriin. Flemingiltä ei kuitenkaan riittänyt uskallusta peruuttaa laivan neitsytmatkaa, ja hän antoi laskea vesille kohtalokkaine seurauksineen. Lappalainen kiinnitti yleisön huomiota Vaasan huikean korkean perään, jonka ainoana tarkoituksena oli toimia ripustuspintana peräsimen yläpuolelle sijoitetuille kullatuille ja maalatuille koristekaiverruksille. Lappalainen epäili, josko Vaasalle oli koskaan suunniteltu mitään muuta virkaa, kuin toimiminen Kustaa Aadolfin merellisenä statussymbolina. Mirkka Lappalaisen esitys palautti mieleeni nyt jo edesmenneen historioitsija Jan Gleten perusteelliset tutkimukset suurvalta-ajan Ruotsin laivastosta. Gleten mukaan Ruotsissa siirryttiin Kustaa Aadolfin valtakaudella aseistetuista kauppa-aluksista tarkoitusta varten rakennettuihin sotalaivoihin, joiden tuotanto keskitettiin muutamaan laivanveistämöön. Vaasa oli osa tätä laivastonrakennushanketta, jossa laivojen lukumäärän sijasta ryhdyttiin kasvattamaan sotalaivaston tonnistoa. Tämäkin uudistus kohtasi rajansa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Viime kesänä kävin tekemässä arkistotutkimusta Kööpenhaminan Rigsarkivetissa ja löysin sieltä tanskalaisten kaappaaman Ruotsin Itämeren laivaston vahvuuslistan vuodelta 1644. Dokumentin mukaan ruotsalaisten laivasto koostui 54 sotalaivasta ja 41 pienemmästä aluksesta, jotka jälkimmäiset olivat pelkkiä aseistettuja kauppalaivoja tai rannikkoaluksia, mahdollisesti jopa soutuveneitä.

Henri Hannulan luennon aiheena oli Alankomaiden sisäpolitiikkaa ravisuttanut uskonkiista ja tuon kiistan osuus Alankomaiden sotaan liittymiselle. Käytännössä kyseessä oli kahden kalvinistisen puolueen, arminialaisten ja gomaristien kiista predestinaation uskonopin tulkitsemisesta sekä uskonnollisen vapauden rajoista Alankomaiden tasavallassa. Hannula oli vahvasti sitä mieltä, että gomaristien voitto tässä sisäpoliittisessa kiistassa johti aggressiiviseen ulkopolitiikkaan ja sai Alankomaat siten liittymään mukaan sotaan Pfalzin kalvinistisen vaaliruhtinas Friedrich V:n ja Saksan muiden protestanttisten kapinallisten puolella. Tästä tulkinnasta en ole aivan samaa mieltä: Espanjan ja Alankomaiden solmima kaksitoistavuotinen aselepo umpeutui vuonna 1621, ja sota oli väistämätön, mikäli aselevon jatkamiselle ei löytynyt halua sekä espanjalaisilta että alankomaalaisilta. Gomaristit eivät harjoittaneet varsinaista aggressiivista ulkopolitiikkaa, joka olisi ajanut Alankomaita kohti sotaa; enemmänkin oli kyse siitä, ettei heiltä löytynyt tahtotilaa aselevon jatkamiselle. Tällaista tahtoa, se lisättäköön, ei löytynyt myöskään Madridista, missä haaveiltiin Espanjan ja Itävallan Habsburgien yhteisestä sodasta Alankomaiden kapinallisia provinsseja vastaan.

