Olaus Magnus Gothus ja Pohjolan kansojen sodankäyntitavat

Olen tulevaa väitöskirjaani varten tutkiskellut viime aikoina skandinaavisen historiankirjoituksen kenties suurinta klassikkoa, Olaus Magnus Gothuksen teosta Historia de gentibus septentrionalibus. Syynä kiinnostukseeni on se, että kirjassaan Olaus Magnus käsitteli 1500-luvun skandinaavisten kansojen sodankäyntitapoja, jotka olivat monella tavoin epätavanomaisia ja epäsymmetrisiä. Olaus Magnus tarjoaa siten oivaa taustoitusta omalle teesilleni, joka käsittelee ruotsalaisten sotilaiden sodankäyntiä saksalaisia ja skoonelaisia talonpoikia vastaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Historiasta on tehty aikoinaan myös suomennos, mutta se toimitettiin lyhennetyssä muodossa, jolloin monet sodankäyntitapoja käsitelleet kappaleet jäivät siitä pois. Onneksi kirja on ilmestynyt kokonaisuudessaan ruotsiksi Gidlunds Förlagin kustantamana vuonna 2010.

Olaus Magnus ei ollut ensisijaiselta ammatiltaan historioitsija vaan kirkonmies, ja historiaan hän itse on jäänyt Ruotsin viimeisenä katolisena arkkipiispana – täysin nimellisenä tosin, sillä paavi Paavali III nimitti hänet tuohon virkaan vasta vuonna 1544, jolloin Kustaa Vaasa oli sanoutunut irti katolisesta kirkosta ja Olaus Magnus oli jo itsekin maanpaossa Roomassa. Maanpakolaisuuden hedelmänä syntyi Historia, joka nimestään huolimatta ei ole pelkästään historiallinen teos vaan myös antropologinen katsaus pohjoisten kansojen kulttuureihin, tapoihin ja elinkeinoihin.

Jostain syystä Olaus Magnusta kiinnosti aivan erityisen suuresti pohjoisten kansojen harjoittama sodankäynti – kenties kirjan julkaissut katolinen kirkko oli tällaista tietoa häneltä udellutkin, ikään kuin tiedustelutarkoituksissa. Oli miten oli, sotatieteellisen näkökulmansa ansiosta Historiaa voidaan syystäkin pitää pohjoismaisen sotahistorian peruskivenä. Monet Historian kappaleet kuvaavat 1500-luvun sodankäynnin perinteisiä ja yleiseurooppalaisia ilmentymiä, mutta mukana on myös paljon sellaista sodankäynnin kuvausta, joka on aikakauden sotien kontekstissa täysin ainutlaatuista. Erityisen suuren huomion Olaus Magnus antaa sodankäynnin arktisille muodoille. Mannereurooppalaisille oli täysin uutta esimerkiksi se, että taisteluita saatettiin käydä jään päällä. Olaus Magnus kuvasi jäällä käytäviä taisteluita varten kehitettyjä teknisiä innovaatioita: polttorekeä, jota hyökkäävät ratsumiehet vetivät perässään ja sinkosivat sen päin vihollisen rivistöjä, sekä tykkirekeä, joka oli aseistettu tykeillä sotalaivan tavoin ja jota käytettiin eräänlaisessa drive-by-shootingissa. Lisäksi lumea ja jäälohkareita saattoi käyttää talvisaikaan linnoitustöiden rakennusmateriaaleina tai sitten piirityksissä katapulttien ammuksina. Hurjin joukkotuhoase oli lumivyöry, jonka laukaisemalla saattoi haudata vihollisen joukot elävältä.

Pohjoisten kansojen sodankäynti pysyi epäkonventionaalisena myös sulien vesien aikana. Rannoille sytytettiin vainotulia varoittamaan mereltä lähestyvästä hyökkääjästä. Saaristossa vihollista torjuttiin polttovenein ja saariin asetetuin ansoin. Osa jälkimmäisistä oli yksinkertaisia sudenkuoppia, osa monimutkaisia mekanismeja, jotka ampuivat nuolia, kun niiden ansalangat laukaistiin. Piirityksissä käytettiin alkeellisia biokemiallisia aseita, katapulteista singottuja mätäneviä raatoja sekä palavaa ulostetta, joiden vastenmielisten ammusten vaikutus oli lopultakin lähinnä psykologinen. Metsän syvyyksissä vihollinen pysäytettiin kaadetuista puista rakennetulla murroksella, jonka takaa väijyjät saattoivat käytellä ampuma-aseitaan: heittokeihäitä, kaarijousia, jalkajousia ja hakapyssyjä.

