Englanti ja Euroopan suursota 1618-1638

 

Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolia olivat kaikki Keski- ja Länsi-Euroopan valtakunnat, mutta yksi valtio on ainakin nimellisesti loistanut poissaolollaan sodan kronikoista ja historiankirjoista. Tuo valtakunta on tietenkin Stuartien hallitsema kolmen kuningaskunnan (Englanti, Skotlanti, Irlanti) rypäs, jota ensimmäinen Stuart-monarkki Jaakko I jo nimitti suureellisesti Iso-Britanniaksi. Tämä historiografinen tyhjä läiskä toimii lähtökohtana Adam Marksin muutaman vuoden takaiselle väitöskirjamonografille England and the Thirty Years’ War (Brill, 2023). Nimensä mukaisesti Marksin tutkimuksella on erityinen rajauksensa eli Englanti, jonka sotilaiden rooli on kiistatta jäänyt naapuriensa skottien varjoon sodan historioissa – skottilaisten sotilaiden osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan sinikeltaisten värien alla on aihepiirinä hyvinkin tunnettu (ja tutkittu) myös täällä Pohjolassa.

 

Marksin tutkimuksen kunnianhimoisena tavoitteena on kaivaa esille juuri englantilaisten eikä skottien sotilaallinen merkitys kolmikymmenvuotisessa sodassa niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tässä yhteydessä Marks on tehnyt joitakin merkittäviä tutkimusrajauksia: kirja ei käsittele niitä englantilaisia, jotka palvelivat sodassa muiden kuin protestanttisten valtakuntien puolesta, eikä myöskään ulota tarkastelua maasodankäynnin ulkopuolelle merivoimiin ja laivastoihin. Tutkimusrajauksen seurauksena englantilaisten sotapalvelusta seurataan viiden valtakunnan eli Böömin, Pfalzin, Alankomaiden, Tanskan ja Ruotsin puitteissa. Jossain määrin enigmaattisesti tutkimus rajautuu ajallisesti vuoteen 1638 ja lordi William Cravenin suorittamaan englantilaiseen värväykseen Pfalzin vaaliruhtinas Karl Ludwigin sotaretken tukemiseksi. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt koko 1640-luku, joka sisälsi laajoja ja intensiivisiä kampanjoita, kuten vaikkapa Ruotsin ja Tanskan välisen ns. Torstenssonin sodan 1643–1645, jossa soti ainakin lukuisia skotteja (ja vieläpä vastakkaisilla puolilla).

 

Pohjoismaiselle lukijalle Marksin kirjan kiinnostavinta antia lienevät ne osiot, jotka kuvaavat meikäläisittäin sangen tuntemattomaksi jääneitä operaatioita Böömin kuningaskunnassa. Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa ja Alankomaiden tasavallassa. Ensimmäiset englantilaiset saapuivat Böömin sotatantereelle jo vuonna 1620, jolloin eversti Andrew Grayn kokoamat 1 500 skottia ja 1 000 englantilaista liittyivät Talvikuningas Friedrich V:n armeijaan Prahassa. Tämän joukon rippeet liittyivät myöhemmin sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeldin palkkasoturiarmeijaan ja ajelehtivat sen mukana Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan. Pfalz olikin Stuartien sotapolitiikan polttopiste, sillä Jaakko I:n tytär (vuodesta 1625 hallinneen Kaarle I:n sisar) Elizabeth Stuart oli vaaliruhtinas Friedrich V:n puoliso. Tämän lisäksi Frankenthal, eräs Pfalzin tärkeimmistä kaupungeista, oli osa Elizabethin myötäjäisiä ja oli siten myös osa Stuartien valtapiiriä. Ei ollutkaan sattumaa, että Jaakko I lähetti Horace Veren johdolla merkittäviä sotilasosastoja Pfalzin puolustamiseksi. Marksin argumentin mukaan nämä apujoukot estivät Pfalzin kaatumisen katolisen liigan ja heidän espanjalaisten liittolaistensa syliin jo heti vuoden 1620 ja Valkeavuoren sotilastappion jälkeen, mikä kontrafaktuaalinen väite ei ole aivan kaukaa haettu.

