Kuka omistaa historian?

Istuin toissaviikolla kahvipöydän ääressä Chambourcy’ssä jutustelemassa ystäväni Mdm de La Fosseporten kanssa Englantilaisesta potilaasta – sekä Michael Ondaatjen kirjasta että ohjaaja Anthony Minghellan elokuvasta. Totesimme, että kahta arvostamaamme kirjaa, Michael Ondaatjen Englantilaista potilasta ja Paul Bowlesin Suojaavaa taivasta, yhdistää se, että kummastakin on tehty elokuvaversio, joka ei lainkaan kalpene kirjan rinnalla. Lisää yhdistäviä tekijöitä löytyi kirjojen miljööstä ja epookista: kummatkin kirjat tapahtuvat Pohjois-Afrikassa 1930- ja 1940-luvuilla. Lisäisin tähän sarjaan vielä kolmannen sota-ajan Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan suosikkiteokseni, Lawrence Durrellin Aleksandria–kvartetin (Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea), josta ei kuitenkaan ole koskaan tehty elokuvaa. Ei niin, että neljän kirjan pituisesta, kertojanäkökulmaa alati vaihtelevasta ja kerronnaltaan rönsyilevästä tarinasta edes saisi aikaiseksi mitään järjellistä elokuvakokonaisuutta.

En kahvia juodessani ja madeleineleivosta mussuttaessani ehkä kokenut Marcel Proustin tavoin mitään äkillistä paluuta kadotettuun aikaan mutta kaivoin kahvipöydän ääressä kuitenkin esille sellaisen muiston, että olin aikoinaan Aberdeenin yliopistossa opetellut ulkoa pitkän värssyn Englantilaisesta potilaasta neljännen vuoden historiografian tenttiä silmällä pitäen. Hieman aiemmin lukemani Englantilaisen potilaan proosa oli ollut runollista ja rytmikästä, mikä helpotti erään tietyn katkelman ulkoa opettelemista mitä tahansa historian luonnetta, olemusta tai tehtävää käsittelevää tenttikysymystä varten. Vaivani palkittiin tenttipäivänä Butchartin urheilutalolla, kun koepaperissa oli eloisan ja terävän tentaattori Elizabeth Macknightin jäljiltä kysymys: ”Kuka omistaa historian?” Opettelemani lainaus sopi kysymykseen kuin lankkunaula timpurin kämmenselkään, ja sommittelin vastaukseni siten, että sain Ondaatje–värssyn sisällytettyä esseen loppuun. Ilmeisesti suureellinen tapani vastata koekysymykseen ei ainakaan torpedoinut argumentointiani, sillä sain tenteistä kiitettävän arvosanan.

Jotain aavistuksen verran proustilaista Chambourcy’n kahvipöydässä kuitenkin tapahtui, sillä olen viime päivinä palannut mielessäni takaisin Aberdeenin tentteihin ja tuohon historianfilosofian kannalta suureen ja merkitykselliseen kysymykseen historian omistuksesta. Olen käynyt lävitse muistikirjojani ja yrittänyt rekonstruoida L’archéologie du savoir’n hengessä kuuden vuoden takaista ajatteluani. Muistiinpanojen perusteella näyttäisin ammentaneeni vastaukseni ainakin Stuart Macintyren ja Anna Clarkin toimittamasta esseekokoelmasta History Wars sekä James Cunon kirjasta Who owns Antiquity? Margaret Macmillanin kirja The Uses and Abuses of History, joka vastaa kysymykseen historian omistuksesta hyvin suorasukaisella tavalla, ei ehkä ollut vielä ehtinyt ilmestyä huhti–toukokuussa 2009 tai sitten en vain ollut kirjannut siitä mitään ylös muistikirjaani.

Muistiinpanojeni perusteella minulla on jonkinlainen harmaa käsitys siitä, kuinka aikoinaan vastasin tuohon kysymykseen, ja jos kysymys esitettäisiin minulle uudelleen tänään, uskoisin vastaavani siihen ainakin osittain samalla tavoin. Nykypäivän perspektiivistä, siis tietäen historiasta ja historiantutkimuksesta sen, mitä tiedän siitä nyt, jakaisin vastaukseni kolmeen osioon, joissa kussakin käsittelisin yhtä vaadetta historian yksinomistukseen. Tällaisia vaateita historiaan esittävät mielestäni historiantutkijoiden ammattikunta, postmodernismi ja nationalismi.  

