Kustaa Aadolfin Suomi

Historiankirjoitus oli 1800-luvun jälkipuoliskon saksalaisessa kansallisvaltiossa vakava asia. Modernin historiatieteen oppi-isä Leopold von Ranke oli saanut historiantutkimuksessa aikaiseksi suoranaisen vallankumouksen sukeltamalla arkistojen saloihin ja tutustuttamalla historian opiskelijat lähdekritiikin järjestelmälliseen soveltamiseen. Historia ei enää ollut moraalisten esimerkkien opiskelua tai salonkien raukeaa ajanvietettä vaan primäärilähteisiin perustuvaa, empiiristä ja kylmää tiedettä. Arkistot ympäri Euroopan avasivat ovensa tutkijoille, joiden suurin mielenkiinto kohdistui diplomatian, sodan ja politiikan tekijöihin, toisin sanoen oman aikakautemme postmodernististen koulukuntien helposti ohittamiin ”kuolleisiin valkoisiin miehiin.” 

Vuonna 1869, kaksi vuotta ennen yhdistyneen saksalaisen keisarikunnan syntyä, Hallen yliopiston historian professori Gustav Droysen julkaisi kaksiosaisen teoksen eräästä Euroopan historian kuuluisimmasta kuolleesta valkoisesta miehestä, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfista. Ruotsalaiset historioitsijat, heistä tunnetuimpana Abraham Cronholm, olivat jo kirjoittaneet kokonaisia kirjasarjoja maineikkaasta soturikuninkaastaan, mutta heidän näkökulmansa oli ollut ruotsalais-kansallisen nurkkakuntaisuuden värittämää. Ultranationalistinen Gustav Droysen ymmärsi hyvin tällaisen isänmaallisen katsantokannan ja antoi sille jopa täyden siunauksensa. Droysen ei kuitenkaan ollut ruotsalainen vaan saksalainen, jota yhtäällä askarruttivat kysymykset verellä ja raudalla yhdistetyn saksalaisen kansallisvaltion paikasta eurooppalaisessa valtiojärjestelmässä sekä toisaalla elähdyttivät toiveet yhdistyneen Saksan mahdollisesta asemasta globaalina suurvaltana. Tässä hengessä Droysen käänsi selkänsä Kustaa Aadolfin perimälle alikehittyneelle ja takapajuiselle valtakunnalle ja maalasi sen sijaan Kustaa Aadolfin muotokuvan eurooppalaisen valtapolitiikan raameihin. Vastaavasti Droysen myös hylkäsi Friedrich von Schilleriltä periytyneen ajatuksen protestanttisesta uskonsoturista ja selitti Kustaa Aadolfin motivaatiot reaalipoliittisiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että Gustav Droysenin kynästä Kustaa Aadolf ja hänen valtakunnankanslerinsa Axel Oxenstierna muuttuivat oman aikansa Vilhelm I:ksi ja Otto von Bismarckiksi.

Tuoreessa kirjassaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 Mirkka Lappalainen kääntää tämän droysenilaisen perinteen ylösalaisin. Lappalaisen kirja keskittyy Kustaa Aadolfin yleiseurooppalaisten valtakuvioiden sijasta vain kuninkaan kotivaltakunnan yhteen kolkkaan, sekasortoiseen ja sattumanvaraisesti hallinnoituun Suomen herttuakuntaan. Vastaavasti Lappalainen ohittaa Kustaa Aadolfin reaalipoliittiset vaikuttimet ja sukeltaa syvälle 1600-luvun Ruotsin luterilaisfundamentalistiseen ajatusmaailmaan, jota värittivät Vanhan Testamentin tarinat sekä uskomukset toismaailmallisiin enteisiin ja Paracelsuksen kaltaisten mystikkojen okkultistisiin oppeihin. Lappalaisen Kustaa Aadolf on apokryfisten raamatunkirjoitusten Leo ex Septentrione, Pohjolan leijona, mutta ei poliittisen protestantismin vaan aikakauden vallitsevien mentaliteettien armosta. Oleellista on, etteivät myyttiin Ruotsin kuninkaan mystisestä missiosta uskoneet vain Kustaa Aadolfin alamaiset, liittolaiset ja jopa vihollisetkin, vaan myös kuningas itse.  

Siinä missä Gustav Droysenin Gustaf Adolf keskittyi elämänkerran kohdetta enemmän Euroopan valtapolitiikkaan kolmikymmenvuotisen sodan aattona ja sen aikana, myös Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona kertoo enemmän 1600-luvun alun Suomesta kuin kirjan päähenkilöstä. Aikakausi on eräänlainen sokea piste Suomen 1600-luvun historiankirjoituksessa. Toisaalla eräs suomalaisten historioitsijoiden lempiaiheista, historiankirjoituksessa suhteettoman suuret mittasuhteet saavuttanut nuijasota, oli ohitse. Toisaalla taas Suomen hallinnollisen kehityksen murroskohta, kreivi Per Brahen kuvernöörikausi, ei ollut vielä alkanut. Ajanjaksoa on kuvattu vain harvoissa tutkimuksissa, joiden julkaisemisesta on jo aikaa; en itse saa myöskään mieleeni yhtään aiempaa kirjaa, jonka otsikossa esiintyisivät rinnakkain nimet Kustaa Aadolf ja Suomi. Tutkimuksellisesti Mirkka Lappalainen suksii toisin sanoen jos ei nyt aivan neitseellisillä hangilla niin ainakin umpeutuneilla laduilla.

Lappalaisen esille manaama kuva nuijasodan lahtipenkkien ja vallananastaja Kaarle IX:n despoottimaisen hallintotavan kolhimasta Suomesta ei ole mairitteleva. Ruotsin sotilaallisten intressien painopiste oli yhä valtakunnan itärajoilla, sillä nuori kuningas peri isältään Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan ohella myös paljon sotkuisemman sotilaallisen vyyhdin Venäjällä, missä Kaarle IX oli sekaantunut erinäisten venäläisten vallananastajien ja Puolan kuningas Sigismundin väliseen kamppailuun tsaarin valtaistuimesta. Venäjällä vallitsi smutnoje vremja, sekasorron aika, ja tuo sekasorto ylettyi myös Suomen herttuakuntaan. Suomessa ramppasi jatkuvasti pitkin poikin palkkasotureita, ratsupalvelusta suorittavia rälssihuoveja, kruunun vouteja, immigranttiaatelisia, käskynhaltijoita, linnanherroja, sanansaattajia, komissaareja, diplomaatteja ja Kaarlen henkilökohtaisesta toimeksiannosta toimivia asiamiehiä. Koko konkkaronkka toimi epämääräisin valtuuksin ja yhtä lailla epäselvin toimirajoin. Kaarlen henkilöön tiivistyneellä keskusvallalla sen koommin kuin perinteisillä paikallisverkostoilla ei ollut otetta Suomen hallinnosta, lain valvonnasta tai oikeuden jakamisesta. Jopa laki itsekin oli ikivanha: 1400-luvulta periytyvä kuningas Kristofferin maanlaki, jonka rinnalle Kaarle IX oli asettanut vieläkin vanhemman vanhatestamentillisen Mooseksen lain. Käytännössä Suomessa vallitsi vain vahvimman laki. Hallinnollisten asioiden eteenpäin ajamiseksi oli tehokkainta turvautua nyrkkiin tai miekkaan kirjeiden ja anomusten kirjoittelun sijasta. Samalla paikallinen eliitti puolusti härkäpäisesti omia pinttyneitä maan tapojaan, jotka eivät edistäneet keskushallinnon intressejä. Turun piispaksi vuonna 1627 vihitty Isaac Rothovius valittikin elävänsä ”skorpionien ja barbaari-ihmisten keskellä.”

Pohjolan leijonan suuri ansio on tavassa, jolla se kuvaa Suomen sitomista Tukholmassa kehittymäisillään olevaan keskushallintoon. Kannustimena hallinnon uudistamiseen toimi sotaisa kuningas Kustaa Aadolf itse, joka viipyi pitkiä aikoja Venäjän, Baltian ja Puolan sotakentillä. Poissa oleva kuningas oli valtakunnan hallinnolle suurempi haaste kuin kuollut kuningas (kuten Lützenin jälkeiset tapahtumat tulivat todistamaan), sillä Tukholman valtaneuvosto tai provinssien käskynhaltijat eivät voineet toimia omin valtuuksin hallitsijan selän takana. Mutta kuinka kysyä lupaa hallinnollisille päätöksille kuninkaalta, jos ei edes tiennyt missä armeijoittensa etunenässä marssiva kuningas kulloinkin oli? Käyttäen teoreettisena ohjenuoranaan yhteiskuntatieteilijä Michael Mannin oppeja rakenteisiin nivoutuneesta valtiollisesta vallasta Mirkka Lappalainen kuvaa prosessia, jossa Kustaa Aadolf ja hänen oikea kätensä Axel Oxenstierna rakensivat itsestään raksuttavaa byrokratiaa, joka kykeni toteuttamaan kuninkaan tahtoa hänen itsensä ollessa poissa.

Lappalainen vastustaa houkutusta kuvata hallinnon uudistusta vallankumoukselliseksi murroskohdaksi. Sen sijaan hän tuo esille prosessin nyansseja ja reunaehtoja, jotka ruumiillistuivat Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettyyn Nils Bielkeen. Kuninkaan ja Axel Oxenstiernan suosikin tehtävänä oli sitoa Suomen hallinto tiukemmin Tukholman valvontaan sekä vastaanottaa valitukset, jotka suomalaiset olisivat aiemmin osoittaneet kuninkaalle itselleen. Uudistavasta missiostaan huolimatta Bielken virka itsessään oli tuulahdus vanhasta maailmasta: ”Nils Bielke oli epämääräisellä ja laajalla toimenkuvalla varustettu kuninkaan luottomies, kuten lukemattomat käskynhaltijat linnanpäälliköt olivat häntä ennen olleet.”

Mirkka Lappalainen kuvaa Suomen sitomista Tukholman keskushallinnon kainaloon paitsi paikallishallinnon myös kirkon, oikeuslaitoksen, elinkeinoelämän ja sääty-yhteiskunnan perspektiiveistä. Suomalaisen papiston puutteita olivat alhainen koulutustaso, taipumus kurittomaan ja jopa siveettömään elämään sekä käsitys siitä, että suomalaisella papistolla oli itsenäinen asema valtakunnan sisällä. Piispa Isaac Rothovius oli avainhenkilö suomalaisen papiston sivistämisessä ja kirkkokurin kiristämisessä, mutta Rothoviuskin oli sen verran realisti, ettei nähnyt mitään järkeä antaa määräyksiä jos niiden toteuttaminen ei vaikuttanut mahdolliselta.

Oikeuslaitoksen merkittävin uudistus oli uuden oikeusasteen, hovioikeuden, perustaminen paikallisten käräjä- ja kihlakunnanoikeuksien yläpuolelle. Alempien oikeusasteiden tuli lähettää pöytäkirjansa Tukholmassa sijainneen Svean hovioikeuden tarkastettavaksi, minkä omia intressejään puolustavat suomalaiset lainlukijat tekivät aluksi hyvin nihkeästi. Oikeuden valvonta tehostui vuonna 1623, jolloin Turkuun perustettiin kuninkaan mahtikäskyllä oma hovioikeus. Lainlukijat saivat tottua ajatukseen siitä, että he olivat ensisijaisesti keskusvallan palvelijoita. Paikallisten eturyhmien painostus ei kuitenkaan loppunut yhdessä yössä, ja lainlukijat joutuivat luovimaan keskusvallan ja paikallisten eliittien välisessä ristiaallokossa.

Suomen elinkeinoelämän kehitys jäi Kustaa Aadolfin valtakaudella vaatimattomaksi. Kruunua kiinnosti lähinnä kaupankäynnin verotus, mitä tarkoitusta varten se rajoitti ulkomaankaupan muutamaan valittuun tapulikaupunkiin. Pohjanlahdelle tuli voimaan ns. kauppapakko, jossa meren ylitse käyty kauppa ohjattiin Tukholmaan ja Turkuun. Lappalainen näkee kauppapakon aikakauden yhteiskunnallis-taloudellisten ideologioiden ilmentymänä. ”Sen kantavana periaatteena oli käsitys keskittämisestä, harmoniasta ja järjestyksestä.” Suomen maaperän mahdolliset mineraaliaarteet kiinnostivat kruunua kovasti. Hallinnon alkeellisuus näkyi hyvin juuri vuorityön järjestämisessä: vieraillessaan vuonna 1616 Hyvinkään ja Porkkalan kaivoksilla Kustaa Aadolf jakoi henkilökohtaisesti yksityiskohtaisia ohjeita renkien palkkaamisesta ja puutavaran tilaamisesta.

Kustaa Aadolfin aikakaudella aateli otti etäisyyttä muihin säätyihin ja varmisti oman paikkansa yhteiskunnallisen hierarkian ylimmällä puolalla. Edellisen vuosisadan vastakkainasettelun sijasta aateli ja kruunu alkoivat tehdä yhteistyötä. Kruunun palvelemisesta tuli aatelin lähes yksinoikeus sen jälkeen, kun ratsupalvelus ja aatelisstatus irrotettiin toisistaan. Myös aateliston sisällä tapahtui eriytymistä. Valtaneuvostoaristokratia sulki rivinsä ulkomaalaisilta ja vähäpätöisempien rälssisukujen jäseniltä ja eristäytyi omaan norsunluutorniinsa. Valtiopäiväinstituutiosta puolestaan tuli vallan keskittämisen väline ja kuninkaan julkinen foorumi, jolla hän saattoi käyttää (ei lainkaan vähäisiä) puhujanlahjojaan alempien säätyjen voittamiseksi kruunun päätösten taakse. 

Kustaa Aadolfista ja hänen suomalaisista alamaisistaan ei kai voi keskustella nostamatta esille hakkapeliittoja. Mirkka Lappalainen hipsii hyvin varovaisesti hakkapeliittojen ympärille muodostuneessa topeliaanisten myyttien miinakentässä. Toisaalta hän viittaa Jussi T. Lappalaisen tutkimustuloksiin siitä, että aikalaislähteet käsittelivät Kustaa Aadolfin suomalaisia sotilaita hyvin rajatusti. Toisaalta taas hän tekee myönnytyksiä topeliaanisille uskomuksille suomalaisten ratsusotilaiden uskollisuudesta ja hurmahenkisyydestä: ”He olivat jumaloimansa kuninkaan uskonsotureita, joille kuolema oli antautumista parempi vaihtoehto.” Aikakauden sotilaiden vaikuttimista voi toki tehdä toisenlaisiakin päätelmiä lukemalla saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirjaa tai skottilaisen upseeri Robert Monron muistelmia.