Lyhyen tauon jälkeen estradille nousi Anu Lahtinen, joka puhui suomalaisen kirjallisuushistorian varhaisesta merkkihenkilöstä, Christina Regina von Birchenbaumista, joka on ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen naisrunoilija. Birchenbaumilta on jäänyt jälkipolville vuonna 1651 kirjoitettu runo En annan ny visa, uusi laulu. Runo vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta, ja sen aiheena on kertojan retki Saksan sotakentille tämän etsiessä tietoja kadonneesta miehestään Axel Liljenfeldtistä, joka palveli majurina ratsuväessä. Kertoja saa runon säkeissä tietää miehensä kuolleen sodassa. Runon (tai laulun) aiheena on yleisemminkin menetys ja suru – kirjoittaja on menettänyt paitsi aviomiehensä niin myös kaksi lastaan sekä molemmat vanhempansa ollessaan vielä nuori. Seitsemäntoista vuotta kestäneen leskeyden jälkeen kertoja löytää jälleen uuden rakkauden mutta menettää tämänkin pahantahtoisten ihmisten juorujen vuoksi. Laulun kuriositeettiarvoa lisää se, että se on niin sanottu akrostikon eli sen säkeistöjen alkukirjaimet muodostavat Christina Regina von Birchenbaumin koko nimen. Anu Lahtinen on kirjoittanut aiheesta enemmän blogissaan Vita Historica. Luennon jälkeisessä keskustelussa pohdittiin tarinan kontekstia, joka ei välttämättä enää avaudu nykylukijalle.

Kari Saastamoinen puhui valtiotieteilijä Samuel von Pufendorfista ja tämän roolista kolmikymmenvuotisen sodan käsitteen juurruttamisesta Euroopan yleiseen tietoisuuteen. Sodan jälkikuvaan on vaikuttanut paljon Pufendorfin Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan kohdistama kritiikki. Pufendorf suhtautui aivan erityisen kielteisesti kirkonmiesten rooliin keisarikunnan poliittisena säätynä. Saastamoinen on selvästi innostunut Pufendorfista ja tuntee perusteellisesti tämän laajan tuotannon. Minut Pufendorf on kuitenkin jättänyt aika kylmäksi: Pufendorfin keskeisin teos liittyen kolmikymmenvuotiseen sotaan oli massiivinen historiikki Schwedisch und Deutschen Kriegs Geschichte (1688), jonka Pufendorf kirjoitti Ruotsin kuningas Kaarle XI:n hovihistorioitsijan ominaisuudessa. Pufendorfin sotahistoria on enemmän värittynyt jälkiselvitys kuin aikalaislähde, ja siksi se on osoittautunut itselleni jokseenkin hyödyttömäksi referenssiksi; Pufendorfia käyttökelpoisempi kronikoitsija on mielestäni Bogislav von Chemnitz, joka Pufendorfin tavoin oli Ruotsin hovihistorioitsija mutta lisäksi myös kolmikymmenvuotisen sodan aikalaistodistaja, joka työsti omaa kronikkaansa sodan yhä riehuessa.  

Luentosarjan viimeisestä esityksestä vastasi Maria von Hertzen, joka puhui kolmikymmenvuotisen sodan sotilaiden ja heidän perheittensä arjesta. Hertzenin näkökulma aiheeseen tuli saksalaisen palkkasoturin Peter Hagendorfin päiväkirjasta. Peter Hagendorfin päiväkirja löysi tiensä arkistojen kätköistä päivänvaloon vasta vuonna 1993, mutta siitä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tullut eräs keskeisimmistä lähteistä kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevissä yleisteoksissa ja myös kapeimmissa tutkielmissa. Itsekin olen käyttänyt päiväkirjaa lähteenäni ja tulen tekemään niin myös tulevaisuudessa. Hertzen selvästi tunsi päiväkirjan sisällön läpikotaisin ja osasi lisäksi suhtautua siihen tarpeellisella kriittisyydellä: päiväkirjaa on usein hehkutettu tyypillisen palkkasoturin arkielämän kuvauksena, mutta Hertzen kyseenalaisti aivan aiheellisesti Hagendorfin kokemusten tyypillisyyden ja yleistettävyyden. Kolmikymmenvuotisen sodan armeijat koostuivat sangen kirjavasta sotilasjoukosta, eikä mitään keskivertoa sotilasta ollut olemassakaan. Erään baijerilaisen jalkaväkirykmentin vahvuusluettelo tunnetusti sisälsi sotilaita paitsi Saksasta niin myös Italiasta, Puolasta, Sloveniasta, Burgundista, Lothringenistä, Unkarista, Kroatiasta, Ranskasta, Espanjasta, Böömistä, Skotlannista, Irlannista, Sisiliasta, Dalmatiasta, Kreikasta ja jopa Turkista.

