Commynes - ruhtinaan peili

"Tiedän myös, etteivät pölkkypäät tai idiootit viihdytä itseään lukemalla näitä muistelmia."

 

Tällaista oivaltavaa lukija-analyysia tarjosi Philippe de Commynes (1447–1511), jonka muistelmat ovat 1300-luvulla eläneen Jean Froissartin (1333–1405) kronikan ohella yksi tärkeimmistä keskiajan narratiivisista lähteistä. Flanderin kreivikunnassa syntynyt voudin poika teki vaihderikkaan virkamiesuran ensin Burgundin herttua Kaarle Rohkean ja sittemmin Ranskan kuningas Ludvig XI:n neuvonantajana. Menestyksekäs virkaura katkesi Ludvig XI:n kuoleman jälkeen vuonna 1487, jolloin Commynes vangittiin syytettynä salaliitosta uutta kruununperijää Kaarle VIII:tä vastaan. Vuonna 1489 Commynes vapautettiin vankityrmästä ja asetettiin kotiarestiin Dreux’n läänityksilleen, missä Commynes ryhtyi kirjoittamaan poliittisia muistelmiaan Ludvig XI:n aikakaudelta. Hätkähdyttävän tarkkasilmäisiä ja jopa kyynisiä muistelmia on myöhemmin suitsutettu poliittisen realismin virstapylväänä ja Commynesiä itseään on kuvattu kirjallisuustieteessä ”ensimmäisenä antiikin aikojen jälkeisenä kriittisenä ja filosofisena historioitsijana.” Tässä mielessä Commynes selvästi rinnastuu antiikin Kreikan Thukydideksen ja roomalaisen Tacituksen kanssa.

 

Commynesin muistelmat eivät ole niinkään suorasukaista historiankerrontaa (missä mielessä ne eroavat vahvasti Froissartin kronikasta), vaan enemmänkin historian kaapuun puettua valtiotieteellistä pohdintaa. Tässä mielessä muistelmat ovat varhainen esimerkki ns. ruhtinaan peili -kirjallisuudesta, joka puhkesi kukkaansa seuraavalla vuosisadalla ja jonka genren tunnetuin edustaja on firenzeläinen Niccolò Machiavelli. Commynesin valtiotieteellinen punainen lanka on hallitsijan suhde palvelijoihinsa – neuvonantajiin, lääninherroihin ja sotilaisiin. Neuvonantajien kanssa hallitsijan oli kyettävä pitämään sekä etäisyyttä että läheisyyttä. Viisas ruhtinas ei koskaan tehnyt suuria päätöksiä kuulematta ensin asiantuntijoiden mielipiteitä, Commynes painotti toistuvasti. Hallitsemisen arkista rutiinia ei silti saanut kokonaan ulkoistaa neuvonantajille ja virkamiehille, joiden lojaliteetista ei koskaan ollut täyttä varmuutta ja joilla saattoi olla taipumus ajaa hallitsijan auktoriteetilla omia yksityisiä intressejään. Commynes kirjoitti kokemusasiantuntijana, sillä vuonna 1472 hän itse hylkäsi työnantajansa Kaarle Rohkean ja loikkasi tämän vihollisen Ludvig XI:n puolelle. Vasalleille piti osoittaa heidän oikea paikkansa hierarkiassa ruhtinaan alapuolella, mutta heitä tuli silti kohdella kunnioittavasti ja sovinnollisesti. Keskiajan Euroopassa, missä lääninherrojen valta perustui territorioiden ohella myös toimivaltoihin ja dynastisiin siteisiin, ruhtinaan piti harjoittaa hienovaraista hajota ja hallitse -politiikkaa liian voimakkaiden kilpailevien valtakeskittymisen muodostumisen ehkäisemiseksi.  

 

Eräs Ludvig XI:n valtakauden rakenteellisesti merkittävä ilmiö oli alkeellisten vakinaisten asevoimien muodostuminen läntiseen Eurooppaan. Tässä kehityksessä oli edelläkävijänä toiminut Ludvigin isä Kaarle VII, joka tunnetusti perusti vakinaisessa palveluksessa olleita ”säännösteltyjä komppanioita” (ransk. compagnies d’ordonnance). Näiden komppanioiden lisäksi Ludvig XI värväsi kruunun palvelukseen tuhansia sveitsiläisiä palkkasotureita, mistä kaikista sotilasmenoista muodostui melkoinen verotaakka tavalliselle kansalle, joka sai kattaa ne Kaarle VII:n lanseeraamilla talo- ja suolaveroilla. Commynes ei ollut asevoimien institutionaalisen muotoutumisen yhteydessä mikään modernismin airut, vaan suhtautui kehitykseen päinvastoin kriittisesti. Vakinaiset asevoimat olivat Commynesille ”julma ja pitkään vuotava haava”, joka muodosti yhteiskunnalle aivan kohtuuttoman raskaan taakan.  

