Cromwell ja Irlanti

Vuonna 1997 Britannian Labour-puolue voitti maan parlamenttivaalit. Pian vaalivoiton jälkeen Irlannin pääministeri Bertie Ahern teki hyvien diplomaattisten tapojen mukaisen kohteliaisuuskäynnin Britannian uuden ulkoministeri Robin Cookin luokse Lontooseen. Astuttuaan Cookin virkahuoneeseen Ahern kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan lordiprotektori Oliver Cromwellin muotokuvaan. Ahern kääntyi saman tien kannoillaan ja marssi ulos huoneesta julistaen palaavansa takaisin vasta, kun ”tuon murhaavan paskiaisen” muotokuva oli otettu alas.

Tämä anekdootti avaa irlantilaisen historioitsija Micheál Ó Siochrún kirjan God’s Executioner: Oliver Cromwell and the Conquest of Ireland (Lontoo: Faber and Faber, 2008, 316 sivua). Anekdootin käyttämiselle on syynsä, sillä se kuvaa hyvin niitä voimakkaita tunteita, joita Oliver Cromwell yhä herättää Irlannin saaren katolilaisten asukkaiden parissa. Syynä Cromwellin ristiriitaiseen maineeseen on Englannin parlamentaristien Irlantiin vuosina 1649–1652 tekemä sotaretki – niin sotatoimien yhteydessä suoritetut julmuudet kuin myös sodan jälkinäytös, jonka seurauksena monet katolilaiset ajettiin pois omistamilta mailtaan tai pahimmassa tapauksessa jopa laivattiin orjina Karibian saarten viljelmille. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään englantilaisten protestanttien uskonnollinen ristiretki Irlannin katolilaisia vastaan vaan, kuten Ó Siochrú aiheellisesti muistuttaa, sotaretken laajempi konteksti oli Englannin oma sisällissota Oliver Cromwellin johtamien parlamentaristien ja mestatun kuningas Kaarle I:n kruununperillistä Kaarle Stuartia tukevien rojalistien välillä. Cromwellin sotaretkellä oli silti oma uskonnollinen käyttövoimansa, joka oli seurausta katolilaisten vuonna 1641 suorittamista Irlannin protestanttien joukkomurhista sekä niiden synnyttämästä pelosta ja kostonhimosta pääosin protestanttisten englantilaisten parissa.

Micheál Ó Siochrú pohjustaa kertomustaan Cromwellin sotaretkestä selvittämällä Irlannin olosuhteita 1640-luvun jälkipuoliskolla. Irlanti oli poliittisesti, uskonnollisesti ja kansallisesti jakaantunut saari. Suurimman ryhmän muodosti etnisesti kelttiläinen ja uskonnollisesti katolinen alkuperäisväestö. Katoliset alkuasukkaat asustivat pääasiassa maaseudulla, ja he pitivät yhä tiukasti kiinni perinteisistä sukuverkostoistaan, joiden huipulla vaikuttivat muutamat mahtiklaanit – O’Neillit, MacCarthyt ja O’Brienit. Ensiksi mainittu klaani oli poliittisesti kaikkein vaikutusvaltaisin, sillä sen johtaja Owen Roe O’Neill oli koonnut ympärilleen Ulsterin kreivikunnasta tuhansien miesten vahvuisen yksityisarmeijan, jonka monet jäsenet olivat ehtineet hankkia sotakokemusta kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilta joko Ranskan tai Habsburgien palkkasotilaina. MacCarthyt ja O’Brienit olivat sitoutuneet enemmän osaksi maata omistavaa valtarakennelmaa, ja he pitivät itseään ensisijaisesti kruunun uskollisina alamaisina ja feodaalisen yläluokan edustajina. Murrough O’Brien, lordi Inchiquin, oli itse asiassa kasvatettu protestantiksi, ja hän oli omaksunut hyvin katolilaisvastaisen asenteen.