Helsingin yliopiston historian laitos ansaitsee kiitosta siitä, että se jaksoi muistaa vuotta 1918 koskevan mediarummutuksen keskellä myös kolmikymmenvuotisen sodan syttymisen 400-vuotispäivää ja että laitoksen henkilökunta ja opiskelijat näkivät vaivaa tämän korkealaatuisen luentotilaisuuden järjestämiseksi. Ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua samassa luentosalissa voidaan muistella sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa?

Suurvalta-ajan Ruotsi ja fiskaalis-sotilaallinen valtio

Angloamerikkalaisessa uuden ajan historiantutkimuksessa ei voi välttyä törmäämästä raskaan oloiseen termiin Fiscal-Military State. Termi viittaa uuden ajan eurooppalaisiin valtioihin, jotka rahoittivat suurinta menoeräänsä eli sodankäyntiä fiskaalisilla instrumenteilla, ensisijaisesti veroilla ja lainoilla. Saksalaisessa ja skandinaavisessa historiantutkimuksessa tätä termiä ei käytetä, vaan sen sijaan puhutaan ”mahtivaltiosta” (saks. Machtstaat, ruots. maktstat), ”sotilasvaltiosta” (ruots. militärstat), ”verotusvaltiosta” (ruots. skattestat), ”hallintovaltiosta” (ruots. förvaltningsstat), ”finanssivaltiosta” (saks. Finanzstaat) tai sitten näiden kaikkien yhdistelmästä, jota sanahirviötä en edes viitsi yrittää suomentaa (saks. Militär-, Wirtschafts- und Verwaltungsstaat). Takana piilevä ajatus on näillä kaikilla termeillä sama, eli käsitys sodankäyntiä rahoittavasta, keskitetysti hallinnoidusta ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Keskustelu uuden ajan sodankäynnin ja eurooppalaisen verotusvaltion synnystä lähti liikkeelle historioitsija Michael Robertsin lanseeraamasta ”sodankäynnin vallankumouksen” teoriasta. Roberts esitti, että sodankäynnin taktiset ja teknologiset muutokset aikavälillä 1560–1660 kasvattivat sodankäynnin materiaalisia ja inhimillisiä vaatimuksia ja sen seurauksena liikuttivat perustuslaillista ja yhteiskunnallista kehitystä, kun alkiomaiset valtiovallat pyrkivät vastaamaan sodankäynnin haasteisiin lujittamalla otettaan yhteiskunnasta ja sen resursseista.

Sodankäynnin vallankumous toimii näin ollen vedenjakajana, jonka toisella puolella on keskiaikainen domeeniyhteiskunta ja toisella moderni verotusvaltio. Domeeniyhteiskunnassa monarkki eleli omilla tuloillaan, lähinnä kruunun mailta perittävillä vuokratuloilla. Lähes kaikkialla Euroopassa monarkeilla oli kuitenkin myös omia fiskaalisia tulonlähteitä, kuten kaupankäynnistä perittäviä välillisiä veroja ja tulleja, jotka jo lähtökohtaisesti hämärsivät rajanvetoa domeeni- ja verotusvaltion välillä. Keskiajan Ruotsissa, jossa kaupungistumisaste oli ollut vähäistä ja kaupankäynti joko hiljaista tai talonpoikien harjoittaman maakaupan kaltaista ”harmaata taloutta”, kruunu joutui pitkälti elelemään juuri domeenituloillaan. Uskonpuhdistus mullisti tilannetta, kun kirkollisen omaisuuden maallistamisen myötä yli kaksi kolmasosaa Ruotsin maaomaisuudesta olikin kruunun tai perintötalonpoikien käsissä. Perintötalonpojat asuttivat verotusmaata, johon kruunun tunnusti talonpoikien omistusoikeuden, mikäli nämä vain maksoivat määrätyt verot. Omilta kruununtilallisiltaan kruunu peri maanvuokraa. Aateli omisti vain noin viisitoista prosenttia Ruotsin pinta-alasta. Aatelisten maa oli verovapaata; käytännössä sitä viljelivät rälssitalonpojat, jotka maksoivat vuokraa aatelisille maanomistajille. Tällaisessa asetelmassa kruunun talous ei enää voinut olla domeenin yksityistaloutta vaan koko kuningaskunnan yhteistä valtiontaloutta.

