Britannian voitto

 

Alan Allportin uutuusteos Advance Britannia: How the Second World War Was Won, 1942–1945 on suoraa jatkoa hänen edelliselle kirjalleen Britain at Bay: The Epic Story of the Second Wrold War, 1938–1941. Kummassakin kirjassa on siten aiheena toinen maailmansota ja rajauksena Iso-Britannia. Alkukaneettina on syytä mainita, että Allport ei kirjoita operatiivista sotahistoriaa; sitä tilaa täyttää Britannian osalta vaikkapa James Holland kiitettävän tuotteliaalla kirjoittamisellaan. Allportin lähestymistapa on makrohistoriallinen ja yhdistää siten toisiinsa politiikan, yhteiskunnan ja talouden. Yksittäisiä sotatapahtumia kuvataan hänen kirjoissaan valikoidusti ja tietyistä syistä.

 

Alan Allportin kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja tyyli on usein argumentoiva ja poleeminen; Allport ei itse ole kuitenkaan se, joka lietsoo polemiikkia, vaan hänen kirjansa on pikemminkin vastaus olemassa olevaan mytologiaan ja uskomuksiin Britannian sodasta. Muutama ristiriitojen kyllästämä aihepiiri on syytä nostaa tikun nokkaan ajanjaksolta 1942–1945. Yksi on Atlantin sota, ja erityisesti siis Saksan harjoittama sukellusvenesodankäynti. Saksan pintalaivaston esiintymiset vuodesta 1942 eteenpäin rajoittuivat Kanaalin pakoon, jossa taisteluristeilijät Scharnhorst ja Gneisenau murtautuivat itään Brestin satamasta; Gneisenau sillä seurauksella, että RAF pommitti sen melkein heti uuteen satamaansa, kun taas Scharnhorst sai odottaa upottamistaan Nordkapin taisteluun ja joulukuuhun 1943. Sukellusvenesota oli se vaara, jonka britit kohtasivat sodan loppuun saakka, mutta Allport varoittaa sen uhan ja vaikutusten liioittelusta. Se oli lopultakin kolossaalisen laivaliikenteen reunojen järsimistä eikä mikään eksistentiaalinen uhka Britannialle, vaikka Churchill muistelmissaan toista väittikin. Se, että Britanniaa kohtasi kauppalaivaston kuljetuskriisi vuoden 1942 lopulla ei ollut Dönitzin harmaiden susien ansiota vaan seurausta siitä, että sodankäynnin pomoksi noussut Yhdysvallat ohjasi kuljetuskapasiteetin käyttöä omien sotilaallisten intressien ajamiseksi. Muutamat pahamaineiset saattueet, kuten SC-107 ja PQ-17, tuhottiin lähes täysin, mutta aivan valtaosa Atlantin ja Jäämeren ylittäneistä kuljetuksista pääsi perille Britanniaan tai Neuvostoliittoon. Vuodesta 1943 eteenpäin Atlantin sota alkoi käydä Saksan omalle sukellusvenelaivastolle niin tukalaksi, että saalistusta piti siirtää Afrikan vesille; siitä ratkaisusta tosin tulee mieleen allegoria miehestä, joka etsii pimeässä kadottamiaan avaimia katuvalon alta, koska se on ainoa paikka mistä niitä näkee etsiä.

 