Seuraavaksi merkittävimmän ryhmän muodostivat niin sanotut ”vanhat englantilaiset” (Old English). He polveutuivat niistä normanneista ja englantilaisista, jotka olivat saapuneet Irlantiin valloittajina ja siirtolaisina jo keskiajalla. Vanhat englantilaiset muodostivat näkyvimmän maanomistajaluokan sekä kaupunkien urbaanin kauppiaseliitin. Tämä ryhmä oli tukenut vahvasti Tudorien valtapyrkimyksiä Irlannissa 1500-luvulla, ja sen jäsenet olivat tottuneet pitämään Irlannin alkuasukkaita – erityisesti Ulsterin sotaisia klaanilaisia – luontaisina vihollisinaan. Monet vanhat englantilaiset olivat itse kuitenkin pitäytyneet katolisessa uskossa, mikä teki heistä epäilyttäviä Englannin ja Skotlannin protestanttien silmissä; ensimmäinen Stuart-kuningas Jaakko I viittasikin heihin ”puoli-alamaisinaan” ja pyrki eristämään heidät Irlannin johtavista valtionviroista. Vanhojen englantilaisten kolme vaikutusvaltaisinta johtohahmoa olivat Ormondin jaarli James Butler, Clanricarden jaarli Ulick Bourke ja Castlehavenin jaarli James Tuchet. Englannissa syntynyt Ormond oli protestantti, mutta Clanricarde ja Castlehaven lukeutuivat yhä katolilaisiin.

Irlannin kolmannen kansanryhmän muodostivat protestanttisiirtolaiset. Vuodesta 1610 lähtien kruunu oli jakanut katolilaisten ennen omistamaa maata Englannista ja Skotlannista saapuneille protestanttisille maahanmuuttajille. Nämä uudelleen jaetut viljelmät eli niin sanotut plantaasit olivat keskittyneet Pohjois-Irlantiin, missä asui 1630-luvulla jo 80 000 protestanttia. Muita protestanttien keskittymiä olivat Irlannin kaupungit, niistä suurimpina pääkaupunki Dublin ja etelärannikolla sijaitseva Cork. Vuonna 1641 Irlannin katolilaiset nousivat kapinaan O’Neillien johdolla ja suorittivat lukuisia protestanttien joukkomurhia. Aikalaislähteissä surmattujen protestanttien määrää kuvattiin kymmeniksi, jopa sadoiksi tuhansiksi, mutta viimeaikaisen tutkimuksen mukaan murhattujen protestanttien todellinen lukumäärä oli noin viisi tuhatta. Tämäkin oli hätkähdyttävän suuri luku suhteutettuna Irlannin protestanttien väkilukuun, joka oli noin satatuhatta henkeä. Joukkomurhan seurauksena Irlannin protestantit tunsivat leppymätöntä vihaa ja kostonhimoa kaikkia katolilaisia kohtaan. Vanhat englantilaiset, jotka eivät olleet onnistuneet estämään joukkomurhia, polarisoituivat monien protestanttien silmissä yhtä lailla katolilaisiksi vihollisiksi.

