Dessaun taistelu

Tasan neljäsataa vuotta sitten käytiin suurtaistelu, joka ei ole jäänyt sotahistoriaan ratkaisutaisteluna tai minkään epookin sotataidon mallikappaleena. Elbe-joen ylittäneellä Dessaun sillalla Ala-Saksissa käyty taistelu kiteyttää kuitenkin oman aikakautensa sodankäynnin suuria rakenteita, kuten sotilasyrittäjyyttä, sijaissotimista ja sotaa käyvien suvereenien vaikeutta toteuttaa strategisia tavoitteita olemassa olevilla sodankäynnin resursseilla. Dessau kuvastaa hyvin myös sitä, miksi niin harva kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteenotto ansaitsee tulla luonnehdituksi minään ratkaisutaisteluna tai käänteentekevänä tapahtumana.

 

Dessaun historiallisena kontekstina toimii Ala-Saksin sota 1625–1629, jolloin Tanskan kuningas Kristian IV ja hänen johtamansa Ala-Saksin keisarillinen valtakunnanpiiri (saks. Kreise) kävivät sotaa Habsburg–keisari Ferdinand II:ta vastaan. Böömin kapinasta vuonna 1618 alkanut suursota oli levinnyt vuoden 1620 jälkeen Saksaan, missä katolisen liigan ja Espanjan joukot olivat kukistaneet Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n ja miehittäneet hänen ruhtinaskuntansa Reinin varrella. Viimeiset Friedrich V:n nimissä sotineet protestanttiset sotapäälliköt olivat sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld sekä yhtä lailla palkkasoturin polkua kulkenut Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Christian, joiden sotatoimet Westfalenin valtakunnanpiirissä olivat tuoneet sodan Ala-Saksin rajoille. Mansfeldin ja Braunschweigin päävastustaja oli katolisen liigan kenraali Johann Tserklaes Tilly, joka oli vuodesta 1624 lähtien esittänyt Ala-Saksin säädyille toistuvia vaatimuksia katolisen liigan majoittamisesta heidän valtakunnanpiirinsä rajojen sisälle. Tämä sotilaallinen uhka sai Ala-Saksin säädyt kerääntymään voimakkaimman jäsenensä, Tanskan kuningas Kristian IV:n ympärille, ja kesällä 1625 alasaksilaisten ja Tillyn vastakkainasettelu eskaloitui avoimeksi sodaksi.

 

Huhtikuussa 1626 tuota sotaa oli käyty vasta alle vuosi, ja sotatoimet olivat rajoittuneet lähinnä kaupunkien ja linnojen piirityksiksi Braunschweigin ruhtinaskunnan alueella. Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan naapurissa sijainnut entinen Anhaltin ruhtinaskunta oli saanut toistaiseksi olla sangen rauhassa, mutta tämä tilanne muuttui kevättalvella 1626, jolloin Mansfeld saapui Pohjois-Saksaan uuden, voittopuolisesti Englannista ja Ranskasta vuosina 1624–1625 kootun palkkasoturiarmeijansa voimin. Armeijan tarkoitus oli auttaa alankomaalaisia rikkomaan Bredan kaupungin piiritys espanjalaisten toimesta, mutta kun tuo tavoite kariutui Bredan antauduttua kesäkuussa 1625, Mansfeld harhaili tautien, nälän ja sotilaskarkuruuden alati heikentämän armeijansa voimin itään kohti Saksaa ja mahdollista uutta työsuhdetta Ala-Saksin säätyjen tai kuningas Kristianin palveluksessa.

 

Marraskuussa 1625 Mansfeld tapasi Kristianin Nienburgissa ja sopi jonkinlaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä uutta uhkaa, generalissimus Albrecht von Wallensteinin saman vuoden aikana kokoamaa uutta keisarillista armeijaa vastaan. Mansfeld suuntasi armeijoineen Westfalenista kohti Itämeren rannikkoa ja Meckenburgia, missä hän toivoi voivansa täydentää armeijan rivejä ja sen sotakassaa. Alkuvuodesta 1626 Mansfeld juuttui jonkinlaiseen yksityissotaan Lyypekin hansakaupungin kanssa, kunnes kiukkuinen Kristian määräsi Mansfeldin jatkamaan etelään ja kohti Elben keskijuoksua. Kristianin tavoitteena oli, että Mansfeld ja Tanskaa palvellut toinen palkkasoturipäällikkö Johann Fuchs von Bimbach varmistaisivat vähintään yhden ylityspaikan Elbeltä, mieluiten läheltä Magdeburgin tärkeää satamakaupunkia. Magdeburgin kaakkoispuolella sijainnut Dessau, jossa oli sekä silta että keisarillisten rakentama kenttälinnoite, oli tätä tarkoitusta varten ihanteellinen kohde Mansfeldille.

