Sotatieteilijä Friedrich Engels

 

Kommunismin oppi-isinä tunnettuja Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä pidetään ensisijaisesti kansantaloustieteen teoretisoijina ja yhteiskuntakriitikoina, mutta heidän mittavaan tuotantoonsa mahtui paljon muutakin, kuten kuka tahansa saattaa itse todeta selaillessaan vaikkapa Kansalliskirjaston piippuhyllylle sijoitettua Megaa (Marx-Engels-Gesamtausgabe, 74 osaa). Eräs aihe, johon sekä Marx että Engels toistuvasti puuttuivat, oli sotatiede ja sodankäynnin historia. Nyt Suomen Rauhapuolustajien kustantamo Umpihanki on julkaissut joukon Engelsin sotatieteellisiä kirjoituksia Jorma Mäntylän suomentamana ja toimittamana.

 

Friedrich Engelsin sotatieteelliset kirjoitukset sijoittuvat pääosin 1850–1870-luvuille. Merkittävä poikkeus on kuitenkin kokoelman aloittava pohdinta eurooppalaisesta aseistariisunnasta ja sotalaitoksen tilasta (Onko aseriisunta Euroopassa mahdollista?), joka julkaistiin vuonna 1893, vain kaksi vuotta ennen Engelsin itsensä kuolemaa. ”Viimeisen 25 vuoden aikana”, Engels aloittaa yksinpuhelunsa, ”Euroopan maat ovat aseistautuneet ennennäkemätöntä vauhtia. Kaikki suurvallat kilpailevat asevarustelussa ja valmistautuvat sotaan…Kuitenkin kaikissa maissa aseriisuntaa vaatii tavallinen kansa, koska sen keskuudesta värvätään alokkaat, ja kansa maksaa verot. Samalla asevarustelu on kaikkialla johtanut sellaiseen nääntymykseen, että valtiot eivät kykene enää lisäämään varustelumenoja. Yhdestä maasta ovat loppuneet värvättävät alokkaat ja toisesta rahat, kun kolmannessa maassa ovat loppuneet sekä sotamiehet että rahat. Onko mitään tietä ulos tästä umpikujasta – muuta kuin maailmanlaajuinen ja ennennäkemättömän tuhoisa sota?”

 

Engelsin vastaus kuului, että oli: asevelvollisuuden pituuden rajoittaminen kansainvälisillä sopimuksilla. Saksan piti saada tähän sopimusjärjestelmään mukaan vanha arkkivihollinen Ranska, mutta idän potentiaalisella vihollisella eli Venäjällä ei ollut mitään väliä, sillä sen asevelvollisarmeija oli pelkkä vitsi: ”Venäjän armeijan toimintaa ja liikekannallepanoa haittaa virkamiehistön ja upseeriston pahamaineinen korruptio ja epärehellisyys. Kaikissa Venäjän käymissä sodissa on alkuvaiheen jälkeen ilmennyt, että rauhan ajan joukkoja ja kalustoa on ollut olemassa vain paperilla. Mitä silloin tapahtuu, kun reservejä kootaan, alueilla on kutsuntoja ja jaetaan sotilaspukuja, aseita sekä ampumatarvikkeita? Liikekannallepanon aikana kaiken pitää olla sujuvaa ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pienetkin epäonnistumiset voivat aiheuttaa suurta vahinkoa ja johtaa kaaokseen. Miten liikekannallepano voi olla sujuvaa, kun sitä toteuttaa Venäjän epärehellinen ja korruptoitunut virkamiehistö? Venäläinen liikekannallepano on näytelmä jumalille.”

 

Vuonna 1854 Engels kirjoitti sarjan tekstejä tuolloin käynnissä olleesta Krimin sodasta ja sivusi niissä myös Suomea. Niin kauan kuin Preussi ja Itävalta eivät olleet mukana Turkin, Britannian ja Ranskan sodassa Venäjää vastaan, kyse ei ollut eurooppalaisesta suursodasta ja sen taistelut saattoivat levitä ainoastaan Turkkiin, Mustamerelle ja Itämerelle, Engels ennusti osuvasti jo sodan alkuvaiheessa (Eurooppalainen sota). Venäjän resurssit venyisivät, sillä se joutuisi Krimin lisäksi puolustamaan myös Suomea ja Pietarin portteja. Valtioiden lisäksi sotaan saattaisi liittyä vielä eräs toinen mahti: ”Se voima on vallankumous. Pitkän hiljaiselon jälkeen sen on nyt jälleen kutsunut toimiin talouskriisi ja ruokapula. Manchesterista Roomaan, Pariisista Varsovaan ja Pestiin se on kaikkialla läsnä. Nostaen päänsä se herää unestaan. Moninaiset ovat sen paluun oireet: ne ovat kaikkialla tunnistettavissa levottomuutena ja jännityksenä, joka on vallannut proletaariluokan. Tarvitaan vain pieni merkki ja kuudes, suurin eurooppalainen valta astuu esiin loistavana miekka kädessä kuin Minerva olympialaisissa.”