1640-luvun Irlannin taustoittamisessa Ó Siochrú ohittaa mielestäni hiukan liian keveästi saarta kuninkaallisena käskynhaltijana vuosina 1632–1639 hallinneen Straffordin jaarli Thomas Wentworthin. Straffordin asemoiminen 1600-luvun Irlannin poliittiselle kartalle ei ole helppoa, mistä syystä olisi ollut kiinnostavaa oppia, mikä on Ó Siochrún oma tulkinta hänestä. Straffordin jaarli oli monin tavoin vähintäänkin yhtä ristiriitainen hahmo Irlannin historiassa kuin Oliver Cromwell itse. Strafford teetti Irlannissa osin omilla rahoillaan mittavia julkisia töitä, jotka paransivat Irlannin sisäisiä kulkuyhteyksiä ja elinkeinoelämän yleisiä olosuhteita. Toisaalta Strafford myös kiristi irlantilaisilta raskaita verosuorituksia sekä siirsi paikallista maaomaisuutta itselleen. Strafford myös marginalisoi Irlannin omaa parlamenttia hallitsemalla maata mielivaltaisesti mutta kuitenkin kuningas Kaarle I:n julkisella siunauksella. Kummallisinta Straffordissa oli hänen näennäinen piittaamattomuutensa saarta jakavasta uskonnollisesta railosta. Strafford kannusti maaomaisuuden siirtoa katolilaisilta alkuasukkailta protestanttisille maahanmuuttajille pahamaineisen plantaasijärjestelmän puitteissa, mutta hän oli yhtä lailla valmis värväämään ja aseistamaan 10 000 katolilaista irlantilaista osaksi armeijaa, jota Kaarle I suunnitteli käyttävänsä Skotlannin kapinoivia protestantteja vastaan. Vuonna 1639 Strafford julisti lopulta sotatilan estääkseen skotlantilaisten kapinoinnin leviämistä Irlannin puolelle. Lontoon parlamentissa teko tulkittiin maanpetoksellisena toimintana, ja se johti lopulta Straffordin valtiopetosoikeudenkäyntiin ja sitä seuranneeseen kuolemantuomioon.

Saapuessaan Irlantiin kahdenkymmenentuhannen miehen vahvuisen armeijan johdossa elokuussa 1649 Cromwellin yllä leijuivat yhtä lailla sekä mestatun Straffordin jaarlin että vuonna 1641 murhattujen protestanttisten siirtolaisten haamut. Straffordin kymmenen vuotta aiemmin julistama sotatila oli oiva ennakkotapaus, jonka avulla Cromwell saattoi ohittaa Irlannin omat parlamentaariset muodollisuudet ja mahdolliset vaatimukset lain kirjaimen noudattamiseksi. Murhattujen marttyyrien veri oli puolestaan se ideologinen liima, joka sitoi Englannista laivatut sotilaat yhteen ja antoi heidän tehtävälleen korkeamman ja jalon tarkoitusperän, hirvittävän rikoksen sovittamisen ja protestanttisen Jumalan tahdon noudattamisen. Tällaiselle parlamentaristien uskonnollis-poliittiselle yhteen hitsautumiselle oli selkeä tarve, sillä Cromwellilla ei ollut Irlannissa vastassaan mikään paavin tai edes O’Neillien johtama katolinen yksittäisrintama vaan kaikkien paikallisten yhteisöjen monenkirjava liittokunta, johon kuului niin katolilaisia kuin protestanttejakin. Tämä koalitio oli yleisluonteeltaan katolilaisten kapinallisten ja Stuartien asiaa kannattavien rojalistien yhteenliittymä, ja sen johtajana toimi Ormondin jaarli. Cromwellin noustessa maihin Irlannissa elokuussa 1649 Ormond ja hänen liittolaisensa hallitsivat lähes koko saarta; vain piiritetty Dublin ja muutamat sisämaan linnoitukset olivat tuolloin yhä Englannin parlamentille uskollisten joukkojen hallussa.

Yhteiskunnallisella tasolla Kilkennyn konfederaationa tunnettu irlantilaisrintama oli katolilaisten alkuasukkaiden ja vanhojen englantilaisten pakkoavioliitto. Owen Roe O’Neillin johtamat Ulsterin katolilaiset klaanilaiset pysyttelivät lähes koko vuoden 1649 ajan konfederaation ulkopuolella, kun taas Kaarle Stuartin kanssa liittoutuneelle Skotlannin parlamentille uskolliset Ulsterin skottiprotestantit olivat siinä osallisina vain nimellisesti. Ormondilla olikin suuria vaikeuksia pitää yhdessä katolilais-protestanttista konfederaatiota, jossa hänen voimakkaimpana oppositiopuolueenaan esiintyivät Irlannin katoliset kirkonmiehet sekä heidän johtajanaan häärinyt paavin erikoislähettiläs Giovanni Rinuccini. Cromwellin kannalta konfederaatio oli silti poliittisesti hankala vihollinen, sillä hyökätessään vanhojen englantilaisten asuttamia kaupunkeja vastaan Cromwell joutui suuntamaan aseensa myös omia uskonveljiään kohti. Kaupungit olivat kuitenkin avain koko Irlannin miehittämiseen, ja siksi ne oli pakko valloittaa, asui niissä sitten protestantteja tai ei. Ensimmäiset hyökkäyksen kohteet olivat Irlannin itärannikolla sijainneet Drogheda ja Wexford.