 

Commynesin muistelmat valottavat paljon myöhäiskeskiajan sodankäyntiä. Vakinaisten komppanioiden ohella sodankäyntiin vaikutti verrattain tuore innovaatio, ruutiase. Jalkaväen joukossa käsiaseiden eli bombardien käyttäjät eivät vielä tehneet suurtakaan vaikutusta ampumataisteluun, josta vastasivat edelleen kaari- ja jalkajousimiehet. Tykki oli kuitenkin jo muodostumassa piiritystaistelun kuninkaaksi, ja sillä oli tuhovoimansa lisäksi myös suuri vaikutus sotilaiden käyttäytymiseen; Commynes kuvasi hätkähdyttävästi Ludvig XI:tä vastaan suunnatun ”yhteisen hyvän sodan” (ransk. La guerre du Bien public) yhteydessä, kuinka sotilaat kaivoivat majoituspaikkoina käyttämissään kylissä juoksuhautoja päästäkseen tarvittaessa suojaan vihollisen tykinkuulilta. Kuulien voima oli jo tuolloin suuri: Commynes kertoi, kuinka Ludvigin armeijan tykinkuula meni burgundilaisten ritarien majapaikkanaan käyttämän talon lävitse ja surmasi portaissa kulkeneen herttua Kaarle Rohkean palvelijan.

 

Valtiotieteilijänä Commynes vertaa hyvin tietoisesti toisiinsa Ranskan kuningas Ludvigia ja Burgundin herttua Kaarle Rohkeaa. Ludvig XI on Commynesin kuvauksessa varovainen, järjestelmällinen ja maltillinen ruhtinas, joka yrittää mahdollisuuksien mukaan välttää sotilaallisia yhteenottoja. Kun Englannin York-kuningas Edvard IV ilmaantuu Ranskaan massiivisen armeijan kanssa ja näyttää käynnistävän uudelleen satavuotisen sodan (1337–1453), Ludvig XI hankkiutuu hänestä ja hänen sotilaistaan eroon lahjuksilla. Vastaavasti ryhtyessään valtaamaan pala palalta Burgundin herttuakuntaa Kaarle Rohkean kuoleman jälkeen vuonna 1477, Ludvig XI pyrkii voittamaan linnojen ja kaupunkien varuskunnat puolelleen rahoilla ja muilla palkinnoilla taistelutoimien sijasta. Päätöksiään harkitsevaisesti punninnut ja neuvonantajien näkemyksiä kuunnellut Ludvig XI ei kuitenkaan tehnyt mitään kompromisseja oman arvovaltansa suhteen. Viimeisenä elinvuotenaan kuningas sai aivohalvauksen ja yritti hypätä ulos ikkunasta, minkä teon hänen hoviherransa estivät tarraamalla kuninkaasta kiinni ja pakottamalla hänet takaisin sänkyyn. Toivuttuaan jonkin verran episodista Ludvig XI palkitsi pelastajansa karkottamalla heidät pois hovista. Commynesin mukaan hoviherrat olivat hyvää tarkoittavalla teollaan ylittäneet sakraalin arvovallan rajat tavalla, jota Ludvig XI ei voinut kuninkaana hyväksyä, vaikka kyseessä oli hänen oman henkensä pelastaminen.

 

Käänteisesti Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli rämäpää (mitä hänen epiteettinsäkin täsmällisesti ottaen tarkoittaa), jolla ei ollut tapana alistaa päätöksiään muiden konsultaatioille; silloin harvoin, kun Kaarle noudatti muiden neuvoja, neuvot olisi huonoudessaan kannattanut jättää huomioimatta, Commynes arvioi. Itsepäisen, ylimielisen ja itsekeskeisen herttuan psyyke ei vastaavasti kestänyt epäonnistumisia. Kun herttua kärsi Grandsonin taistelussa tappion Sveitsin valaliittolaisia vastaan vuonna 1476, hän ei koskaan toipunut kokemastaan nöyryytyksestä, vaan vajosi synkkään masennukseen ja eristäytyi yhä enemmän alamaisistaan ja liittolaisistaan.

 

Commynesin muistelmat ovat nykylukijalle haasteellisia siksi, että niissä kuvataan poliittista ympäristöä, jossa erilaiset toimivallat ja vasallisuhteet ovat merkityksellisempiä kuin jonkin rajatun alueen hallinta. Jo Ranskan kuningaskunta itsessään oli epäyhtenäinen toimivaltojen ja lojaliteettien kokoelma. Bretagnen herttuakunta oli niin omapäinen ja partikulaarinen, että se oli käytännössä oma Ranskan kruunusta erillinen ruhtinaskuntansa. Normandiassa valtaa pitivät edelleen monin paikoin englantilaiset, ja etelässä Ranskan ja Kastilia-Aragonian kuningaskunnan välejä hiersi se, että Aragonian kuningas oli aiemmin pantannut Roussillonin herttuakunnan Ranskan kuninkaalle, joka oli siten Kastilia-Aragonian vasalli ja oikeutettu sekaantumaan Espanjan sisäisiin asioihin. Kuninkaiden keskinäiset suhteet saattoi aina nähdä muulla tapaa kuin ehdottoman yksiselitteisesti. Kun Ludvig XI lahjoi Englannin Edvard IV:n vuosittaisella maksusuorituksella, kyseessä oli Ludvigin näkökulmasta ”eläke”, joka teki Edvardista Ranskan kuninkaan elätin, kun taas Englannissa raha nähtiin ”tribuuttina”, jossa Ranskan kuningas tunnustautui Englannin kruunun veronmaksajaksi. Sekä Ranskassa että Englannissa haluttiin kuitenkin pitää järjestelystä kiinni, sillä Englannin kuningas tykkäsi rahasta, kun taas Ranskan kuningas halusi englantilaisten sotajoukkojen pysyvän omalla puolellaan Kanaalia.

