Sotilasurakoitsijatar

Tryntje Helfferichin kirja The Iron Princess (2013) kertoo eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) keskeisimmistä mutta sodan perinteisen historiankirjoituksen aivan liian kevyesti ohittamasta henkilöstä, Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabethista. Hessen-Kasselin ruhtinaskunnalla oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa pitkä ja polveileva historiallinen konteksti, jota Helfferich avaa kirjassaan vain lyhyesti. Edellisellä vuosisadalla Hesse oli ollut eräs Saksan merkittävimmistä ruhtinaskunnista, ja sen maakreivi Philipp I oli kuulunut uskonpuhdistuksen varhaisiin keulahahmoihin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinassäädyn sisällä. Philipp I oli Saksan suurista ruhtinaista ensimmäinen, joka ryhtyi julkisesti tunnustamaan Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin reformoituja oppeja. Philipp I teki ruhtinaana muutamia huonoja ja kauaskantoisia valintoja. Päätös ryhtyä keisari Kaarle V:tä vastaan kapinoivan Schmalkaldenin liigan yhdeksi johtohahmoksi osoittautui huonoksi valinnaksi Mühlhbergin taistelukentällä vuonna 1547 koetun sotilaallisen tappion seurauksena. Vieläkin huonompi päätös oli harrastaa kaksinnaimista ja jakaa sen jälkeen Hessen ruhtinaskunta tasan eri jälkeläisten välillä. Tämän seurauksena Hesseen muodostui kaksi suvun päähaaraa, Hessen-Kassel ja Hessen-Darmstadt, jotka ajan myötä jakoivat keskenään loput muinaisesta ruhtinaskunnasta, erityisesti johtavana yliopistokaupunkina tunnetun Hessen-Marburgin. Suvun kahta päähaaraa erotti toisestaan myös uskonto, sillä Hessen-Kasselin maakreivien pitäytyessä Philippin kalvinistisessa uskossa suvun darmstadtlainen haara löysi henkisen kodin luterilaisesta kirkosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Hessen-Kasselin maakreivi Moritz ja hänen poikansa Wilhelm V olivat jäseninä keisaria ja katolista liigaa vastustavassa protestanttisessa unionissa. Sodan kulku ei suosinut maakreivi Moritzia, joka joutui luovuttamaan vuoden 1627 ns. Hauptakkordissa Hessen-Marburgin aivan kokonaisuudessaan keisarin kanssa liittoutuneelle Hessen-Darmstadtin sukulaiselleen. Kun Kustaa Aadolfin Ruotsi liittyi mukaan sotaan vuonna 1630, uusi maakreivi Wilhelm V lukeutui Pohjolan leijonan ensimmäisiin ja uskollisimpiin liittolaisiin Saksan maaperällä. Kustaa Aadolf palkitsi liittolaistaan voittomailla, jotka oli paloiteltu kirkollisten ruhtinaitten läänityksistä. Marburg pysyi yhä kuitenkin Hessen-Darmstadtin maakreivi Georgilla, joka oli onnistunut taivuttamaan Kustaa Aadolfin tunnustamaan ruhtinaskuntansa puolueettomuuden sodassa. Kustaa Aadolfin kuolemaa seuranneina vuosina keisarilliset sotajoukot valtasivat Saksaa takaisin ruotsalaisilta pala palalta, ja myös suuri osa Hessen-Kasselin ruhtinaskunnasta joutui vihollisen miehittämäksi. Sotilaallinen tilanne oli kuitenkin 1630-luvun lopulla monimutkainen, sillä vaikka suuri osa Hessen-Kasselista oli menetetty, Wilhelm V omasi yhä voimakkaat sotajoukot, jotka puolestaan miehittivät laajoja alueita Westfalenissa, Reinin alajuoksulla ja Itä-Friisinmaalla Pohjameren rannikolla. Tässä sotilaallisesti paradoksaalisessa tilanteessa Wilhelm V menehtyi kulkutautiin Itä-Friisinmaalla vuonna 1637. Koska maakreivin poika Wilhelm VI oli tuolloin vasta lapsi, vastuu ruhtinaskunnan ja sen sotajoukkojen johtamisesta siirtyi maakreivin puolisolle Amalia Elisabethille.