1600-luvun sotahistoriassa Drogheda ja Wexford mainitaan ajoittain kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) ja Magdeburgin yhteydessä. Magdeburg oli Elben varrella sijainnut saksalainen kaupunki, jonka kreivi Tillyn johtamat katolisen liigan joukot hävittivät vuonna 1631. Kaupungin vallanneiden sotilaiden suorittamissa veritöissä ja rynnäkköä seuranneessa tulipalossa menehtyi jopa 20 000 pääosin protestanttisen Magdeburgin asukkaista. Jotain vastaavaa tapahtui syksyllä 1649 Droghedassa ja Wexfordissa, missä Cromwellin joukot surmasivat joukoittain antautuneita sotilaita ja aseettomia siviilejä. Droghedassa parlamentaristit surmasivat kaupungin varuskunnan kaikki 2 500 sotilasta sekä määrittelemättömän joukon siviilejä. Cromwellin virallinen raportti antoi surmattujen lukumääräksi epäilyttävän tarkan luvun 3 552, mikä luku ei olisi sisältänyt lainkaan siviilejä. Ó Siochrú antaa ymmärtää suosivansa tulkintaa, jonka mukaan surmattujen siviilien lukumäärä olisi noussut satoihin, ellei jopa tuhanteen. Wexfordissa parlamentaristit surmasivat Cromwellin omien sanojen mukaan 2 000 sotilasta ja siviiliä. Brittiläiset ja irlantilaiset historioitsijat ovat pitkään kiistelleet siitä, kuinka tyypillinen Droghedan ja Wexfordin melankolinen kohtalo oli aikakauden sodankäynnin kontekstissa. Tässä keskustelussa on usein viitattu Magdeburgiin joko julmuuden tyypillisenä ilmentymänä tai vaihtoehtoisesti harvinaisena poikkeuksena. Cromwellia puolustelevat brittihistorioitsijat ovat perinteisesti suosineet edellistä tulkintaa, jonka mukaan kaupunkien hävitys sekä antautuneiden sotilaiden ja siviilien joukkosurmat olivat sodankäynnin raadollista arkipäivää kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella. Irlantilaiset historioitsijat puolestaan näkevät Magdeburgin synkän kohtalon epätavanomaisena, mikä tulkinta alleviivaa Cromwellin tarkoitushakuista julmuutta Droghedassa ja Wexfordissa. Tässä debatissa Ó Siochrú asemoituu osaksi irlantilaisen historiantulkinnan valtavirtaa: ”Magdeburgin ylilyönnit osoittautuivat poikkeukseksi eivätkä säännöksi eivätkä millään tavalla selitä tai oikeuta Cromwellin shokeeraavia taktiikoita”.

