Myrsky saapuu Italiaan

 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu sen verran runsaasti yleistajuisia historioita, että James Hollandin erottuminen massasta edukseen mittavan tuotantonsa, elävän kirjoitustyylinsä ja freesien näkökulmiensa ansiosta on sangen vaikuttava saavutus. Kirjoittamisen ohella Holland ennättää tuottaa sisältöä YouTube-kanaville, podcasteihin ja televisio-ohjelmiin, mikä toimeliaisuus ei kuitenkaan ole näkynyt notkahduksena hänen kirjojensa määrässä tai laadussa. Holland löi itsensä läpi vuonna 2003 ilmestyneellä kirjalla Fortress Malta: An Island Under Siege 1940–1943, ja sen jälkeen häneltä on seurannut kirjoja Burman kampanjasta, Britannian ilmasodasta, Blitzkriegistä ja muista aiheista. Allekirjoittaneelle oli aiemmin tuttu Normandy ’44 (2019), joka kertoi nimensä mukaisesti Normandian maihinnoususta eli operaatio Overlordista. Kirja loi uutta ymmärrystä operaatiotaidon ja logistiikan tasojen lähestymistavallaan, vaikkakin muutamia sodankäynnin alatason narratiiveja siitä olisi voinut karsia pois.

 

Nyt on ollut käsillä tuore kirja The Savage Storm: The Brutal Battle for Italy 1943, joka kertoo yllättävän vähän käsitellystä aihepiiristä, liittoutuneiden hyökkäyksestä Italian niemimaalle syksyllä 1943. Hollandin toteuttama aiherajaus on merkityksellinen ja ansaitsee erityistä painotusta: kirja käsittelee Salernon maihinnousua (operaatio Avalanche) syyskuussa 1943 sekä sitä seurannutta liittoutuneiden tuskallisen hidasta etenemistä Italian saappaankärjestä ja kengänkorosta pohjoiseen kohti Roomaa. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät siten Italian kampanjan tunnetuimmat taistelut, Monte Cassino ja Anzio, jotka käytiin vasta vuoden 1944 puolella. Holland toisin sanoen liikkuu sotahistorian alueella, joka monin tavoin ansaitsee systemaattista ja läheistä tarkastelua.

 

Hollandin lähestymistapaa leimaa terve kriittisyys, joka saa pontta jo kampanjan suunnitteluvaiheesta elokuussa 1943. Toisin kuin usein kuvitellaan, Italian kampanja ei ollut mikään Winston Churchillin aivoista kummunnut kilpaileva vaihtoehto Normandian maihinnousulle, vaan päinvastoin lähtökohtaisesti toissijainen apuoperaatio, joka oli alusta loppuun täysin naimisissa Overlordin toteuttamisen kanssa. Nousemalla maihin Etelä-Italiassa ja iskemällä salamaoperaatiolla Roomaa vastaan liittoutuneet pyrkivät sangen järkevästi kaatamaan Benito Mussolinin fasistihallituksen ja poistamaan siten Italian mittavat maa-, meri- ja ilmavoimat akselivaltojen käytöstä. Toinen yhtä tärkeä strateginen tavoite oli Foggia, josta harva toisen maailmansodan sotahistorian harrastaja on koskaan kuullutkaan. Foggia oli lentokenttien kompleksi Apulian ylätasangolla, joka oli ympäristönsä ja sääolosuhteidensa ansiosta ihanteellinen sijoituspaikka liittoutuneiden strategisille ilmavoimille eli raskaille pommittajille. Näitä ilmavoimia piti päästä käyttämään Foggiasta käsin, jotta niillä voitiin avustaa vuoden 1943 kaikkein tärkeintä liittoutuneiden operaatiota, Pointblankia. Kyseessä oli toukokuussa 1944 toteutettavaksi suunnitellun Overlordin valmisteluoperaatio, jolla liittoutuneet pyrkivät tuhoamaan Saksan ilmavoimien kyvyn vaikuttaa suunniteltuun maihinnousuun. Tämä tavoite toteutui tehokkaimmin tuhoamalla Saksan lentokoneteollisuus, joka sijaitsi itäisessä Saksassa ja Itävallassa ja oli siten Englannista käsin operoivien pommittajien kantomatkan ulkopuolella. Foggiasta näitä kaikkia tehtaita kuitenkin pääsi pommittamaan, mistä syystä lentokenttäkompleksi oli pakko saada haltuun Pointblankin toteuttamiseksi.