Keväällä 2009, ollessani vielä vähäpätöinen Undergraduate Student, en rohjennut moukaroida tenttivastauksessani historioitsijoiden ylvästä ja suorastaan eteeristä ammattikuntaa. Nyt asennoituisin asiaan hieman toisin. Margaret Macmillan kirjoittaa: ”Historioitsijat eivät tietenkään omista menneisyyttä. Me kaikki omistamme. Mutta koska historioitsijat käyttävät aikaansa historian tutkimiseen, he ovat useimpia amatöörejä paremmassa asemassa perusteltujen päätelmien tekemiseen. Historioitsijathan ovat loppujen lopuksi koulutettuja esittämään kysymyksiä, muodostamaan yhteyksiä sekä kokoamaan ja tutkimaan todistusaineistoa.” Olisin kuusi vuotta sitten varmaankin allekirjoittanut tämän väitteen ilman mitään vastaväitteitä, mutta nykyään en voi olla noteeraamatta Macmillanin argumentointiin liittyviä reunaehtoja ja ongelmia. Historioitsijat ovat pääsääntöisesti parempia menneisyyden tutkimisessa kuin pystymetsästä repäistyt amatöörit, mutta tätä seikkaa ei tulisi pitää minään itsestäänselvyytenä. Yhä useammasta kuukausipalkkaisesta historioitsijasta on tullut vain kapean tutkimusalueen spesialisti, mikä tosiasia kyseenalaistaa sitä Macmillanin argumenttia, että historioitsijat ovat ylivertaisia juuri laajan tietämyksensä ja suurten kontekstien hallintansa takia.

Toisaalla taas ”ei-ammattimaisilla” historioitsijoilla saattaa olla hyvinkin mittavat tiedot historiasta. Hyvä esimerkki tällaisesta ei-akateemisesta historioitsijasta on ”pelkän” insinöörinkoulutuksen omaava Henri Sacchi, joka julkaisi vuonna 1991 kolmiosaisen mammuttiteoksen kolmikymmenvuotisesta sodasta. Henri Sacchin La guerre de trente ans on kenties perinteistä poliittis-sotilaallista tapahtumahistoriaa, mutta kirjan mittakaava on tavattoman laaja, eikä mikään toinen kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevä yleisteos yllä sen kansainvälisten perspektiivien suorastaan kaleidoskooppimaiseen kirjoon. Kolmiosainen La guerre de trente ans onkin vertaansa vailla oleva viiteteos muille kolmikymmenvuotista sotaa tutkiville historioitsijoille, ja olen itse turvautunut siihen useita kertoja sekä laajojen kontekstien hahmottamiseksi että omien tekstieni jäsentämiseksi. En voi millään muotoa nimitellä Henri Sacchia maallikoksi tai diletantiksi, sillä minulle La guerre de trente ans on yksi merkittävimmistä kolmikymmenvuotisesta sodasta koskaan kirjoitetuista yleisesityksistä.

Macmillan näkee akateemisten historioitsijoiden vahvuutena sen, että he käyttävät aikaa lähteiden tutkimiseen ja omaavat tarpeelliset taidot niiden kriittiseen ruotimiseen. Tämäkin argumentti on mielestäni ongelmallinen. Arkistoissa vietetty aika ei automaattisesti pätevöitä ketään historiantutkijaksi, minkä lisäksi monet harrastelijahistorioitsijat, tyypillisesti sukututkijat, viettävät vuodessa enemmän aikaa arkistojen lukusaleissa kuin ”oikeat” akateemiset historiantutkijat. Kirkonkirjoihin ja sotilasrulliin perehtyneiden sukututkijoiden metodologiset kyvyt ovat pakostakin tyydyttäviä, elleivät vähintään hyviä, mikä asiain laita ei suinkaan ole itsestäänselvyys akateemisten historiantutkijoiden parissa. Itselläni esimerkiksi ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö useimmat sukututkijat olisi paremmin perehtyneitä Kansalliskirjaston kokoelmien saloihin kuin minä itse. Oma arkistotuntemukseni rajoittuu Tukholman Riksarkivetiin ja Krigsarkivetiin, joissa olen tutkinut ainoastaan kolmikymmenvuotista sotaa käsitteleviä kirje- ja asiakirjakokoelmia. Tämä ei silti ole mikään mea culpa tai meriselitys, sillä pidän itseäni aivan pätevänä historiantutkijana. Olen esittänyt tulkintoja historiasta mutta olen myös saanut nähdä vaivaa niiden perustelemiseksi. Tämä onkin mielestäni historioitsijan ainoa oikea kvalifikaatio. Kuka tahansa historioitsija, akateemikko tai maallikko, joka esittää vaateita historialliseen oivallukseen, on velvollinen perustelemaan kantansa aikalaislähteisiin tai muihin todisteisiin nojaten. Todistusaineistoon perustumaton historiantulkinta on vastaavasti pelkkää humpuukia ja roskaa, vastasi siitä sitten yliopistolla kuukausipalkkaa nauttiva historian professori tai peruskoulun keskeyttänyt diletantti.