 

Mansfeldilla ja Fuchs von Bimbachilla oli noin 12 000 sotilasta, niin jalka- kuin ratsuväkeäkin. Dessaun sillanpääasemaa puolustaneiden keisarillisten tarkkaa miesvahvuutta ei tunneta, mutta se oli ilmeisesti hyökkääjää merkittävästi pienempi. Keisarillisilla oli puolellaan kuitenkin kaksi vahvuutta: linnoitetut asemat ja tykistön ylivoima jopa 86 kenttätykillä. Mansfeld teki ensimmäisen rynnäkön Dessaun varustuksia vastaan jo 1. huhtikuuta, mutta kenraali Johann von Aldringenin komentamat keisarilliset löivät Mansfeldin joukot takaisin. Kymmenen päivää myöhemmin, saatuaan vahvistuksia Magdeburgin luterilaiselta hallinnoitsijapiispa Christian Wilhelmiltä, Mansfeld ryhtyi piirittämään Dessaun sillanpääasemaa systemaattisemmin sekä valmistautumaan suurempaan rynnäkköön. Tuo rynnäkkö tapahtui lopulta huhtikuun 25. päivän iltana, jolloin Mansfeld hyökkäsi Aldringenin varustuksia vastaan lähes koko armeijansa voimin. Hyökkäyksen kärki koostui alankomaalaisista palkkasotureista, joiden johtaja eversti Neuhoff sai surmansa jo heti hyökkäyksen alkuvaiheessa. Komentajan kaatuminen demoralisoi hollantilaiset, jotka ryhtyivät perääntymään taistelusta – ensimmäinen merkki siitä, että rynnäkkö oli vaarassa muuttua katastrofiksi.

 

Hollantilaisten kaatuessa puolustajien tuleen Aldringen sai vahvistuksia Elben toiselta puolelta, sillä itse Wallenstein oli tässä vaiheessa liittynyt taisteluun apujoukkoineen. Dessaun maavallit estivät Mansfeldin joukkoja näkemästä sitä, että keisarillinen ratsuväki ylitti joen ponttonisiltaa pitkin ja asettui asemiin joen rannalla sijaitsevaan metsään, aivan Mansfeldin armeijan sivustassa. Nähdessään hollantilaisen jalkaväen vetäytyvän epäonnistuneen rynnäkön seurauksena Aldringen keskitti tykistötulensa vihollisen asemiin. Pommitukset sytyttivät tuleen Mansfeldin ammusvaunut, jotka räjähtivät ilmaan valtavana tulipallona. Wallenstein havaitsi tässä räjähdyksessä kaksi välitöntä etua. Ensinnäkin ammusvaunujen tuhoutuminen tarkoitti, että Mansfeldin tulivoima oli ehtynyt, ja toiseksi räjähdys oli merkittävä häiriötekijä, joka tarjosi metsään piiloutuneelle keisarilliselle ratsuväelle mahdollisuuden suorittaa tehokas sivustahyökkäys. Jalkaväen etujoukon vetäytyminen, kuormaston räjähdys ja ratsuväen sivustahyökkäys ratkaisivat taistelun keisarillisten eduksi. Oman ratsuväkensä hylkäämä Mansfeldin jalkaväki yritti puolustautua keisarillisia vastaan, mutta lopulta myös heidän oli käännettävä selkänsä viholliselle ja paettava taistelukentältä. Yhden rykmentin jäänteet yrittivät puolustautua siinä metsässä, jossa vihollisen ratsuväki oli vasta äskettäin piileskellyt, mutta myös heidät lopulta piiritettiin ja joko surmattiin tai otettiin vangeiksi. Vankien joukkoon lukeutui kymmenkunta Mansfeldin korkea-arvoista upseeria, mukaan lukien eversti Dodo von Kniphausen, joka myöhemmin palveli kenraalina Kustaa Aadolfin ruotsalaisessa armeijassa. Mansfeld menetti taistelussa noin 3 000 miestä ja lähes koko kenttätykistönsä. Wallensteinin keisarilliselle armeijalle Dessau oli puolestaan ensimmäinen todellinen suurvoitto Braunschweigissa ja muualla Ala-Saksissa käytyjen piiritysten ja pikkukahakkojen jälkeen.