Ó Siochrún tulkinnasta voi olla montaa mieltä aikakauden sodankäynnin laajemmassa kontekstissa, mutta hänen oman kirjansa puitteissa sitä vaivaa hiukan epäjohdonmukainen lähdekritiikin käyttö. Keskustellessaan katolilaisten kapinallisten vuonna 1641 suorittamista protestanttien joukkosurmista Ó Siochrú tyrmää säännönmukaisesti kaikki kuulopuheelta tai propagandalta vaikuttavat aikalaislähteet; Droghedan ja Wexfordin kohdalla hän ei kuitenkaan näytä kyseenalaistavan kuvauksia, jotka ovat lähtöisin Cromwelliin ja hänen perintöönsä vihamielisesti suhtautuneiden rojalistien sapekkaista sulkakynistä. Varsinkaan Ranskan maaperällä maanpaossa eläneen Kaarle Stuartin lähipiirissä kiertäneet huhut parlamentaristien suorittamista julmuuksista ja niiden uhriluvuista eivät automaattisesti täytä mitään luotettavan aikalaislähteen tunnusmerkkejä – silti Ó Siochrú viittaa niihin ylimalkaisesti ikään kuin todisteina jostakin. Tämä eri vaihteilla ajaminen lähdekritiikin soveltamisen suhteen pistää Ó Siochrún kirjassa silmään.

Cromwellin toteuttama kolmas joukkoteurastus tapahtui toukokuussa 1650, mutta tuolloin eivät uhreiksi joutuneet katoliset irlantilaiset vaan Cromwellin omat englantilaiset sotilaat. Parlamentaristit olivat saartaneet Clonmelin kaupunkia helmikuusta 1650 alkaen, ja Cromwellin saavuttua huhtikuussa 9 000 sotilaan kanssa kaupungin luokse sen saarto muuttui oikeaksi piiritykseksi. Clonmelia puolusti 1 500 Ulsterin irlantilaista johtajanaan Hugh Dubh O´Neill, joka oli aiemmin sotinut Manner-Euroopassa Espanjan Habsburgien palveluksessa. O’Neill oli hankkinut Flanderin sotakentillä sellaista positionalisen sodankäynnin kokemusta, joka Cromwellilta ja useimmilta muiltakin parlamentaristien sotapäälliköiltä puuttui. Cromwell, jolta puuttui myös kärsivällisyyttä ryhtyä pitkäpiimäiseen ja järjestelmälliseen piiritykseen, antoi 17. toukokuuta rynnäkkökäskyn kaupungin valtaamiseksi yhdellä iskulla. Parlamentaristit onnistuivat räjäyttämään kaupungin muureihin aukon, josta he sitten virtasivat sisälle Clonmelin sokkeloisille kaduille. O´Neill oli kuitenkin varautunut tällaiseen rynnäkköön ja oli sen vuoksi rakentanut kaduille esteitä ja barrikadeja, jotka ohjasivat varomattomat hyökkääjät yhdelle rännimäiselle tappoalueelle. Sen päässä parlamentaristeja odottivat irlantilaisten musketit ja tykit, jotka tekivät lähietäisyydeltä käytettyinä hirvittävää tuhoa ahtaalle kadulle sulloutuneiden sotilaiden joukossa. Cromwell syötti itsepäisesti lisää tykinruokaa kaupungin muureihin syntyneestä aukosta aina siihen saakka, kunnes hyökkäysreitti tukkeutui tapettujen englantilaisten ruumiista. Cromwellin harkitsemattomassa rynnäkössä menehtyi vähintään 1 500, mahdollisesti jopa 2 500 parlamentaristien sotilasta. Tämäkään teurastus ei saanut kovakalloista Cromwellia luopumaan huonoksi todetusta taktiikasta, ja seuraavana päivänä hän määräsi jälleen uuden rynnäkön. Clonmelin puolustajat olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo käyttäneet loppuun lähes kaikki ampumatarvikkeensa, ja O´Neillin oli joukkoineen vetäydyttävä Suir-joen ylitse etelään kohti Waterfordia.