 

Monimutkaisin toimivaltojen, suvereniteettien ja vasallisuhteiden mosaiikki oli Burgundin herttuakunta, jonka tuhatvuotinen historia on tutustumisen arvoinen aihepiiri. Burgundi oli samaan aikaan sekä Ranskan kruunun että Pyhän saksalaisroomalaisen keisarin vasalli, mutta ei yhteismitallisesti eikä missään johdonmukaisissa kapasiteeteissa. Osa Burgundin tilkkutäkin kaltaisista läänityksistä kuului Ranskan kuninkaan tuomiovaltaan ja osa keisarikuntaan. Läänitys, joka oli nimellisesti Ranskan kuninkaan vasalli, saattoi kerätä verotuloja ja maavuokria alueilta, jotka kuuluivat Burgundiin sen osana keisarikuntaa. Kun Kaarle Rohkea perusti Malinesiin maapäivien virkaa ajaneen ranskalaismallisen parlamentin vuonna 1471, hän nimenomaisesti kielsi Malinesin parlamenttia esittämästä vetoomuksia Pariisin kaikkein arvovaltaisimpaan parlamenttiin, sillä hän halusi alleviivata Burgundin toimivaltojen erillisyyttä Ranskasta. Institutionaalisesti parlamentin perustaminen kuitenkin tarkoitti Burgundin nivoutumista Ranskan eikä keisarikunnan hallintorakenteisiin.

 

Aivan oma lukunsa olivat Flanderin ja Sommen kaupungit, joiden konfliktit Kaarle Rohkean ja toistensakin kanssa toistuvat Commynesin muistelmien sivuilla. Nykyään me ymmärrämme porvarit hyvätapaisina yrittäjinä ja työmyyrinä, joiden elämäntapaa leimaavat maltillisuus, rauhan tavoittelu ja kaikenlaisen radikalismin vieroksuminen. Commynesin aikakauden porvari oli kuitenkin hampaisiin asti aseistautunut militantti, jonka vakioratkaisu kunnallispoliittisiin kiistoihin oli päiden katkominen ja kiistakumppanien hakkaaminen palasiksi. Myöhäiskeskiaika olikin silmiinpistävästi ajanjakso, jolloin vaurastuneet Euroopan kaupungit vaikuttivat haastavan perinteiset kuninkaat ja feodaaliruhtinaat paitsi talouden niin myös sodankäynnin saralla; jalkaväen taktiikoiden kehityksen ja ruutiaseiden leviämisen seurauksena feodaaliherrojen ritariratsuväellä ei enää ollutkaan väkivallan monopolia, sillä pääomitetut kaupungit saattoivat ylläpitää omia miliisijoukkojaan sekä palkata ammattisotilaita kasvavilta sodankäynnin työmarkkinoilta. Commynesin muistelmat osoittavatkin, kuinka Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli helisemässä itsepäisten, aggressiivisten ja brutaalien kaupunkien kanssa. Kaarle vastasi usein kovaan kovalla, mistä hänelle kehittyi sangen julma ja synkkä maine.

 

Moderneinta Commynesin ajattelussa on hänen ymmärryksensä instituutioiden, rakenteiden ja taloudellisten resurssien historiallisesta painavuudesta, vaikkakin keskiajan ajattelijana Commynes toki asettaa Jumalan historian ohjausratin taakse. Historiantutkijan näkökulmasta silmiinpistävintä on Commynesin ajoittainen eksyminen kontrafaktuaalisen historianpohdinnan äärelle. Esimerkiksi kuvatessaan Kaarle Rohkean kuoleman jälkeistä sekasortoa, Commynes on täysin vankkumaton väitteessään, että jos Ludvig XI olisi vain junaillut poikansa tai minkä tahansa ranskalaisen ruhtinaan Kaarlen tyttären Marian aviomieheksi sen sijaan, että hän sekaantui Burgundin kaoottiseen sisäpolitiikkaan lahjuksin ja asevoimin, monet pitkittyneet sodat ja eurooppalaiset konfliktit olisi myöhemmin vältetty. Tässä absoluuttisessa varmuudessaan historian raiteiden reiteistä Commynes muistuttaa hätkähdyttävän paljon oman aikamme loputtoman viisaita poliitikkoja.

 

Philippe de Commynes. (1972). Memoirs: The Reign of Louis XI 1461–83. Lontoo: Penguin. Michael Jones, kääntäjä.