Toinen sotahistoriallisen polemiikin pesä on Britannian (kuin myös Amerikan) harjoittama Saksan kaupunkien saturaatiopommitus. Aihe on ollut viime vuosina esillä kahdesta syystä, joista yksi oli Applen sarja Masters of the Air ja toinen Malcolm Gladwellin kirja The Bomber Mafia. Televisiosarja antoi kovin rajallisen ja ehkä silotellun kuvan amerikkalaisten pommitusilmavoimista, kun taas Gladwellin osoitettiin ymmärtäneen kirjassaan väärin paitsi kaiken aikalaislähdemateriaalin niin jopa suuren osan myöhemmästä historiografiasta. Allport keskittyy Britannian Bomber Commandiin ja sen legendaariseen johtajaa Arthur Harrisiin, joka ei Gladwellin lapsellisista maalailuista huolimatta ollut mikään psykopaatti tai raivohullu. Työväestön (siviilien) pommittamisen katsottiin aikakauden sotatieteessä olevan lupaava keino sodan voittamiseen sen clausewitzlaisessa kontekstissa (kansahan oli yksi Clausewitzin sodan kolminaisuuksista), mutta koska empiiristä todistusaineistoa sen tehokkuudesta ei juuri ollut edes Blitzin jälkimainingeissa, suhtautuminen strategiseen pommitukseen oli pakostakin ristiriitaista. Allportin mukaan siihen muodostui kolme lähestymistapaa: Harris ja hänen kannattajansa uskoivat sen ratkaisevaan voimaan, toisten mielestä se oli kontraproduktiivista resurssien tuhlausta ja kolmannessa, kenties yleisimmässä näkökannassa, saturaatiopommitus oli todennäköisesti melko vähämerkityksellistä mutta sentään edes jotain. Churchill itse kenties ruumiillisti brittien suhtautumista pommituskampanjaan: sodan aikana hän antoi sille siunauksensa, mutta ei sen jälkeen noteerannut sitä, saati kiitellyt Harrisia ja hänen miehistöjään. Britit sentään sodan aikana käyttivät strategisesta kampanjasta saturaatiopommituksen oikeaa nimeä eivätkä piilotelleet tekemisiään ”tarkkuuspommituksen” eufemismin taakse, kuten amerikkalaiset aseveljensä.

 

Britannia ei käynyt sotaansa 1942–1945 pelkästään Euroopassa, Afrikassa ja Atlantilla vaan myös Aasiassa. Idässä Britannian sotahistoriaa on synkistänyt tapahtuma, josta Britanniassa itsessään tiedetään edelleen vähän ja muualla Euroopassa ei mitään eli Bengalin katastrofaalinen nälänhätä 1943–1944. Tuolloin pelkkään nälkään kuoli yli miljoona intialaista ja sen välittömiin seurauksiin kenties kolme lisää. Nälänhädästä on syytetty Lontoon hallituksen välinpitämättömyyttä ja pääministeri Churchillin suoranaista rasismia. Allportin mukaan syytöksissä on liioittelua. Lontoo oli välinpitämätön, kunnes ei enää ollut, mutta silloin oli jo liian myöhäistä estää tai edes merkittävästi lieventää nälänhätää. Churchill puolestaan oli rasisti, kuten hän itse toistuvasti katsoi aiheelliseksi ilmoittaa, mutta hänen suhtautumisensa nälänhätään ei ollut pahantahtoista, saati sitten tahallista. Kyse oli lopulta kompetenssivajeesta, joka toi mieleen William Dalrymplen erinomaisen kirjan The Anarchy: The Relentless Rise of the East India Company. Kun Englannin Itä-Intian kauppakomppania anasti itselleen mogulien veronkannon 1700-luvulla, se sai välittömästi aikaiseksi nälänhädän, koska ei osannut käytellä mogulien rakentamaa resurssien hallintamekanismia. Toisen maailmansodan tavattomien rasitusten alla Britannia menetti jälleen kykynsä pyörittää siirtomaaimperiumia, jossa taakan jakaminen ei toteutunut tasaisesti. Allport huomauttaa, että vaikka Intian sotaponnistukset oli paperilla jaettu tasan Intian ja Britannian välillä, käytännössä kaikki kulut lankesivat Intialle, koska Britannia siirsi omat vastuunsa hamaan tulevaisuuteen ”takautuvina sotakustannuksina.”

