Machiavelli omassa ajassaan

 

Modernin valtiotieteen varhainen auktoriteetti Niccoló Machiavelli on ollut aiheena lukuisissa hänen kirjallista tuotantoaan tai ajatteluaan koskevissa tutkimuksissa, mutta mittavia kuvauksia hänen elämästään on ilmestynyt harvemmin. Kuten Alexander Leen tuore Machiavelli–elämäkerta hyvin osoittaa, syy tähän tendenssiin on ilmeinen: Machiavellista kirjoittaminen kiemuraisen aikalaispolitiikan koko kontekstissa on niin kunnianhimoinen hanke, että lopputuloksena ei voi olla mikään tiiliskiveä ohuempi kirja. Ja sellaisen urakan Alexander Lee on nyt suorittanut.

 

Alexander Lee ei käsittele Machiavellia pelkästään politiikan ja sodankäynnin toimijana, vaan avaa myös hänen formatiivisia vuosiaan ja tutustuttaa lukijan tämän laajaan kirjalliseen tuotantoon, joka ei rajoittunut pelkästään jälkimaailmalle itsestään selvästi tuttuun Ruhtinaaseen. Kuvaus Machiavellin varhaisista vuosista avaa näkymän firenzeläiseen sukuun, jolla oli takanaan verrattain kunniakas menneisyys kirkon ja ruhtinaskunnan palveluksessa, mutta joka 1400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa lukeutui enemmänkin Firenzen keskiluokkaan (popolani) kuin urbaaniin aateliseliittiin (ottimati). Kuvatessaan Machiavellin kouluvuosia Lee ei epäröi osoittaa sitä, kuinka laajaa ja hiljaisesti hyväksyttyä pederastia oli myöhäiskeskiajan yksityisen koululaitoksen piirissä. Epäilemättä nuori Machiavelli joutui itsekin hyväksikäytön uhriksi. Machiavellin seksuaalisuus nousee muutenkin Leen kirjassa esille, eikä vähiten siksi, että Machiavelli itse kertoili kirjeissään ja runoissaan huvitteluistaan miespuolisten prostituoitujen kanssa. Machiavelli oli kuitenkin myös yhtä lailla kiinnostunut naisista. Aviovaimon lisäksi Machiavelli piti rakastajattaria, joista yksi, näyttelijätär Barbera Raffacani Salutati, vaikuttaa olleen Machiavellin elämän suuri rakkaus.  Machiavellin kohtaaminen elämän kolhiman naisprostituoidun kanssa Veronan sivukujan kellarissa on kuitenkin sen verran irvokas episodi, että sen olisi voinut jättää lukemattakin.

 

Valtaosa Alexander Leen kirjasta on omistettu Machiavellin diplomaattiselle uralle, joka leimasikin vahvimmin hänen elämäänsä. Machiavelli aloitti diplomaatin uran vuonna 1499, jolloin Firenze oli Medicien vallasta vapaa tasavalta. Firenzen ulkopolitiikka oli tuolloin tasapainoilua oman valtakunnan koossa pitämisen ja ulkoisten vihollisten torjumisen tai liennyttämisen välillä. Eräs iso päänsärky oli Pisan kapinallinen kaupunki, jota Firenze yritti toistuvasti palauttaa valtansa alle. Tasavallan ulkopuolella haasteina olivat aggressiiviset naapurit ja arvaamattomat suurvallat, kuten Ranska ja Espanja. Lee kuvaa oivallisesti Machiavellin loputonta kunnianhimoa, joka oli toistuvasti suurempaa kuin hänen diplomaatin ammattitaitonsa. Monet Machiavellin diplomaattisista tehtävistä päättyivät pettymyksiin ja epäonnistumisiin, eikä voi välttää käsitykseltä, että Machiavelli ei useimmiten lunastanut häneen osoitettuja suuria odotuksia.