Pohjolan leijonassa jää aika ajoin kaipaamaan Suomen herttuakunnan ulkopuolisia konteksteja. Sotilaiden vaatiman kestityksen ja kyydityksen perimiseen ja sen vastustamiseen liittyi selvästi paljon väkivaltaa ja yleistä turvattomuutta, mutta kuinka väkivaltainen 1600-luvun alun Suomi oli verrattuna vaikkapa Smoolantiin, Länsi-Götanmaahan tai Örebrohon? Viimeksi mainitussa läänissä liikuskeli 1640-luvulla sotilaskarkureiden ja muiden lainsuojattomien muodostamia rosvojoukkoja, jotka ryöstivät talonpoikien torppia ja murhasivat matkalaisia maanteillä. Hjälmarenin ja Vänernin välistä kuningaskunnan sydänmaata ei kai silti pidetä minään poikkeuksellisen turvattomana kolkkana 1600-luvun puolivälin ruotsalaisessa konglomeraattivaltiossa? Olisi ollut myös kiintoisaa tietää, kohtasiko vuonna 1634 perustettu Götan hovioikeus samanlaisia haasteita lainlukijoiden ja paikallisten intressiryhmien taholta kuin Turun hovioikeus kymmenen vuotta aiemmin.

Pohjolan leijonan ainoa sisällöllinen puute koskee suomalaista maastamuuttoa, jolle ei kirjasta ole löytynyt tilaa. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään marginaalisesta ilmiöstä. Kaarle IX oli kannustanut suomalaisia muuttamaan Södermanlandin, Taalainmaan ja Värmlannin vuorille ja metsämaille. Vuosisadan puolivälissä Keski-Ruotsissa asusti jopa 15 000 suomalaista uudisasukasta, mikä oli varsin suuri joukko ottaen huomioon Suomen tuolloisen väkiluvun, joka oli jossain 350 000 paikkeilla. Kruunun kannustaman emigraation takana oli tavoite vuorityövoiman lisäämisestä ja marginaalisten maanviljelysvyöhykkeiden saattamisesta kuokan alle. Ajan mittaan muuttoliike paisui ja kohdistui Ruotsin merentakaisiin voittomaihin Liivinmaalla ja Inkerissä ja lopulta jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelle Norjaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolfin eräs merkittävimpiä Suomea ja suomalaisia koskeva päätös olikin vuonna 1620 julistettu kielto muuttaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Suomalaisen emigraation ilmiö olisi tarjonnut mahdollisuuden hedelmälliseen pohdintaan tämän muuttokiellon taustoista sekä Kustaa Aadolfin entistä rakenteellisemman hallinnon keinoista ja mahdollisuuksista kontrolloida Suomen väestön liikkumista herttuakunnan sisällä ja sen ulkopuolella.

Pohjolan leijona kuvaa pitkittyneestä sotatilasta toipuvaa, sekasortoista ja sattumanvaraisesti hallittua Suomea, jonka uusi kuningas Kustaa Aadolf systemaattisesti sitoo entistä tiukemmin osaksi kasvavaa ruotsalaista mahtivaltiota. Kustaa Aadolf ei itse näyttäydy tässä kertomuksessa kolossaalisena eurooppalaisena valtiomiehenä vaan paikallishallitsijana, jonka suhde hänen suomalaisiin alamaisiinsa jää lopulta varsin etäiseksi. Mirkka Lappalainen kuvaa Kustaa Aadolfin ja suomalaisten välistä suhdetta ilman minkäänlaista itsetietoista revisionismia tai jo väsyttäväksi maneeriksi käynyttä julistamista myyttien murtamisesta. Lappalaisen maltillinen ja vivahteikas tapa kirjoittaa Kustaa Aadolfin aikakauden historiaa ”wie es eigentlich gewesen ist” ei anna Gustav Droysenille mitään aihetta kääntyillä haudassaan.

Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona on älykäs ja elegantti kirja.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Vapaavuorossa 15.10.2014.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja Euroopan unioni

Viime viikolla on mediassa keskusteltu kiihkeästi niistä ajatuksista, joita pankkiiri Björn Wahlroos on esittänyt tuoreessa kirjassaan Markkinat ja demokratia. Suurinta huomiota mediassa ovat saaneet osakseen Wahlroosin yhteiskunnalliset mielipiteet (esim. vaatimukset äänioikeuden rajoittamisesta), mutta koska en ole lukenut Wahlroosin kirjaa, puutun tässä kirjoituksessa vain Wahlroosin julkisuudessa esittämään ajatukseen Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta Euroopan unionin mahdollisena esikuvana. Tämä kirjoitus ei näin ollen ole kritiikkiä Wahlroosin kirjasta vaan yleistä pohdintaa Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta eurooppalaisena unionina. 

Uuden ajan kartoilla Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta näyttäytyi tilkkutäkkinä, joka koostui sadoista territoriaalisista ruhtinaskunnista, läänityksistä ja kaupungeista. 1600-luvun alussa suurimpia yhtenäisiä läänityksiä olivat Baijerin herttuakunta sekä Saksin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnat. Habsburgien suvun perintömaat Böömissä muodostivat kokonaisuuksista suurimman, mutta keisarikunnassa vallitsi epäselvyyttä siitä, kuuluivatko nuo maat lainkaan sen piiriin. Kaikki ruhtinaskunnat ja muut territoriaaliset läänitykset kuuluivat johonkin keisarikunnan kymmenestä valtakunnanpiiristä (Reichskreise). Valtakunnanpiirit pitivät yllä yhteisiä sotavoimia, keräsivät veroja ja löivät omia kolikoitaan. Kriisin uhatessa valtakunnanpiirit saattoivat valita johtoonsa oman piiripäällikön (Kreisoberst) ja ryhtyä sotilaallisiin toimiin omavaltaisesti ja keisaria tai valtiopäiviä konsultoimatta.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli paitsi territoriaalisten ruhtinaskuntien lateraalinen unioni niin myös vertikaalisesti järjestäytynyt sääty-yhteiskunta. Ylimpänä keisarikunnan sisäisessä arvojärjestyksessä oli keisari, jonka virka ei ollut perinnöllinen vaan vaaleilla valittava. Keisarin valinnan suorittivat arvojärjestyksessä seuraavaksi korkeimmat keisarikunnan jäsenet, eli vaaliruhtinaat. Vuoden 1356 keisarillisessa valtiojärjestyksessä, niin sanotussa Kultaisessa bullassa, vaaliruhtinaiden lukumäärä oli vakiintunut seitsemään. Neljä vaaliruhtinaista oli maallisia ruhtinaita, eli Brandenburgin, Pfalzin ja Saksin vaaliruhtinaat sekä Böömin kuningas. Kun suuren Habsburg–kuninkaan Kaarle V:n veli Ferdinand I peri Böömin ja Unkarin kruunut sekä lopulta keisarin istuimen itsensäkin 1500-luvun alussa, vakiintui käytännöksi se, että Böömin kuningas ja tuleva keisari olivat yksi ja sama henkilö. Mainzin, Kölnin ja Trierin arkkipiispat puolestaan ajoivat kolmen kirkollisen vaaliruhtinaan virkoja. Yhdessä nämä vaaliruhtinaat muodostivat keisarikunnan korkeimman ja arvovaltaisimman poliittisen elimen, vaalikollegion, jonka jäsenet saattoivat kokoontua myös keisarinvaalien ulkopuolella täysivaltaisena valiokuntana (Deputationstag).

Vaaliruhtinaat muodostivat myös keisarikunnan parlamentaarisen elimen, eli valtiopäivien, ylimmän kamarin. Heidän alapuolellaan kokoontuivat kaksi muuta kamaria, keisarillisten ruhtinaiden sääty sekä keisarilliset vapaakaupungit. Keisarillisten ruhtinaiden sääty oli koostumukseltaan kirjava ja stratifioitunut joukkio, ja siihen kuului niin 50 mahtavaa valtakunnankreiviä kuin 400 vähäpätöistä ritariakin. Säädyn koostumus ja koko muuttui silti jatkuvasti, sillä ajan myötä osa ruhtinaskunnista ja niiden käyttämistä äänistä jakautui tasaperinnön seurauksena, kun taas osa yhdistyi primogenituurin tai dynastisten allianssien seurauksena. Alimman valtiosäädyn muodostivat keisarilliset vapaakaupungit, esimerkiksi Augsburg, Ulm, Nürnberg ja Itämeren rannikon hansakaupungit. Vapaakaupungit olivat alamaisia suoraan keisarille itselleen. Tämä teki niistä verrattain itsenäisiä talouden ja politiikan saralla, mutta vastaavasti niillä ei myöskään ollut täyttä äänioikeutta valtiopäivillä, joilla niiden ainoat vaikuttamiskeinot olivat oman mielipiteen esittäminen ja neuvottelu muiden säätyjen kanssa.

Keisarillinen keskushallinto oli kevyt. Keisarillisen hallituksen virkaa toimittivat sotaneuvosto ja keisarin henkilökohtaisesta taloudenpidosta vastannut kamari. Tuomiovaltaa puolestaan käyttelivät Speyerissä kokoontunut kamarioikeus ja keisarillisen hovin yhteydessä toiminut hovioikeus. Pysyviä asevoimia ei Habsburg–keisareilla ollut käytettävissään muutamaa tuhatta palkkasoturia enempää. Sotilaat oli pääasiassa sijoitettu kuninkaallisen Unkarin ja Määrin linnoituksiin, mistä käsin he vartioivat osmanien sulttaanikunnan vastaista “sotilasrajaa.” 

Kuinka toimiva esikuva Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta olisi oman aikamme Euroopan unionille? Kaikkein silmiinpistävin ongelma on siinä, että keisarikunta perustui jo kadonneelle säätyjärjestelmälle. Feodaalisia ruhtinaskuntia oli mahdollista asettaa arvojärjestykseen niiden hallitsijoiden säätystatuksen perusteella, mutta valtiollisen tasavertaisuuden ja oman kansallisen arvovallan periaatteista tiukasti kiinni pitäviä kansallisvaltioita ei sääty-yhteiskunnalle ominaiseen hierarkiaan voi kovinkaan helposti järjestää. Jos keisarin tilalla olisi unionin presidentti, kuka tai ketkä silloin toimittaisivat vaalikollegion virkaa? Kenties Euroopan seitsemän suurinta valtiota, vaiko vain rikkainta tai sotilaallisesti voimakkainta? Joka tapauksessa on vaikea kuvitella tuon ylimmän säädyn ulkopuolelle jätettävien jäsenvaltioiden vain hiljaisesti alistuvan kohtaloonsa.

Toinen merkittävä ongelma on uskonto. Keisarikunnan nimen edessä ei aivan suotta seissyt tuo sana “pyhä.” Ajatus yhteisestä uskonnosta ja kristitystä universalismista, mikä jälkimmäinen aate oli aivan erityisen vahva Kaarle V:n hovissa vaikuttavien humanistien joukossa, oli se henkinen liima, joka piti keisarikuntaa koossa. Edes uskonpuhdistus ja sitä seuranneet uskonnolliset konfliktit eivät horjuttaneet keisarin asemaa Jumalan osoittamana, säätyjen yhteisenä valtiopäämiehenä. Maallistuneella Euroopan unionilla ei vastaavaa aatteellista selkärankaa ole. Lähin moderni analogia olisi kansallismielisyys, mutta supranationalistisessa unionissa kansallisuusaate on enemmänkin hajottava kuin kokoava voima.

Euroopan unionin tavoin myös Pyhältä saksalais-roomalaiselta keisarikunnalta puuttui virallinen perustuslaki. Perustuslain tilalla keisarikunnassa olivat kuitenkin hallitusmuodon määritellyt Kultainen bulla, kamarioikeuden kodifioimat oikeudelliset päätökset sekä “saksalaisina vapauksina” tunnettu privilegioiden ja suvereniteettien perinne. Tässä kohtaa nykyisellä unionilla olisi kenties jotain omaksuttavaa edeltäjältään, sillä kuten tuore pankkikriisi on todistanut, Euroopan unionissa on tilausta määritellyille, selkeille ja yhteisille pelisäännöille. Muistettakoon silti, että myös keisarikunta ajautui 1600-luvulla vakavaan perustuslailliseen kriisiin, kun ristiriitaiset tulkinnat Augsburgin uskonrauhasta ja sen sisältämistä säännöistä kirkollisen omaisuuden maallistamisesta johtivat lopulta veriseen, kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Kun keisarikunnan sisäiset sovittelumekanismit olivat joko lamaantuneet tai muuttuneet avoimen puolueellisiksi, kiistoja ryhdyttiin setvimään aseiden avulla.

Jos keisarikunnalta kannattaisi omaksua jotakin, olisin itse taipuvainen lainaamaan siltä sen valtakunnanpiirit. Valtakunnanpiirit oli perustettu vuoden 1500 valtiopäivillä, ja ne pysyivät olemassa yli kahden vuosisadan ajan, kunnes Napoleonin sotien seurauksena koko keisarikunta pyyhkäistiin pois Euroopan poliittiselta kartalta. Tuona aikana piirit osoittautuivat kaikista keisarikunnan instituutioista tehokkaimmiksi ja elinvoimaisimmiksi. Ne edustivat samaan aikaan partikularismia ja federalismia, mistä syystä ne kykenivät sekä piirin sisäiseen yhteistyöhön että terveelliseen kilpailuun niiden välillä. Ne olivat pienempiä, toimivampia eurooppalaisia unioneja yhden suuremman, ensisijaisesti viitteellisen ja aatteellisen unionin sisällä. Olisikin kenties aika ryhtyä pohtimaan, josko Euroopan unioni olisi järjestettävä vastaavanlaisiin, alueellisiin unioneihin. Jo edesmennyt toimittajalegenda Erkki Toivanen kirjoitti teoksessaan Eurooppalaisuuden rajoilla (Helsinki: 2005), että Eurooppa koostuu useasta ydinalueesta ja että Euroopasta voi siten puhua vain monikossa. Nykyinen talouskriisi osoittaa, että eurooppalaisia kansakuntia, niiden talouksia, kulttuureja tai mentaliteetteja ei voi pakottaa yhteen ainoaan muottiin. Kun utopistinen federalismi on epäonnistunut, vaarana häämöttää vastareaktio ja paluu nurkkakuntaiseen nationalismiin. Keisarikunnan valtakunnanpiirien kaltaisille alueellisille unioneille olisi siis tilausta, mikäli eurooppalaista integraatiota halutaan vielä toteuttaa edes jollain tasolla.  

Julkaistu blogissa Scripturae 23.4.2012.