Olaus Magnus luo myös vaikuttavan yleiskuvauksen suomalaisten ja moskovalaisten toisiaan vastaan harjoittamasta sissisodasta (1500-luvun alussa on tarkoituksenmukaisempaa viitata Moskovan ruhtinaskuntaan kuin Venäjän valtakuntaan). Moskovalaiset tekivät rajan yli salamannopeita iskuja, jotka toteutettiin joko hevosvoimin tai kevyillä veneillä. Ryöstettyään ja poltettuaan kyliä ja kuninkaankartanoita moskovalaiset vetäytyivät salaisiin tukikohtiinsa syvällä korpien siimeksessä. Suomalaiset ja ruotsalaiset ryhtyivät vastaiskuun lähettämällä tiedustelijoita (usein paikallisia metsästäjiä ja muita eränkävijöitä) ottamaan selvää hyökkääjien tukikohtien sijainnista. Paikannettuaan moskovalaisten metsäleirit suomalaiset ja ruotsalaiset kokosivat tuhoamispartioita, jotka yllättivät vihollisen tämän leiristä. Näissä operaatioissa ei yleensä annettu armoa, eikä vankeja otettu edes lunnasrahojen toivossa. Pakenijat jahdattiin kiinni koirien avulla kuin villieläimet.

Olaus Magnusta lukiessa on pidettävä kiinni lähdekritiikistä ja tavallisesta maalaisjärjestä, sillä monet Historian anekdootit ovat tarunhohtoista sepitystä. Tyypillinen satutarina on Suomeen sijoitettu jylisevä luola, joka metelillään pelotti viholliset pois. Tällä kansantarinalla lienee jonkinlainen yhteys niin sanottuun Viipurin pamaukseen, joka legendan mukaan ajoi pakosalle Viipurin linnaa vuonna 1495 piirittäneet moskovalaiset. Sen enempää Viipurin pamauksesta kuin edes vuonna 1495 tapahtuneesta piirityksestä ei kuitenkaan ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Historian anekdootti on siis metakertomusta, tarinaa tarinasta.

                     

Historian kertomukset ruotsalaisten ja suomalaisten epätavanomaisista sodankäyntitavoista eivät välttämättä kaikki ole silti fiktiivistä sepustusta. Joutselän taistelussa vuonna 1555 suomalaiset ja ruotsalaiset joukot käyttivät aikalaislähteiden mukaan tykkirekeä, jonka aseistuksena oli laivoista irrotettuja falkonetteja eli keveitä tykkejä. Ratsuväkeä eivät suomalaiset ja ruotsalaiset syvässä hangessa käyttäneet, vaan joukot oli varustettu suksilla nopean liikkumisen mahdollistamiseksi. Epätavanomaisilla taistelutavoilla oli eittämättä vaikutus taistelun lopputulokseen, sillä Joutselässä 560 miehen vahvuinen suomalais-ruotsalainen joukko ajoi pakosalle usean tuhannen miehen vahvuisen moskovalaisosaston ja aiheutti viholliselle jopa 900 miehen suuruiset tappiot.

                     

Olaus Magnuksen Historia de gentibus septentrionalibus on sotatieteellisesti yhäkin ajankohtainen, sillä se kertoo pohjoismaisen sodankäynnin muuttumattomista piirteistä. Sodankäyntiä pohjoisessa määrittävät vaikeat olosuhteet: arktinen ilmasto, lukuisat vesistöt ja tiettömät metsätaipaleet. Näissä oloissa sodankäynti suosii paikallisoloja tuntevaa puolustajaa, joka tietää, missä sotia, milloin ja millä keinoin. Poikkeukselliset olosuhteet suosivat myös poikkeuksellisia taistelutapoja, ja innovatiivisten sotilaallisten metodien soveltaminen mahdollistaa epäsymmetrisen asetelman, jossa vähälukuisampi osapuoli saattaa riistää vahvemmalta viholliselta tämän materiaalisen ylivoiman mukanaan tuoman edun. Toisaalta Historia opettaa myös sen, että metsäinen ja vaikeakulkuinen ympäristö saattaa tarjota suojaa sissisodankäyntiin tottuneelle maahantunkeutujalle. Luonto onkin oikukas ja anteeksiantamaton liittolainen. Vuodenaikojen myötä muuttuvassa taisteluympäristössä epäsymmetriset vahvuudet saattavat äkisti muuttua epäsymmetrisiksi heikkouksiksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 4.11.2012.