Tryntje Helfferichin kirja seuraa tätä vaihetta kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa maakreivitär Amalia Elisabeth luotsasi ruhtinaskuntaansa sodankäynnin ja rauhanneuvotteluiden ristiaallokossa. Helfferich ei epäröi kuvata Amalia Elisabethia kondottiereksi ja sotilasurakoitsijaksi. Maakreivitär ymmärsi täysin aikakauden sodankäynnin luonteen, jossa ei ollut oleellista se, kuka armeijoita elätti, vaan se, missä niitä elätettiin. Vaikka keisarilliset joukot ja Hessen-Darmstadtin kätyrit pitivät hallussaan suurta osaa itse Hessen-Kasselista, maakreivitär Amalia Elisabeth oli yhä sodan keskeinen peluri niin kauan kuin hänen omat sotajoukkonsa miehittivät Itä-Friisinmaan kreivin sekä Kölnin ja Mainzin kirkollisten vaaliruhtinaiden maita. Siten Amalia Elisabeth saattoi antaa sodan elättää itsensä, sillä joukkojen majoitus, ruokkiminen ja rahoittaminen oli sysätty miehitettyjen alueiden asukkaiden harteille. Samalla Amalia Elisabeth vapautui itseensä nuivasti suhtautuneista Hessen-Kasselin maasäädyistä, joiden myöntämällä rahoituksella ei käytännössä ollut mitään virkaa maakreivittären sodankäynnin kannalta. Miehitetyt alueet olivat myös äärimmäisen arvokkaita pelipanoksia vuonna 1642 käynnistyneissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa, sillä Mainzin ja Kölnin vaikutusvaltaiset katoliset ruhtinaspiispat olivat valmiita melkein mihin tahansa myönnytyksiin päästäkseen pois hesseniläisten miehittäjien rautasaappaiden alta. Miehitysalueiden avulla Amalia Elisabeth onnistui Westfalenin rauhassa kiristämään ruhtinaskunnalleen suolaiset 600,000 taalerin suuruiset sotakorvaukset keisarikunnan muilta säädyiltä.

Helfferichin kirja kyseenalaistaa sen usein toistetun näkemyksen, ettei kolmikymmenvuotisessa sodassa lopulta ollut kyse uskonnosta. Kalvinistisen uskon puolustaminen oli Amalia Elisabethin sota- ja rauhantavoitteista kuitenkin se tärkein ja alue, jossa hänellä oli vain vähän halua myöntyä minkäänlaisiin kompromisseihin. Kalvinistista uskontoa ei ollut sisällytetty vuoden 1555 uskonrauhaan, ja keisarikunnan instituutioiden silmissä ns. Augsburgin uskontunnustus tarkoitti ainoastaan luterilaisia eikä ketään muita. Näin ollen kaikilta niiltä kirkollisen omaisuuden maallistamisilta, joita Hessen-Kasselin maakreivien kaltaiset kalvinistiset ruhtinaat olivat tehneet vuoden 1555 jälkeen, puuttui Augsburgin uskonrauhan mukanaan tuoma laillisuuden suoja. Koska myös vuonna 1635 solmittu Prahan rauha oli jättänyt kalvinististen ruhtinaiden perustuslaillisen statuksen epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi, maakreivi Wilhelm V oli kieltäytynyt yhtenä harvoista saksalaisruhtinaista liittymästä rauhaan mukaan. Westfalenin rauhanneuvotteluissa Amalia Elisabeth pysyi järkähtämättä siinä kannassa, että tulevan rauhan tuli artikuloida selvästi kalvinistien sisällyttäminen yhtäläisenä uskonnollisena ryhmänä uuteen perustuslailliseen järjestelmään, mikä taipumattomuus ärsytti maakreivittären tärkeimpiä liittolaisia, katolisia ranskalaisia ja luterilaisia ruotsalaisia. Amalia Elisabeth sai lopulta kuitenkin tahtonsa lävitse, ja kalvinistit sisällytettiin Augsburgin uskonrauhan mekanismeihin omana erillisenä uskontunnustuksenaan, confessio variatana. Tämä tunnustus laillisti Hessen-Kasselin ruhtinaiden oikeuden toimia alueellisten kirkkojen päämiehinä, vaikkakin Amalia Elisabeth joutui luopumaan territoriaalisen ruhtinaan oikeudesta määrätä ruhtinaskunnan luterilaisia asukkaita kääntymään kalvinistiseen uskoon.