 

Engels piti Ahvenanmaalla sijainneen Bomarsundin mahdollista valtausta sotilaallisesti jopa Sevastopolia tärkeämpänä tapahtumana. Piiritys olisi tulikoe ranskalaismalliselle, 1800-luvun alussa rakennetulle tykistölinnoitteelle, jota puolustivat päälinnoituksen lisäksi maavallit, juoksuhaudat ja niihin sijoitetut ”sata tykkiä.” Akilleen kantapää olisi linnoituksen varusväki, joka oli paljon oletettua heikompi ja koostui vain noin kolmestatuhannesta miehestä (Hyökkäys Venäjän linnoitukseen Ahvenanmaalla). Kun Bomarsund kukistui englantilaisten ja ranskalaisten hyökkäyksessä, Engels arvioi sen tapahtuneen jopa odotettua helpommin (Oolannin sota ja Bomarsundin valtaus). ”Huomattava osa varuskunnan sotilaista oli suomalaisia ja ahvenanmaalaisia. Venäläinen isänmaallisuus ei näytä heitä innostaneen ja rintamakarkureiden kertomusten mukaan taistelutahto on ollut heikko. Saaren asukkaat tuntuvat vastaanottaneen liittoarmeijalaiset vapauttajina Venäjän ikeestä.” Toinen heikkous olivat Bomarsundin itsensä graniittimuurit, jotka eivät olleet kestäneet tykkitulta odotetulla tavalla. ”Jos rakentajat ovat huijanneet keisari Nikolaita, hän on puolestaan onnistunut huijaamaan liittoarmeijaa leikkilinnoitusten avulla. Venäläisten puolustus oli kaiken kaikkiaan tehotonta. Tämä voi johtua melko selvästi ilmenneestä suomalaisjoukkojen tyytymättömyydestä.”

 

Krimin sodan yhteydessä Engels ehti analysoimaan myös Balaklavan taistelua ja lordi Cardiganin rakuunoiden itsemurhahyökkäystä sen yhteydessä (Itämainen sota ja Balaklavan taistelu). ”Venäläiset voittivat heidät täydellisesti. Mutta täytyy sanoa, että se johtui venäläisten määrällisestä ylivoimasta ja ennen kaikkea brittien komentovirheestä, jolla kevyt ratsuväenprikaati määrättiin suoraan venäläisen tykistön ristituleen.” Sevastopolin piiritystä Engels piti tehottomana ja suorastaan kontraproduktiivisena, kun venäläiset onnistuivat jatkuvasti aiheuttamaan piirittäjille tappioita uloshyökkäyksillään (Sevastopolin piiritys). ” Piirittävä liittokunta on kuuden kuukauden aikana etenemättä hädin tuskin pitänyt asemansa, ja korkeintaan vain vahvistanut tykistöään. Venäläiset ovat yhdessä kuukaudessa edenneet huomattavasti heitä vastaan ja etenevät edelleen. Varmasti voi sanoa, että jos puolustus olisi yhtä lujaa kuin Sevastopolissa, ei sotahistoriassa olisi yhtä ainoata onnistunutta piiritystä sitten Troijan sodan. Niin epäjohdonmukaista ja tyhmää on ollut Sevastopolin piiritys.” Lopulta Sevastopol kuitenkin antautui piirittäjille (Sevastopolin antautuminen). Malakoffin päälinnoituksen kukistuminen alisti Sevastopolin sataman liittoutuneiden tykkitulelle, ja siksi venäläiset tuhosivat jäljelle jääneet laivansa, jotteivat ne jäisi vihollisen käsiin.