 

Skottisotilaiden suuri lukumäärä ja jopa suhteellinen osuus Kustaa II Aadolfin armeijoissa on hämärtänyt sitä seikkaa, että brittien sotilaallinen osallistuminen oli pitkäaikaisinta ja systemaattisinta Alankomaiden tasavallan sotalaitoksessa. Se ajanjakso, joka muualla tunnetaan kolmikymmenvuotisena sotana, nivoutuu Alankomaiden historiassa osaksi pidempää kahdeksankymmenvuotista vapaussotaa (1568–1648) Espanjan Habsburgeja vastaan. Britit olivat osa tätä sotaa aivan sen alusta saakka, ja kuten Marks osoittaa, heidän roolinsa 1620- ja 1630-suurissa piiritystaisteluissa oli aivan ratkaiseva. Esimerkiksi Maastrichtin piirityksessä vuonna 1632 jopa puolet alankomaalaisten kärsimistä tappioista koostui briteistä ja hyvin paljon juuri englantilaisista; tästä syystä Marks argumentoi, että Maastrichtin onnistunut piiritys oli enemmän englantilaisten kuin kenenkään muun voitto, mikä toki on voimakas ja poleeminen väite (englantilaisten ja skottien ohella Oranin ruhtinas Fredrik Henrikin armeija koostui myös alankomaalaisista, saksalaisista, ranskalaisista ja jopa joistakin ruotsalaisista).

 

Adam Marksin kirjan kenties painavin kappale käsittelee englantilaisten vierastaistelijoiden motiiveja, mitä samaa aihepiiriä ovat aiemmin tutkineet skottien osalta esimerkiksi Steve Murdoch, Alexia Grosjean ja James Miller (skottien motiiveja palvella 1600-luvun vaihteen Ruotsin sotalaitoksessa ovat meikäläisittäin tutkineet myös Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone). Marks ratsastaa peitsi tanassa sellaista väitettä vastaan, että (skottien tavoin) kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleet englantilaiset olisivat olleet pelkästä rahasta taistelleita palkkasotureita (mercenaries). Meidän pohjoismaalaisten lukijoiden on tässä vaiheessa syytä ymmärtää, että englanninkielinen sana mercenary on latautunut aivan eri tavalla kuin ruotsalainen termi legoknekt tai sen suora suomenkielinen käännös palkkasoturi; täällä Pohjolassa sanat viittaavat enemmän sotilaiden rekrytoinnin ja kompensoinnin mekanismeihin kuin sotimisen motivaatioon tai mihinkään sotilaan oletettuun moraaliseen raadollisuuteen.

 

Marks joka tapauksessa käy sellaista olettamusta vastaan, että Pfalzin, Alankomaiden tai Skandinavian kuninkaiden palveluksessa taistelleet englantilaiset olisivat olleet palkkasotureita sanan englantilaisessa merkityksessä. Ilmeisesti Marksin kritiikki kohdistuu epäsuorasti James Milleriin, joka puolusti mercenary -termin käyttöä skottilaisten palkkasotilaiden kuvaamisessa, luonnehdittiinhan heitä omassa maassakin sanoilla ”wageit men of weare”, sodan palkatut miehet. Erikoista kyllä, Marksin monografin kirjallisuusluettelo ei näytä tuntevan Millerin tärkeää artikkelia (”The Scottish mercenary as a migrant labourer in Europe, 1550–1650”).

 

Adam Marks lainaa argumentointiaan Steve Murdochilta ja tämän jo verrattain vakiintuneelta teesiltä siitä, että kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä palvelleet protestanttiset skotit olivat Stuart-monarkian lähettämiä apusotilaita (auxiliary troops) eivätkä pelkästä rahasta taistelleita sodan koiria. Marks väittää, pitkälti aivan uskottavasti, että Eurooppaan lähetetyt englantilaiset sotilaat olivat vastaavasti Stuartien palkkalistoilla ja heidän lopullisessa määräysvallassaan. Näin ollen englantilaisia myös motivoivat muut asiat kuin raha, lähinnä protestanttinen usko ja lojaalius Stuartien kuningashuoneelle ja sen intresseille. Pelkästään näin väitettynä englantilaisista jää silmiinpistävän ylevä kuva, jota on vaikea istuttaa aivan sellaisenaan muiden kansallisuuksien ja ylipäätään kolmikymmenvuotisen sodan sotalaitosten muottiin. Marks etsii englantilaisten sotilaiden motivaatioille tukea Tanskaa ja Ruotsia palvelleen skottieversti Robert Monron tunnetuista muistelmista, mutta ei ojenna vastaavasti kättä saksalaisen Peter Hagendorfin tai skottilaisen James Turnerin suuntaan.