Sodan muutos 1600-luvun Pohjolassa

Suurvalta-ajan Ruotsin historiaan ja kuningas Kustaa Aadolfin elämään perehtynyt englantilainen historioitsija Michael Roberts piti vuonna 1955 professorin virkaanastujaisluennon Belfastin yliopistolla. Luennossaan Roberts lanseerasi teorian uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta. Vuosien 1560–1660 välillä, Roberts argumentoi, sodankäynnin mittakaava, varhaismodernin valtiovallan rooli sodankäynnin harjoittajana ja sodankäynnin ammattimaisuus ylipäätään kaikki kasvoivat dramaattisella tavalla, josta Roberts käytti nimitystä Military Revolution eli sodankäynnin vallankumous.

Sodankäynnin vallankumouksen teoria on sittemmin herättänyt vilkasta debattia varhaismodernin aikakauden historioitsijoiden parissa. Varhaismodernin sotahistorian tutkimuskentällä se on jo yltänyt hallitsevan paradigman asemaan. Niiden historioitsijoiden parissa, jotka allekirjoittavat Robertsin keskeiset teesit, keskustelua ovat herättäneet oletetun sodankäynnin vallankumouksen piirteet, vaikutusalueet ja sodan muutoksen tahti. Ne, jotka kyseenalaistavat tai torjuvat Robertsin teorian, ovat esittäneet vaihtoehtoisia malleja, joissa sodankäynti muuttuu johdonmukaisen kehityksen tai evoluution kautta – tai ei keskeisiltä ominaisuuksiltaan muutu mahdollisesti lainkaan. Keskustelu sodankäynnin vallankumouksesta voidaan siten kiteyttää kysymyksiin siitä, millä tavoin ja millä nopeudella sodankäynti muuttuu. Onko sodankäynnin muutos luonteeltaan kumouksellista ja dramaattista irtiottoa aiemmasta vai onko muutos niin hidasta ja niin asteittaista, ettei merkittävää muutosta voi havainnoida millään yksittäisellä ajanjaksolla? Kysymys sodankäynnin vallankumouksesta on myös kysymys historiallisen muutoksen perusluonteesta.