 

Intensiivisen taistelun suurin merkitys oli sen antikliimaksisuus. Dessau oli varsin näppärä Elben ylityspaikka Wallensteinin armeijalle, mutta sen strategisesti negatiivinen arvo oli lopulta siinä, että ylistyspaikkaa eivät hallinneet Kristianin joukot vaan keisarillinen armeija. Tässäkin mielessä Dessau oli lopulta strategisesti ontto saavutus, sillä Mansfeld vetäytyi armeijansa rippeiden kanssa Elben itäpuolelle eli Wallensteinin kannalta vaaralliseen asemaan, sillä sieltä käsin Mansfeldin armeija saattoi vahvistuessaan jatkaa sotaretkeä etelään kohti keisarin omia keskieurooppalaisia perintömaita – kuten kesällä 1626 lopulta kävikin.

 

Eniten Dessaun merkitystä tyhjensi se, että menetettyään taistelussa yhden armeijan Mansfeld kokosi pikavauhtia sen tilalle uuden. Kuningas Kristian IV sai keväällä mittavia täydennyksiä sisarenpojaltaan Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:ltä, ja noin neljän tuhannen miehen vahvuisen englantilais-skottilaisen apujoukon saavuttua Pohjois-Saksaan Mansfeldin armeijan käyttöön vapautui vastaavasti saksalaisten ja jopa tanskalaisten sotilaiden resursseja. Kesäkuun loppuun mennessä Mansfeld, joka nyt yhdisti voimansa Sachsen-Weimarin nuoren herttua Johann Ernstin armeijakunnan kanssa, oli koonnut väriensä alle 15 000 miestä, eli enemmän sotilaita kuin mitä hänellä oli ollut Dessaun taistelun aattona. Tämä armeijan uudelleensyntymä ei ollut mikään varsinainen ihme vaan osa aikakauden sodankäyntiä, jota hallitsi sotilasurakoinnin mekanismi. Mansfeld oli taitava värväämään työvoimaa sodankäynnin työmarkkinoilta, missä hänen vahvuutenaan oli kyky maksaa houkuttelevia värväysrahoja, käytännössä ennakkopalkkoja, sekä se sosiaalinen ja sotilaallinen hohto, joka hänen omaan nimeensä liittyi. Mansfeld ei kenties ollut taisteluita usein voittava sotapäällikkö, mutta hänen matkassaan sotilailla oli mahdollisuus rikastua palkoilla, siviileiltä kerätyillä sotaveroilla (kontribuutioilla) sekä suoranaisella ryöstelyllä. Vaaroineen ja riskeineen kaikkineen palvelus Mansfeldin sotaretkillä lupasi siten seikkailuja ja välittömiä tyydytyksiä, joiden kannustimien vetovoimaa modernissa sodankäynnissäkään ei kannata väheksyä. Vain muutama kuukausi Dessaun tappion jälkeen Mansfeld johti uuden armeijansa kohti Habsburgien perintömaita, koko kristityn Euroopan rajaseutuja sekä uusia seikkailuja, jotka uhkasivat kääntää koko sodan kulun keisarin ja Wallensteinin tappioksi.

 

Mutta se oli jo toinen tarina.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Danske Rigsarkivet, Kööpenhamina (DRA)

                      Tyske Kancelli, Udenrigske Afdeling

                                           Ausländisch Registrant

 

Franz Khevenhüller, Annales Ferdinandei, 10 (Leipzig, 1724).

 

Herfried Münkler, Der Dreiβigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648, eBook (Berlin, 2017).

 

Sigismund Latomi, Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv (Frankfurt am Main, 1626).

 

E. D. Schmidt, Deutschlands Schlachtfelder: Berichte über die diejenigen Schlachten, die seit 1620 bis 1813 auf deutschem Grund und Boden Statt fanden (Leipzig, 1847).