Friedrich Engels ja Saksan talonpoikaissota

 

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Friedrich Engelsin syntymästä. Kommunismin oppi-isänä Engels on jäänyt ymmärrettävästi ystävänsä ja taisteluparinsa Karl Marxin varjoon, mikä paikka ei tosin tee täyttä oikeutta Engelsin panokselle kommunistisen teoriaan ja sitä ympäröivään kirjallisuuteen. Onkin syytä muistaa, että marxilaisuuden kaanoniksi muodostunut massiivinen kirjasarja MEGA on lyhenne nimestä Marx-Engels-Gesamtausgabe, suomeksi Marxin ja Engelsin kootut työt. Engelsin panos näkyy myös Marxin pääteoksena pidetyssä Pääomassa, jonka kaksi jälkimmäistä osaa Engels toimitti painovalmiiksi kirjoiksi vuosien 1883 ja 1894 välillä. Pian tämän urakan jälkeen Engels itse menehtyi syöpään vuonna 1895.

 

Friedrich Engels ei pelkästään toimittanut ja täydentänyt Marxin kirjoituksia, vaan hän kirjoitti itsekin kaksi marxilaisen ideologian keskeistä teosta, Die Lage der der arbeitenden Klasse in England (1845) ja Der deutsche Bauernkrieg (1850). Näistä kirjoista jälkimmäinen, suomeksi Saksan talonpoikaissota, on näkökulmaltaan puhtaasti historiallinen ja siksi historiantutkimuksen näkökulmasta Engelsin kenties kiintoisin teos. Saksan talonpoikien vuoden 1525 kapinasta kertovalla kirjalla on toki itsellään oma historiallinen kontekstinsa, sillä Engels kirjoitti sen kesällä 1850, jolloin Eurooppaa vuosina 1848–1849 ravistelleet kapinat ja vallankumoukset olivat aivan läheisintä lähihistoriaa, elleivät jopa yhä meneillään olleita ajankohtaistapahtumia.   

 

Kuten Friedrich Engels vuoden 1870 uusintapainoksen esipuheessaan myöntää, Saksan talonpoikaissota ei perustunut itsenäiseen ja erilliseen tutkimukseen. Aikalaislähteiden sijasta Engels perusti lyhyen kirjansa kokonaisuudessaan Wilhelm Zimmermannin kolmiosaiselle teokselle Allgemeine Geschichte des grossen Bauernkrieges (1841–1843). Oman lähdetutkimuksen sijasta Engels asetti Zimmermannin kirjan järjestelmällisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi. Tarkastelun teoreettisina viitekehyksinä toimivat marxilaisen ajattelun kaksi keskeisintä oppia eli yhteiskuntaluokkien välinen taistelu tuotantovälineiden hallinnasta sekä dialektinen materialismi, jonka mukaan ainoa todellisuus on aineellinen ja havaitsijasta riippumaton todellisuus.

 

Engels erottaa 1500-luvun Saksassa kolme suurta ryhmittymää, katolilaiset, protestantit ja vallankumoukselliset. Jälkimmäinen ryhmä koostui Engelsin mukaan aivan erityisesti kaupunkien plebeijiväestöstä eli siitä urbaanista kansanosasta, joka oli jäänyt kiltojen ja säätyprivilegioiden ulkopuolelle. Tämä joukko ei löytänyt itselleen aatteellista johtajaa Martin Lutherista vaan häntä uskonpuhdistuksessaan paljon radikaalimmasta anabaptisti Thomas Münzeristä, joka ei Engelsin mukaan tavoitellut mitään sen vähempää kuin kommunistista yhteiskuntaa. Engelsin tulkinta Münzeristä on helppo tyrmätä auttamattoman anakronistisena, mutta hän ansaitsee silti tunnustusta kuvatessaan 1500-luvun alun Saksaa, jonka yhteiskunta oli stratifioitunut toistensa kanssa kilpaileviin säätyihin ja niiden sisäisiin hierarkioihin. Ainoa monoliittisen yhdenmukaisen ryhmän muodostivat Engelsin mukaan talonpojat, joita yhdisti jaettu kurjuus ja voimattomuus maanomistajien sorron alla. Tämäkään käsitys ei vastaa nykytutkimuksen kuvaa 1500-luvun saksalaisista talonpojista, joiden taloudellinen ja juridinen asema sekä yhteiskunnallinen vaikutuskyky vaihteli alueittain hyvin suuresti.