Sodankäynnin vallankumouksen debatin keskiössä ovat olleet aseet ja taktiikat. Michael Robertsin teoria lähti liikkeelle niistä taktisista innovaatioista, joita Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Maurits ja Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf tuottivat Euroopan sotakentille 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Nämä taktiset uudistukset pyrkivät yhdistämään ampuma-aseiden kaukovaikutusta ja lähitaistelua. Uuden taktisen opin mukaan Euroopassa ryhdyttiin siirtymään paksuista espanjalaisneliöistä kohti ohuempia taistelumuodostelmia, jotka mahdollistivat entistä paremmin jalkaväen aseiden yhteiskäytön. Ruhtinas Maurits käytti näytä muodostelmia ensisijaisesti puolustustaisteluun, Kustaa Aadolf puolestaan kasvatti niiden tehoa hyökkäyksessä turvautumalla jalkaväen ja ratsuväen systemaattiseen yhteistyöhön ja palauttamalla ratsuväelle sen alkuperäisen roolin fyysisenä iskuvoimana. Nämä taktiset muutokset tekivät aikakauden taisteluista entistä monipolvisempia ja vaikeammin hallittavia kokonaisuuksia, mikä puolestaan joudutti sotilaiden ammattilaistumista ja sodankäyntiä tukevien instituutioiden vahvistumista ja lisääntymistä. Michael Robertsin teoriaa uudelleen tarkastellut Geoffrey Parker näki todellisen sodankäynnin vallankumouksen varhaismodernissa piirityssodankäynnissä, jossa uudet italialaiset tykistölinnoitteet pakottivat puolustajat rakentamaan ja miehittämään entistä paljon laajempia ja kalliimpia linnoitteita, ja jossa hyökkääjät joutuivat käyttämään linnoitettujen asemien valloittamiseen entistä enemmän sotilaallisia resursseja. Myöhemmin sodankäynnin vallankumousta on pohdittu myös merisodankäynnin saralla ja Euroopan ulkopuolisessa maailmassa. Toisaalla on kyseenalaistettu osmanien sulttaanikunnan sotilaallista jälkeenjääneisyyttä sodankäynnin vallankumouksen aikakaudella ja toisaalla nähty eurooppalaisten tuliaseiden mullistaneen Amerikan alkuperäiskansojen koko yhteiskunnallisen elämän.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden tyypillisin sodankäyntimuoto, niin sanottu pieni sota, on toistaiseksi jäänyt sodankäynnin vallankumousta ympäröivän keskustelun ulkopuolelle. Tällaisella pienellä sodalla oli kaksi päämuotoa. Ensimmäisessä olomuodossaan se ilmeni vakinaisten sotilaiden muonanhankintaoperaatioina, tiedusteluretkinä ja pienikokoisten, tyypillisesti ratsuväen joukko-osastojen keskinäisinä kahakointeina. Toisessa, varhaismodernilla aikakaudella alati yleistyvässä olomuodossa, se oli aseistautuneiden talonpoikien harjoittamaa sissisotaa maahantunkeutujaa vastaan. Preussilainen sotatieteilijä Carl von Clausewitz käytti 1800-luvun alussa tästä jälkimmäisestä pienen sodan muodosta nimitystä Volkskrieg, kansansota. Tällä termillä Clausewitz viittasi laajamittaiseen ja puolustukselliseen sissisodankäyntiin, jota aseistautuneet kansanjoukot, tyypillisesti talonpojat, kävivät vihollista vastaan oman valtiovallan mobilisoimina ja aseistamina. Lähtökohtaisesti sissisodankäynti koostui sarjasta paikallisia sotilaallisia tai puolisotilaallisia operaatioita vihollisen hallussaan pitämällä tai miehittämällä alueella. Tämä Clausewitzin hahmottelema kansansota vakiintui sittemmin modernin sissisodankäynnin vallitsevaksi muodoksi 1800- ja 1900-luvuilla. Sen vastavoimaksi vakiintui niin ikään 1900-luvulla vastakumouksellinen sodankäynti. Vastakumouksellinen sodankäynti määritellään nykyään joukkona erilaisia sotilaallisia, poliittisia, taloudellisia ja jopa psykologisia keinoja, jotka tähtäävät kapinan, kumouksellisen toiminnan tai sissisodan tukahduttamiseen.

Ruotsin ja Tanskan välillä käyty, niin sanottu Torstenssonin sota vuosina 1643–1645 oli varhainen esimerkki laajamittaisesta kansansodasta sekä vastakumouksellisen sodankäynnin keinojen soveltamisesta kansansodan tukahduttamiseen. Torstenssonin sota oli luonteeltaan Ruotsin Tanskaa vastaan aloittama opportunistinen hyökkäyssota, jonka tavoitteena oli torjua enemmän tai vähemmän kuvitteellinen uhka Juutinrauman sulkemisesta, ruotsalaisen kauppamerenkulun ja sotilaskuljetusten estämisestä sekä Ruotsin poliittisten tavoitteiden sabotoinnista tuolloin jo käydyissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa. Ruotsin ensimmäinen hyökkäys kenttämarsalkka Lennart Torstenssonin johdolla joulukuussa 1643 kohdistui Holsteinin kautta Jyllannin niemimaalle ja Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan Pohjanmeren rannikolla. Helmikuussa 1644 seurasi Gustaf Hornin johtama toinen hyökkäys Skooneen. Samaan aikaan ruotsalaiset avasivat vielä kolmannen rintaman Ruotsin ja Norjan välisellä rajalla hyökkäämällä Jämtlandiin ja Härjedaleniin.

Tanskalaisten maanpuolustuksen strateginen etujoukko koostui muutamia harvoja varuskuntia lukuun ottamatta talonpoikaisesta nostoväestä. Nämä talonpoikaisjoukot, jotka vastasivat pitkälti omasta aseistuksestaan, sotivat ruotsalaisia vastaan usein sissisodankäynnin keinoin. Torstenssonin sodassa harjoitettu sissisodankäynti edusti murroskohtaa Pohjolan ja jopa Euroopan sotahistoriassa. Talonpoikaississeillä oli nyt laajassa käytössä uudenlainen ase, piilukolla varustettu musketti, joka mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja tulivoimaisemman sissisodankäynnin harjoittamisen. Vaikka murros ei itsessään ollut sodankäynnillinen vallankumous, se kuitenkin teki sisseistä entistä vaarallisempia vastustajia sotilaille ja kasvatti vakinaisten armeijoiden kokemaa sodan kitkaa sissisodan ympäristössä. Skoonessa ruotsalaisilla oli käsissään verrattain tyypillinen sissisota, jossa heillä oli vastustajinaan paikalliset talonpoikaississit eli snapphanarit. Kansansota Bremenin, Holsteinin ja Norjan rintamilla oli erilaista. Siellä talonpojat sotivat pitkälti yhteistyössä vakinaisten joukkojen kanssa, ja talonpojat ja sotilaat muodostivat yhteisiä sekamuodostelmia. Näiden vakinaisista sotilaista ja ampuma-asein varustautuneista talonpojista koostuneiden sekayksiköiden käymää sotaa voi kuvailla termillä hybridisodankäynti. Norjan rintamalla myös Ruotsin asevoimat nojasivat vahvasti talonpoikais- ja vuorimiestaustaiseen nostoväkeen.

