Toisesta maailmansodasta
on kirjoitettu sen verran runsaasti yleistajuisia historioita, että James
Hollandin erottuminen massasta edukseen mittavan tuotantonsa, elävän
kirjoitustyylinsä ja freesien näkökulmiensa ansiosta on sangen vaikuttava
saavutus. Kirjoittamisen ohella Holland ennättää tuottaa sisältöä
YouTube-kanaville, podcasteihin ja televisio-ohjelmiin, mikä toimeliaisuus ei
kuitenkaan ole näkynyt notkahduksena hänen kirjojensa määrässä tai laadussa.
Holland löi itsensä läpi vuonna 2003 ilmestyneellä kirjalla Fortress Malta:
An Island Under Siege 1940–1943, ja sen jälkeen häneltä on seurannut
kirjoja Burman kampanjasta, Britannian ilmasodasta, Blitzkriegistä ja muista
aiheista. Allekirjoittaneelle oli aiemmin tuttu Normandy ’44 (2019),
joka kertoi nimensä mukaisesti Normandian maihinnoususta eli operaatio
Overlordista. Kirja loi uutta ymmärrystä operaatiotaidon ja logistiikan tasojen
lähestymistavallaan, vaikkakin muutamia sodankäynnin alatason narratiiveja
siitä olisi voinut karsia pois.
Nyt on ollut käsillä
tuore kirja The Savage Storm: The Brutal Battle for Italy 1943, joka kertoo
yllättävän vähän käsitellystä aihepiiristä, liittoutuneiden hyökkäyksestä
Italian niemimaalle syksyllä 1943. Hollandin toteuttama aiherajaus on
merkityksellinen ja ansaitsee erityistä painotusta: kirja käsittelee Salernon
maihinnousua (operaatio Avalanche) syyskuussa 1943 sekä sitä seurannutta
liittoutuneiden tuskallisen hidasta etenemistä Italian saappaankärjestä ja
kengänkorosta pohjoiseen kohti Roomaa. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät siten
Italian kampanjan tunnetuimmat taistelut, Monte Cassino ja Anzio, jotka käytiin
vasta vuoden 1944 puolella. Holland toisin sanoen liikkuu sotahistorian
alueella, joka monin tavoin ansaitsee systemaattista ja läheistä tarkastelua.
Hollandin lähestymistapaa
leimaa terve kriittisyys, joka saa pontta jo kampanjan suunnitteluvaiheesta
elokuussa 1943. Toisin kuin usein kuvitellaan, Italian kampanja ei ollut mikään
Winston Churchillin aivoista kummunnut kilpaileva vaihtoehto Normandian
maihinnousulle, vaan päinvastoin lähtökohtaisesti toissijainen apuoperaatio,
joka oli alusta loppuun täysin naimisissa Overlordin toteuttamisen kanssa.
Nousemalla maihin Etelä-Italiassa ja iskemällä salamaoperaatiolla Roomaa
vastaan liittoutuneet pyrkivät sangen järkevästi kaatamaan Benito Mussolinin
fasistihallituksen ja poistamaan siten Italian mittavat maa-, meri- ja
ilmavoimat akselivaltojen käytöstä. Toinen yhtä tärkeä strateginen tavoite oli
Foggia, josta harva toisen maailmansodan sotahistorian harrastaja on koskaan
kuullutkaan. Foggia oli lentokenttien kompleksi Apulian ylätasangolla, joka oli
ympäristönsä ja sääolosuhteidensa ansiosta ihanteellinen sijoituspaikka
liittoutuneiden strategisille ilmavoimille eli raskaille pommittajille. Näitä
ilmavoimia piti päästä käyttämään Foggiasta käsin, jotta niillä voitiin avustaa
vuoden 1943 kaikkein tärkeintä liittoutuneiden operaatiota, Pointblankia.
Kyseessä oli toukokuussa 1944 toteutettavaksi suunnitellun Overlordin
valmisteluoperaatio, jolla liittoutuneet pyrkivät tuhoamaan Saksan ilmavoimien
kyvyn vaikuttaa suunniteltuun maihinnousuun. Tämä tavoite toteutui tehokkaimmin
tuhoamalla Saksan lentokoneteollisuus, joka sijaitsi itäisessä Saksassa ja
Itävallassa ja oli siten Englannista käsin operoivien pommittajien kantomatkan
ulkopuolella. Foggiasta näitä kaikkia tehtaita kuitenkin pääsi pommittamaan,
mistä syystä lentokenttäkompleksi oli pakko saada haltuun Pointblankin
toteuttamiseksi.