 

Näiden aikalaiskertojien todistukset olisivatkin tuoneet säröjä Marksin teesiin. Hagendorf palveli suurimman osan sodasta keisarillisten riveissä, mutta siirtyi joukko-osastonsa mukana ruotsalaisten puolelle noin vuoden ajaksi 1633–1634. Ottaessaan katolisen liigan sotilaana osaa Magdeburgin piiritykseen vuonna 1631, Hagendorf paljastaa ohi mennen sotivansa omaa kotikaupunkiaan vastaan. Hagendorf oli toisin sanoen syntyjään protestantti, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa sotapalveluksensa aikana kääntynyt katolilaiseksi. Joustavilta motiiveiltaan Hagendorf oli siten suoranainen palkkasoturin perikuva. Skottilainen James Turner puolestaan kuvasi muistelmissaan, kuinka hän lähti James Lumsdellin rykmentin mukana Ruotsin värien alle Saksaan; motiiveikseen Turner paljasti uskonnollisen protestanttisen vakaumuksen sekä silkan jännityksen tavoittelun. Kun Turner palaa myöhemmin Saksaan vuonna 1635, hän on valmis jättämään sotilaan työt voidakseen osallistua Holstein-Gottorpin herttua Friedrich III:n suunnittelemalle retkelle Persiaan, mikä hanke olisi luvannut ”enemmän kultaa kuin alkemistit pystyisivät valmistamaan viisasten kivellä.” Kun Turner lopulta palaa sisällissodan runtelemaan Britanniaan, hän liittyy parlamentaristien puolelle vain sen takia, että he sattuvat hallitsemaan Hullin satamaa, johon hänen laivansa rantautuu. Nämä aikalaistodistukset olisivat olleet arvokkaita lähteitä Marksin argumenttien tarkemmalle hiomiselle ja niiden reunaehtojen määrittelylle.  

 

Adam Marksin kirjassa olisi jäänyt kaipaamaan enemmän aikakauden sotalaitosten avaamista, varsinkin kun kaikki kolmikymmenvuotisen sodan värvätyt sotilaat (mitä Englannista lähetetyt sotilaat olivat, vaikkakin osa ehkä vastantahtoisesti) palvelivat erilaisissa institutionaalisissa puitteissa kuin talonpoikien nostoväki, aateliset ratsupalvelusmiehet tai (Skandinavian tapauksessa) asevelvolliset ruotusotilaat. Kirjan suuri ansio on kuitenkin sen huippuluokan metodologia, kun Marks on tutkinut Englannista lähteneiden sotilaiden lukumääriä ja taustoja mm. Hullin, Plymouthin ja Yorkshiren paikallisten arkistolähteiden avulla. Marksilla on selvästi taidot ja edellytykset laajentaa aloittamaansa tutkimusta laajemmaksi ja syvemmäksi projektiksi. On toivottavaa, että hän vielä pysyy tämän aihepiirin parissa.

 

 

 

Adam Marks. (2023). England and the Thirty Years’ War. Leiden: Brill. 218 s.

Utopistista sodankäyntiä

 