Clonmel oli selkeä kolaus Cromwellin ”uudelle malliarmeijalle”, jolle oli Englannin ja Skotlannin sotakentillä jo ehtinyt syntyä voittamattoman sotajoukon maine. Lisäksi Clonmel paljasti puutteita Cromwellin omissa sotilaallisissa kyvyissä. Useimpien muiden englantilaisten sotapäälliköiden tavoin Cromwell ei ymmärtänyt paljoakaan mantereen sotakentille tyypillisestä positionalisesta sodankäynnistä. Rynnäkkö oli vaarallinen taktiikka käytettäväksi uuden tyyppisiä trace italienne -linnoitteita vastaan, jotka oli suunniteltu maksimoimaan puolustajien tulivoima tietyille tappoalueille. Kaikkein raskauttavinta Cromwellin toiminnassa oli kuitenkin se, että hän oli joko haluton tai kyvytön oppimaan omista virheistään. Mikäli Clonmelin puolustajilla olisi ollut tarpeeksi ampumatarvikkeita käytössään, parlamentaristien joukkoteurastus olisi saattanut hyvinkin uusiutua toukokuun 18. päivä. Entä mitä olisi tapahtunut sen jälkeen? Olisiko Cromwell määrännyt yhä uusia rynnäköitä siihen saakka, kunnes uuden malliarmeijan sotilaat olisi tapettu viimeiseen mieheen tai katkeroituneet sotilaat olisivat vihdoin nousseet avoimeen kapinaan heitä tuhlailevasti tapattavaa sotapäällikköä vastaan? Tällaisen kontrafaktuaalisen pohdinnan valossa Cromwell näyttäytyy sangen rumana hahmona. Oli miten oli, pian Clonmelin sekasotkun jälkeen Cromwell palasi takaisin Englantiin ja jätti sodankäynnin ohjakset vävypojalleen Henry Iretonille. Hänen johdollaan Irlannin sotaretki pitkittyi sarjaksi systemaattisia piirityksiä, joissa parlamentaristit valloittivat Irlantia kaupunki ja linnake kerrallaan.

Michéal Ó Siochrún kirjan suurena ansiona on se, että se sitoo Irlannin tapahtumat osaksi laajempaa eurooppalaista viitekehystä. Ó Siochrú nostaa kirjassaan esille erään perinteisen historiankirjoituksen lähes kokonaan unohtaman Irlannin tapahtumien taustavaikuttajan, Lothringenin herttua Charles IV:n. Keisarillinen ruhtinas Charles IV oli kolmikymmenvuotisen sodan myöhäisemmän ajanjakson merkittävin yksityinen sotilasurakoitsija. Herttualle vihamielinen Ranskan kuningas Ludvig XIII oli ennättänyt miehittää koko Lothringenin jo 1630-luvulla, ja Charles IV oli joutunut hakeutumaan maanpakoon Espanjan Alankomaihin. Siellä Charles IV kokosi mittavan henkilökohtaisen omaisuutensa avulla oman yksityisarmeijansa Espanjan Habsburgien palvelukseen. Lothringenin herttuan moitteeton katolinen tausta, huomattavat henkilökohtaiset resurssit ja arvokkaat poliittiset kytkökset Habsburgien keisarilliseen suursukuun tekivät hänestä houkuttelevan liittolaisen Irlannin katolilaisten konfederaattien silmissä. Uskoltaan protestanttinen ja Stuartien kuningashuoneelle vankkumattoman lojaali Ormond ei ollut ihastunut katolilaisten ajatuksesta kutsua Charles IV armeijoineen Irlantiin, sillä katolilaisten konfederaattien radikaalina tavoitteena oli tehdä Lothringenin herttuasta Irlannin ”lordiprotektori” – ikään kuin Cromwellin katolinen vastakappale. Charles IV:n protektorihanke lässähti kokoon usean syyn takia. Merkittävin syy oli se, ettei irlantilaisten konfederaattien parissa vallinnut mitään yhteisymmärrystä siitä, että parlamentin vastaisen taistelun tulevaisuus nojaisi juuri Lothringenin herttuaan. Clanricarde, Ormondin seuraaja Irlannin konfederaation johtajana vuodesta 1650, sekä vankasti kuningasmielinen Castlehaven kumpikin vastustivat sellaista sopimusta, joka antaisi ulkomaalaiselle ruhtinaalle virallisen valta-aseman Irlannissa. Yleiseurooppalaiset valta-asetelmat eivät myöskään suosineet hanketta, sillä Ranskaan vihamielisesti suhtautuneet Englannin tasavaltalaiset ja herttua Charlesia aiemmin tukeneet Espanjan Habsburgit alkoivat tuolloin lähestyä toisiaan. Enemmän käytännöllisen esteen hankkeelle muodosti Englannin parlamentille uskollinen laivasto, joka hallitsi Irlannin ja Manner-Euroopan välistä merialuetta. Lothringenin herttuan sotilaallinen interventio Irlannissa rajoittui lopulta pieneen laivasto-osastoon, joka purjehti kreivi Vicourten komennossa Inishbofin saarelle kesällä 1652. Tuolloin Galway, irlantilaisten konfederaattien viimeinen linnake läntisessä Irlannissa, oli jo ehtinyt antautua, eikä Vicourten laivasto-osastolla ollut enää mitään mahdollisuutta kääntää sodan kulkua konfederaattien eduksi.