Tunisian elokuisen
auringon alla suunniteltu Italian kampanja lähti liikkeelle kahdesta
maihinnoususta. Operaatio Avalanchessa voittopuolisesti amerikkalainen
armeijakunta lähtisi merille Tunisiasta ja nousisi maihin Salernossa
Tyrrhenanmeren rannikolla, kun taas brittien 8. armeija ylittäisi vasta
vallattua Sisiliaa ja Italian saappaankärkeä erottavan Messinan salmen
operaatio Baytownissa. Kummatkin maihinnousuarmeijat etenisivät sitten kohti
Foggiaa ja yhdistäisivät matkalla voimansa. ”As easy as pie”, kuten
englanninkielinen sanonta kuuluu.
Paitsi että näin nätisti
asiat eivät tietenkään sujuneet. Liittoutuneiden suunnitelma nojasi siihen
oletukseen, että saksalaiset eivät ryhtyisi puolustamaan Etelä-Italiaa, vaan
loisivat puolustuslinjan Pisan ja Riminin väliselle linjalle Rooman
yläpuolella. Toiveajattelu ei ollut lainkaan harhaista, sillä juuri näin
Pohjois-Italian puolustusta johtanut Erwin Rommel ja Etelä-Italiaa
komentanut Albert Kesselring olivat suunnitelleetkin. Liittoutuneiden sekavat
neuvottelut Mussolinin syrjäyttäneen Pietro Badoglion väliaikaishallituksen
kanssa johtivat kuitenkin siihen, että Italia ilmoitti antautumisestaan ennen
kuin Avalanche ja Baytown oli ehditty laittaa toimeen. Italian yllättävä
romahdus sai Kesselringin peruuttamaan joukkojen vetämisen pohjoisemmaksi ja
kääntämään kulkusuunnan päinvastaiseksi voidakseen riisua italialaisia aseista
sekä vahvistaakseen puolustusta Salernossa, joka oli kaikkien ammattisotilaiden
silmissä kaikkein ilmiselvin paikka maihinnousulle. Helpon etenemisen sijasta
amerikkalaiset ja britit saivat Salernossa taistella joka metristä Kesselringin
pataljoonia vastaan samalla, kun taivaalla liittoutuneiden ilmavoimat yhä
kamppailivat Luftwaffen kanssa Italian ilmatilan herruudesta. Salernossa saksalaiset
tutustuttivat liittoutuneet myös uuteen ihmeaseeseen, Fritz X:ään, joka oli
radio-ohjattu ja voimakas täsmäpommi. Liittoutuneiden laivatykistön ja
keihäänkärkenä rantautuneen kenttätykistön ansiosta Salernon maihinnousu
onnistuttiin lopulta kääntämään hyökkääjän läpimurroksi sisämaahan, jossa
odottivat kuitenkin jo uudet haasteet. Näihin haasteisiin pääsivät tutustumaan
ensimmäisenä 8. armeijan britit, joiden eteneminen Messinasta pohjoiseen oli
tuskallisen hidasta vaikean maaston ja saksalaisten viivytystaktiikoiden takia.
Saksalaiset laskuvarjojääkärit ja pioneerit eivät ryhtyneet varsinaisiin
torjuntataisteluihin brittejä vastaan, vaan vetäytyivät omalla tahdillaan
räjäyttäen siltoja, maantietunneleita ja ansoittaen teitä tela- ja
henkilömiinoilla.
Holland kuvaa kiitettävän
hyvin liittoutuneiden operaation pahinta pullonkaulaa eli maihinnousu- ja
kuljetuslaivojen riittämättömyyttä. Kiitos Overlordin ja Tyynenmeren
sotanäyttämön tarpeiden, liittoutuneilla oli Välimerellä käyttävissään vain
hyvin rajallinen määrä joukkojen kuljetuksiin sopivia laivoja. Rajallinen määrä
laivoja kykeni tekemään vain rajallisen määrän matkoja ja kuljettamaan vain
rajallisen määrän lastia. Italian hankalat luonnonolosuhteet ja saksalaisten
voimistuva vastarinta edellyttivät ponttonisiltojen, tykkien ja raskaiden
ammusten jatkuvaa kuljettamista Italiassa oleville taisteluyhtymille, mikä
puolestaan tarkoitti sitä, ettei laivoilla voinut tilan puutteen vuoksi kuljettaa
Tunisiassa ja Sisiliassa odottavia reservejä. Samat yksiköt joutuivat toisin
sanoen olemaan koko ajan etulinjassa ja kantamaan vastuuta taistelutoimista,
mikä johti sitten jalkaväen tappioihin, jotka olivat suhteellisesti suurempia
kuin ne, joita britit olivat kärsineet Sommessa ensimmäisen maailmansodan
aikana. Laivakuljetusten pullonkaula mahdollisti myös sen usein unohdetun
seikan, että saksalaisilla, jotka saivat Hitlerin määräyksestä vahvoja
vahvistuksia pohjoisesta, oli pitkään miesylivoima Italian rintamalla.