Tänä päivänä Thomas More (1478–1535) on suurin piirtein yhtä tunnettu 1500-luvun henkilö kuin aikalaisensa uskonpuhdistaja Martin Luther (1483–1546) tai puolta maailmaa hallinnut Pyhä saksalaisroomalainen keisari Kaarle V (1500–1558). Omana elinaikanaan Moren maine rajoittui lähinnä Englantiin, missä hän palveli kuningas Henrik VIII:n lordikanslerina vuosina 1529–1532. Lojaalisti katolinen More ajautui kuninkaan epäsuosioon kieltäydyttyään tunnustamasta tämän asemaa Englannin kirkon päämiehenä, mikä taipumattomuus johti lopulta kuolemantuomioon ja sen täytäntöönpanoon vuonna 1535. Moren seuraaja lordikanslerina oli Waldenin paroni Thomas Audley (1488–1544), mutta todellinen asema kuninkaan oikeana kätenä siirtyi uudelle nousukkaalle, ensimmäiselle sihteerille ja kamarimestarille Thomas Cromwellille (1485–1540). Thomas Moren nimi painui hetkeksi unholaan Henrik VIII:n ja hänen seuraajiensa levottomilla valtakausilla, mutta se nousi uudelleen julkisuuden valokeilaan vuonna 1551, jolloin ilmaantui ensimmäinen englanninkielinen käännös hänen legendaarisesta teoksestaan, alun perin vuonna 1519 latinaksi ilmestyneestä kirjasta Utopia. Myöhemmin kirja on julkaistu tuhansina painoksina ja lähes kaikilla kielillä (suomeksi Marja Itkonen-Kailan käännöksenä ja WSOY:n kustantamana vuonna 1971).

 

Thomas Moren kirja on tietenkin rikastuttanut länsimaisen kulttuurin kaanonia pelkällä utopistisella nimellään, joka tarkoittaa määritelmällisesti paikkaa, jota ei ole olemassa. Laajasti oppinut ja klassisesti sivistynyt More ymmärsi kirjansa Platonin (427–347 eaa.) henkisenä jatkumona, ja hänen metodinsa keskustella oman aikansa Englannin ristiriidoista ja agendoista heijastamalla ne kuvitteellisen valtakunnan kanveesille oli paljon velkaa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeihin, joissa Platon kävi saman yhteiskunnallisen keskustelun itse keksimänsä Atlantiksen kuvitteellisen saaren yhteydessä (myös Moren Utopia oli Atlantiksen tavoin saari, sillä saaren maantieteellinen olotila helpotti monin tavoin argumentoinnin selkeyttämistä ja rajaamista).

 

Utopia on, kuten me kaikki tänään ymmärrämme, kuvaus ideaalista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta, ja siten vastakohta tulevaisuuden kammottavalle dystopialle, mitä fiktiivistä genreä edustavat vaikkapa George Orwellin romaani 1984, lukuisat kirjalliset scifi-fantasiat ja rajaton määrä erilaisia Mad Max -tyylisiä elokuvia ja tv-sarjoja. Useimmiten Moren utopia kohdennetaan koulutukseen, politiikkaan ja talouselämän haasteisiin, jolloin helposti ohitetaan Moren utooppinen pohdinta ihmiskunnan kenties viheliäimmistä vitsauksesta, sodasta ja sodankäynnistä. Mutta myös näistä asioista Morella oli paljon painavaa sanottavaa, eivätkä hänen oivalluksenansa ole juuri kärsineet ajan hampaasta.

 

Thomas Moren Utopia oli saarivaltakunta, jota oli siunattu verrattomilla luonnonvaroilla ja kaupankäynnin mahdollisuuksilla. Näiden olosuhteiden puitteissa Utopian asukkaat olivat rakentaneet itselleen valistuneen yhteiskunnallisen idyllin, jota voisi nykytermein kuvata hyvinvointivaltioksi. Mutta myös valistuneet hyvinvointivaltiot saattoivat löytää itsensä sodan uhan alta, joten Utopian viisaat asukkaat olivat löytäneet tällekin ongelmalle omien ratkaisujensa kokoelman. Edes Thomas More ei ollut niin utopisti, että olisi kuvitellut sodan koskaan katoavan ihmisten maailmasta. Vaikka rakentaisimme itsellemme kuinka utooppisen hyvinvointivaltion tahansa, naapuriemme vihamielisyys, ahneus, katkeruus, kateus ja muut alhaiset vietit eivät sen seurauksena silti katoa minnekään. Myös utooppisen valtion on toisin sanoen kyettävä puolustamaan itseään ja intressejään.

 

Moren Utopia kävi sotia vain muutamasta syystä: puolustaakseen omaa alueellista koskemattomuuttaan, elintärkeitä intressejään ja liittolaistensa oikeuksia. Kiinnostavaa kyllä, More nosti näistä casus belleistä viimeisen, liittolaisten oikeudet, jopa Utopian ensisijaiseksi syyksi turvautua sodankäynnin metodeihin. Jos yksi valtakunta sorti toisen maan asukkaita vaikkapa kohtuuttomalla kaupankäynnin verotuksella, sellainen periaatteellinen vääryys vaati Utopian asukkien mielestä sotilaallisia vastatoimenpiteitä.