 

Diplomatia johdatti Machiavellin myös sodan tehtäviin. Firenzen tasavallalla ei ollut vielä 1500-luvun alussa omaa armeijaa, vaan sotajoukot vuokrattiin yksityisiltä sotilasurakoitsijoilta, kondottieereilta. Oikukkaat palkkasoturipäälliköt, jotka olivat tyypillisesti myös itse italialaisen ruhtinassäädyn edustajia, saattoivat helposti osoittautua epäluotettaviksi tai jopa vaarallisiksi, kuten Firenzen tuolloinen arkkivihollinen, häikäilemätön ja juonikas Valentinoisin herttua Cesare Borgia, sai kokea. Onkin sangen selvää, että vaikka vuonna 1513 kirjoitettu Ruhtinas oli osoitettu Medicien päämiehelle, Urbinon herttua Lorenzo de’ Medicille, kirjan ”ruhtinaan” esikuva oli juuri Cesare Borgia, jota Machiavelli muisteli sekoituksella pelkoa ja ihailua. Machiavellin kontribuutio Firenzen sotahistoriaan oli kaupungin oman nostoväen eli miliisin (milizia) perustaminen arvaamattomien palkkasoturien täydentämiseksi (ja Machiavellin omissa haaveissa jopa niiden korvaamiseksi). Machiavellin suuri oivallus oli koota miliisit varsinaisen Firenzen ja sen valtapiirin reunalla sijainneiden satelliittikaupunkien (distretto) väliseltä maaseudulta (contado). Kuten Machiavelli realistisesti arvioi, Firenzen muurien sisällä asuvat kansalaiset pitivät itseään liian hienoina ja etuoikeutettuina raskaaseen sotapalvelukseen, kun taas distretton kapinallismielisiin ja niskuroiviin asukkaisiin ei voinut millään tapaa luottaa sodankäynnin asioissa. Siksi juuri contado oli se vyöhyke, mistä miliisit piti nostaa sotapalvelukseen.

 

Medicien paluu valtaan vuonna 1512 oli käännekohta Machiavellin uralla ja koko elämässä. Aiemman tasavallan palvelijana ja ideologina tunnettu Machiavelli löysi itsensä vankityrmästä, missä häntä kidutettiin ja pidettiin kurjissa olosuhteissa. Korkea-arvoisten ystävien ansiosta Machiavelli pääsi pian vapaaksi, mutta julkisten virkojen ovet olivat häneltä suljetut. Machiavelli vetäytyi eräänlaiseen sisäiseen maanpakoon Firenzen ulkopuolella sijainneeseen Sant’ Andrean kylään, missä hänellä oli yllin kyllin aikaa pohtia mieliteemaansa, sattuman (Fortuna) vaikutusta maailman menoon. Onnen, sattuman ja oikukkuuden vaikutusta tapahtumiin ei voinut ennakoida sen enempää menneisyyden opetusten perusteella kuin tulevaisuuden ennakoimisellakaan. Viisas mies osasi kääntää sattuman edukseen mukautumalla systemaattisesti vallitseviin olosuhteisiin siellä ja täällä. Kun hän tämän jälkeen toimisi kaikella rohkeudellaan ja päättäväisyydellään, Fortuna kyllä suosisi häntä vastustajiensa kustannuksella, Machiavelli kirjoitti eräässä aiemman diplomaattiuransa aikaisessa kirjeessä. Sant’ Andrean retriitissä ja julkisen elämän ulkopuolella nämä ajatukset jalostuivat siihen kirjalliseen muotoon, joka kantaa Ruhtinaan nimeä.

 

Machiavellin Ruhtinas ei ollut vähempää kuin hyökkäys koko aiempaa ja idealisoitunutta ”ruhtinaiden peili” -opasgenreä vastaan. Hyveellisyys oli eilispäivää, realismi oli tätä päivää, Machiavelli opetti lukijoitaan, sillä meriiteillä ja hyveillä ei voittanut onnen suosiota. Misogyynisessä vertauskuvassaan Machiavelli vertasi onnea ja sattumaa naiseen, jonka mies taivuttaa tahtoonsa ”lyömällä ja pakottamalla häntä.” Muuttaakseen tämän periaatteen valtapolitiikan muotoon, ruhtinas tarvitsi Machiavellin mukaan kahta asiaa: oman sotaväen eli riippumattomuuden ulkovaltojen avusta sekä kyvyn estää kotivaltakunnan sisäisten ristiriitojen kärjistyminen. Valtiollinen selviytyminen suurvaltojen uhan alla vaati toisin sanoen vahvuutta ja yhtenäisyyttä. Näiden ominaisuuksien saavuttamiseksi ruhtinaan oli tarvittaessa oltava valmis heittämään jalomielisyys, luotettavuus ja muut ylevät moraaliset periaatteet romukoppaan. Ideaali ruhtinas ei siis vastannut humanismin ihanteellista ihmiskuvaa, vaan oli enemmänkin raadollinen yhdistelmä voimakasta leijonaa ja ovelaa kettua. Mutta tässä ristiriidassa piili Machiavellin mukaan ruhtinaan suurin haaste: hän ei voinut näyttäytyä alamaisilleen kyynisenä petona, vaan hänen piti päinvastoin kultivoida julkikuvaa armollisena ja myötätuntoisena hallitsijana. Vallan tuli perustua valheelle. Alexander Leen mukaan nämä kylmäävät opit eivät olleet sinänsä aivan uutta, mutta Machiavelli syntetisoi ja toi ne yhteen yhdeksi johdonmukaiseksi ja tiiviiksi opaskirjaksi, missä työssä piilee hänen maineensa pitkäikäisyyden salaisuus.