Armeijoiden välisten
voimasuhteiden arviointi jää sotahistoriassa usein pinnalliseksi
numeronpyörittelyksi ilman sen syvempää pohdintaa taisteluyhtymien ja
joukko-osastojen laadullisista lähtökohdista. Holland ei tähän syntiin sorru,
vaan avaa informatiivisesti saksalaisten ja liittoutuneiden joukko-osastojen
institutionaalisia eroja. Divisioonien, rykmenttien, prikaatien ja pataljoonien
koot olivat verrattain yhteneväisiä rintamalinjan kummallakin puolella, mutta
erot syntyivät taistelujoukkojen ja logistisen portaan suhdeluvusta. Liittoutuneiden
divisioonissa oli suuri logistinen osuus, mikä mahdollisti liikkumisen ja divisioonan
itsetäydentämisen lisävahvistuksilla. Tällöin divisioona kykeni jatkuvaan
operointiin tappioista huolimatta. Saksalaiset divisioonat puolestaan
koostuivat aivan voittopuolisesti (joskus jopa yksinomaan) taistelujoukoista,
mikä teki niistä taistelun alussa erittäin voimakkaita taisteluyhtymiä mutta
johti tappioiden myötä toisaalta myös nopeaan heikentymiseen. Nämä
rakenteelliset ominaisuudet toistuivat divisioonien alapuolella myös
rykmenteissä ja (brittien) prikaateissa.
Eräs omintakeinen ilmiö
oli saksalaisten taisteluryhmä (Kampfgruppe), joita saksalaiset
muodostivat sodan loppuvuosina eri divisioonien ja jopa aselajien ylitse joustavasti
ja hyvinkin epäyhteismitallisesti. Itärintamalla nämä taisteluyhtymät
saattoivat tuottaa hyviäkin tuloksia, mutta Italiassa niiden käyttö Hollandin
mukaan epäonnistui surkeasti. Funktionaalisten yhtymien sijasta taisteluryhmät
olivat liian monien sirpaleyksiköiden epäyhtenäistä silppua, jota Kesselring ja
hänen alaisensa syöttivät pala kerrallaan lihamyllyyn ilman mitään mainittavia
taktisia tuloksia. Myös amerikkalaisilla oli oma taisteluryhmänsä eli rykmentistä
ja siitä erillisistä elementeistä koostettu RCT (Regimental Combat Team).
Salernossa ryhmä osoittautui hyödylliseksi, kun maihinnousun ensimmäisen
aaltoon piti saada jalkaväenrykmenttien tueksi kenttätykistön ja pioneerien
pataljoonia. Kenttätykkien rullaaminen lähes ensimmäisenä ulos maihinnousualuksesta
oli riski, joka Salernon taisteluolosuhteissa kannatti kuitenkin ottaa.
Hollandin kirjan
yllättäväkin ansio on sen operaatioiden ja logistiikan tasoja täydentävä
mikrohistoriallinen ote. Holland käyttää sodankäynnin sammakkoperspektiivin kuvaamiseen
henkilökohtaisia primäärilähteitä, kuten sotapäiväkirjoja ja kirjeitä. Tätä
materiaalia tuottavat Hollandin narratiiviin liittoutuneiden sotilaat,
saksalaiset ja, mikä erityisen tärkeää, italialaiset siviilit. Näiden
jälkimmäisten perspektiivi selittää kirjan nimen, ”raa’an myrskyn”, mitä
modernein asein käyty totaalinen sota siviilien näkökulmasta oli. Vaikka
saksalaiset syyllistyivät käsittämättömiin ja brutaaleihin sotarikoksiin
italialaisia siviileitä vastaan, kuten miesten, naisten ja lasten joukkomurhaan
Collelungon laaksossa joulukuussa 1943, valtaosa siviiliuhreista aiheutui liittoutuneiden
tykistö- ja ilmapommituksista. Pohjois-Afrikan aavikoiden tyhjyydessä britit ja
amerikkalaiset olivat saaneet käyttää vapaasti hirvittävää tulivoimaansa, mutta
tiheään asutulla Italian niemimaalla siitä syntyi suuren mittaluokan sivullistuhoa,
johon liittoutuneiden johtajat eivät olleet varautuneet. Sotilaiden
primäärilähteet puolestaan kertovat Italian sodankäynnin korkeasta väkivallan
intensiteetistä ja hankalista ympäristöolosuhteista – liejusta, kivisistä
rinteistä, ajoneuvoille sopimattomista kinttupoluista ja vuoden kulkiessa kohti
loppuaan myös talven kylmyydestä, sateista ja sumusta. Eräässä hätkähdyttävässä
kohdassa yhden primäärikertojan päiväkirja päätyy toisen aikalaiskertojan
haltuun.