Kustaa Vaasasta alkaen Ruotsin kuninkaat kärsivät silti kroonisesta rahapulasta, jonka aiheutti kruunun suurin rahallinen menoerä eli astronomisiksi kasvaneet sodankäynnin kustannukset. Kustaa Vaasa oli omassa vallankumoussodassaan turvautunut pitkälti talonpoikaisen nostoväen apuun, mutta yhteenotot Tanskan Oldenburgeja palvelleiden palkkasoturien kanssa olivat paljastaneet talonpoikaissotilaiden puutteet taistelutaidoissa ja varustelutasossa. Myöhemmissä sodissaan tanskalaisia vastaan Kustaa Vaasa turvautui saksalaisiin palkkanihteihin, joiden värväys vaati huomattavia summia käteistä rahaa. Rahasummien nostamiseksi Kustaa Vaasa ryhtyi puristamaan vero- ja tullituloja alamaisiltaan, erityisesti perustamalla uusia kaupunkeja ja tulppaamalla siten talonpoikien harjoittamaa maakauppaa ja talonpoikaispurjehdusta. Juuri tämä tarve ohjata kaupankäynnin rahavirtoja kruunun kassakirstuun johti aikoinaan myös Helsingin perustamiseen Vantaanjoen suulle.

Kustaa Vaasan poikien valtakausia leimasivat pitkittyneet sotakaudet valtakunnan etelä- ja itärajoilla. Seitsenvuotinen sota (1563–1570) Tanskaa ja pitkäviha (1570–1595) Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan vaativat suurten sotavoimien jatkuvaa aseissa pitoa. Asevoimien ylläpito delegoitiin asevoimille itselleen: ratsusotilaat saivat oikeuden kerätä linnaleirinä tunnettua kontribuutiota, jota talonpojat maksoivat muonan, rahan, majoituksen ja kyydityksen muodoissa. Suomessa omavaltaiset ratsusotilaat keräsivät linnaleiriä yli tarpeen ja valtuuksienkin ja usein vielä tavoilla, jotka muistuttivat kiristystä, ryöstöä ja paljasta terrorismia. Linnaleiriä ja siihen liittyviä ylilyöntejä pidetäänkin yhtenä pääsyynä nuijasotana tunnetun talonpoikaiskapinan puhkeamiseen Pohjanmaalla talvella 1596.

Todellinen läpimurto ruotsalaisen verotusvaltion synnyssä tapahtui Kustaa Vaasan pojanpojan Kustaa Aadolfin valtakaudella 1600-luvun alussa. Kustaa Aadolfin aloittama suurvaltaprojekti tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä Kustaa Aadolf pyrki lujittamaan keskushallinnon otetta kotimaasta, joka oli vielä osittaisen hajaannuksen tilassa Kaarle IX:n ja Sigismundin välisen valtataistelun jäljiltä. Myös kruunun kassa oli tyhjä Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan seurauksena, jolloin Ruotsi oli joutunut lunastamaan takaisin tanskalaisten valtaaman Älvsborgin linnoituksen miljoonan taalerin suuruisia lunnaita vastaan. Lunnaiden maksamiseksi Kustaa Aadolf joutui julistamaan yleisen henkiveron, jolta eivät välttyneet yksikään säädyistä, eivät edes verovapauden privilegioita nauttineet aateliset. Koska lunnaat päätyivät Tanskan kuningas Kristian IV:n henkilökohtaiseen kassakirstuun, oli Ruotsin kruunun kassa niiden maksamisen jälkeen vuonna 1619 jälleen tyhjä. Kustaa Aadolf ja hänen kyvykäs kanslerinsa Axel Oxenstierna ryhtyivät tuolloin täyttämään kassavajetta uusilla veroilla. Tärkeimmiksi uusiksi rahanlähteiksi muodostuivat tullit ja niin sanotut aksiisimaksut, jotka olivat kotimaisesta elinkeinoelämästä kerättyjä valmisteveroja. Näistä veroista tuottoisin mutta samalla myös kiistanalaisin oli kaupunkien porteilla kerätty pikkutulli, joka iski ankarasti maataloustuotteita tarjoavien talonpoikien sekä niitä kuluttavien kaupunkilaisten kukkaroihin. 1630-luvulla pikkutullit aiheuttivatkin väkivaltaisia levottomuuksia talonpoikien parissa. Toisaalla Kustaa Aadolf seurasi isoisänsä jalanjälkiä ja pyrki keskittämään ulkomaankauppaa harvoihin ja valittuihin tapulikaupunkeihin, joista käsin kaupankäyntiä oli helpompi valvoa ja verottaa. Yhteiskunnan makrotasolla Kustaa Aadolf ja Oxenstierna tehostivat samalla valtiollista, oikeudellista ja sotilaallista hallintoa, jolloin jo olemassa olevia veroja ja tulleja kyettiin keräämään ja niistä saatuja tuloja kohdistamaan entistä tehokkaammalla tavalla. Kameraalisessa hallinnossa ei silti ollut kyse mistään modernin valtion teleologisesta pystytysprojektista, sillä valtaosa verotukseen ja valtiontalouteen liittyvistä toimista oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi ratkaisuiksi. Hyvä esimerkki hallinnon väliaikaisuudesta on Suomen erillistä kameraalista hallintoa johtanut Turun laskukamari, joka toimi katkonaisesti vain vuosien 1558 ja 1641 välisen ajan.