Kirjan toiseksi viimeinen luku kuvaa sitä raakaa sissisotaa, jota irlantilaiset kävivät englantilaisia vastaan konfederaattien harjoittaman konventionaalisen sodankäynnin epäonnistuttua. Kartalla englantilaiset näyttivät hallitsevan koko Irlantia vuodesta 1651 lähtien, mutta todellisuudessa heidän kontrollinsa rajoittui vain kaupunkien ja linnoitusten välittömään läheisyyteen. Maastoltaan rikkonaisella maaseudulla pitivät valtaa niin sanotut Toryt, joiden nimi juontui iirinkielisestä sanasta tóraigh, suomeksi ”metsästää” tai ”ajaa takaa”. Toryt olivat sekalainen kokoelma konfederaattien entisiä sotilaita, kapinallisia talonpoikia ja yksinkertaisia karjavarkaita sekä maantierosvoja. Sisseillä oli muutamia tunnettuja johtajia, kuten Thomas Spurlock, sir Walter Dongan ja Hugh MacPhelim O’Byrne, mutta heidän sodankäyntinsä ei silti noudattanut mitään yhteistä strategiaa. Käytännössä Toryt hyökkäilivät parlamentaristien huoltosaattueita vastaan tai varastelivat heidän kokoamaansa karjaa. Toryt lisäsivät englantilaisten parlamentaristien kokemaa ”sodan kitkaa” (lainataksemme Carl von Clausewitzin käsitettä) ja pakottivat englantilaiset siirtämään Irlantiin alati uusia joukkoja suojaamaan kulkuyhteyksiä ja ajamaan sissejä takaa heidän tukikohtiinsa Irlannin kukkuloilla, soilla ja metsissä.

Keskitetyn sodanjohdon ja yhteisen strategian puute takasivat lopulta sen, etteivät Toryt kyenneet horjuttamaan englantilaisten jalansijaa Irlannissa. Toryjen pahin kompastuskivi oli se, etteivät he kyenneet voittamaan kaikkia irlantilaisia puolelleen. Monet talonpojat kokivat ryöstelevät Toryt vähintään yhtä suurena kiusana kuin kontribuutioita keräävät parlamentaristit, kun taas monet muut irlantilaiset olivat valmiita palvelemaan palkkasotilaina Cromwellin armeijassa ja käymään sotaa omia maanmiehiään vastaan. Parlamentaristien omat vastakumoukselliset sodankäyntimenetelmät eivät nekään olleet vailla vaikutusta sissisodan kulkuun. Parlamentaristit kannustivat Habsburgien Irlannissa harjoittamaa värväystoimintaa, jonka seurauksena tuhansia potentiaalisia häiriköitä ja sissejä laivattiin Manner-Eurooppaan, missä Espanja ja Ranska yhä sotivat keskenään. Lisäksi englantilaiset pyrkivät kuivattamaan sissisodan lammikon eristämällä ja siirtelemällä siviiliväestöä. Muutamat itäiset ja eteläiset kreivikunnat varattiin ainoastaan armeijan sotilaille ja protestanttisille siirtolaisille, ja niiden katoliset alkuasukkaat pakkosiirrettiin läntisten kreivikuntien muodostamalle reservaattialueelle. Vielä tämäkään ei riittänyt miehityshallinnolle, joka laivasi tuhansia irlantilaisia ”pakkopalvelijoiksi” (käytännössä orjiksi) Jamaikalle ja muille Länsi-Intian saarille.