Aikalaislähteisiin perustuva tutkimus näyttää lukuisilla reunaehdoilla väritetyn kuvan sissisodan, vastakumouksellisen ja hybridisodankäynnin tehokkuudesta Torstenssonin sodassa. Toisaalta skoonelaiset talonpoikaississit eivät kyenneet torjumaan tai edes hidastamaan ruotsalaisten maahanhyökkäystä. Toisaalta taas sissisodankäynti muodosti suoranaisen strategisen uhan, kun sissien sala-ampujat ryhtyivät katkomaan selustassa ruotsalaisten viestiyhteyksiä Skoonen rintaman ja koti-Ruotsin välillä. Taistellakseen piilukkomusketein aseistautuneiden sissien muodostamaa uhkaa vastaan ruotsalaiset ryhtyivät soveltamaan koko joukkoa erilaisia sotilaallisia toimenpiteitä, jotka tähtäsivät metsäisen ampumamaaston tarjoaman suojan sekä siviiliväestöltä saadun tuen riistämiseen sisseiltä. Tämä vastakeinojen kokoelma täyttää modernin sotatieteen valossa vastakumouksellisen sodankäynnin tunnusmerkit. Tätä vastakumouksellista sodankäyntiä voi pitää sikäli onnistuneena, että Skoonen sissisota ei onnistunut kääntämään sodan lopputulosta Tanskan eduksi. Holsteinissa ja Bremenissä käydyn hybridisodankäynnin tilinpäätös vaikuttaa kallistuneen tanskalaisten eduksi. Tanska piti Holsteinissa hallussaan koko sodan ajan hybridisotansa päätukikohtia Glückstadtia ja Krempeä. Norjassa tanskalaiset kykenivät hybridijoukoillaan valtaamaan Jämtlandin ja Härjedalenin takaisin ruotsalaisilta sekä paikoitellen siirtämään sodan Ruotsin puolelle rajaa.

Kansansodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin ilmiöt Torstenssonin sodassa tukevat enemmän kuin kyseenalaistavat sodankäynnin vallankumouksen teoriaa. Tanskalaiset talonpojat eivät käyneet sissisotaa itsenäisinä toimijoina vaan osana varhaismodernin mahtivaltion sodankäyntimonopolia. Laajamittainen turvautuminen talonpoikaiseen nostoväkeen heikensi toisaalta myös aateliston ratsupalveluksen sotilaallista merkitystä ja loi silläkin tavoin pohjaa Tanskan siirtymiselle aatelisvallasta kohti kuninkaan hallitsemaa fiskaalis-sotilaallista mahtivaltiota. Myös Ruotsin harjoittama vastakumouksellinen sodankäynti tukee sodankäynnin vallankumouksen teoriaa. Ruotsalaisten sota sissejä vastaan kasvatti sodankäynnin mittakaavaa ja vaati ruotsalaisilta ylimääräisiä sotilaallisia resursseja. Ylimääräisten resurssien kohdentaminen vaati lisäksi niin sanotun vaihtoehtokustannuksen, jolloin vastakumoukselliseen sodankäyntiin käytetyt joukot ja materiat olivat pois muista sotilaallisista käyttötavoista. Hybridisodankäynti todisti sekin sodan mittakaavan ja vaatimusten kasvusta. Sekä Ruotsilla että Tanskalla oli silti suuria vaikeuksia kohdistaa sotilaiden ja talonpoikien sekamuodostelmille niiden tarvitsemia resursseja. Hybridisodankäynnin kokemukset Torstenssonin sodassa asettivat kummallekin valtakunnalle paineita kehittää sellaisia instituutioita, jotka kykenivät mobilisoimaan, varustamaan ja johtamaan puolustussodan tarvitsemia joukkoja paikallisella tasolla. Ruotsissa tämä kehityskulku johti karoliinien aikakauden ruotujakolaitokseen, Tanskassa ja Norjassa asevelvollisten ja värvättyjen yhdessä muodostamaan vakinaiseen armeijaan.

Kansansodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin ilmiöt Torstenssonin sodassa tuovat toisaalta myös tiettyjä reunaehtoja sodankäynnin vallankumoukseen teoriaan. Sodan muutos oli murroksellista mutta ei vallankumouksellista, eli se ei kääntänyt sodankäynnin vallitsevia olosuhteita päälaelleen. Sissisodan muutoksen katalyytti eli piilukkomusketti ei ollut aseena vallankumouksellinen uutuus, vaan se oli syntynyt vaiheittaisen kehityksen tuloksena. Alun perin siviilien käyttämän aseen sotilaallinen potentiaali pääsi täysiin oikeuksiinsa vasta tiettyjen institutionaalisten ja taktisten olosuhteiden puitteissa. Tapaustutkimus Torstenssonin sodasta kyseenalaistaa myös sodankäynnin vallankumouksen väitettä siitä, että uuden ajan mahtivaltiot kykenivät vastaamaan sodankäynnin inhimillisiin ja materiaalisiin vaateisiin omista resursseistaan. Tanskan kruunu joutui säännönmukaisesti ulkoistamaan kansansodan mahdollistamista ja toteuttamista paikallisille intressitahoille, erityisesti maata omistaville eliiteille. Norjassa valtionhoitaja Hannibal Sehested joutui pitkälti vastaamaan itse hybridisodankäynnin tarpeista ja kuluista. Ruotsalainen mahtivaltio kykeni tässä mielessä venymään tanskalaista pidemmälle, mutta Tukholman päättäjillekin sotilaallisten resurssien saattaminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan uhkasi muodostua ylivoimaiseksi hallinnolliseksi haasteeksi. Ohueksi venytetyn ruotsalaisen mahtivaltion kannalta sota ei päättynyt lainkaan liian aikaisin.

Lopuksi on oikeutettua kysyä, voivatko neljän vuosisadan takaiset kansansodan ja vastakumouksellisen sodan ilmiöt tarjota mitään oppia tai sovellusta nykymaailmalle?  Voimme vastata myönteisesti viittaamalla syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeiseen lähihistoriaan. Vuonna 2003 Yhdysvallat kukisti lyhyen ja ylivoimaisen salamasodan seurauksena Irakin diktaattori Saddam Husseinin hallinnon. Konventionaalista sotavoittoa seurasi kuitenkin suistuminen epäkonventionaaliseen miehityssotaan, jossa amerikkalaiset löysivät itsensä harjoittamasta vastakumouksellista sodankäyntiä sekä vanhan vallan vaalijoita että aivan uusia kapinallisryhmittymiä vastaan. Asiantuntijat ovat pitäneet amerikkalaisten suurimpana virheenä Irakissa sitä, että heiltä puuttui kokonaan suunnitelma miehitetyn maan olosuhteiden rauhoittamisesta. Amerikkalaiset toimivat siis vuonna 2003 vähemmän viisaasti kuin ruotsalaiset vuonna 1644, sillä ruotsalaiset olivat laatineet juuri tällaisen suunnitelman Jämtlandin ja Härjedalenin suunniteltua miehitystä varten. Ruotsalaiset eivät suunnitelleet norjalaisten asevoimien hajauttamista tai paikallishallinnon lakkauttamista vaan pyrkivät siirtämään ne omaan valvontaansa. Amerikkalaiset toimivat Irakissa päinvastoin, jolloin maan sisälle jäi sotilaallisesti koulutettu ja aseistettu kansankerros, jolla ei ollut osaa eikä arpaa amerikkalaisten pystyttämässä uudessa hallinnossa. Seurauksena olivat Irakissa yhäkin vallitsevat väkivaltaisuudet, jotka olisi pystytty vähintäänkin lieventämään, mikäli amerikkalaiset olisivat edes lainanneet neljän vuosisadan takaisen asiakirjan Tukholman kansallisarkistosta ja soveltaneet sen opetuksia omiin olosuhteisiinsa. 

Torstenssonin sota opettaa, että kaukaisesta sotahistoriasta voi kuin voikin oppia jotakin.