Suurvaltaprojektin toinen vaihe oli Ruotsin vallan laajentaminen Itämeren alueella. Kustaa Aadolf oli perinyt isältään Kaarlelta Puola-Liettuan Vaasoja vastaan käydyn dynastisen nahinan, joka oli helppo muuttaa järjestelmälliseksi valloitussodaksi Puola-Liettuan hallitsemia alueita vastaan. Edetessään pitkin Itämeren itä- ja etelärannikkoa ruotsalaiset saivat hallintaansa Itä-Euroopasta virtaavien jokien suita ja niissä sijaitsevia rannikkokaupunkeja. Idästä länteen suuntautuneen viljakaupan volyymi oli 1600-luvun alussa valtavaa, ja Liivinmaalla ja kuninkaallisessa Preussissa (Itä-Preussissa) kerätyt vientilisenssit ohjautuivat Kustaa Aadolfin voitokkaiden sotien seurauksena Ruotsin valtionkassaan. Siirtyminen domeeniyhteiskunnasta ja luontaistaloudesta kohti fiskaalista verotusvaltiota tuki suoranaisesti Kustaa Aadolfin sotilaallista suurvaltaprojektia. Tulleista, lisensseistä ja veroista kerätyt rahat olivat luontaistuotteita helpommin keskitettävissä ja siirreltävissä, mikä teki niistä soveliaimpia resursseja ulkomailla käytäviä sotia varten. Armeijan ydin ei enää koostunut talonpoikaisesta nostoväestä tai ulkomaalaisista palkkasotureista vaan asevelvollisuutta suorittavista kotimaisista ruotumiehistä. Ruotumiehille toki maksettiin vaatimatonta päivärahaa ja heidän ylläpitokustannuksensa kortteereissa ja marssiteillä piti maksaa rahalla, mutta kaiken kaikkiaan ruotuväki tuli palkkasotilaita paljon halvemmaksi järjestelmäksi. Sodankäynnin mittakaavan ja ruotumiesten tappioiden kasvaessa kruunun oli silti täytettävä riveissä ammottavat aukot ensisijaisesti värvätyillä palkkasotureilla.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta (1618–1648) voi hyvällä syyllä pitää Ruotsin fiskaalis-sotilaallisen valtion huipentumana. Ruotsin harjoittaman sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisessa sodassa päätä huimaavaa: vuonna 1632 Kustaa Aadolfin armeijassa palveli yli 130,000 sotilasta, mikä oli suurin koko sodan aikana koottu sotajoukko. Vain noin kymmenesosa tästä valtaisasta armeijasta koostui ruotsalaisista ja suomalaisista ruotumiehistä; loput toistasataatuhatta miestä olivat ulkomaalaisia palkkasotureita, joiden värvääminen, ylläpito ja jopa erottaminen maksoi rahaa, astronomiset summat rahaa. Aksiisit, pikkutullit tai Preussin vientilisenssit eivät mitenkään pystyneet tuottamaan sellaisia rahavirtoja, joita miekkoja, musketteja ja peitsiä pullisteleva Leviatan päivittäin nieli. Bellum se ipsum alet, ”sota maksaa itse itsensä”, oli Kustaa Aadolfin vastaus sodankäynnin materiaalisiin vaatimuksiin. Kustaa Aadolf siirsi sodankäynnin saksalaisten säätyjen, kaupunkien ja ruhtinaskuntien niskoille, jotka maksoivat joko vapaaehtoisesti kontribuutioita tai väkivallan uhalla polttolunnaita. Juuri tällä tavalla oli generalissimus Albrecht von Wallenstein muutamaa vuotta aiemmin rahoittanut oman, satatuhatpäisen keisarillisen armeijansa. Sen, mitä Kustaa Aadolf ja sittemmin sodan ohjaksiin tarttunut Axel Oxenstierna eivät kyenneet kattamaan veroilla, tulleilla ja kontribuutioilla, he paikkasivat lainoilla ja liittolaisilta neuvotelluilla apurahoilla. Euroopan lainamarkkinoilta nostetut luotot osoittautuivat ajan myötä kaikkein joustavimmaksi tavaksi rahoittaa sodankäynnin kaltainen ennakoimaton ja vaikeasti hallittava menoerä. 1600-luvun kuluessa monet Euroopan valtioista, mukaan lukien myös Ruotsi, institutionalisoivat tämän rahoitusmetodin perustamalla kansallisia pankkeja, joihin oli rakennettu sisälle käsitys julkisesta velasta.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen palkattujen sotilaiden osuus sotavoimista alkoi hiljalleen hiipua. Kaarle Kustaan sodassa Puola-Liettuaa vastaan (1655–1657)  palkkasotureiden osuus oli laskenut yhteen kolmasosaan armeijan vahvuudesta. Tanskaa vastaan käytyjen sotien aikana (1658–1660) palkkasotureiden osuus jälleen hieman kasvoi, kun aiemmissa taisteluissa kärsittyjä tappioita jouduttiin korvaamaan kaikkein pikaisimmalla keinolla eli palkkasotilaiden värväyksellä. Samaan aikaan Ruotsin veropohja kapeni, kun kruunun omistamaa maata oli luovutettu ahkerasti aatelille rälssimaaksi palkkiona taistelukentillä ja valtionhallinnossa suoritetusta palvelusta. Kaarle XI:n valtakaudella fiskaalis-sotilaallinen valtio alkoi jo köhiä ja puuskuttaa. Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle Kustaan suurvaltasodista oli jäänyt perinnöksi suuri valtionvelka, jota kruunu ei voinut lyhentää olemassa olevalla verotuspohjalla. Mikäli Ruotsi halusi välttää valtionkonkurssin ja siitä aiheutuvan krediittihanojen tyrehtymisen, oli rälssiaateli otettava kansantalouden talkoisiin mukaan. Vuonna 1680 Ruotsissa tapahtui ”vallankumous ylhäältä”, kun talonpoikien, papiston ja alemman virka-aatelin tukema Kaarle XI runnoi valtiopäivillä läpi mannermaisia esikuvia jäljittelevän itsevaltiuden sekä aatelistolle vieraannutetun maaomaisuuden uusjaon eli reduktion. Käytännössä valtaosa Kustaa Aadolfin ja Kristiinan lahjoittamasta maaomaisuudesta palautui reduktiossa takaisin kruunulle, ja Ruotsi ikään kuin palasi takaisin uskonpuhdistuksen aikaisiin lähtökuoppiin.