Kirjansa lopussa Micheál Ó Siochrú tekee tilinpäätöstä Oliver Cromwellin sotaretkestä Irlantiin. Katolilaisten alkuasukkaiden eristäminen omalle asuinvyöhykkeelleen oli kuolleena syntynyt idea, joka kuivui kokoon jo muutamassa vuodessa. Maanomistajat ja plantaasiviljelijät olivat yksinkertaisesti riippuvaisia katolilaisesta valtaväestöstä, eikä maatalouden tai pienteollisuuden elinkeinoja voinut harjoittaa ilman heidän tarjoamaansa työpanosta. Parlamentin asetus Irlannin katolilaisten maanomistajien omaisuuden takavarikosta (Act of Settlement) jäi kuitenkin suureksi osaksi voimaan jopa Stuartien restauraation jälkeen vuonna 1660. Poliittisesti heikko Kaarle II joutui tukeutumaan protestanttisen Englannin upseereihin ja virkamiehiin, joista monet olivat hyötyneet Irlannin katolilaisilta takavarikoidun maaomaisuuden uudelleenjaosta, eikä takavarikkoasetuksen kumoaminen siten ollut heidän intresseissään. Poikkeuksena tästä säännöstä olivat muutamat Stuarteja tukeneet protestantit, kuten Ormond ja Inchiquin, joille palautettiin kaikki parlamentaristien heiltä takavarikoima maaomaisuus. Ormond yleni restauraatioajan Irlannin säätyasteikossa jopa herttuaksi.

Katolisen maanomistajaeliitin tuhoaminen oli Ó Siochrún mielestä Cromwellin kestävin perintö Irlannin historiassa. Konfederaatio oli tuonut vanhat englantilaiset ja katoliset alkuasukkaat lähemmäksi toisiaan, mutta Cromwellin tasavallan haluttomuus tehdä mitään eroa katolisten irlantilaisten ja katolisten englantilaisten välillä hitsasi nämä kaksi ryhmää tiiviisti toisiinsa. 1800-luvulla katoliset alkuasukkaat ja vanhojen englantilaisten jälkeläiset löysivät yhteisen äänen irlantilaisesta kansallisuusaatteesta. ”Oliver Cromwell auttoi siten hahmottamaan kansallismielistä identiteettiä tavalla, johon harvat yksilöt yltäisivät”, Ó Siochrú kiteyttää. Hänen mukaansa Cromwellin taipumus nähdä kaikki katoliset irlantilaiset protestanttisen Englannin vihollisina juonsi juurensa rodullisen ylemmyydentunnon ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden yhdistelmästä. Tällainen rotuideologian ja militantin nationalismin raameihin maalattu kuva Cromwellista ei maailmansotien aikakauden anakronismeissaan aivan vakuuta tätä lukijaa, mutta Micheál Ó Siochrú on eittämättä oikeassa siinä, että Irlannin sotaretki toi Cromwellissa esille hänen pahimmat puolensa – henkilökohtaisen kostonhimon, uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja sotataidollisen mielikuvituksettomuuden. Oliver Cromwell ei kanna yksin vastuuta Irlannin sodan syttymisestä, mutta sodan pitkittyminen veriseksi ja traumaattiseksi painajaiseksi oli pitkälti seurausta juuri hänen päätöksistään.