Postmodernia filosofiaa pidetään usein historiantutkimusta vapauttavana ja emansipoivana liikkeenä, mutta minä pidän sen vaateita historian omistukseen ongelmallisina. Postmodernille historiantutkimukselle on tyypillistä kiinnostus ”vastakertomuksiin” eli vähemmistöjen ja marginalisoitujen ryhmien historiaan. Amerikassa vellovan postmodernin identiteettipolitiikan hengessä nämä marginalisoidut ryhmät ovat kuitenkin tehneet omasta menneisyydestään yksityisomaisuutta, jota saisivat tutkia vain identiteettiryhmän omat jäsenet tai heidän hyväksymänsä harvat ja valitut ulkopuoliset. Gender, gay- ja vähemmistöhistoriat tuntuvat usein sanovan, ettei sorrettujen tai marginalisoitujen ryhmien menneisyyttä voi ymmärtää kukaan sellainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta sorrosta tai marginalisoimisesta. Niinpä naisten historiaa voi kirjoittaa vain nainen, homojen historiaa vain homoseksuaali tai Amerikan mustien historiaa vain orjien jälkeläinen. Richard J. Evans on kääntäen todennut, että näiden vähemmistöjen edustajat eivät voi vastaavasti kirjoittaa perinteistä vallanpitäjien eli ”kuolleiden valkoisten miesten historiaa”, sillä siihen kykenevät vain valtaapitävät valkoiset miehet.

Muistan törmänneeni piilotettuun oletukseen korrektista identiteettipolitiikasta Aberdeenin yliopistolla, kun jätin ensimmäisen maailmansodan historian kurssilla sisään esseen, joka käsitteli Amerikan juutalaisten identiteettien ja itseymmärryksen muuttumista maailmansodan aikana. Esseen arvostellut opettaja oletti ikään kuin automaattisesti, että olen myös itse juutalainen, mikä olettamus hätkähdytti minua. Ei sen takia, että kammoksuisin ajatusta kuulumisesta Mooseksen ja Bob Dylanin heimoon vaan siksi, että koin yhtäkkiä rikkoneeni juutalaisia käsitelleellä esseellä jonkin soveliaisuuden rajan. Ryhdyin vaistonvaraisesti puolustautumaan ja selittämään syytä sille, miksi kirjoitin juutalaisista vaikken itse ollut sellainen (vedin muistaakseni yhtäläisyyksiä juutalaisten ja amerikansuomalaisten välille itäeurooppalaisina maahanmuuttajayhteisöinä). Jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä tuolloista reaktiotani: eihän minua kukaan syyttänyt mistään, eikä kurssin ohjaaja ollut koskaan kieltänyt minua kirjoittamasta juutalaisista.  

Nationalistit ja valtiouskovaiset esittävät samanlaisia vaateita historian omistukseen kuin postmodernin filosofian emansipoimat vähemmistöt, tosin vain paljon laajemmassa mittakaavassa. Manner-Euroopassa vallitsee yhä valitettavan laajasti sellainen käsitys, että kansallishistoria on kansallisomaisuutta, ja että kansallisvaltion historiaa voi ymmärtää vain sen rajojen sisällä syntynyt historioitsija. Jopa muuten suuresti arvostamani strukturalisti Fernand Braudel sortui tällaiseen nationalistis-mystilliseen ajatteluun julistaessaan kirjassaan L’identité de la France, että historioitsija voi olla vakaalla pohjalla vain kirjoittaessaan oman maansa historiaa, sillä ”hän ymmärtää lähes vaistomaisesti” sen käänteet ja nyanssit. Samaa ajattelua löytyy myös Suomesta. Matti Klinge sivalsi vuosien 2007–2008 päiväkirjassaan hyvin osuvasti Jukka Tarkkaa, joka oli eräässä kirja-arvostelussaan höpissyt ”suomalaisuuden sielusta”, ”kansakunnan ymmärtämisestä” ja muusta sellaisesta, joka toi Klingen mieleen Saksan kansallissosialistien lanseeraaman ajatuksen kansakunnan yhteisen kohtalon jakamisesta (Schicksalsgemeinschaft).