 

Engelsin loppuanalyysi Venäjän armeijasta ei ollut mairitteleva (Venäjän armeijasta). Venäläiset saivat koottua asevelvollisista suuria joukkoja, mutta liikekannallepano oli ollut hidasta ja tuhlailevaa. Toisaalta myös liittoutuneet olivat aliarvioineet Venäjän kestokyvyn, ja länsimainen lehdistö oli ennustanut Venäjän rahojen loppuvan jo aivan sodan alussa. Näin ei ollut kuitenkaan käynyt. ”Vaikka Venäjä on näennäisesti eristetty kaikista suurista Euroopan pörsseistä, sillä ei ole ollut vaikeuksia saada lainaa. Sen raha rupla on toistuvista heilahteluista huolimatta säilyttänyt arvonsa. Venäjän sotajoukot ruokitaan ja kulkuvälineet huolletaan marssien aikana väestön avulla tavalla, joka olisi mahdotonta missään muussa yksipuolisesti maatalousmaassa. Kauppasaarrossa ja eristettynä Venäjä on tähän asti onnistunut selviytymään kaikista niistä taloudellisista karikoista, joihin Lontoon viisaat kuvittelivat sen kaatuvan.”

 

Vuonna 1857 Engels kirjoitti amerikkalaisille lehdille raportteja brittien siirtomaasodista Kiinassa ja Keski-Aasiassa. Mielissä eli yhä järkytys siitä, kun brittien sotilasretkikunta tuhoutui paluumarssillaan Afganistanista vuonna 1842 (Afganistan). ”Joukko eteni puolustuskyvyttömänä toivottomassa sekaannuksessa. Kylmyys, lumisade ja elintarvikepula muistuttivat Napoleonin perääntymistä Moskovasta 1812. Kasakat pysyivät kohtuullisella etäisyydellä Napoleonista, mutta brittejä ahdistelivat fanaattiset afganistanilaiset tarkka-ampujat, joita oli joka kukkulalla ja vuorella.” Vuosina 1861–1865 Engels kirjoitti kuvauksia Amerikan sisällissodasta brittiläiselle lehdelle ja toverilleen Marxille. Erityistä huomiota kiinnitti se, että kummallakaan osapuolella ei ollut varsinaisia asevoimia tai sotalaitosta sisällissodan aattona (Yhdysvaltojen sisällissodan opetuksia): ”Kaikki täytyi organisoida melkein tyhjästä, eikä meillä ole mitään todisteita, että kummankaan armeijan huolto ja kuljetus olisivat edes alkeellisesti kehittyneet. Amerikan pohjoisen liittovaltiossa ja etelän konfederaatiossa ei niin sanoaksemme ollut sotilaallista organisaatiota. Alkuperäinen vakituinen armeija oli lukumäärältään täysin riittämätön taistelemaan mitä tahansa kunnioitettavaa vihollista vastaan. Miliisiä ei ollut käytännössä lainkaan.”

 

Sveitsin kantonien sisällissota vuonna 1847 synnytti Engelsissä vahingoniloa, jota hän ei pyrkinyt lainkaan peittelemään (Sveitsin sisällissota). ”Nyt puhjennut sisällissota voi vain edistää demokratiaa. Sonderbundin kapinallisia ei auta, että radikaaleissakin kantoneissa on edelleen paljon primitiivistä saksalaista julmuutta, ja demokratian tukena on nyt talonpoikais- ja myös porvarihallintoja sekä molempien sekoituksia. Eikä sekään auta, että sivistyneimmätkin kantonit ovat edelleen jäljessä eurooppalaisen sivilisaation kehityksestä. On välttämätöntä, kiireellisen välttämätöntä, että viimeinen julman esisaksalaisuuden barbaarisuuden, kiihkoilun, patriarkaalisen yksinkertaisuuden, moraalisen puhtauden ja kuolemaan asti uskollisten palkkasoturien turvapaikka vihdoin nujerretaan”

 