 

Tunisian elokuisen auringon alla suunniteltu Italian kampanja lähti liikkeelle kahdesta maihinnoususta. Operaatio Avalanchessa voittopuolisesti amerikkalainen armeijakunta lähtisi merille Tunisiasta ja nousisi maihin Salernossa Tyrrhenanmeren rannikolla, kun taas brittien 8. armeija ylittäisi vasta vallattua Sisiliaa ja Italian saappaankärkeä erottavan Messinan salmen operaatio Baytownissa. Kummatkin maihinnousuarmeijat etenisivät sitten kohti Foggiaa ja yhdistäisivät matkalla voimansa. ”As easy as pie”, kuten englanninkielinen sanonta kuuluu.

 

Paitsi että näin nätisti asiat eivät tietenkään sujuneet. Liittoutuneiden suunnitelma nojasi siihen oletukseen, että saksalaiset eivät ryhtyisi puolustamaan Etelä-Italiaa, vaan loisivat puolustuslinjan Pisan ja Riminin väliselle linjalle Rooman yläpuolella. Toiveajattelu ei ollut lainkaan harhaista, sillä juuri näin Pohjois-Italian puolustusta johtanut Erwin Rommel ja Etelä-Italiaa komentanut Albert Kesselring olivat suunnitelleetkin. Liittoutuneiden sekavat neuvottelut Mussolinin syrjäyttäneen Pietro Badoglion väliaikaishallituksen kanssa johtivat kuitenkin siihen, että Italia ilmoitti antautumisestaan ennen kuin Avalanche ja Baytown oli ehditty laittaa toimeen. Italian yllättävä romahdus sai Kesselringin peruuttamaan joukkojen vetämisen pohjoisemmaksi ja kääntämään kulkusuunnan päinvastaiseksi voidakseen riisua italialaisia aseista sekä vahvistaakseen puolustusta Salernossa, joka oli kaikkien ammattisotilaiden silmissä kaikkein ilmiselvin paikka maihinnousulle. Helpon etenemisen sijasta amerikkalaiset ja britit saivat Salernossa taistella joka metristä Kesselringin pataljoonia vastaan samalla, kun taivaalla liittoutuneiden ilmavoimat yhä kamppailivat Luftwaffen kanssa Italian ilmatilan herruudesta. Salernossa saksalaiset tutustuttivat liittoutuneet myös uuteen ihmeaseeseen, Fritz X:ään, joka oli radio-ohjattu ja voimakas täsmäpommi. Liittoutuneiden laivatykistön ja keihäänkärkenä rantautuneen kenttätykistön ansiosta Salernon maihinnousu onnistuttiin lopulta kääntämään hyökkääjän läpimurroksi sisämaahan, jossa odottivat kuitenkin jo uudet haasteet. Näihin haasteisiin pääsivät tutustumaan ensimmäisenä 8. armeijan britit, joiden eteneminen Messinasta pohjoiseen oli tuskallisen hidasta vaikean maaston ja saksalaisten viivytystaktiikoiden takia. Saksalaiset laskuvarjojääkärit ja pioneerit eivät ryhtyneet varsinaisiin torjuntataisteluihin brittejä vastaan, vaan vetäytyivät omalla tahdillaan räjäyttäen siltoja, maantietunneleita ja ansoittaen teitä tela- ja henkilömiinoilla.

 