Kruunu ryhtyi jakamaan uudelleen sille palautunutta maaomaisuutta periaatteella, joka tunnetaan ruotsiksi nimellä indelningsverk. Siinä fiskaalis-sotilaallinen verotusvaltio palautui osittain takaisin luontaistalouteen. Aivan yleisellä makrotasolla oli kyse järjestelmästä, jossa tietyille valtionmenoille osoitettiin tietyt tulonlähteet. Keskeisimmässä asemassa oli tietenkin sotavoimien ylläpidon uudelleenjärjestely, sillä puolustusmenot veivät leijonanosan Ruotsin julkisesta kulutuksesta. Suomessa indelningsverk tunnetaan ruotujakolaitoksena, jossa ruotujen toimintaperiaate ajateltiin uusiksi. Aiemmin talonpoikien tilat oli ryhmitetty kymmenen talon ruoduiksi, joista jokaisesta nostettiin väenotossa yksi mies. Ruotujakolaitoksessa ruodun (2–5 talon) alaisuuteen perustettiin sotilastorppa, jolle kruunua palveleva soturi perheineen asutettiin. Ruotuun lukeutuvien talonpoikien vastuulla oli sotilaan elättäminen rauhan aikana. Vastineeksi ylläpidosta sotilastorppari viljeli maatilkkuaan ja teki töitä ruodun renkinä. Sotamiehen aseet ja varusteet kustansi kruunu. Ratsusotilaan ylläpito oli kalliimpaa, ja siihen ryhtyneitä tilallisia palkittiin verovapauksilla. Parhaimmillaan nämä rusthollaritilat saattoivat kasvaa entisestään, jos kruunu määräsi niille aputiloja eli augmentteja. Niiden verojen pääosa ohjautui rusthollarille, jotta tämä selviytyisi paremmin ratsuvelvoitteensa täyttämisestä. Ylemmällä tasolla upseereille osoitettiin virkatiloja, joiden verotulot toimivat upseerien palkkoina.