Essee: Kolmikymmenvuotisen sodan suurmiehet (ja -naiset)

Eurooppalaiseen historiaperinteeseen kuuluvat olennaisena osana menneisyyden suurmiehet. “Suurmiehiä luonnehtivat heidän suuret tekonsa”, Johann Gustav Droysen kirjoitti vuonna 1836, “ja vaikka myös heitä vähäisemmät saattavat meitä kiinnostaa, niin eivät kuitenkaan taipumusten ja tekojen suhteen samalla mittapuulla kuin suuret historialliset elämänkaaret.”[1] Droysenin mainitsema historiallisen suuruuden mittapuu luotaa vaihtelevia ominaisuuksia. Tyypillisimmillään arvostamme historian suurmiehissä niitä ominaisuuksia, joita haluaisimme nähdä itsessämme: rohkeutta, jalomielisyyttä, sinnikkyyttä, kekseliäisyyttä, luovuutta ja pyyteettömyyttä. Tällaisia inhimillisiä ominaisuuksia punnitaan parhaiten kriiseissä ja vaikeissa olosuhteissa, mistä johtuen ihailemamme suurmiehet löytyvät usein historian ruudinkatkuisilta taistelutantereilta – olkoot he sitten veren tahrimia sotilaita tai sotaa kaukaisuudesta johtavia valtiomiehiä. Taipumuksestamme nostaa jalustalle kansallisen kriisin aikana kunnostautuneita sankareita käy todisteena vaikkapa Yleisradion vuonna 2004 järjestämä Suuret suomalaiset -kilpailu, jonka kärkikolmikon muodostivat marsalkka Mannerheim sekä presidentit Ryti ja Kekkonen. Kolmen voittajan äänestäjiä yhdisti sama argumentti: “Hän pelasti Suomen.”[2]

                      Vuosina 1618–1648 käyty kolmikymmenvuotinen sota on rikastuttanut eurooppalaista historiografiaa omalla joukollaan suurmiesmyyttejä. Tämä essee kurkistaa noiden myyttien taakse ja kysyy, miksi juuri tietyt kolmikymmenvuotisen sodan hahmot nostettiin historiallisella jalustalle ja miksi toiset joko alennettiin tai peräti unohdettiin kokonaan. Esseen kantava argumentti on, että suurmiesmytologia syntyi palvelemaan nousevia moderneja ja keskusjohtoisia kansallisvaltioita, ja siksi suurmiesmyyttien dekonstruktio on myös kansallisen valtionmuodostuksen kerroksittaista kuorimista. Rakenteeltaan essee kulkee suurista ja tunnetuista suurmiehistä tuntemattomiin ja marginalisoituihin. Lopuksi essee kysyy, mihin kolmikymmenvuotisen sodan “suurnaiset” sijoittuvat historiankirjoituksessa, vai sijoittuvatko he ylipäätään mihinkään.

Kolmikymmenvuotisen sodan synnyttämistä suurmiehistä suurimpana seisoo Kustaa Aadolfin kolossaalinen hahmo. Kustaa Aadolf ei ole suurmies ainoastaan ruotsalaisessa historiografiassa, vaan hänen muistoaan vaalitaan jopa kaukaisessa Pohjois-Amerikassa, missä hänen mukaansa on nimetty yliopistokin (Minnesotan Gustavus Adolphus College).

                      Ruotsalaisille Kustaa Aadolf on mieluisampi suurvalta-ajan symboli kuin yksikään toinen 1600- ja 1700-lukujen monista kuninkaista. Syynä Kustaa Aadolfin kestävään suosioon on se, että hän symbolisoi nimenomaan suurvallan positiivisia puolia: sisäistä vakautta, säätyjen keskinäistä harmoniaa, edistyksellistä oikeuslaitosta ja keskusjohtoista hallintotapaa – toisin sanoen “modernin” valtion projektia. Juuri “modernin” Ruotsin luojana Kustaa Aadolf saa sotilaallisen laajentumispolitiikkansa helpommin anteeksi kuin Ruotsin muut soturikuninkaat Kaarle Kustaa, Kaarle XII ja Kustaa III. Vielä 1930-luvulla karoliinien sotakuntoa ja aggressiivista ulkopolitiikkaa ihailtiin, mutta sodanjälkeisessä kansankodissa muinaisista soturikuninkaista tuli suoranainen kansallisen häpeän aihe. Kun sosiaalidemokraattinen Ruotsi käänsi selkänsä Varsovan ja Pultavan sotasankareille, äärikansalliset liikkeet omivat heidät omikseen. Kaarle XII:sta patsaasta tuli 1980-luvulla ruotsalaisten uusnatsien pyhiinvaelluskohde, jonka luona kokoonnuttiin joka marraskuun 30. päivä osoittamaan mieltä liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.[3]

Kustaa Aadolfin nimeä ei äärioikeistolainen populismi ole kuitenkaan tahrannut, ja hänen aikakautensa on ihannoinnin ja samaistumisen kohde myös liberaalissa ja vasemmistolaisessa Ruotsissa. Kustaa Aadolfin julkisuuskuvan pehmeneminen alkoi jo 1930-luvulla, jolloin Nils Ahnlund alleviivasi kuninkaan avaramielisyyttä ja uskonnollisen fanatismin puutetta.[4] Sotahistoriassakin Kustaa Aadolf alkoi saada osakseen huomiota enemmän uudistajana ja edelläkävijänä kuin valloittajana tai sotaherrana. Kaikkein korkeimmalle jalustalle Kustaa Aadolfin korotti englantilainen historioitsija Michael Roberts, jonka teoria “sodankäynnin vallankumouksesta” jäljitti modernin valtiomallin syntyjuuret Kustaa Aadolfin toteuttamiin sotilaallistaktisiin uudistuksiin.[5] Juuri Michael Robertsin 1950-luvulla julkaisema elämäkerta vahvisti Kustaa Aadolfin historiografisen aseman pragmaattisena ja “empiirisenä” reaalipoliitikkona ja ruotsalaisen valtionrakennuksen edelläkävijänä.[6]

                      Ruotsalaisten ohella muutkin kansakunnat ovat rakentaneet omaa kansallista identiteettiään Kustaa Aadolfin suuruuden kautta. Suomenruotsalaiset ovat kytkeneet oman kielellisen identiteettinsä Kustaa Aadolfin hohdokkaaseen myyttiin jopa siinä määrin, että juhlistavat ruotsalaisuuden päivää kuninkaan kuolinpäivänä 6. marraskuuta. Zacharias Topeliuksen suomalaista identiteettiä rakentaneen historiallisen romaanisarjan lähtökohta oli sekin kolmikymmenvuotisessa sodassa ja Kustaa Aadolfissa. Välskärin kertomuksia leimaa yhteiskunnallinen dialektiikka, jossa talonpoikais- ja aatelissäädyt on kerta toisensa jälkeen asetettu vastakkain. Kustaa Aadolfia kohtaan Topelius oli kuitenkin armollinen ja asetti hyveellisen ja oikeamielisen kuninkaan yhteiskunnallisten intohimojen ja ristiriitojen yläpuolelle. Topeliuksen kertomuksessa viisas ja jalo kuningas tunnistaa päähenkilön perisuomalaiset – ja siten hyveelliset – ominaisuudet, ja palkitsee sankarin aatelisarvolla.[7] Kustaa Aadolf nousi suomalaistenkin kansallissankariksi juuri sosiaalisen ja etnisen dialektiikan kautta: kansanomainen ja “epäaristokraattinen” kuningas johti luterilaisia suomalaistalonpoikia taistelussa rikkaita ja ylhäisiä katolilaisia vastaan.[8]

Maamme kirjassa Topelius jatkoi suomalaiskansallisen hakkapeliittamyytin rakentamista “Ruotsin ja Suomen suurimman kuninkaan” Kustaa Aadolfin avulla.[9] Maamme kirjan kansallisromanttisessa visiossa juuri suomalaiset hakkapeliitat kunnostautuvat Ruotsin suurvalta-armeijan kovimpana kärkenä, eikä ylevä Kustaa Aadolf säästele sanojaan suomalaisia ratsusotilaita ylistäessään. Kustaa Aadolfin fiktiiviset kiitokset lämmittivät suomalaisia sydämiä ja vahvistivat kansallista itsetuntoa: “Ei kukaan muu kuningas ole ymmärtänyt suomalaista mielenlaatua niin hyvin kuin suuri Kustaa Aadolf”, Topelius kuvasi kuninkaan ja suomalaisten mystistä erikoissuhdetta, “ja hän piti heidän urhoollisuuttaan, uskollisuuttaan ja luotettavuuttaan suuressa arvossa.”[10] Topeliuksen tarinoista versoi myytti suomalaisten poikkeuksellisesta sotilaskunnosta, mitä myyttiä talvisota myöhemmin vielä entisestään vahvisti. Topeliuksen fiktion ja talvisodan faktan väliltä haihdutettiin luontevasti kaikki ne vuosien 1648 ja 1940 välillä käydyt sodat – Pohjan sodat, hattujen sota, Kustaa III:n sota ja Suomen sota -, joissa suomalaiset olivat häviäjien puolella tai valloituksen kohteita.

                      Myös Skotlannissa “Pohjolan leijonan” myyttiä käytettiin oman kansallisen identiteetin muodostuksessa. Skotlantilainen kansallisromantiikka kytkeytyi osaksi Kustaa Aadolfin sankarillista myyttiä G. A. Hentyn vuonna 1886 kirjoittamassa historiallisessa romaanissa The Lion of the North. Kustaa Aadolfin sijasta Hentyn kirja kertoo oikeamminkin Ruotsin kuningasta kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleista skotlantilaisista palkkasotureista, joiden urheutta ja ratkaisevaa panosta ruotsalaisen suurvallan synnyttämisessä Henty surutta liioittelee: “Skotlantilaiset sotilaat olivat Ruotsin armeijan selkäranka, ja heille kuuluu lähes yksinomaan ansio kaikesta Kustaa Aadolfin menestyksestä.”[11] Hentyn harjoittama liioittelu on nähtävä osana 1800-luvun brittiläistä imperiumiprojektia, jossa aiemmin alistetussa asemassa olleet skotit hakivat itselleen uutta asemointia siirtomaavallan laajentajina ja puolustajina.

                      Pohjoismaisen kansallisromantiikan ja valtioihailun ulkopuolella Kustaa Aadolfin päätä koristaa protestanttisen uskonsankarin sädekehä. Saksassa Kustaa Aadolfin myytti lepää erityisesti Friedrich von Schillerin rakentamilla perustuksilla. Schillerin kirjoittamassa kolmikymmenvuotisen sodan historiassa Kustaa Aadolf esittäytyy nimenomaan luterilaisen uskonnon ja Saksan protestanttisten säätyjen vapauksien puolustajana. Schiller ihaili Kustaa Aadolfin sotilastaitoja, luonteenlujuutta ja luterilaista vakaumusta, mutta ei silti tyytynyt rakentamaan Ruotsin kuninkaasta mitään täysin pyyteettömän idealistin muotokuvaa. Taitavana kirjailijana Schiller ymmärsi myös liittää Kustaa Aadolfin luonnekuvaan tummempia sävyjä, joiden ansiosta Kustaa Aadolf on saksalaisessa historiografiassa säilynyt korostetun dramaattisena hahmona. Draamaan kuuluu juuri sellainen aristoteelinen kehityskaari, jota Schiller käyttää Kustaa Aadolfia kuvatessaan. Alun perin jalomielisestä ja hyvää tarkoittavasta kuninkaasta kehittyy kahdessa vuodessa valloittaja, jonka silmissä siintelee Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunu. Protestanttien vapahtajasta oli pikavauhtia kehittymässä tyranni, jonka kasvava vallanhimo uhkasi niitä nimenomaisia vapauksia, joita Kustaa Aadolf oli vannonut Saksassa puolustavansa. Kustaa Aadolfin myytin kuitenkin pelasti kuninkaan kuolema Lützenin taistelukentällä: “Hänen äkillinen katoamisensa varmisti saksalaisten vapauksien säilymisen ja pelasti hänen maineensa, ja toisaalta säästi hänet näkemästä entisiä liittolaisiaan aseissa häntä itseään vastaan ja kaikkien voittojensa hedelmien riistämistä epäedullisen rauhan seurauksena.”[12]

                      Preussilais-saksalaisen historiografian edustaja Gustav Droysen* puolestaan käytti Kustaa Aadolfia saksalaisen nationalismin heijastuspintana. Droysen hylkäsi Schillerin käsityksen Kustaa Aadolfista luterilaisen uskonnon ja saksalaisten säätyvapauksien puolustajana, ja julisti sen sijaan Kustaa Aadolfin toimineen yksinomaan nationalistisista lähtökohdista käsin: “Isänmaa, vapaus, isänmaan voima ja uskonto, nämä ovat ne aatteet, joiden puolesta hän kutsuu kansansa aseisiin.”[13] Droysenin kuvaus Kustaa Aadolfista kytkeytyi tiiviisti hänen omaan hegeliläisyyden värittämään mystiseen kuvaansa saksalaisen kansakunnan missiosta. Vain alistumalla preussilaisen kuninkaan yksinvaltaan, Droysen julisti, kykenisi Saksan kansa saavuttamaan historian sille osoittaman suuruuden.[14] Droysenin silmissä ruotsalaisten vankkumaton lojaliteetti Kustaa Aadolfille oli mitä oivallisin esikuva omaa suurvaltaansa rakentaville saksalaisille.