Holland kuvaa kiitettävän hyvin liittoutuneiden operaation pahinta pullonkaulaa eli maihinnousu- ja kuljetuslaivojen riittämättömyyttä. Kiitos Overlordin ja Tyynenmeren sotanäyttämön tarpeiden, liittoutuneilla oli Välimerellä käyttävissään vain hyvin rajallinen määrä joukkojen kuljetuksiin sopivia laivoja. Rajallinen määrä laivoja kykeni tekemään vain rajallisen määrän matkoja ja kuljettamaan vain rajallisen määrän lastia. Italian hankalat luonnonolosuhteet ja saksalaisten voimistuva vastarinta edellyttivät ponttonisiltojen, tykkien ja raskaiden ammusten jatkuvaa kuljettamista Italiassa oleville taisteluyhtymille, mikä puolestaan tarkoitti sitä, ettei laivoilla voinut tilan puutteen vuoksi kuljettaa Tunisiassa ja Sisiliassa odottavia reservejä. Samat yksiköt joutuivat toisin sanoen olemaan koko ajan etulinjassa ja kantamaan vastuuta taistelutoimista, mikä johti sitten jalkaväen tappioihin, jotka olivat suhteellisesti suurempia kuin ne, joita britit olivat kärsineet Sommessa ensimmäisen maailmansodan aikana. Laivakuljetusten pullonkaula mahdollisti myös sen usein unohdetun seikan, että saksalaisilla, jotka saivat Hitlerin määräyksestä vahvoja vahvistuksia pohjoisesta, oli pitkään miesylivoima Italian rintamalla.

 

Armeijoiden välisten voimasuhteiden arviointi jää sotahistoriassa usein pinnalliseksi numeronpyörittelyksi ilman sen syvempää pohdintaa taisteluyhtymien ja joukko-osastojen laadullisista lähtökohdista. Holland ei tähän syntiin sorru, vaan avaa informatiivisesti saksalaisten ja liittoutuneiden joukko-osastojen institutionaalisia eroja. Divisioonien, rykmenttien, prikaatien ja pataljoonien koot olivat verrattain yhteneväisiä rintamalinjan kummallakin puolella, mutta erot syntyivät taistelujoukkojen ja logistisen portaan suhdeluvusta. Liittoutuneiden divisioonissa oli suuri logistinen osuus, mikä mahdollisti liikkumisen ja divisioonan itsetäydentämisen lisävahvistuksilla. Tällöin divisioona kykeni jatkuvaan operointiin tappioista huolimatta. Saksalaiset divisioonat puolestaan koostuivat aivan voittopuolisesti (joskus jopa yksinomaan) taistelujoukoista, mikä teki niistä taistelun alussa erittäin voimakkaita taisteluyhtymiä mutta johti tappioiden myötä toisaalta myös nopeaan heikentymiseen. Nämä rakenteelliset ominaisuudet toistuivat divisioonien alapuolella myös rykmenteissä ja (brittien) prikaateissa.

 

Eräs omintakeinen ilmiö oli saksalaisten taisteluryhmä (Kampfgruppe), joita saksalaiset muodostivat sodan loppuvuosina eri divisioonien ja jopa aselajien ylitse joustavasti ja hyvinkin epäyhteismitallisesti. Itärintamalla nämä taisteluyhtymät saattoivat tuottaa hyviäkin tuloksia, mutta Italiassa niiden käyttö Hollandin mukaan epäonnistui surkeasti. Funktionaalisten yhtymien sijasta taisteluryhmät olivat liian monien sirpaleyksiköiden epäyhtenäistä silppua, jota Kesselring ja hänen alaisensa syöttivät pala kerrallaan lihamyllyyn ilman mitään mainittavia taktisia tuloksia. Myös amerikkalaisilla oli oma taisteluryhmänsä eli rykmentistä ja siitä erillisistä elementeistä koostettu RCT (Regimental Combat Team). Salernossa ryhmä osoittautui hyödylliseksi, kun maihinnousun ensimmäisen aaltoon piti saada jalkaväenrykmenttien tueksi kenttätykistön ja pioneerien pataljoonia. Kenttätykkien rullaaminen lähes ensimmäisenä ulos maihinnousualuksesta oli riski, joka Salernon taisteluolosuhteissa kannatti kuitenkin ottaa.

 