 

Itse sodankäynti ja siihen liittyvä tappaminen oli Utopian asukkaiden silmissä täysin kunniatonta toimintaa, sillä tappaminen oli jotain, mitä tekivät järjettömät elukat eivätkä ajattelevat ihmiset. Jos sodankäynti oli kuitenkin välttämätöntä, sitä oli aluksi yritettävä harjoittaa muilla keinoin kuin suoralla väkivallalla. Ensisijaisesti utopialaiset pyrkivät turvautumaan keinoon, jota ei modernein termein voisi kuvailla muulla tapaa kuin psykologiseksi sodankäynniksi. Niinpä utopialaiset soluttivat vihollismaahan salaisia asiamiehiä, jotka levittivät julkisille paikoille ilmoituksia, joissa oli vihollisjohtajien ja päällystön nimiä ja palkkiosummia. Kuka tahansa, joka surmasi merkatun kohteen, sai palkkioksi suuren rahasumman; jos listattu uhri toimitettiin utopialaisten käsiin elossa, summa oli kaksinkertainen. Vangiksi saatuja vihollisen johtajia ei surmattu, vaan utopialaiset lupasivat heillekin suuria rikkauksia maansa ja virkaveljiensä pettämisestä. Strategian tarkoituksena oli lietsoa kaaosta ja kylvää sisäistä epäluottamusta vihollisen riveihin. ”Heillä on erittäin hyväksyvä asenne tällaisesta vihollisten korruptoimisesta, vaikka monien muiden mielestä se on alhaista ja julmaa; mutta heistä on vain viisasta päättää lyhyeen muuten pitkäksi venyvä sota vaarantamatta itseään edes yhdessä taistelussa.”

 

Jos suoranainen korruptio ei ratkaise sotaa utopialaisten eduksi, he pyrkivät kärjistämään vihollisen oman poliittisen eliitin ristiriitoja sekä usuttamaan vihollisen muuta naapurit tätä vastaan. Nykykielillä näitä lähestymistapoja kutsuttaisiin horjuttamistaktiikoiksi ja epäsuoraksi sodankäynniksi. Thomas Moren omalla esimodernilla aikakaudella ei ollut demokratioita, vaan valta oli Euroopassa ruhtinaiden ja rajattujen eliittien käsissä. Tästä seurasi se, että lähes jokaista valtakuntaa uhkasi alinomaisesti dynastisen perimysriidan ja eliittien sisäisen valtakamppailun riski. Tudorien Englanti oli tästä itse eräs esimerkki: Henrik VIII, jonka oman kuninkaallisen perimyksen legitimiteetti ei ulottunut hänen isäänsä Henrik Tudoria (1457–1509) pidemmälle, pelkäsi alituisesti uutta ruusujen sotaa (1455–1487), jossa kaksi dynastista ryhmittymää oli käynyt veristä sisällissotaa vuosikymmenten ajan. Englannissa oli tuolloin edelleen voimakkaita sukuja, kuten Boleynit, Howardit ja Seymourit, jotka kilpailivat mahdollisuudesta voittaa kuninkaallinen perimys itselleen kuninkaallisen avioliiton ja siitä syntyvän jälkeläisen kautta. Myös epäsuora sodankäynti alkoi jo tuolloin esiintyä Euroopan politiikassa, vaikkakin ilmiö oli enemmän leimallinen seuraavalle vuosisadalle ja kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelle. Kun Henrik VIII kävi sotaansa Ranskaa vastaan, Pyhä saksalaisroomalainen keisari Maximilian I osallistui sotaan epäsuorasti toimittamalla Landsknecht-palkkasotureita Henrikin avuksi. Vastaavasti Ranska auttoi Henrikin dynastista uhmaajaa, Suffolkin karkotettua herttuaa Richard de la Polea rahoittamalla tämän omaa palkkasoturiarmeijaa. Myös utopialaisilla oli omat Landsknechtinsä, zapolettien raaka barbaarikansa, joka harjoitti sodankäyntiä elinkeinonaan ja kävi sotaa rahasta ketä tahansa vastaan ja aivan milloin vain. Utopiassa ymmärrettiin, että sisäiset valtataistelut ja ulkoiset ristiriidat oli mahdollista sekoittaa vihollista horjuttavaksi, sotkuiseksi sodaksi.