                      Kustaa Aadolfin asema uskonnollisena ikonina korostui erityisesti angloamerikkalaisessa historiografiassa, mistä hyvänä esimerkkinä käy amerikkalaisen L. W. Heydenreichin kirjoittama elämäkerta vuodelta 1868. Heydenreichin teos ei ollut edes historiallinen monografi, vaan luterilaisten pyhäkoululaisten opetukseen tarkoitettu oppikirja.[15] Esipuheessaan Heydenreich toivoi Kustaa Aadolfin elämäkerran “inspiroivan kaikkia evankelisia kristittyjä, kuuluivat he sitten mihin hyvänsä kirkkokuntaan, ja lisäävän heidän kunnioitustaan uskonpuhdistuksen alkukirkkoa kohtaan, joka tämän sankarin johdolla taisteli menestyksekkäästi omantunnonvapauden puolesta.”[16]

Ammattimaisista historioitsijoista Kustaa Aadolfin uskonnollista sädekehää kiillotti ahkerimmin englantilainen C. R. L. Fletcher. Anglikaanina Fletcher näki Kustaa Aadolfissa sellaisia piirteitä, jotka olivat yhdistettävissä hänen omaan englantilaisuuteensa: “Hän [Kustaa Aadolf] ei elänyt ja kuollut pakanallisena pohjanmiehenä, vaan kristittynä herrasmiehenä. Jos minua pyydettäisiin löytämään joku hänen vertaisensa maailman kohtalon johtajien joukosta, esittäisin Pyhää Ludvigia, Ranskan kuningasta – jossa myös yhdistyivät suurmiesten kolme merkittävintä ominaisuutta, Oikeudenmukaisuus, Rohkeus ja Hartaus.”[17]

Kustaa Aadolfin jälkeen kolmikymmenvuotisen sodan esille nostamista suurmiehistä seuraavaksi tunnetuin ja ihailluin on varmastikin Ranskan “ensimmäinen ministeri” Armand-Jean du Plessis, eli kardinaali Richelieu. Kardinaali Richelieun suurmiesmyytti syntyi jo vuonna 1689, jolloin ilmestyi hänen “poliittisena testamenttinaan” tunnettu muistelmateos. Nykyasiantuntijat ovat sitä mieltä, että Testament Politique ei ole kokonaan kardinaalin itsensä kirjoittama, mutta perustuu silti pitkälti hänen omiin teksteihinsä, lähinnä hänen omaelämäkertaansa ja viralliseen kirjeenvaihtoonsa.[18] Tyyliltään Testament Politique on jälkiviisas poliittinen muistelmateos. Kaikki Richelieun päätökset kuvataan siinä osana suurta poliittista suunnitelmaa kuninkaanvallan lujittamiseksi ja Ranskan vaikutusvallan kasvattamiseksi. Eräs testamentin lainatuimpia kohtia löytyy aivan kirjan alusta, jossa Richelieu vannoo palvelleensa kuningasta ennalta laaditun suunnitelman mukaisesti: “Lupasin hänelle [kuninkaalle] käyttäväni kaiken tarmoni ja sen vaikutusvallan, jonka hän oli minulle suonut, tuhotakseni hugenottien puolueen, kurittaakseni suuraatelia, pakottaakseni kaikki hänen alamaisensa noudattamaan velvollisuuksiaan sekä nostaakseni hänen nimensä ulkomaiden silmissä sille kuuluvalle paikalle.”[19] Tämä katkelma on toiminut pohjustuksena kokonaiselle vääristyneelle historiografiselle traditiolle, jonka mukaan Richelieu olisi toiminut alun alkaen yksityiskohtaisen ja ennalta laaditun poliittisen ohjelman mukaisesti.[20]       

Ranskalaista historiografiaa dominoi vuosisatojen ajan Richelieun jättämä kuva itsestään laskelmoivana ja kaukonäköisenä valtiomiehenä. Ranskan kansallishistorioitsija Jules Michelet kuvasi Richelieuta “aikakautensa vakavimpana miehenä” ja “poliittisena laskelmoijana, joka vältti laskemasta mitään onnen varaan”, mutta joka siitäkin huolimatta “piti elämää yleisesti sattuman pelinä.”[21] Sama vaikutelma teräväpäisestä reaalipoliitikosta toistui myös myöhemmässä historiografiassa, erityisesti Gabriel Hanotaux’n ja Carl J. Burckhardtin kirjoittamissa Richelieun elämäkerroissa. Georges Pagès korotti Richelieun jopa kolmikymmenvuotisen sodan tärkeimmäksi taustavaikuttajaksi. Pagès näki kolmikymmenvuotisen sodan sen lopputuloksen eli Westfalenin rauhansopimuksen synnyttämän eurooppalaisen valtiojärjestelmän summana. Tuon valtiojärjestelmän synnyttämisessä, Pagès argumentoi, oli Richelieun kaukokatseiselle reaalipolitiikalla kaikkein ratkaisevin rooli.[22]

Richelieu on perinteisesti esitetty modernin Ranskan luojana. Erityisen suurta huomiota ovat saaneet osakseen Richelieun toimet Ranskan merellisen voiman kasvattamiseksi sekä Richelieun ansioksi luettu ajatus Ranskan “luonnollisista rajoista.” Jotain Richelieun historiallisesta asemasta Ranskan laivaston perustajana kertoo se, että 1930-luvulla Ranskan kaksi moderneinta taistelulaivaa nimettiin amiraali Jean Bartin ja Richelieun mukaan. Myytti Richelieusta ja Ranskan luonnollisista rajoista on lähtöisin muistiosta, jonka Richelieu kirjoitti kuninkaalle tammikuussa 1629. Muistiossaan Richelieu ehdotti Ranskan vaikutuspiirin laajentamista Reinille asti sekä Strasbourgin ylityspaikan haltuunottoa “sisääntuloväylän [portail] hankkimiseksi Saksaan.”[23] Ranskan vallankumouksen mullistuksissa ajatus luonnollisista rajoista nousi uudelleen esille. Tuolloin jakobiinien johtajistoon kuulunut Georges-Jacques Danton vaati, että Ranskan oli saatava takaisin “vanhat ja luonnolliset rajansa, jotka kulkevat Reinin, Alppien ja Pyreneitten kautta.”[24] A. Sorel kärjisti ajatuksen 1800-luvun lopulla ilmestyneessä Ranskan vallankumouksen historiikissaan: “Maantiede on aina määrännyt Ranskan politiikan.”[25] Sittemmin Richelieuhen ja Dantoniin liitetty ajatus Ranskan luonnollisista rajoista toistui ranskalaisissa oppikirjoissa aina 1900-luvun puoliväliin asti.[26]

                      Historioitsijoiden ihailemalla Richelieulla on populäärikirjallisuudessa ollut oma vihollisensa, Alexandre Dumas. Kolmessa muskettisoturissa tarinan arkkikonnan rooli on sysätty Richelieulle. Dumas’n kirjoitustyötä ei ohjaillut mikään johdonmukainen poliittinen ideologia, ja Dumas’ta onkin myöhemmin kuvailtu “järjeltään tasavaltalaiseksi ja vaistoiltaan rojalistiksi.”[27] Dumas’lla lieneekin ollut enemmän henkilökohtaisia syitä hänen asettaessaan Richelieun tarinansa pahantekijän rooliin. Ensiksikin dramaattinen tarina tarvitsi neljän sankarin vastapainoksi karismaattisen ja uhkaavan vihollishahmon, ja sellaista oli vaikea löytää 1620-luvun muista merkittävistä henkilöistä, Ludvig XIII:sta, Condén prinssistä, Maria di Medicista, Brysselin arkkiherttuaparista tai Espanjan kuninkaasta. Richelieun espanjalainen vastakappale, Filip IV:n mahtava pääministeri kreiviherttua Olivares, olisi varmaan muuten sopinut rooliin, mutta Olivaresin etäisyys kirjan tapahtumapaikoista sulki hänetkin lopulta pois dramaattisesta henkilögalleriasta. Kaikkivoipaiselta vaikuttava ja salaperäisyyden verhoama Richelieu oli näin ollen luonnollinen valinta Kolmen muskettisoturin päävastustajaksi. Toiseksi Dumas saattoi kenties samaistua dramaturgi Corneilleen, jonka näytelmä El Cid joutui 1630-luvulla Richelieun sensuurin hampaisiin liian espanjalaismyönteisenä.[28] Dumas joutui itse kokemaan samanlaista vastahankaisuutta restauraatiomonarkian taholta. Tasavaltalaisen kenraalin poikana Alexandre Dumas’n oli Bourbonien restauraatiomonarkiassa vaikea päästä valtiolliseen virkaan, ja kun hän lopulta löysi paikan Orléans'n herttuan sihteeristöstä, vaati hänen lähin esimiehensä Dumas’ta valitsemaan virkauran ja näytelmien kirjoittamisen välillä: “Byrokratia ja kirjallisuus ovat aina olleet vihollisia keskenään”, esimies selitti tyrmistyneelle Dumas’lle.[29]

Vaikka Richelieun asema Kolmen muskettisoturin antisankarina ei kummunnut mistään Dumas’n poliittisesta agendasta, oli Kolmella muskettisoturilla syvällinen ja kestävä vaikutus Richelieu–myyttiin. Vuosisatojen saatossa tarinaa on esitetty uudelleen kerta toisensa jälkeen teatterilavalla ja valkokankaalla, mistä johtuen populäärissä mielikuvituksessa Richelieu on yhä pahaenteinen hahmo. Historiografialle Dumas’n fiktio on kenties tehnyt palveluksen, sillä ajan myötä Richelieun myytti on syventynyt ja saanut uusia sävyjä. Vuonna 1934 Louis Batiffol uudisti kuvaa laskelmoivasta ja kylmän rationalistisesta Richelieusta. Kunnianhimoisen suunnitelmallisuuden sijasta Batiffol esitti Richelieun toimineen olosuhteiden pakottamana ja Valois–kuninkailta periytyneeseen ulkopoliittiseen traditioon nojautuen. “Hän halusi tarttua vain sellaisiin hankkeisiin, jotka eivät olleet haaveellisia tai joutavia”, Batiffol kirjoitti, “vaan välittömästi tarpeelllisia, pakottavia ja lisäksi saavutettavissa olevia.”[30] Kaikkein kärkevimmän hyökkäyksensä Batiffol suuntasi sitä historiallista käsitystä vastaan, jonka mukaan Richelieu oli koko poliittisen uransa ajan pyrkinyt johdonmukaisesti laajentamaan Ranskan pinta-alaa sen muinaisille luonnollisille rajoille. Aikalaislähteisiin nojautuen Batiffol argumentoi Ludvig XIII:sta ja Richelieun saattaneen tavoitella vain sellaisia lähialueita, joihin Ranskan kuninkaalla oli feodaalisia oikeuksia.[31]

Batiffolin 1930-luvulla aloittamaa Richelieun aikakauden uudelleentarkastelua jatkoi toisen maailmansodan jälkeen V. L. Tapié. Hänen näkemyksensä mukaan Richelieu ei ollut niinkään tyypillisen aggressiivinen ja proaktiivinen suurmies, vaan pikemminkin tapahtumien lannistama ja perusluonteeltaan varovainen valtion ja monarkian palvelija. Kolmikymmenvuotinen sota, Tapié väitti, oli kriisinä niin pakottava ja vaativa, että Richelieun oli sodan voittamiseksi uhrattava kaikki ajatukset sisäpoliittisista uudistuksista.[32] Batiffolin ja Tapién käsissä myytti Richelieusta modernin Ranskan perustajana kärsi kovan kolauksen. Erityisen suuri revisionismi on kohdistunut Ranskan “luonnollisiin rajoihin”, joihin nojaavaa historiallista traditiota ovat Batiffolin ja Tapién ohella kyseenalaistaneet myös Gaston Zeller ja Hermann Weber.[33]

Omanlaisensa suurmiesmyytti on syntynyt myös Tanskan “suuren kansallisen kuninkaan” Kristian IV:n ympärille.[34] Kristian IV oli häikäilemätön poliitikko, rohkea sotilas, tehokas taloudenpitäjä, ahkera rakennuttaja, avomielinen taiteensuosija ja hedelmällinen lisääntyjä. Jo pelkkä pikainen katsaus Tanskan ja Norjan karttaan tuottaa koko joukon Kristian IV:n mukaan nimettyjä paikkoja: Christianshavnin kaupunginosa Kööpenhaminassa, Christianstad Skånessa, Christianopel Blekingessä sekä Christiania (nykyinen Oslo), Christianssand ja Konningsberg Norjassa. Lisäksi Kristian IV rakennutti vielä yhden kaupungin Saksaankin, Elben varrella sijaitsevan Glückstadtin. Nykyturisteille tunnetuin Kristianiin liittyvä nähtävyys lienee Hillerødissa sijaitseva Frederiksborgin linna, jonka Kristian IV muutti alun perin varsin karusta linnasta loisteliaaksi renessanssipalatsiksi.

                      Kolmikymmenvuotisen sodan annaaleihin Kristian IV jätti jälkensä kuninkaana, joka aluksi haali Pohjois-Saksasta hiippakuntia lukuisille jälkeläisilleen, ja joka myöhemmin kävi kaksi sotaa keisarikuntaa ja Ruotsia vastaan, kummatkin sodat häviten. Sotien onneton lopputulos ei silti himmentänyt Kristianin muiston loistoa. Kollegansa Kustaa Aadolfin tavoin – ja keisarista itsestään poiketen – Kristian IV oli kuningas, joka osallistui itse taisteluihin, eikä tyytynyt johtamaan sotaa kaukaisen kuninkaanpalatsin kätköistä. Niinpä tapaamme Kristianin vuonna 1626 Lutter am Barembergin taistelukentältä, jolla Kristian IV koki karvaan tappion katolista liigaa ja sen komentajaa kreivi Tillyä vastaan, sekä lippulaivansa kannelta Femernin meritaistelussa vuonna 1644, jolloin Tanskan kuningas haavoittui räjähdyksen lennättämästä puun sirpaleesta ja menetti näön oikeasta silmästään. Kolmikymmenvuotisen sodan kuninkaista vain Kustaa Aadolf näyttäisi uhmanneen vaaraa vastaavalla tavalla.

                      Historioitsijoiden silmissä Kristian IV oli pitkään Englannin Henrik VIII:n kaltainen romanttinen ja skandaalimainen hahmo, jonka mielenkiintoisimmat saavutukset taistelukenttien ulkopuolella tapahtuivat pitopöydän ääressä tai vällyjen välissä.[35] Kustaa Aadolfista ja Richelieusta poiketen Kristianin valtiollinen suuruus onkin varsin tuore keksintö. Kristianin asema valtiollisena suurmiehenä perustuu pitkälti vasta viime vuosikymmeninä historiografista jalansijaa vallanneeseen tutkimukseen eurooppalaisesta valtionmuodostuksesta, ja siihen tiiviisti kytkeytyneeseen teoriaan “sotilaallisesta vallankumouksesta.” Robert I. Frostin, Paul Douglas Lockhartin ja Leon Jespersenin kaltaisten historioitsijoiden esittämässä uudessa tulkinnassa Kristian IV näyttäytyy valmistelijana sille yksinvaltiudelle, jonka hänen poikansa Frederik III vuonna 1660 toteutti. Juuri Kristianin aikana Tanska siirtyi läänitysvaltiosta kohti verotus- tai mahtivaltiota, kun sotiinsa käteistä kaivannut kuningas ryhtyi suosimaan välillisiä veroja – erityisesti Juutinrauman laivaliikenteestä kerättäviä tulleja – kruununmailta kerättävien vuokrien ja työpalvelusten sijasta. Seurauksena oli sotilaallinen modernisaatio, kun asevelvollisista koostuva vakituinen armeija ja kuninkaan rakennuttama uusi uljas laivasto syrjäyttivät sodankäynnissä aateliston ja sen suorittaman ratsupalveluksen.[36] Uudistusten ansiosta Tanska löysi itsensä eurooppalaisen valtionmuodostuksen eturivistä. Kristianin elämäkerturi Steffen Heibergin mielestä Kristian IV olisikin muistettava ensisijaisesti “eurooppalaisena valtiomiehenä.”[37]

Kolmikymmenvuotisen sodan ajanjakson muut valtiopäämiehet eivät ole yltäneet Kustaa Aadolfin, kardinaali Richelieun tai Kristian IV:n nauttimaan suurmiesstatukseen. Niinpä Ludvig XIII:sta suurimmaksi saavutukseksi jäi se, että hän ymmärsi asettaa valtiolaivan ruoriin itseään kyvykkäämmän Richelieun, “joka häivytti hänet itsensä pois jälkipolvien silmistä.”[38] Yhtä lailla pääministerinsä varjossa on Espanjan Filip IV, jonka hovi jäi jälkipolvien mieliin lähinnä rappion ja dekadenssin pesäpaikkana.[39]

Filip IV:n pääministeri kreiviherttua Olivares ei varsinaisesti vaipunut unohduksiin, mutta historioitsijoilla oli pitkään ikävä tapa verrata epäsuosiollisesti sodan hävinnyttä Olivaresia häntä menestyksekkäämpään Richelieuhen. Kaikkein kärkevimmän kontrastin Olivaresin ja Richelieun välillä esitti ranskalainen historioitsija Guillaume de Valdory vuonna 1722:

Kreiviherttua Olivares, kuninkaansa rakastama, kuolee häpeässä.