Kansallisvaltioiden yritykset ottaa historia hyvin kirjaimellisesti haltuunsa esiintyvät näkyvimmin museotoiminnassa ja arkeologisten kohteiden kontrolloinnissa. Muistan avanneeni tenttivastaustani hyvin paljon tästä näkökulmasta, turvautuen ensisijaisesti James Cunon argumentointiin kirjassa Who owns Antiquity? Cuno kritisoi vahvasti kansallismuseoita ja niiden toimintaa ohjailevia valtioita, joiden ”kansallisretentionistiset muinaismuistolait pakottavat kansallisia identiteettejä taideteoksiin, jopa sellaisiin, jotka tehtiin kauan ennen kuin kansallisvaltiot – tai vähintäänkin tietyt kansallisvaltiot – olivat edes olemassa.” Kansallisen identiteetin säilyttämiseen ja vahvistamiseen tähtäävät muinaismuistolait perustuvat 1800-luvulta periytyvään kansallisideologiaan, ajatukseen siitä, ”että me olemme ensisijaisesti kansallisia, jäseniä heimossa, jota määrittävät kieli, etnisyys ja alue. Nationalismin painotus on erillisyydessä: yksi kansakunta erillään muista.” Cuno esitti kansallismuseoiden vastavoimaksi ensyklopedisia museoita, kuten Harvardin, Yalen tai Chicagon yliopistojen arkeologiset museot. Niiden kokoelmat oli koottu niin sanotun partage–periaatteen mukaisesti. Siinä ulkomaalaisjohtoiset tutkimusryhmät tarjoavat ammattitaitoaan ja materiaalisia resurssejaan isäntämaan käyttöön sillä ehdolla, että he pääsevät jakamaan löydökset yhdessä paikallisten viranomaistahojen kanssa. Tällä tavoin on luotu pohja ensyklopedisille museoille, ”jotka ovat omistautuneet säilyttämään ja esittelemään maailman yhteisen taideperinnön monimuotoisuutta.” Tällainen historian omistus on luonteeltaan kosmopoliittista. Siinä, missä nationalismin painotus on erillisyydessä, kosmopoliittisuus painottaa yhteisyyttä. ”Me olemme kaikki sivuoksia samassa perheessä, jolle olemme tasavertaisesti tilivelvollisia”, Cuno kirjoitti. ”Nationalismi rajoittaa maailmankuvaansa. Kosmopoliittisuus laajentaa sitä.”

Vastaisin tenttikysymykseen historian omistamisesta yhä samalla tavoin kuin kuusi vuotta sitten: historia ei kuulu kenellekään yhdelle ammattikunnalle, vähemmistöryhmälle, kansallisuudelle, valtiolle tai instituutiolle, vaan se on tämän maailmamme kaikkien asukkaiden yhteistä omaisuutta. Tässä kohtaa vastausta kaivoin esille lainauksen Englantilaisesta potilaasta, jossa kreivi Almásyn kertojanääni esitti saman argumentin mutta runollisemmin ja vetoavammin kuin miten minä olisin itse ikinä kyennyt. Liitän tähän tuon lainauksen alkuperäisessä kieliasussaan ja siinä toivossa, että kreivi Almásyn muistosanat elämänsä suurelle rakkaudelle löytävät uudelleen tiensä yliopistojen tenttisaleihin ja vastauskonseptien ruutusivuille. 

And all the names of the tribes, the nomads of faith who walked in the monotone of the desert and saw brightness and faith and colour. The way a stone or found metal box or bone can become loved and turn eternal in a prayer. Such glory of this country she enters now and becomes part of. We die containing a richness of lovers and tribes, tastes we have swallowed, bodies we have plunged into and swum up as if rivers of wisdom, characters we have climbed into as if trees, fears we have hidden in as if caves. I wish for all this to be marked on my body when I am dead. I believe in such cartography – to be marked nature, not just to label ourselves on a map like the names of rich men and women on buildings. We are communal histories, communal books. We are not owned or monogamous in our taste or experience. All I desired was to walk upon such an earth that had no maps.