 

Koska Engels näki Münzerin johtaman kapinan yrityksenä toteuttaa proletariaatin vallankumousta, myös kapinan epäonnistuminen oli hänen mukaansa nähtävä samassa kontekstissa. Koska proletariaatin yhteiskunnallinen kehitys omaksi tietoiseksi ja voimautuneeksi luokakseen oli 1500-luvulla vielä kesken, Engels argumentoi, Münzer päätyi olosuhteiden pakosta edustamaan sitä luokkaa, joka valmis astumaan historian areenalle, toisin sanoen porvaristoa. Tämän ristiriidan vuoksi Münzer menetti kapinan liikevoimana toimineiden talonpoikien ja kaupunkien plebeijien tuen, ja kapina menetti voimansa ja päämääränsä.

 

Kapinan epäonnistuminen ei Engelsin mukaan ollut suurikaan takaisku Saksan talonpojille, jotka ainoastaan palasivat kapinaa edeltäneeseen kurjuuden ja sorron olotilaan. Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli Engelsin mukaan Saksan talonpojille paljon vakavampi kriisi, sillä pitkittynyt ja laajamittainen sota hävitti heidän elinkeinonsa tuotantovälineitä. Vuoden 1525 talonpoikaissodan suurin häviäjä oli pappissääty, joka menetti kapinaan liittyneessä hävityksessä lukuisia kirkkoja ja luostareita. Talonpoikaissota istutti Engelsin mukaan muihin säätyihin ajatuksen kirkollisen omaisuuden maallistamisesta ikään kuin ”kirkon itsensä hyväksi”, koska kapina oli osoittanut kirkollisen säädyn voimattomuuden ja kyvyttömyyden suojella omaa omaisuuttaan kapinoivalta rahvaalta. Myös aateliston alempi kerros eli ritarit kärsivät kapinasta, joka hävitti sen linnoja ja ajoi ritarit etsimään turvaa suurten ruhtinaiden armeijoilta. ”Aatelisto päätyi menettämään yhä enemmän merkitystään keisarikunnan säätynä ja jatkoi ajautumistaan suurten ruhtinaiden vaikutusvallan alle”, Engels kirjoitti. Kaupungit eivät menettäneet eivätkä saavuttaneet kapinan seurauksena paljoakaan. Kaupunkeja johtanut patriisien eliitti vahvisti otettaan vallan kahvasta, kun taas heitä vastustanut porvaristo menetti voimaansa oppositiona ja patriisien vastavoimana. Kapinan ainoita todellisia voittajia olivat suuret ruhtinaat, jotka laajensivat vaikutusvaltaansa kaikkien muiden säätyjen kustannuksella. Kapinan seurauksena suuret määrät kirkollista omaisuutta päätyi ruhtinaiden haltuun samalla kun kapinan heikentämät ritarit ja maa-aateliset hakeutuivat heidän vasalleikseen. Myös monet kaupungeista ajautuivat ruhtinaiden vaikutusvallan piiriin tai vähintäänkin joutuivat maksamaan heille suuria rahallisia korvauksia kapinan kukistamisesta. Talonpoikaissodan seurauksena Saksasta tuli aiempaa silmiinpistävimmin suvereenien ja hajanaisten ruhtinasläänitysten tilkkutäkki. ”Saksan epäyhtenäisyys, jonka leviäminen ja vahvistuminen oli talonpoikaissodan seurausta, oli samalla myös sen epäonnistumisen syy.”

 

Vaikka monet Friedrich Engelsin historiantulkinnoista ovat nykytutkimuksen valossa ongelmallisia ja kriittistä tarkastelua kestämättömiä, hänen kirjansa vuoden 1525 talonpoikaissodasta on kuitenkin ansioitunut siirtämällä historiantutkimuksen valokeilan talonpoikien ja kaupunkien plebeijiluokan kansankerroksiin. Tämän nykymetodien valtavirtaan kuuluvan ”matalan katseen” tuottaminen mukaan historialliseen pohdintaan ei ole lainkaan vähäinen ansio Engelsin Saksan talonpoikaissodalta. Tässä yhteydessä Friedrich Engelsiä voi oikeutetusti juhlistaa hänen 200-vuotispäivänään.