Kardinaali Richelieu säilyttää arvovaltansa kuolemaansa asti.

Espanjan kuningas tekee äärimmäisen väkivaltaisen teon ja erottaa kreiviherttuan.

Ranskan kuningas näyttää harkitsevan kardinaalin erottamista, mutta säilyttää hänet palveluksessaan.

Espanjalaiset halveksivat ja kiroavat häväistyssä kreiviherttuassa sitä, mitä he ylistivät ja hyväksyivät hänen vielä ollessaan suosiossa.

Ranskalaiset ylistävät ja hyväksyvät kardinaali Richelieussa hänen kuoltuaan sitä, mitä he eivät osanneet arvostaa hänen vielä eläessään.

Ja lopuksi, espanjalaiset muistelevat kreiviherttuan hallintoa sinä kohtalokkaana hetkenä, jolloin heidän monarkiansa alkoi rappeutua.

Ja ranskalaiset näkevät Richelieun hallinnon sinä onnellisena hetkenä, jolloin heidän omansa alkoi nousta siiheen suureen voimaan, jonka se on myöhemmin saavuttanut.[40]

Olivaresin julkisuuskuvaa on kuitenkin 1980-luvulta alkaen ahkerasti rehabilitoitu, erityisesti englantilaisten J. H. Elliottin ja R. A. Stradlingin toimesta. Elliott näki Olivaresin Richelieun vertaisena reaalipoliitikkona, jonka ajamat tärkeät uudistukset kariutuivat espanjalaisen komposiittimonarkian hajanaisen ja partikularistisen rakenteen vuoksi.[41] Stradling on puolestaan argumentoinut, että Olivaresin suuruuden mittaaminen reaalipolitiikan mittapuulla on anakronistista ja väärin, sillä kreiviherttuaa motivoi eniten katolinen vakaumus: “Valtion ainoa raison d’être oli vahvistaa elämää ja kuolemaa kaikilla Pyhän äitikirkon riiteillä.”[42]

                      Historian romukoppaan ovat löytäneet tiensä myös keisarit Ferdinand II ja Ferdinand III. Kumpaakaan keisaria eivät jälkipolvet ole pitäneet suurmiehinä, ja Itävallan Habsburgeista ovat historioitsijoiden ihailussa paistatelleet ainoastaan “valistuneet despootit” Maria Teresa ja hänen poikansa Joosef II. Puhtaasti katolisessa hagiografiassa Ferdinand II:sta on silti suitsutettu “uutena Daavidina”, jonka suurin meriitti oli hänen “mukautumisensa Jumalan tahtoon.”[43] Kolmikymmenvuotisen sodan historioitsijat eivät ole olleet hänelle yhtä suosiollisia. Jo Schiller piti keisaria pääsyyllisenä kolmikymmenvuotisen sodan syttymiseen ja sen eskalaatioon: jalosta ja humaanista Ferdinandista kehkeytyi väärin toteutetun keisariuden myötä “ihmiskunnan sortaja, rauhan vihollinen ja kansansa vitsaus.”[44] Tšekkiläinen historioitsija Anton Gindely piti Ferdinand II:sta hyvää tarkoittavana mutta heikkona hallitsijana, “jonka johdolla keisarillinen arvovalta ei noussut rappiotilastaan vaan upposi hetkellisen loiston jälkeen syvemmälle dekadenssiin.”[45] Englantilainen Veronica Wedgwood puolestaan kuvasi Ferdinandia menestyksekkääksi yksinvaltiaaksi, joka tuhosi keisarinvallan vastustajat Saksassa ja uudisti onnistuneesti omien perintömaittensa hallintoa; hintana oli lopulta kuitenkin yleinen sekasorto, jossa keisarin sijasta Saksaa hallitsivat kaikenkarvaiset sotilaat.[46] Keisarillinen perijä Ferdinand III on yleisesti esitetty isäänsä selväjärkisempänä ja realistisempana poliitikkona, mutta siltikin maantieteen, historian ja kasvatuksensa vankina, jonka osaksi koitui alistua Westfalenin nöyryyttävään pakkorauhaan.[47]

                      Vastaavanlaista kritiikkiä historioitsijoilta sai osakseen myös Böömin onneton Talvikuningas, pfalzkreivi Friedrich V. Vaaliruhtinas ja vallananastaja, joka sodan tyrskyissä menetti sekä anastamansa Böömin kuningaskunnan että perimänsä Pfalzin ruhtinaskunnan, ja joka vietti loput päivänsä maanpakolaisuudessa Haagissa, ei luonnollisestikaan herätä suurta ihailua “voittajien historiankirjoituksessa.” Ferdinandin tavoin myös Friedrichiä on pidetty syyllisenä böömiläisen kapinan laajentumiselle yleiseurooppalaiseksi suursodaksi: “Hän ei voinut lopettaa uskoaan omaan asiaansa vain siksi, että hänet oli voitettu; vailla sellaista yltiöpäistä rohkeutta ja johtamistaidon lahjaa, joka olisi saattanut pelastaa Böömin, häneltä puuttui myös sellainen luonteva itsekkyys, joka olisi pelastanut hänen omat perintömaansa.”[48]

Keisarilliset vaaliruhtinaat olivat aikalaistensa silmissä suurmiehiä, mutta myöhemmässä historiankirjoituksessa heidänkin hohtonsa on hiipunut. Syy on yksinkertainen: Mainz, Trier, Köln, Saksi ja Baijeri eivät koskaan muodostuneet kansallisvaltioiksi, ja Brandenburgistakin tuli sellainen vain monien mutkien kautta.

                      Mainzin, Trierin ja Kölnin kirkollisten vaaliruhtinaiden muistoa on himmentänyt heidän virkansa elektiivinen luonne. Ruhtinaspiispojen virkoja ei peritty, vaan ne siirtyivät yhdeltä hallinnoijalta toiselle tuomiokapituleiden äänestysprosessien kautta. Näin ollen kolmikymmenvuotisen sodan historiakin muistaa kyllä Mainzin, Trierin ja Kölnin ruhtinaspiispat, mutta vain harvoin nimiä noiden virkojen takana – Johan Schweikart von Kronbergia, Anselm Casimir von Wamboldia, Ferdinand von Wittelsbachia tai Philip Christopher von Söterniä.

                      Baijerin herttua Maximilian ja Saksin herttua Johann Georg olivat sikäli merkittäviä hahmoja kolmikymmenvuotisen sodan ajallisissa puitteissa, että he olivat sodassa mukana alusta loppuun asti. Sodan uskonnollinen luonne teki kuitenkin katolisen liigan johtajasta ja Saksan luterilaisten säätyjen päämiehestä ongelmallisia hahmoja kansallista yhtenäisyyttä rakentavassa preussilais-saksalaisessa historiografiassa. Westfalenin rauhan 200-vuotisjuhlien yhteydessä katolista herttua Maximiliania muisteltiin verkossaan lymyävänä lukkina, joka saalisti protestantteja kuin ohilentäviä hyttysiä konsanaan.[49] Saksin luterilainen herttua Johann Georg puolestaan leimattiin ääri-isänmaallisessa historiankirjoituksessa “Saksan kansan Juudas Iskariotiksi”, sillä Saksin vaaliruhtinas oli taipuvainen tukemaan katolisen – ja siten siis epäsaksalaisen - keisarin auktoriteettia.[50] Preussilais-saksalaisille historioitsijoille ei näy tulleen mieleen, että Maximilian ja Johann Georg olivat oman aikansa lapsia, joille tunnustuksellinen solidaarisuus ja oman ruhtinaallisen aseman vahvistaminen olivat tärkeämpiä kannustimia kuin lojaliteetti vielä tuolloin varsin hahmottomalle “saksalaiselle kansalle.”

                      Jyrkin kontrasti “suuren” ja “pienen” miehen välillä löytyy Brandenburgin vaaliruhtinaista Friedrich Wilhelmistä ja hänen isästään Georg Wilhelmistä. Edellisen suuruus on jo itsestäänselvyys, kutsutaanhan Friedrich Wilhelmiä Saksan ulkopuolellakin “suureksi vaaliruhtinaaksi.” Juuri Friedrich Wilhelm teki aiemmin vähäpätöisestä ja alati uhanalaisesta Brandenburgista eurooppalaisen mahtivaltion, josta hänen seuraajansa aikana tuli itsenäinen Preussin kuningaskunta ja Hohenzollernien saksalaisen keisarikunnan edelläkävijä. Georg Wilhelmin osaksi ei kuitenkaan osunut suuruutta vaan lähinnä loputonta alennusta ja nöyryytystä. Schiller kuvasi Georg Wilhelmiä arkajalaksi, “jonka käsiä Itävallan pelko häpeällisesti sitoi.”[51] Veronica Wedgwood tunsi onnetonta vaaliruhtinasta kohtaan enemmän sympatiaa, ja kuvasi häntä “varmaankin Saksan epäonnisimmaksi mieheksi”, joka löysi itsensä niin keisarin kuin ruotsalaisten valloittajienkin tieltä.[52] Georg Wilhelmin häpeällinen jälkimaine ei ole täysin perusteeton, sillä vaaliherttualla oli tapana kohdata vaikeudet epäsuurmiesmäisellä tavalla eli pakenemalla. Georg Wilhelm ei koskaan komentanut brandenburgilaisia sotajoukkoja taistelukentällä, ja kun vaaliruhtinaskunta joutui kaikkein melskeisimpinä vuosina sekä imperialistien että ruotsalaisten jyräämäksi, pakeni vaaliruhtinas itse Itä-Preussiin lääninherransa Puola-Liettuan kuninkaan suojiin. Georg Wilhelmin osoittama henkilökohtaisen rohkeuden puute ei vedonnut kansallismielisiin historioitsijoihin, eikä preussilais-saksalaisen kansallisvaltion genealogiaa viitsitty sen tähden lähteä jäljittämään Friedrich Wilhelmiä kauemmaksi.

Aivan omanlaisensa historiografisen ongelmakentän muodostavat ne kolmikymmenvuotisen sodan toimijat, joille ei ole löytynyt sijaa kansallisista tai valtiollisista kategorioista. Albrecht von Wallenstein, Ernst von Mansfeld, Christian von Braunschweig, Bethlen Gabor ja Bernhard von Sachsen-Weimar olivat palkkasoturipäälliköitä ja rosvoruhtinaita vailla historiallisia jatkumoita myöhempinä vuosisatoina versoneisiin kansallisvaltioihin. Raison d’état’n tai kansallisen yhtenäisyyden sijasta nämä ei-valtiolliset toimijat kävivät sotaa omista henkilökohtaisista motiiveistaan käsin, ja usein vieläpä tavalla, joka istui huonosti kansallisten sotahistorioiden käsitykseen “järjestäytyneestä” ja “symmetrisestä” sodankäynnistä.

                      Historiallisen tutkimuksen määrän perusteella Wallensteinin voisi hyvinkin luokitella historian suurmieheksi: hänen elämäänsä ja toimintaansa käsitteleviä monografeja oli vuoteen 1913 mennessä laskettu kirjoitetun 2,524 kappaletta.[53] Historioitsijoiden kiinnostusta Wallensteiniin selittää kuitenkin hänen hahmonsa mystisyys ja dramaattisuus, eikä suinkaan mikään Wallensteinin ylevöitetty asema eurooppalaisten valtionrakentajien pantheonissa. Se imperiumi, jonka Wallenstein lyhyessä ajassa rakensi ja vielä lyhyemmässä menetti, ei nimittäin palvellut yhtäkään valtiota tai kansakuntaa vaan pelkästään Wallensteinin omaa asemaa uuden ajan sääty-yhteiskunnassa. 1600-luvun säätyihanteiden menestyksekkäimmän toteuttajan motiivit onkin 1800-ja 1900-lukujen kansallisessa historiografiassa usein tulkittu kansallisvaltion eetokseen sopimattomaksi sokeaksi oman edun tavoitteluksi.