Kokoelman pisin teksti on kokonainen pieni kirjanen, jossa Engels pohti Saksan luonnollisia rajoja lännessä Reinillä ja etelässä Po-Joella (Po ja Rein). Engels argumentoi, että vaikka Po-Joen, Mincion ja Adigen yhtymäkohdassa kulki saksalaisen kansakunnan luonnollinen puolustusraja Italiassa (ns. Mincio-linja), Saksan todellinen intressi oli puolustaa lännessä Reiniä ranskalaisilta. Itävallan miehitysvalta Pohjois-Italiassa oli osoittautunut vihatuksi ja vain yhdisti tarpeettomasti italialaisia kaikkia saksalaisia vastaan. Luonnollisia rajoja piti priorisoida muutoskehityksessä, jossa Euroopan rajat vakiintuivat yhä suurempien valtiollisten yksiköiden ympärille. ”Jos muutoksista halutaan kestäviä, on yhä enemmän pyrittävä antamaan isoille ja elinkelpoisille Euroopan kansakunnille niiden todelliset luonnolliset rajat, jotka määräytyvät kielen ja isänmaallisen tunteen perusteella. Samanaikaisesti pienten kansojen jäännökset, joita voi edelleen löytää täältä ja sieltä ja joille kansallinen olemassaolo ei enää ole mahdollista, pysyvät osina suurempia kansakuntia ja sulautuvat niihin tai säilyvät vain etnografisina jäänteinä vailla poliittista merkitystä. Sotilaalliset näkökohdat ovat tähän nähden toissijaisia.”

 

Vuonna 1871 Engels kirjoitti englantilaiselle sanomalehdelle useita artikkeleita Ranskan ja Preussin sodasta. Monien nykyajan sotahistorioitsijoiden tavoin Engels ymmärsi preussilaisten vahvuudeksi heidän asevelvollisten täydennysarmeijansa, joka poikkesi ranskalaisten kaaderijärjestelmästä, jossa sotilaat palvelivat pitkään ja reservit pysyivät vastaavasti preussilaisia pienempinä (Miten taistellaan Preussia vastaan?). Toisaalla Ranskan armeijaa oli myös mädättänyt korruptio, kun upseerit olivat sekaantuneet Pariisin massiivisen jälleenrakennusprojektiin paroni Haussmannin johdolla (Armeijoiden nousu ja tuho). ”Oliko armeija sivussa, kun koko julkisten töiden ministeriö, jokainen valtion sopimus ja jokainen virasto muutettiin häpeämättömästi ja avoimesti yleisön ryöstämiseksi?” Engels jatkoi: ”Demoralisaatio levisi upseeristoon, kun keisarin määrärahat Pariisin kaupunkiuudistukseen kulkivat salaisesti sotaministeriön kautta…Koko järjestelmä oli mätä. ”Rauhan imperiumin” korruptio oli viimein päässyt sen tärkeimpään tukijaan, armeijaan.”

 

Kirjan lopussa on Engelsin kirjeitä Marxille, joissa hän pohtii Clausewitzia ja myös hänen aikalaisvaikuttajaansa sotatieteilijä Jominia. Viimeinen teksti on Engelsin arvio eräästä Napoleonin sotien historiikista (Esipuhe Sigismund Borkheimin teokseen Mordspatrioten. Hottingen-Zürich, 1888). Sen yhteydessä Engels päätyy pohtimaan sotien ja Euroopan tulevaisuutta vuodesta 1887 nähtynä. Engelsin lopputulema on pahaenteisen osuva: ” Ja vielä: mikään muun sota ei ole Preussille ja Saksalle todennäköinen kuin maailmansota – vieläpä maailmansota, jonka laajuus ja tuhovoima ylittävät kaiken tähän asti koetun. Kahdeksasta kymmeneen miljoonaa sotilasta kuristaa toisiaan ja tuhoaa koko Euroopan pahemmin kuin heinäsirkkaparvet. Kolmikymmenvuotisen sodan hävitys lyhennetään kolmeen tai neljään vuoteen ja laajennetaan koko maanosaan. Nähdään nälänhätä, sairauksia ja yleismaailmallinen armeijoiden ja ihmisten romahdus barbariaan ja kurjuuteen. Keinotekoiset kauppajärjestelmät hajoavat peruuttamattomasti.  Teollisuus ja luottojärjestelmät päätyvät yleiseen konkurssiaaltoon. Vanhoja valtioita ja niiden tunnettu poliittinen menneisyys romahtavat niin täysin, että kuninkaallisten kruunuja kierii tusinoittain jalkakäytävillä eikä kukaan viitsi poimia niitä. On täysi mahdottomuus ennakoida, miten kaikki päättyy ja kuka selviää voittajana taisteluista. Vain yksi asia on täysin varma: maailmanlaajuinen sotaväsymys luo edellytykset työväen lopulliselle voitolle.”

 

 

 

Friedrich Engels. 2026. Sodasta ja rauhasta. Helsinki: Umpihanki, 189 s. Jorma Mäntylä, suom.