Amalia Elisabethin sotahistoriaan lukeutui myös Hessen-Darmstadtin kanssa jatkettu kiista Marburgin hallinnasta, mitä kiistaa käytiin vuosina 1637–1648 sekä diplomatian saralla että asein. Aluksi Hessen-Darmstadt miehitti Marburgia keisarillisten armeijoiden tuella, mutta myöhemmin maakreivittären omat joukot valtasivat kaupungin ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa tuella. Vaikka kiista Marburgin hallinnasta oli äärimmäisen tärkeä Hessen kummankin sukuhaaran kannalta, ruotsalaisten, ranskalaisten ja jopa keisarillisten kannalta kyseessä oli suvun sisäinen kiista ilman sen suurempaa poliittista merkitystä. Keisarikunnan muut säädyt hermostuivat hesseniläisten keskinäisestä kiistasta, sillä se viivästytti aluksi Prahan rauhan ehtojen täytäntöönpanoa sekä myöhemmin yleisen rauhansopimuksen aikaansaamista Westfalenissa. Amalia Elisabeth onnistui lopulta kampeamaan tässäkin asiassa itseään tyydyttävän kompromissiratkaisun, jossa neljäsosa Marburgista siirtyi Hessen-Kasselille. Marburgin kuuluisan yliopiston hallinnointi jaettiin sukuhaarojen välillä tasan siten, että Hessen-Darmstadt päätti teologian ja filosofian professorien valinnoista ja Hessen-Kassel valitsi oikeus- ja lääketieteen professorit.

Amalia Elisabeth ajoi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä johdonmukaisesta visiota uudesta keisarikunnasta, jossa alemmat ruhtinassäädyt olisivat tasavertaisia päätöksentekijöitä keisarin ja mahtavien vaaliruhtinaiden kanssa. Tämä visio ei sinällään toteutunut, mutta niin sanottu westfalenilainen järjestys, jossa keisarikunnan ruhtinaskunnista tuli suvereeneja päätöksentekijöitä sodan ja rauhan saralla, on paljon velkaa Amalia Elisabethin alkuperäiselle näkemykselle. Tässä mielessä ei olisi lainkaan kohtuutonta nostaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä modernin valtiojärjestelmän pioneeriksi.

Tryntje Helfferich ei ole lainkaan välinpitämätön sille seikalle, että Amalia Elisabeth oli naispuolinen hallitsija ja siten sangen poikkeuksellinen kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden Saksassa. Naishallitsijana Amalia Elisabeth osasi pelata taitavasti sekä rikasta että köyhää. Marburgin hallinnasta käydyissä kiistoissa Amalia Elisabeth esiintyi johdonmukaisesti pienten orpolasten surkeana leskiäitinä, jota ilkeä maakreivi Georg pelkkää julmuuttaan kiusasi. Samaan aikaan maakreivitär itse miehitti täysin häikäilemättömästi Itä-Friisinmaata ja Westfalenin kirkollisia läänityksiä välittämättä lainkaan paikallisten säätyjen ruikutuksesta. Ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa suuntaan Amalia Elisabethin piti näyttäytyä samanaikaisesti niin heikkona, että hänen sotilaallisesta auttamisestaan tuli liittolaisille prioriteetti, sekä niin vahvana, että hänen auttamisestaan vaikutti olevan jotain hyötyä.

Amalia Elisabeth herätti aikalaisissa suurta huomiota ja voimakkaita tunteita. Eräs tanskalainen diplomaatti luonnehti häntä ”vuosisatamme sankarittareksi” ja ”nerokkaaksi hermafrodiitiksi.” Kardinaali Richelieu, eräs maakreivittären horjumattomimmista varhaisista liittolaisista, kuvasi häntä ”rohkeaksi naiseksi, joka hyveellisyydellään voitti sukupuolensa heikkoudet.” Toisaalla katkera maakreivi Georg kuvasi sukulaismiehensä puolisoa ”naispuoliseksi imbesilliksi,” mikä luonnehdinta ei tosin antanut kauhean ylevää kuvaa Georgista itsestään, joka joutui toistuvasti nopeaälyisen maakreivittären jallittamaksi. Keisarillismielinen jesuiitta liitti Amalia Elisabethin kolmanneksi ”gorgoniksi” Ruotsin kuningatar Kristiinan ja Ranskan leskikuningatar Anne Itävaltalaisen rinnalle. Tässä vertaisryhmässä myös nykyhistorian olisi hyvä muistaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä, Westfalenin järjestelmän voimakasta muokkaajaa ja erästä kolmikymmenvuotisen sodan viimeisistä suurista sotilasurakoitsijoista. 

Tryntje Helfferich, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge MA: Harvard University Press, 2013).