                      Vielä Schillerin näytelmässä Wallenstein oli ensisijaisesti dramaattinen, traaginen ja romanttinen hahmo, eikä suinkaan mikään eurooppalaisten kansallisvaltioiden hylkiö.[54] Napoleonin sotien ja Saksan kansallisen heräämisen jälkeen Wallensteinia ryhdyttiin kuitenkin arvioimaan sen perusteella, miten hän oli tuota väistämättömäksi koettua kansallisen valtion muodostusta avittanut. Ilmiselvin vastaus tietenkin oli, että ei juuri mitenkään. Wallenstein tarpoi kerta toisensa jälkeen Saksan ruhtinaiden vaalimien “saksalaisten vapauksien” päälle, eikä koskaan pyrkinyt luomaan omalle imperiumilleen yhtenäistä kansallista ulkoasua, vaan vaikutti tyytyväiseltä latifundiaan, joka ulottui sirpaleisena tilkkutäkkinä Määrin vuoristoseuduilta aina Itämeren hiekkarannoille asti. Hämmennystä aiheutti myös Wallensteinin oma multietninen tausta tšekkiläis-saksalaisena aatelismiehenä. Preussilaisen Heinrich von Treitschken mukaan Wallensteinin suurin heikkous oli juuri hänen heterogeeninen etninen identiteettinsä: “Wallenstein ei koskaan saavuttanut historiallisen maineen vuorenhuippua, sillä hän ei ikinä ollut kansallinen sankari, vaan tšekki, joka näytteli saksalaista olosuhteiden pakosta. Historian todelliset suuret tekijät seisovat aina kansallisella jalustalla.”[55] Aivan vastaavalla tavalla Wallenstein oli pettymys myös tšekkiläisille nationalisteille. Josef Pekařin mielestä Wallensteinin böömiläisen syntyperän olisi pitänyt vaikuttaa hänen motiiveissaan enemmän kuin minkään muun tekijän, ja tästä syystä Pekař leimasi Wallensteinin “pelokkaaksi petturiksi”, joka uhrasi böömiläisen patriotismin rahan ja vallan alttarille.[56]

                      Treitschken ja Pekařin edustamista nationalistisista näkökulmista poiketen Wallensteinia on myös yritetty esittää hänen oman aikansa lähtökohdista käsin. Wallensteinin ensimmäinen ymmärtäjä oli Leopold von Ranke, jonka historiografinen ajattelu perustui juuri menneisyyden ainutkertaisuuden ymmärtämiseen. Ranken mukaan Wallensteinin ensisijaisina tavoitteina olivat keisarillisen armeijan säilyttäminen ja hänen oman ruhtinaallisen asemansa puolustaminen.[57] Lisäksi Ranke painotti puutteita lähdeaineistossa: Wallenstein pisti todellisia ajatuksiaan vain harvoin paperille, ja luotettavien todisteiden puutteessa oli vaarallista tehdä liian pitkällisiä päätelmiä Wallensteinin todellisista aikomuksista. Näin ollen Ranken omakin esitys perustui valveutuneeseen arvailuun.[58] Myöhemmin Ranken maltillinen ja empiirinen tutkimuslinja sai lisää seuraajia. Heistä tunnetuin, Nobel-palkitun romaanikirjailija Thomas Mannin poika Golo Mann, esitti Wallensteinin “käytännön miehenä, joka osasi käyttää tilaisuuksia hyväkseen.”[59] Mann alleviivasi myös Wallensteinin jälkimaineen ristiriitaisuutta, sillä häntä ennen vastustaneet protestantit kiirehtivät ylistämään Wallensteinia tämän murhan jälkeen “uutena Arminiuksena”, kun taas keisarillisessa leirissä Wallensteinin muistoa pyrittiin mustamaalaamaan kaikin mahdollisin tavoin keisarin määräämän veriteon oikeuttamiseksi.[60]

                      Wallensteinista poiketen protestanttien riveissä taistellut Ernst von Mansfeld ei koskaan noussut korkeaan ruhtinaalliseen asemaan, ja syntyperältäänkin hän oli aatelismiehen avioton lapsi. Näistä syistä johtuen sen enempää aikalaispamfletistit kuin jälkipolvien historioitsijatkaan eivät tunteneet mitään syytä kohdella Mansfeldia silkkihansikkain. Kolmikymmenvuotisen sodan aikaisessa pilkkalaulussa (Mansfeldisch Trommenschlag) häntä nimitettiin “pappien Attilaksi” (Clericorum Attilam) ja “kansojen kauhuksi” (terror gentium).[61] Keisarillinen kreivi Franz Khevenhüller, joka kirjoitti historian keisari Ferdinand II:n hallituskaudesta, käytti aikalaisestaan Mansfeldista nimitystä “der Bastardt Mannsfeld.”[62] Samaa ilmaisua Mansfeldista käytti 1800-luvulla hänen belgialainen elämänkerturinsa kreivi Villermont, joka viittasi tuon tuostakin teoksensa keskushahmoon pelkkänä “äpäränä” (le Bâtard).[63] Sääty-yhteiskunnan hylkiö oli tuomittu jäämään historiankirjoituksessakin ikuiseksi ulkopuoliseksi. Myöhemmätkään historioitsijat eivät ole kyenneet uudistamaan Mansfeldin julkisuuskuvaa: “Hänen motiivinsa pysyvät epäselvinä ja tekonsa kaksinaamaisina”, valittaa kolmikymmenvuotisen sodan tuore historioitsija Peter H. Wilson. “Useimmille hän näyttäytyy arkkityypillisenä palkkasoturina, joka luonnehtii yleisesti kaikkia muitakin tuon aikakauden sotilaita.”[64]

                      Kolme muuta kolmikymmenvuotisen sodan aikana mainetta saavuttanutta condottierea, Christian von Braunschweig, Bernhard von Sachsen-Weimar ja Bethlen Gabor, olivat kaikki syntyperältään ruhtinaita. Kahta ensiksi mainittua seikkailijaa yhdisti se, että he olivat kumpikin suurten aatelissukujen nuorempia miespuolisia perijöitä, mistä johtuen heidät oli primogenituurin käytännön mukaisesti suljettu agnaattisen perimyksen ulkopuolelle. Niinpä Braunschweig ja Sachsen-Weimar joutuivat etsimään statusta ja tulonlähdettä kolmikymmenvuotisen sodan ruudinkatkuisilta tappotantereilta. Braunschweig tosin onnistui hankkiutumaan jo kahdeksantoista vuoden iässä Halberstadtin hiippakunnan hallinnoijaksi, mutta kirkollinen hallintovirka ei tyydyttänyt nuoren aatelismiehen kunnianhimoa. Uhkarohkean sodankäyntinsä ja uskonnollista fanaattisuutta lähentelevän pappisvihansa ansiosta Braunschweigin aikalaiset nimittivät häntä “hulluksi halberstadtlaiseksi.” Jo nuorella iällä kuollut Braunschweig onkin jäänyt elämään kolmikymmenvuotisen sodan annaaleihin romanttisena paladiinina, eräänlaisena keskiajan ritariaatteen viimeisenä ruumiillistumana.[65]

                      Bernhard von Sachsen-Weimar oli sotapäällikkönä Braunschweigia ja Mansfeldia menestyksekkäämpi, ja eteni Kustaa Aadolfin kuoltua jopa Ruotsin kenttäarmeijan ylipäälliköksi. Henkilönä Sachsen-Weimar muistutti paljon katolista vastakappalettaan Wallensteinia. Saksalaista patriotismia tai luterilaista vakaumusta enemmän Sachsen-Weimaria liikutti hänen oma asemansa saksalaisessa säätyhierarkiassa, mistä johtuen oman ruhtinaskunnan luominen miekan avulla nousi hänen tärkeimmäksi sotilaalliseksi ja poliittiseksi tavoitteekseen. Myöhemmässä historiografiassa Sachsen-Weimaria on yritetty esittää myös patrioottina, joka silkasta saksalaisesta isänmaanrakkaudesta kieltäytyi luovuttamasta valtaamaansa Elsassia työnantajalleen Ranskan kuninkaalle. Ristiriita sääty-yhteiskunnan kiipijän ja kansallisvaltion esitaistelijan välillä hämmensi ainakin Veronica Wedgwoodia, joka etsi synteesiä kahden kilpailevan luonnekuvan välille. “Bernhardin politiikan kaksi puolta eivät ole toisiinsa sovittamattomia”, Wedgwood kirjoitti; “kautta historian patriootti on usein sulautunut seikkailijaan, seikkailija patrioottiin, eikä Bernhard liene itse ollut puhtaasti kumpaakaan.”[66]

                      Mikäli Transilvaniasta olisi joskus kehittynyt itsenäinen kansallisvaltio, olisi ruhtinas Bethlen Gaboria varmaankin juhlittu transilvanialaisena kansallissankarina, ellei jopa maan perustajaisänä. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, ja historioitsijat muistavat 1600-luvun mahtavan transilvanialaisprinssin lähinnä lyhytjänteisenä opportunistina, jonka läheinen liittolaisuus turkkilaisten kanssa teki hänestä uskonnollisen luopion, “jota ei voinut laisinkaan laskea kristittyjen ruhtinaitten joukkoon.”[67] Bethlen Gaborin oikukas käytös sumensi hänen todelliset motiivinsa. Historioitsijoille on yhäkin epäselvää, oliko Bethlen Gaborin tarkoitus luoda Keski-Eurooppaan jonkinlainen Transilvaniasta riippuvainen löyhä valtioliitto, vai yrittikö ruhtinas vain käyttää hyväkseen Habsburgien ja Osmanien keskinäistä vihanpitoa omaa ruhtinaallista asemaansa vahvistaakseen.[68] Myös Bethlen Gaborin sodankäynti poikkesi siitä kuvasta, joka historioitsijoille oli Breitenfeldin ja Lützenin organisoiduista massataisteluista muodostunut. Suurten kenttätaisteluiden ja pitkittyneiden piiritysten sijasta Bethlen Gabor kävi nopeatahtista ja lyhytkestoista salamasotaa, jossa ratsuin liikkuvat transilvanialaiset tekivät äkkinäisiä ryöstöretkiä vihollisen maaperälle, minkä jälkeen Bethlen Gabor solmi pikaisesti aselevon ja palasi jälleen takaisin oman kotimaansa kamaralle. Niinpä Transilvanian ruhtinas jäi jo hänen aikalaistensa mieliin poikkeuksellisen epäluotettavana yksilönä: “Hän myy epävarmuuksia varmalla hinnalla”, aikalaispamfletti varoitti Bethlen Gaborin liittolaista pfalzkreivi Friedrichiä.[69]

Bethlen Gaborin ailahtelevaisessa politiikassa ei kuitenkaan ollut kyse mistään transilvanialaisten sotilaallisesta takapajuisuudesta tai Bethlen Gaborin henkilökohtaisesta konnamaisuudesta. Selitys Bethlen Gaborin lyhytjänteiselle ja epäsymmetriselle sodankäynnille löytyy 1600-luvun transilvanialaisesta elinympäristöstä. Koska Bethlen Gaborilla ei ollut varaa palkata avukseen palkkasoturiarmeijaa, joutui hän turvautumaan omien vasalliensa suorittamaan ratsupalvelukseen. Transilvanialaiset ratsumiehet olivat kuitenkin maanviljelijöitä, joiden oli aina syksyllä palattava kotitiloilleen sadonkorjuuseen. Tästä transilvanialaisen elinympäristön longue duréen rytmistä johtuen Bethlen Gaborin kampanjat rajoittuivat vain muutamaan myöhäiskevään ja keskikesän kuukauteen, eikä laajamittaisten ja pysyvien valloitusten tekeminen Transilvanian ulkopuolella tullut näin ollen kysymykseen.[70]

Jo pelkkä termi “suurmies” luo sen perusolettamuksen, että historiallisiin suurtekoihin ovat kykeneväisiä ainoastaan miehet eivätkä naiset. Näin on käynyt ainakin kolmikymmenvuotisen sodan historiografiassa, jossa kauniimpi sukupuoli on jäänyt “suurten miesten” varjoon. Uudella ajalla ruhtinaalliset aviovaimot ja tyttäret joutuivat kuitenkin tarttumaan tuon tuostakin valtiolaivojen ruoriin, kun heidän miehensä tai isänsä kuolivat ennenaikaisesti jättämättä jälkeensä täysikäisiä miespuolisia perijöitä. Juuri tällaisissa olosuhteissa nousivat kuningas- ja ruhtinaskuntiensa johtoon kolmikymmenvuotisen sodan ajanjakson neljä tunnetuinta naisvaikuttajaa, Ranskan leskikuningattaret Maria di Medici ja Anne Itävaltalainen, Ruotsin kuningatar Kristiina ja Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabeth.

                      Ne olosuhteet, joissa Maria di Medici ja Anne Itävaltalainen tulivat kuninkaallisiksi sijaishallitsijoiksi, muistuttivat suuresti toisiaan: Henrik IV joutui vuonna 1611 salamurhaajan uhriksi hänen perijänsä Ludvig XIII:n ollessa vasta yhdeksänvuotias; Ludvig XIII itse vaipui vuonna 1643 manan majoille Ludvig XIV:n ollessa vieläkin nuorempi, vain neljän vuoden ikäinen. Alaikäisten hallitsijoiden äitien oli siis olosuhteiden pakottamina tartuttava kuningaskunnan ohjaksiin. Maria di Medicia ja Anne Itävaltalaista yhdisti sekin, että he joutuivat jo omana elinaikanaan vahvojen ministeriensä Richelieun ja Mazarinin varjoon. Näin ollen kummankin leskikuningattaren oma “heikko” feminiinisyys on myöhemmässä historiografiassa korostunut kardinaalien “vahvan” maskuliinisuuden rinnalla. Siinä missä Richelieu poikkeuksetta kuvattiin päättäväiseksi ja laskelmoivaksi reaalipoliitikoksi, Maria di Medici esitettiin johdateltavissa olevaksi laiskaksi typerykseksi, “jonka ainoa tavoite oli hänen oma rauhansa, ja joka käytti kaikki keinot sen saavuttaakseen, ja joka halajasi valtaa vain voidakseen elää jatkuvassa mukavuudessa.”[71] Kauniin ulkonäön kirouksesta kärsinyt Anne Itävaltalainen oli vastaavasti helppo leimata kevytkenkäiseksi hepsankeikaksi, joka naiselliselle luonteelleen ominaisesti heittäytyi dominoivan kardinaali Mazarinin kanssa intiimiin suhteeseen - “käsitys”, Mazarinin elämänkerturi Simone Bertière varoittaa, “jota vahvistaa tuo erittäin miehinen uskomus siitä, että se on varmin tapa pitää nainen omistuksessaan.”[72]

                      Lützenissä kaatunut Kustaa Aadolf jätti valtaistuimelle alaikäisen tyttärensä Kristiinan. Kristiinan asema naispuolisena perillisenä oli ongelmallinen, sillä kuninkaallinen perimys miellettiin maskuliiniseksi traditioksi. Kristiinan oli siis jo nuorella iällä mukauduttava miehiseen rooliin, sillä hänen isänsä oli esittänyt toivomuksen, että Kristiina saisi hallitsijan tehtäväänsä varten miehisen kasvatuksen.[73] Hallitsijana Kristiina oli aina isänsä suuruuden varjossa. Suurin kohteliaisuus, mitä kansleri Axel Oxenstierna saattoi kuningattaresta sanoa, oli että Kristiina “dock var den stora Gustavs dotter.”[74] Myös Oxenstierna itse himmensi Kristiinan muistoa kolmikymmenvuotisen sodan yhteydessä, sillä sodan lopettaneet Westfalenin rauhanneuvottelut käytiin kanslerin eikä kuningattaren ohjauksessa. Kristiinan elämä oli myös skandaalien ympäröimää ja sangen rauhatonta, mikä sekin jätti oman jälkensä myöhempään historiankirjoitukseen.[75] Kristiina ei siltikään ole historioitsijoiden silmissä vailla ansioita. Suurin positiivinen huomio on keskittynyt Kristiinaan asemaan taiteen ja tieteen suosijana, “Pohjolan Minervana”, joka edisti Ruotsin kehitystä eurooppalaisena kulttuurivaltiona.[76]