 

Alan Allportin kuvaus Burman rintamasta on kirjan värikkäin osa, eikä vähintään Orde Wingaten ansiosta. Myöhempi sotahistoria on usein viehättynyt kahdesta brittiläisestä sodankäynnin eksentrikosta, Bernard Montgomerystä ja Orde Wingatesta. Allport ei selvästi kuulu kummankaan ihailijoihin, mutta tunnustaa silti Montgomeryn kyvykkyyden systemaattisessa sodankäynnissä. Chinditien lentävien kolonniensa kanssa puuhaillut Wingate oli hädin tuskin pätevä millään sodankäynnin tasolla, ja hänen viimeinen suunnitelmansa kymmenien brittidivisioonien tiputtelemisesta sinne tänne Kaakkois-Aasian viidakoihin Rangoonin ja Saigonin välillä antaa viitteitä siitä, että hänen paikkansa olisi ollut ennemmin mielisairaalassa kuin Intian armeijan johdossa. Raskaiden menetysten jälkeen Burman sota kääntyi lopulta brittien eduksi ja aiheutti Japanille erään sen suurimmista tappioista Kohima-Imphal hyökkäyksen epäonnistuttua. Allport muistuttaa lukijoitaan myös siitä, että viidakoiden ja soiden peittämä Burma oli paradoksaalista kyllä ainoa rintama, jossa britit saavuttivat voittoja Blitzkrieg-tyylisellä liikkumissodankäynnillä.

 

Merkittävä osa Allportin kirjasta kuvaa kotirintaman asioita, mikä nostaa Advance Britannian monien muiden sotahistorioiden yläpuolelle. On hämmästyttävää lukea, millainen komentovaltio sodanaikainen Britannia oli. Edes katolisten luostareiden maita maallistanut Henrik VIII tai rojalistien läänityksiä takavarikoinut Cromwellin tasavalta ei toteuttanut sellaista isojakoa kuin Churchillin koalitiohallitus. Erään tällaisen mittavan takavarikoinnin seurauksena syntyi vaikkapa Heathrow’n lentokenttä, jonka alle jäi monia kyliä ja kokonainen puutarhateollisuus. Omaisuuden uusjaolla ja siviilien työpalvelulla oli myös kääntöpuolensa eli täystyöllisyys ja aiemmin alinomaisessa kurjuudessa eläneen työväenluokan suoranainen gentrifikaatio lähelle keskiluokkaisuutta. Tästä sini- ja valkokaulustyöläiset palkitsivat Churchillin ja konservatiivit äänestämällä heidät ulos vuonna 1945. Allportin mukaan tämä ei ollut mikään suuri ihme, ei osoitus Churchillin henkilökohtaisesta epäsuosiosta tai äänestäjien äkillisestä rakkaudesta työväenaatetta edustanutta Labouria kohtaan. Vanha hallitus vain oli ollut vallassa liian pitkään ja assosioitunut liikaa sodanajan suruihin, kärsimyksiin ja vaivoihin. Itse jäin miettimään sitä, missä määrin vuoden 1945 vaalitulos heijasteli kansan ymmärrystä siitä, että brittiläisen imperiumin aika oli ohi ja Amerikan globaali hegemonia uutta todellisuutta. Monella äänestäjällä saattoi olla hätä varmistaa riittävä asuntorakentaminen ja yleinen julkinen terveydenhuolto tilanteessa, jossa Atlantin takainen suurvalta vaikutti järjestelevän mittaamattoman suurella taloudellisella vaikutusvallallaan kaiken vallanjaon ja omistuksen uusiksi, niin muualla Euroopassa kuin Britanniassakin.

 

Alan Allport osaa kirjoittaa värikkäästi ja humoristisesti silloin, kun siihen on tilaa tai tarvetta. Kirjan lopussa odottava emotionaalinen isku tuli täytenä yllätyksenä lukijalle, joka luuli tarttuneensa makrohistorialliseen analyysiin eräästä maailmanhistorian suurimmasta aiheesta.

 

 

 

Alan Allport. (2026). Advance Britannia: How the Second World War Was Won, 1942–1945. Lontoo: Profile Books, 631 s.