Politiikan ja
sodankäynnin ylätason aikalaistodistajiksi Holland on valinnut amerikkalaisia
komentaneen Mark Clarkin ja Iso-Britannian tuolloisen ulkoministeri Harold
Macmillanin. Edellisen kautta Holland avaa keskeistä liittoutuneiden
ongelmaa eli etulinjaan juuttuneiden yksiköiden taistelumoraalia. Liittoutuneiden
sotilaat olivat demokraattisten yhteiskuntien kansalaisia, joiden ei voinut
olettaa kärsivän tappioita ja sodan karuja olosuhteita loputtomasti. Clark
tunnisti taistelutahdon romahtamisen vaaran ja tähdensi jo hyvin varhain joukko-osastojen
komentajille miehistön mielialan seuraamisen ja heidän olosuhteidensa
parantamisen tarvetta. Clarkin myllykirjeet aiheen tiimoilta saattoivat
pelastaa keinotekoiseen alivoimaan ajetut liittoutuneiden armeijat toimintakyvyn
romahdukselta. Näitäkin hengen ja psyyken asioita voisi muissa sotahistorioissa
pohtia enemmänkin.
James Hollandin kirja on
kriittinen puheenvuoro toisen maailmansodan eräästä vähemmän tunnetusta kampanjasta.
Amerikan asevoimien ylipäällikkö George Marshall oli todennut
maihinnousun alla, ettei Italian kampanjasta saanut tulla kuluttavaa ja
strategisesti rönsyilevää harharetkeä, mutta juuri sellainen siitä lopulta materialisoitui.
On hätkähdyttävää, etteivät liittoutuneet tunnistaneet merikuljetuskapasiteetin
puutteita ja päätelleet siitä seurannutta logistista pullonkaulaa, joka pakotti
liittoutuneet taistelemaan rajallisin rintamajoukoin pohjoisesta virtaavia
saksalaisia vastaan. Saksalaisten yksiköiden sitominen Italian taisteluun ja
pois Overlordin potentiaalisista vastustajista oli ollut yksi operaation strategisista
tavoitteista, mutta alivoiman muodostuminen logistiikan pullonkaulojen takia loi
vaaran koko Italiaan lähetetyn sotilasretkikunnan tuhoutumisesta. Pitkässä
juoksussa saksalaisten aggressiivinen puolustustaistelu oli toisaalta sekin
kontraproduktiivista. Kesselring kulutti Etelä-Italian puolustukseen resursseja
ja sotilaita, joita saksalaiset olisivat tarvinneet kipeästi muualla, eikä hän brutaalilla
joustamattomuudellaan kerää Hollandin analyysissa mitään kehuja. Paradoksaalista
kyllä, vuoden 1943 Italian-kampanjassa ei ollut yhtä selkeää voittajaa, mutta
sitäkin enemmän häviäjiä.
Traagisimpia häviäjiä
olivat ne sadat tuhannet italialaiset siviilit, joiden kodit ja elämät
jauhautuivat sorakasoiksi ja joukkohaudoiksi raivoisan sotamyrskyn voimasta.
James Holland. (2024). The Savage Storm: The Brutal
Battle for Italy 1943. Lontoo: Penguin. 673 s.
"liittoutuneiden operaation pahinta pullonkaulaa eli maihinnousu- ja kuljetuslaivojen riittämättömyyttä."
VastaaPoistaOutoa, että tätä ei ylipäänsä huomioitu harkittaessa ryhdyttäisiinkö koko operaatioon ylipäänsä. Sotateoriassa maihinnousuihin liittyvä sääntö kun oli se, että sillä voidaan luoda tiettyyn valittuun pisteeseen hetkellinen yliivoima, mutta koko operaation menestys riippuu siitä, että tuota sillanpäätä voidaan jatkuvasti laajentaa ja vahvistaa nopeammin kuin puolustaja. Tämä oli tiedetty jo Gallipolista lähtien ja tämä asia oli Normandiassa 1944 erinomaisen kunnossa.
Onko muuten usein liian vähätellystä huoltoaselajin historiasta kirjoitettu mitään yleisesitystä?
VastaaPoistaLähinnä tulee mieleen Martin Van Creveldin Supplying War: Logistics from Wallenstein to Patton.
PoistaRohkenen toivoa ko mielenkiintoisesta kirjasta blogia.
Poista