Kansallisvaltion esikuvaksi ei Kristiinasta kuitenkaan ollut. Kansallisen historiankirjoituksen ihailemista suurmiehistä poiketen Kristiina ei keskittänyt valtaa muotoutumaisillaan olevan mahtivaltion käsiin, vaan päinvastoin lahjoitteli “tuhlailevasti” kruunun maita  Axel Oxenstiernan ja Magnus de la Gardien kaltaisille aristokraateille. Kaiken kukkuraksi Kristiina luopui vapaaehtoisesti valtaistuimestaan, kääntyi katolilaisuuteen ja hylkäsi kotimaansa. Moista epäuskollisuutta kruunulle, kansalle ja kirkolle oli A. B. Carlssonin ja Erik Gustaf Geijerin kaltaisten kansallismielisten historioitsijoiden vaikea sulattaa.[77] Valtionrakennuksen historiallisesta teloksesta vakuuttuneet historioitsijat löysivät Kristiinan 1900-luvun lopulla kuitenkin uudestaan. Kyse ei ollut tuolloin ruotsalaisen kansallisvaltion vaan eurooppalaisen unionin rakentamisesta, joka aikana ennen eurooppalaista finanssikriisiä ja epäonnistunutta yhteisvaluuttaa vielä vaikutti toteuttamiskelpoiselta ja tavoittelemisen arvoiselta hankkeelta. Niinpä anakronismeja pelkäämättömät, supranationalismin innoittamat historioitsijat suitsuttivat Kristiinaa oman valtionrakennusprojektinsa muusana: “Tänään 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa Kristiina on jälleen sopiva eurooppalaisuuden ja sivistyksen, kulttuurin ja suvaitsevaisuuden symboli, joka toiminnallaan ylittää kansallisvaltioiden ahtaat rajat. Eurooppa on jälleen valmis elämään kuningatar Kristiinan aikaa!”[78]

                      Kolmikymmenvuotisen sodan naishallitsijoista klassiseen suurmies-rooliin mukautui parhaiten Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabeth. Itse asiassa ei olisi lainkaan liioiteltua väittää, että mikäli Amalia Elisabethin saappaissa olisi seisonut miehisen sukupuolen edustaja, olisi häntä myöhemmin muisteltu todellisena saksalaisena suurmiehenä. Toisin kuitenkin kävi, ja kolmikymmenvuotisen sodan historiografista on löytynyt vain vähän tilaa Hessen-Kasselin maakreivittärelle; useissa kolmikymmenvuotisen sodan monografeissa maakreivitärtä ei ole edes mainittu nimeltä. Nyttemmin kolmikymmenvuotisen sodan historioitsijat ovat ikään kuin “löytäneet” Amalia Elisabethin, ja kaikkein viimeisimmässä historiikissa Peter H. Wilson nostaa hänet esille yhtenä sodan tärkeimmistä naisvaikuttajista.[79] Tämäkään kuvaus ei vielä tee Amalia Elisabethille täyttä kunniaa, sillä olisi täysin perusteltua luonnehtia maakreivitärtä yhtenä kolmikymmenvuotisen sodan tärkeimmistä vaikuttajista, niin naisista kuin miehistäkin.

Amalia Elisabethin teot puhuvat puolestaan. Maakreivi Wilhelm V:n kuoltua vuonna 1637, Amalia Elisabethista tuli alaikäisen hallitsijan holhooja. Hessen-Kasselin asema oli tuolloin äärimmäisen uhanalainen, sillä ruhtinaskuntaa ei uhannut ainoastaan katolinen keisari, vaan myöskin kilpaileva Hessen-Darmstadtin sukuhaara, joka vaati Hessen-Kasselia itselleen. Vaikeassa poliittisessa tilanteessa Amalia Elisabeth onnistui luovimaan menestyksekkäästi eri osapuolten välillä, liittoutuen välillä Ranskan ja Ruotsin kanssa, ja välillä taas suostuen tulitaukoihin imperialistien kanssa. Samalla poikansa perintöoikeutta naarasleijonan tavoin suojellut maakreivitär kuitenkin kasvatti Hessen-Kasselin aseellista voimaa, kunnes 1640-luvulla Amalia Elisabethin hessiläisistä oli jo muodostunut poikkeuksellisen iskukykyinen sotajoukko. Tehokkaan asevoimansa ansiosta Amalia Elisabeth piti Reininmaata tiukassa otteessaan, piti yllä Ruotsin ja Ranskan asiaa saksalaisten säätyjen parissa, ja osti paikan itselleen ja pojalleen Westfalenin neuvottelupöydän äärestä. Westfalenin rauhansopimuksessa Amalia Elisabethin pojan perintöoikeus Hessen-Kasseliin vahvistettiin, minkä lisäksi Hessen-Kassel sai pitää darmstadtlaisilta kilpailijoiltaan valloittamansa Rheinfelsin ja Marburgin kaupungit.[80] Amalia Elisabethin aivoista oli lähtöisin myös radikaali ehdotus vaalikeisarikunnan muuttamisesta perustuslailliseksi monarkiaksi. Toteutuessaan maakreivittären ehdotus, joka perustui paitsi historiallisiin esimerkkeihin niin myös Jean Bodinin valtio-oppeihin, olisi muuntanut keisarilliset valtiopäivät kaksikamariseksi parlamentiksi, jossa protestantit ja katoliset olisivat kokoontuneet omissa ryhmissään. Muutos olisi tehnyt lopun keisarikunnan hierarkkisesta valtiojärjestyksestä, jossa valtiopäivät kokoontuivat kolmena säätynä, vaaliruhtinaina, ruhtinaina ja keisarillisina vapaakaupunkeina.[81] Amalia Elisabethin ehdotus luonnollisestikin kaatui ylimmäisten vallankäyttäjien, vaaliruhtinaiden, yksimieliseen vastustukseen.[82] Kontrafaktuaalisesti voi vain arvailla, minkälaisen suunnattoman poliittisen perinnön Amalia Elisabeth olisi jättänyt jälkeensä, mikäli hänen suunnitelmansa olisi jotenkin onnistuttu ajamaan läpi vaaliruhtinaiden vastustuksesta huolimatta. Varmaankin Amalia Elisabeth muistettaisiin saksalaisena tai kenties jopa yleiseurooppalaisena “suurnaisena.”

Mitä edellä esitetyt esimerkit kertovat suurmiesmyyttien alkuperästä ja käyttötarkoituksesta? Kolmikymmenvuotisen sodan yhteydessä ainakin näyttäisi siltä, että vain ne vallankäyttäjät, joiden toiminta johti valtiolliseen keskittymiseen ja kansallisvaltioiden muodostumiseen, onnistuivat säilyttämään paikkansa historiankirjoissa “suurina miehinä.” Näin ollen Kustaa Aadolf, kardinaali Richelieu, Kristian IV ja Friedrich Wilhelm nousevat ylitse muiden aikalaistoveriensa, sillä juuri heidän toimintansa on jälkikäteen katsottu johtaneen modernin kansallisvaltion syntyyn. Valtionmuodostuksessa epäonnistuneille – Ferdinand II:lle, Ferdinand III:lle, Filip IV:lle ja kreiviherttua Olivaresille – ei ole historioitsijoilta herunut sympatiaa.

                      Ymmärrystä eivät ole saaneet osakseen myöskään saksalaiset feodaaliruhtinaat tai yksityiset sotilasurakoitsijat, joiden toiminnasta puuttui johdonmukainen valtiollinen tarkoitusperä tai kansallisvaltion synnyttämiseen tähtäävä telos. Sääty-yhteiskunnan puitteissa Wallensteinin kaltainen hahmo oli suurmies vailla vertaa, sillä hän kykeni nousemaan verrattain alhaisesta aatelisasemasta Friedlandin, Mecklenburgin ja Saganin herttuaksi, toisin sanoen keisarikunnan suurimpien ruhtinaitten joukkoon. Arvoaan Wallenstein osoitti ajalleen tyypillisen säätyläisideologian mukaisesti rakentelemalla ylellisiä linnoja läänityksilleen ja keisarilliseen pääkaupunkiin Prahaan, missä hänen palatsiaan nykyään asuttaa Tšekin tasavallan parlamentti. Wallensteinin latifundia oli kuitenkin tyypillinen feodaaliläänitysten tilkkutäkki, joka myöhempien historioitsijoiden oli helppo tuomita keskiaikaisena anakronismina.[83] Vastaavanlaista ajattelua sovellettiin myös muihin condottiereihin, Mansfeldiin, Bethlen Gaboriin, Braunschweigiin ja Sachsen-Weimariin, joiden toimintaa 1800- ja 1900-luvun historioitsijoiden oli vaikea käsittää omista kansallisista lähtökohdistaan käsin.

                      Suurmiesmyytit ovat myös sukupuolisesti eksklusiivisia. Alaikäisten kuninkaiden holhoojina Maria di Medici ja Anne Itävaltalainen näyttäytyivät miehiä heikompina paitsi aikalaisilleen, niin myös myöhemmälle historiografialle. Eniten kuninkaallisen viran miehisestä leimasta joutui kärsimään Ruotsin Kristiina, jonka oletettiin toimivan kuin mies, omaa naisellista heikkouttaan silti unohtamatta. Kristiinan asema keskiajalta periytyvän monarkkisen tradition ja uuden ajan valtiollisen murroksen välissä ei ollut kadehdittava, mikä omalta osaltaan selittänee Kristiinan halukkuutta luopua valtaistuimestaan ja karistaa Ruotsin pölyt jaloistaan. Suurimman historiallisen vääryyden on kuitenkin joutunut kokemaan Hessen-Kasselin Amalia Elisabeth, joka päättäväisen, johdonmukaisen ja tuloksekkaan poliittisen ja sotilaallisen toimintansa johdosta olisi ansainnut tulla luetuksi Saksan ja Euroopan suurmiesten joukkoon. Ainoana järjellisenä syynä Amalia Elisabethin vähättelyyn ja jopa osittaiseen unohdukseen näyttäytyy maakreivittären väärä sukupuoli.

Lähteet ja kirjallisuus

Ahnlund, Nils, Gustav Adolf den store (Tukholma: Svenska Kyrkans Diakonistyrelses Bokförlag)

Aubry, Octave, Ranskan suuri vallankumous I: Kuningasvallan tuho (Helsinki: Werner Söderström, 1962)

Batiffol, Louis, ‘A Policy of Justice, Necessity, and Tradition’. Rabb, Theodore K., toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964)

Bertière, Simone, Mazarin: Le maître du jeu (Pariisi: Éditions de Fallois, 2007)

Burckhardt, Carl J., Richelieu: Der Aufstieg zur Macht (München: Verlag Georg D. W. Callwey,  1940)

Carlsson, A. B., Svenska centralförvaltningen 1521-1809 (Upsala: K. L. Beckmans Boktryckerei, 1913)

Droysen, Gustav, Gustav Adolf: Zweiter Band (Leipzig: Verlag von Beit & Comp., 1870)

Droysen, Gustav, ‘The Statesman of “Realpolitik”’. Rabb, Theodore K., toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964)

Droysen, Johann Gustav, Geschichte des Hellenismus: Erster Theil (Hampuri: Friedrich Perthes, 1836)

Elliott, J. H., Richelieu and Olivares (Cambridge: Cambridge University Press, 1984)

Englund, Peter, ‘Om den 30 november’. Expressen 30/11 1994

Englund, Peter, Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (Tukholma: Albert Bonniers Förlag, 2006)

Fletcher, C. R. L., ‘The Christian Gentleman’. Rabb, Theodore K., toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964)

Frost, Robert I., The Northern Wars 1558-1721 (London: Longman, 2000)

Geijer, Erik Gustaf, Erik Gustaf Geijers samlade skrifter, 8 osaa (Tukholma: Norstedts, 1873-1875)

Gindely, Anton, History of the Thirty Years’ War, 2 osaa (New York: G. P. Putnam’s Sons, 1884)

Granqvist, Juha-Matti ja Kirjasniemi, Janne, ‘Lahtari, sodanlietsoja ja diktaattori’. Kronikka 1/2005

Haartmann, Anja von, toim., Les papiers de Richelieu: Section politique intérieure, correspondance et papiers d’état. Tome IV (1629) (Pariisi: Editions A. Pedone, 1980)

Hemmings, F. W. J., Alexandre Dumas: The King of Romance (New York: Charles Scribner’s Sons, 1979)

Henty, G. A., The Lion of the North, http://www.gutenberg.org/catalog/world/readfile?fk_files=1458110&pageno=128

Heydenreich, L. W., The Life of Gustavus-Adolphus (Philadelphia: Lutheran Board of Publication, 1868)

Heyden-Rynsch, Verena von der, Christina von Schweden: Die rätselhafte Monarchin (Weimar: Verlag Hermann Böhlaus Nachfolger, 2000)

Hume, Martin Andrew Sharp, The Court of Philip IV: Spain in Decadence (Lontoo: Eveleigh Nash, 1907)

Jespersen, Leon, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000)

Jespersen, Leon, ’The Machtstaat in Seventeenth-century Denmark’. Scandinavian Journal of History, Vol. 10, 1985

Khevenhüller, Franz Christoph, Annales Ferdinandei: Neunter Theil (Leipzig: M. G. Weidmann, 1724)

Klinge, Matti, Kolbe, Laura, Nevala, Maria-Liisa ja Setälä, Päivi, Kuningatar Kristiina – aikansa eurooppalainen (Helsinki: Otava, 1990)

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys: Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010)

Lavisse, Ernest, Histoire de France, depuis les origines jusqu’à la révolution: Tome sixième II Henri IV et Louis XIII (1598-1643) (Pariisi: Librairie Hachette et Compagnié, 1905)

Lichtenstein, G., Die Schlacht bei Lutter am Barenberge: Ein Beitrag zur vaterländischen Geschichte (Braunschweig: Verlag von Dehme & Müller, 1850)

Lockhart, Paul Douglas, Denmark in the Thirty Years’ War, 1618-1648: King Christian IV and the Decline of the Oldenburg State (Selinsgrove: Susquehanna University Press, 1996)

Malcolm, Noel, Reason of State, Propaganda, and the Thirty Years’ War: An Unknown Translation by Thomas Hobbes (Oxford: Clarendon Press, 2007)

Mann, Golo, Wallenstein sein Leben erzählt von Golo Mann (Frankfurt am Main: S. Fischer, 1971)