Indelningsverk ei muuttanut miksikään sitä tosiseikkaa, että sodankäynnin haasteisiin vastaaminen oli yhä ruotsalaisen yhteiskunnan tärkein järjestäytymisperuste. Tavalliset sotilaat elätettiin rauhan aikana joko ruotujen talokunnista tai ratsutiloista. Upseerit ja virkamiehet nostivat palkkansa virkatiloilta. Rahavirtoja ei enää kierrätetty kamarikollegion kautta sotilaille; itse asiassa valtaosa sotilaista eleli luontaistaloudessa, jossa heille ei maksettu rahapalkkaa vaan ylläpitoa. Sodan aikana armeijan oletettiin taistelevan valtakunnan rajojen ulkopuolella, jolloin armeijan ylläpito saatettiin sälyttää vihollisväestön niskoille. Ruotsi oli yhä sotilasvaltio, jossa sotilasura oli upseerikuntaa monopolisoivalle aatelille mieluisin uravaihtoehto, mutta luontaistalouteen siirtynyttä agraarivaltiota on vaikea pitää enää ”fiskaalisena” 1680-luvun reduktion ja ruotujaon jälkeen. Hyväksi vertailukohteeksi nousee naapurivaltio Tanska, jossa oli myös koettu ylhäältä ohjattu vallankumous kaksikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1660. Yksinvaltiuden pystyttämisen ohella Fredrik III uudisti tanskalaista sotalaitosta raskaalla kädellä. Aiemmin Tanskan armeija oli koostunut vaihtelevista määristä asevelvollisia, nostomiehiä ja palkkasotureita. Armeijan runko oli useimmiten koostunut viimeksi mainituista, joita tanskalaiset aateliset värväsivät yksityisinä sotilasurakoitsijoina. Fredrik III:n uudistuksessa armeija koostui puoliksi asevelvollisista ja puoliksi värvätyistä palkkasotureista. Asevoimien kokoaminen, ylläpito ja johtaminen olivat kruunun vastuulla. Tämä vakituinen armeija rahoitettiin yhteisestä valtionkassasta, johon joutuivat maksamaan veroja aiemmin verovapautta nauttineet aatelisetkin. Tämän verotusvaltion dramaattisen laajentamisen ja vakituisen, valtiollisesti rahoitetun asevoiman perustamisen ansiosta 1600-luvun lopun Tanska oli Skandinavian ainoa puhdasoppinen esimerkki ”fiskaalis-sotilaallisesta valtiosta.”

Julkaistu blogissa Scripturae 27.6.2014.