Hollandin kirjan yllättäväkin ansio on sen operaatioiden ja logistiikan tasoja täydentävä mikrohistoriallinen ote. Holland käyttää sodankäynnin sammakkoperspektiivin kuvaamiseen henkilökohtaisia primäärilähteitä, kuten sotapäiväkirjoja ja kirjeitä. Tätä materiaalia tuottavat Hollandin narratiiviin liittoutuneiden sotilaat, saksalaiset ja, mikä erityisen tärkeää, italialaiset siviilit. Näiden jälkimmäisten perspektiivi selittää kirjan nimen, ”raa’an myrskyn”, mitä modernein asein käyty totaalinen sota siviilien näkökulmasta oli. Vaikka saksalaiset syyllistyivät käsittämättömiin ja brutaaleihin sotarikoksiin italialaisia siviileitä vastaan, kuten miesten, naisten ja lasten joukkomurhaan Collelungon laaksossa joulukuussa 1943, valtaosa siviiliuhreista aiheutui liittoutuneiden tykistö- ja ilmapommituksista. Pohjois-Afrikan aavikoiden tyhjyydessä britit ja amerikkalaiset olivat saaneet käyttää vapaasti hirvittävää tulivoimaansa, mutta tiheään asutulla Italian niemimaalla siitä syntyi suuren mittaluokan sivullistuhoa, johon liittoutuneiden johtajat eivät olleet varautuneet. Sotilaiden primäärilähteet puolestaan kertovat Italian sodankäynnin korkeasta väkivallan intensiteetistä ja hankalista ympäristöolosuhteista – liejusta, kivisistä rinteistä, ajoneuvoille sopimattomista kinttupoluista ja vuoden kulkiessa kohti loppuaan myös talven kylmyydestä, sateista ja sumusta. Eräässä hätkähdyttävässä kohdassa yhden primäärikertojan päiväkirja päätyy toisen aikalaiskertojan haltuun.

 

Politiikan ja sodankäynnin ylätason aikalaistodistajiksi Holland on valinnut amerikkalaisia komentaneen Mark Clarkin ja Iso-Britannian tuolloisen ulkoministeri Harold Macmillanin. Edellisen kautta Holland avaa keskeistä liittoutuneiden ongelmaa eli etulinjaan juuttuneiden yksiköiden taistelumoraalia. Liittoutuneiden sotilaat olivat demokraattisten yhteiskuntien kansalaisia, joiden ei voinut olettaa kärsivän tappioita ja sodan karuja olosuhteita loputtomasti. Clark tunnisti taistelutahdon romahtamisen vaaran ja tähdensi jo hyvin varhain joukko-osastojen komentajille miehistön mielialan seuraamisen ja heidän olosuhteidensa parantamisen tarvetta. Clarkin myllykirjeet aiheen tiimoilta saattoivat pelastaa keinotekoiseen alivoimaan ajetut liittoutuneiden armeijat toimintakyvyn romahdukselta. Näitäkin hengen ja psyyken asioita voisi muissa sotahistorioissa pohtia enemmänkin.

 

James Hollandin kirja on kriittinen puheenvuoro toisen maailmansodan eräästä vähemmän tunnetusta kampanjasta. Amerikan asevoimien ylipäällikkö George Marshall oli todennut maihinnousun alla, ettei Italian kampanjasta saanut tulla kuluttavaa ja strategisesti rönsyilevää harharetkeä, mutta juuri sellainen siitä lopulta materialisoitui. On hätkähdyttävää, etteivät liittoutuneet tunnistaneet merikuljetuskapasiteetin puutteita ja päätelleet siitä seurannutta logistista pullonkaulaa, joka pakotti liittoutuneet taistelemaan rajallisin rintamajoukoin pohjoisesta virtaavia saksalaisia vastaan. Saksalaisten yksiköiden sitominen Italian taisteluun ja pois Overlordin potentiaalisista vastustajista oli ollut yksi operaation strategisista tavoitteista, mutta alivoiman muodostuminen logistiikan pullonkaulojen takia loi vaaran koko Italiaan lähetetyn sotilasretkikunnan tuhoutumisesta. Pitkässä juoksussa saksalaisten aggressiivinen puolustustaistelu oli toisaalta sekin kontraproduktiivista. Kesselring kulutti Etelä-Italian puolustukseen resursseja ja sotilaita, joita saksalaiset olisivat tarvinneet kipeästi muualla, eikä hän brutaalilla joustamattomuudellaan kerää Hollandin analyysissa mitään kehuja. Paradoksaalista kyllä, vuoden 1943 Italian-kampanjassa ei ollut yhtä selkeää voittajaa, mutta sitäkin enemmän häviäjiä.

 

Traagisimpia häviäjiä olivat ne sadat tuhannet italialaiset siviilit, joiden kodit ja elämät jauhautuivat sorakasoiksi ja joukkohaudoiksi raivoisan sotamyrskyn voimasta.

 

 

James Holland. (2024). The Savage Storm: The Brutal Battle for Italy 1943. Lontoo: Penguin. 673 s.