Michelet, Jules, Richelieu et la Fronde (Pariisi: Chamerot, 1858)

Opel, Julius ja Cohn, Adolf, toim., Der Dreissigjährige Krieg: Eine Sammlung von historischen Gedichten und Prosadarstellungen (Halle: Verlag der Buchhandlung des Waisenhauses, 1862)

Pagès, Georges, La guerre de trente ans 1618-1648 (Pariisi: Payot, 1949)

Pekař, Josef, ‘The Cowardly and Megalomanic Traitor’. Rabb, Theodore K., toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964)

Polišenský, Josef, The Thirty Years War (Lontoo: B. T. Basford, 1971)

Porter, B., War and the Rise of the State: The Military Foundations of  Modern Politics (New York:  Free Press, 1994)

Ranke, Leopold von, Geschichte Wallensteins (Leipzig: Verlag von Dunckter und Humblot, 1869)

Richelieu, Armand-Jean du Plessis, Cardinal de, Testament Politique: Premiere Partie (Amsterdam: Henry Desbordes, 1689)

Richelieu, Cardinal, ‘Political Testament’. Rabb, Theodore K., toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964)

Roberts, Michael, Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611-1632: Volume Two 1626-1632 (Lontoo: Longmans, Green and Co, 1958)

Roberts, Michael, ‘The Military Revolution, 1560-1660’. Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe (Boulder: Westview Press, 1995)

Ross, Michael, Alexandre Dumas (Lontoo: David & Charles, 1981)

Sahlins, Peter, ‘Natural Frontiers Revisited: France’s Boundaries since the Seventeenth Century’. The American Historical Review, Vol. 95, No. 5 (December 1990)

Schiller, Friedrich von, Geschichte des Dreibigjährigen Krieges (Stuttgart-Tübingen: J. O. Gottascher Verlag, 1850)

Schiller, Friedrich von, Koskimies, Vilppu, suom., Wallenstein: Runomittainen näytelmä (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1920)

Schmidt, Karl, Geschichte des Dreibigjährigen Krieges zur zweihundertjährigen Jubelfeier des westphälischen Friedens im Jahre 1848 (Jena: Friedrich Frommann, 1848)

Silbert, Johann Peter, Ferdinand der Zweite, Römischer Kaiser und seiner Zeit (Wien: Mechitaristen Congregations Buchhandlung, 1836)

Sorel, A., L’Europe et la révolution française: Premiere partie (Pariisi: Plon-Nourrit, 1897)

Stradling, R. A., Spain’s Struggle for Europe 1598-1668 (Lontoo: The Hambledon Press, 1994)

Suvanto, Pekka, Wallenstein und seine Anhänger am Wiener Hof zur Zeit des zweiten Generalats 1631-1634 (Helsinki: Helsingin yliopiston filosofinen tiedekunta, 1963)

Tapié, Victor-L., France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974)

Todière, Louis Phocion, Louis XIII et Richelieu (Tours: A. Mame et C:ie, 1851)

Topelius, Zacharias, Maamme kirja: Lukukirja Suomen alimmille oppilaitoksille (Köping: Oden, 1980)

Topelius, Zacharias, Välskärin kertomuksia 1 (Helsinki: Werner Söderström, 2000)

Treitschke, Heinrich von, Politics, Volume I (New York: Macmillan, 1916)

Valdory, Guillaume de, Anecdotes du ministere du comte duc d’Olivares. Tirées & traduites de l’Italien du Mercurio Siry (Pariisi: Jean Musier et Françoise Barois, 1722)

Villermont, Antoine Charles Hennequin, le comte de, Ernest de Mansfeldt, 2 osaa (Brysseli: Victor Devaux, 1865-1866)

Weber, Hermann, ‘Richelieu et le Rhin.’ Revue Historique CCXXXIX.2 (Avril-Juin, 1968)

Wedgwood, C. V., The Thirty Years’ War (Lontoo: Jonathan Cape, 1938)

Wilson, Peter H., Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo: Allen Lane, 2009)

Zeller, Gaston, ‘La Monarchie de l’ancienne régime et les frontières naturelles.’ Revue d’Histoire Moderne, VIII (1933)

---

[1] Johann Gustav Droysen, Geschichte des Hellenismus: Erster Theil (Hampuri: Friedrich Perthes, 1836), 676.

[2] Juha-Matti Granqvist ja Janne Kirjasniemi, ‘Lahtari, sodanlietsoja ja diktaattori’. Kronikka 1/2005.

[3] Peter Englund, ‘Om den 30 november’. Expressen 30/11 1994.

[4] Nils Ahnlund, Gustav Adolf den store (Tukholma: Svenska Kyrkans Diakonistyrelses Bokförlag), 332.

[5] Michael Roberts, ‘The Military Revolution, 1560-1660’. Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe (Boulder: Westview Press, 1995), 13-35.

[6] Michael Roberts, Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611-1632: Volume Two 1626-1632 (Lontoo: Longmans, Green and Co, 1958), 780.

[7] Zacharias Topelius, Välskärin kertomuksia 1 (Helsinki: Werner Söderström, 2000), 43.

[8] Matti Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys: Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010), 145.

[9] Zacharias Topelius, Maamme kirja: Lukukirja Suomen alimmille oppilaitoksille (Köping: Oden, 1980), 339

[10] Ibid., 339-340.

[11] G. A. Henty, The Lion of the North, http://www.gutenberg.org/catalog/world/readfile?fk_files=1458110&pageno=128

[12] Friedrich von Schiller, Geschichte des Dreibigjährigen Krieges (Stuttgart-Tübingen: J. O. Gottascher Verlag, 1850), 410.

* Edellämainitun Johann Gustav Droysenin poika.

[13] Gustav Droysen, Gustav Adolf: Zweiter Band (Leipzig: Verlag von Beit & Comp., 1870), 28.

[14] Gustav Droysen, ‘The Statesman of “Realpolitik”’. Theodore K. Rabb, toim., The Thirty Years’ War: Problems of Motive, Extent and Effect (Boston: D. C. Heath and Company, 1964), 52.

[15] L. W. Heydenreich, The Life of Gustavus-Adolphus (Philadelphia: Lutheran Board of Publication, 1868), iii

[16] Ibid., iv.

[17] C. R. L. Fletcher, ‘The Christian Gentleman’. Rabb, Thirty Years’ War, 55.

[18] Cardinal Richelieu, ‘Political Testament’, ibid., 76.

[19] Armand-Jean du Plessis, Cardinal de Richelieu, Testament Politique: Premiere Partie (Amsterdam: Henry Desbordes, 1689), 7.

[20] Victor-L. Tapié, France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974), 140.

[21] Jules Michelet, Richelieu et la Fronde (Pariisi: Chamerot, 1858), 9.

[22] Georges Pagès, La guerre de trente ans 1618-1648 (Pariisi: Payot, 1949), 266.

[23] Richelieun muistio Ludvig XIII:sta, 13. tammikuuta, 1629. Anja von Haartmann, toim., Les papiers de Richelieu: Section politique intérieure, correspondance et papiers d’état. Tome IV (1629) (Pariisi: Editions A. Pedone, 1980), 26

[24] Octave Aubry, Ranskan suuri vallankumous I: Kuningasvallan tuho (Helsinki: Werner Söderström, 1962), 523

[25] A. Sorel, L’Europe et la révolution française: Premiere partie (Pariisi: Plon-Nourrit, 1897), 246.

[26] Peter Sahlins, ‘Natural Frontiers Revisited: France’s Boundaries since the Seventeenth Century’. The American Historical Review, Vol. 95, No. 5 (December 1990), 1423.

[27] Michael Ross, Alexandre Dumas (Lontoo: David & Charles, 1981), 133.

[28] Ernest Lavisse, Histoire de France, depuis les origines jusqu’à la révolution: Tome sixième II Henri IV et Louis XIII (1598-1643) (Pariisi: Librairie Hachette et Compagnié, 1905), 468.

[29] F. W. J. Hemmings, Alexandre Dumas: The King of Romance (New York: Charles Scribner’s Sons, 1979), 54.

[30] Louis Batiffol, ‘A Policy of Justice, Necessity, and Tradition’. Rabb, Thirty Years’ War, 84.

[31] Ibid., 85.

[32] Tapié, Louis XIII and Richelieu, 336.

[33] Gaston Zeller, ‘La Monarchie de l’ancienne régime et les frontières naturelles.’ Revue d’Histoire Moderne, VIII (1933); Hermann Weber, ‘Richelieu et le Rhin.’ Revue Historique CCXXXIX.2 (Avril-Juin, 1968).

[34] Steffen Heiberg, Christian 4. – en europæisk statsmand (Kööpenhamina: Gildendals Bogklubber, 2006), 458.

[35] Ibid., 9.

[36] Robert I. Frost, The Northern Wars 1558-1721 (London: Longman, 2000); Leon Jespersen, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000); Leon Jespersen, ’The Machtstaat in Seventeenth-century Denmark’. Scandinavian Journal of History, Vol. 10, 1985; Paul Douglas Lockhart, Denmark in the Thirty Years’ War, 1618-1648: King Christian IV and the Decline of the Oldenburg State (Selinsgrove: Susquehanna University Press, 1996).

[37] Heiberg, Christian 4, 10.

[38] Louis Phocion Todière, Louis XIII et Richelieu (Tours: A. Mame et C:ie, 1851), 315.

[39] Martin Andrew Sharp Hume, The Court of Philip IV: Spain in Decadence (Lontoo: Eveleigh Nash, 1907).

[40] Guillaume de Valdory, Anecdotes du ministere du comte duc d’Olivares. Tirées & traduites de l’Italien du Mercurio Siry (Pariisi: Jean Musier et Françoise Barois, 1722), v-vii.

[41] J. H. Elliott, Richelieu and Olivares (Cambridge: Cambridge University Press, 1984), 161-162.

[42] R. A. Stradling, Spain’s Struggle for Europe 1598-1668 (Lontoo: The Hambledon Press, 1994), 130.

[43] Johann Peter Silbert, Ferdinand der Zweite, Römischer Kaiser und seiner Zeit (Wien: Mechitaristen Congregations Buchhandlung, 1836), 354, 361.

[44] Schiller, Geschichte, 521.

[45] Anton Gindely, History of the Thirty Years’ War, Volume II (New York: G. P. Putnam’s Sons, 1884), 251.

[46] C. V. Wedgwood, The Thirty Years’ War (Lontoo: Jonathan Cape, 1938), 397-398.

[47] Gindely, Thirty Years’ War, II, 366; Schiller, Geschichte, 522; Wedgwood, Thirty Years’ War, 374.

[48] Wedgwood, Thirty Years’ War, 130.

[49] Karl Schmidt, Geschichte des Dreibigjährigen Krieges zur zweihundertjährigen Jubelfeier des westphälischen Friedens im Jahre 1848 (Jena: Friedrich Frommann, 1848), 26.

[50] G. Lichtenstein, Die Schlacht bei Lutter am Barenberge: Ein Beitrag zur vaterländischen Geschichte (Braunschweig: Verlag von Dehme & Müller, 1850), 82.

[51] Schiller, Geschichte, 122-123.

[52] Wedgwood, Thirty Years’ War, 275.

[53] Pekka Suvanto, Wallenstein und seine Anhänger am Wiener Hof zur Zeit des zweiten Generalats 1631-1634 (Helsinki: Helsingin yliopiston filosofinen tiedekunta, 1963), 13.

[54] Friedrich von Schiller, Vilppu Koskimies, suom., Wallenstein: Runomittainen näytelmä (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1920).

[55] Heinrich von Treitschke, Politics, Volume I (New York: Macmillan, 1916), 13.

[56] Josef Pekař, ‘The Cowardly and Megalomanic Traitor’. Rabb, Thirty Years’ War, 68, 70.

[57] Leopold von Ranke, Geschichte Wallensteins (Leipzig: Verlag von Dunckter und Humblot, 1869), 421, 434.

[58] Ibid., 421.                                                                                             

[59] Golo Mann, Wallenstein sein Leben erzählt von Golo Mann  (Frankfurt am Main: S. Fischer, 1971), 1173.

[60] Ibid., 1141-1154.

[61] Julius Opel ja Adolf Cohn, toim., Der Dreissigjährige Krieg: Eine Sammlung von historischen Gedichten und Prosadarstellungen (Halle: Verlag der Buchhandlung des Waisenhauses, 1862), 177-178.

[62] Franz Christoph Khevenhüller, Annales Ferdinandei: Neunter Theil (Leipzig: M. G. Weidmann, 1724), 190.

[63] Antoine Charles Hennequin, le comte de Villermont, Ernest de Mansfeldt, 2 osaa (Brysseli: Victor Devaux, 1865-1866).

[64] Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo: Allen Lane, 2009), 325.

[65] Wedgwood, Thirty Years’ War, 146.

[66] Ibid., 392.

[67] Gindely, Thirty Years’ War, I, 165.

[68] Wilson, Europe’s Tragedy, 283.

[69] Noel Malcolm, Reason of State, Propaganda, and the Thirty Years’ War: An Unknown Translation by Thomas Hobbes (Oxford: Clarendon Press, 2007), 160.

[70] Josef Polišenský, The Thirty Years War (Lontoo: B. T. Basford, 1971), 131.

[71] Carl J. Burckhardt, Richelieu: Der Aufstieg zur Macht (München: Verlag Georg D. W. Callwey,  1940), 81.

[72] Simone Bertière, Mazarin: Le maître du jeu (Pariisi: Éditions de Fallois, 2007), 305.

[73] Peter Englund, Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (Tukholma: Albert Bonniers Förlag, 2006), 51.

[74] Ahnlund, Gustav Adolf, 358.

[75] Verena von der Heyden-Rynsch, Christina von Schweden: Die rätselhafte Monarchin (Weimar: Verlag Hermann Böhlaus Nachfolger, 2000), 6.

[76] Ibid., 85.

[77] A. B. Carlsson, Svenska centralförvaltningen 1521-1809 (Upsala: K. L. Beckmans Boktryckerei, 1913); Erik Gustaf Geijer, Erik Gustaf Geijers samlade skrifter, 8 osaa (Tukholma: Norstedts, 1873-1875).

[78] Matti Klinge, Laura Kolbe, Maria-Liisa Nevala ja Päivi Setälä, Kuningatar Kristiina – aikansa eurooppalainen (Helsinki: Otava, 1990), 196.

[79] Wilson, Europe’s Tragedy, 573.

[80] Ibid., 728.

[81] Ibid., 706.

[82] Ibid., 717-718.

[83] B. Porter, War and the Rise of the State: The Military Foundations of  Modern Politics (New York:  Free Press, 1994), 70-71.