 

Ruhtinas ei missään nimessä ollut Machiavellin ainoa kirjallinen tuotos, kuten Alexander Lee ansiokkaasti muistuttaa. Machiavelli oli jo nuoresta iästä lähtien kirjoitellut runoja ja sonetteja, ja myöhemmällä iällä hän laajensi tätä tuotantoa elämäkerroilla, historiikeilla, sotatieteellisillä tutkielmilla ja näytelmäkäsikirjoituksilla. Varsinkin Machiavellin sotatieteellisellä tutkielmalla Arte della guerra oli voimakas vaikutus 1500- ja 1600-lukujen paisuneeseen sotataidolliseen kirjallisuuteen, mitä seikkaa Alexander Lee olisi kenties voinut painottaa enemmänkin. Aikalaiset varmaankin tunsivat Machiavellin parhaiten hänen näytelmistään, jotka painottuivat suoranaisen puskakomedian puolelle. Machiavellin kirjoittama Mandragola oli niin suuri menestys, että Venetsiassa yleisön tungeksiva paljous pakotti teatterin eräänkin kerran keskeyttämään näytöksensä.

 

Myöhäisellä iällään Machiavelli onnistui nousemaan Medicien suosioon ja sai jälleen suorittaakseen erinäisiä diplomaattisia tehtäviä. Politiikan ja sodan akselit olivat kuitenkin ehtineet kääntyä Euroopassa. Pohjois-Italian suurin uhka ei enää ollut Cesare Borgian kaltainen paikallinen rämäpää ja häirikkö, vaan uudelleen henkiin heränneen Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kolossaalinen maailmanvaltias Kaarle V, joka kävi sotaa saksalaisten Landsknechtien massa-armeijalla eikä italialaisten kondottieerien ailahtelevaisilla sotajoukoilla. Kun Kaarle V:n armeijan päällikkö Georg von Frundsberg sai äkillisen sairaskohtauksen keväällä 1527 ja joutui jättämään armeijansa ilman komentajaa, Machiavelli oli yksi ensimmäisistä italialaisista diplomaateista, joka tajusi, että kyse ei ollut Firenzelle ja sen liittolaiselle Rooman kirkkovaltiolle siunauksellisesta käänteestä vaan turmiollisesta kehityksestä. Landsknechtit eivät nimittäin olleet italialaisia palkkasotilaita, jotka vaihtoivat puolta tai liukenivat menetettyään kondottieerikapteeninsa. Pääosin luterilaiset Landsknechtit toimivat autonomisina yksiköinä, jotka kykenivät oma-aloitteiseen ja itsenäiseen sodankäyntiin. Uskonkiihkoisia Landsknechtejä motivoi omaehtoiseen sotaan halu repiä palkkasaatavat vihollisen selkänahasta tavalla tai toisella, minkä lisäksi heitä miellytti käydä häikäilemätöntä hävityssotaa katolilaisten italialaisten omalla maaperällä. Yrityksissään koordinoida Firenzen ja Rooman sotilaallista yhteistyötä näitä ennennäkemättömiä maahantunkeutujia vastaan Machiavelli sinkoili hevosellaan edestakaisin pitkin Pohjois- ja Keski-Italiaa ja lopulta sairastutti itsensä. Niccoló Machiavelli kuoli omassa vuoteessaan Firenzessä 21. kesäkuuta 1527.

 

 

Alexander Leen Machiavelli: His Life and Times (Lontoo: Picador, 2020) on työläs mutta palkitseva lukukokemus.