 

Jos taisteluun piti lopulta ryhtyä, utopialaiset kävivät sitä suurella päättäväisyydellä. Oman maansa ulkopuolella utopialaiset pyrkivät harjoittamaan koalitiosodankäyntiä liittolaistensa kanssa mutta siten, että ylin sotilaallinen päätäntävalta oli utopialaisilla itsellään. Tässä vaiheessa utopialaiset värväsivät jo oman kansakuntansa vapaaehtoisia, mutta eivät pakottaneet ketään tarttumaan aseisiin vasten tahtoaan. He uskoivat, että vastentahtoiset sotilaat eivät taistelisi tehokkaasti, minkä lisäksi heidän rohkeutensa puute saattaisi tarttua riveissä muihinkin. Vasta konkreettisen maahanhyökkäyksen aikana kaikki sotakuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin, mutta silloinkin sillä reunaehdolla, että vähiten sotakelpoiset jätettiin kaupunkien puolustusjoukoiksi.

 

Koska utopialaiset inhosivat ja halveksivat sotaa niin syvästi, he pyrkivät päättämään sen taistelukentällä mahdollisimman nopeasti. Utopialaisten taktiikkana oli hyökkäys ja sen jatkaminen yhä uusilla hyökkäyksillä. Heidän kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttään motivoi hyvinvointivaltion malli, jossa sotilaan perheen hyvinvointi oli turvattu yhteiskunnan taholta myös hänen kuolemansa jälkeen; sotilas saattoi toisin sanoen uhrata henkensä Utopian puolesta turvallisin mielin tarvitsematta pohtia leskensä ja lastensa pärjäämistä ilman aviomiestä, isää ja elättäjää.

 

Taistelukentällä utopialaisten hyökkäys pyrki lamauttavaan iskuun eliminoimalla vihollisjohtajan hinnalla millä hyvänsä. Muuten utopialaisten taistelutapa ei ollut lainkaan totaalinen, vaan he pyrkivät päinvastoin välttämään kaikkea ylimääräistä tappamista. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi pakenevaa tai vetäytyvää vihollista ei enää jahdattu, vaan hänet päästettiin menemään. Utopialaiset olivat taitavia käyttämään piirityskoneita ja ahkeria linnoitustöissä, joita ei jätetty orjien harteille vaan joihin osallistuivat kaikki sotilaat. Suojavarusteinaan utopialaiset suosivat kevyitä haarniskoita ja aseinaan leveäteräisiä keihäitä miekkojen sijasta.

 

Utopialaiset noudattivat pilkuntarkasti vihollisen kanssa solmittuja tulitaukoja eivätkä ryöstelleet tai muuten rasittaneet valtaamiaan kaupunkeja. Valloitetut vihollismaat jätettiin utopialaisen kuvernöörin hallintaan, jota kannustettiin viettämään ylellistä elämää voitetuilta vihollisilta kerätyillä veroilla; näin vihollismaan resurssit palautuivat heidän oman kansantaloutensa kiertoon sen sijaan, että ne olisivat vain kasautuneet jo valmiiksi rikkaaseen Utopiaan. Voittomaiden verotulojen kertyneestä ylijäämästäkin vain osa ohjattaisiin Utopialle itselleen, sillä utopialaiset maksoivat avokätisesti liittolaisilleen niillä rahoilla, joita he keräsivät verotuloina valloitetuilta kansoilta. Tämän periaatteen takia Utopian laajentumispolitiikkaa voisi kuvailla jopa määrätietoisen antikolonialistiseksi.  

 

Utopian sodankäynnissä on epäilemättä sellaista, joka on nykyaikana vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista ja aivan kirjaimellisesti utopistista. Siitä huolimatta Thomas Moren Utopia voi edelleen toimia ajatusleikin tasolla vallanpitäjien ”ruhtinaan peilinä”, mitä tarkoitusta varten se oli alun perin kirjoitettukin.