Se suuri Franskan sota

 

Perjantaina 4. joulukuuta vuonna 1870 oli Pietarissa ilmestyneen Pietarin Sanomien pääsivulla tällainen sähkeuutinen Saksasta:

 

”Marraskuun 25 (jouluk. 7) p:nä oli Meung’in kaupungin lähellä, Orleans ja Blois kaupunkien välillä, tappelu, jossa saksalaiset ottivat 260 vankia, yhden kuularuiskun ja yhden kanuunan. Seuraavana päivänä taisteltiin kovasti Beaugeney’n lähellä; siinä oli osallisena saksalaisten puolelta osasto Mecklenburg’in herttuan armeijaa ja franskalaisten puolelta kolme armeijan-osastoa; saksalaiset saivat 1000 vankia ja 6 kanonaa ja ottivat peräkkäin valtaansa Grawant, Beaumont, Messas nimiset paikkakunnat ja vihdoin Beaugeney’nsin.”

 

Epäilemättä harvalle nykylukijalle avautuisi uutisen historiallinen konteksti, mutta aikalaisille se oli osa päivittäistä tietotulvaa uusimmasta eurooppalaisesta suursodasta, jota käytiin ranskalaisten ja saksalaisten välillä Ranskan maaperällä. Historiankirjoituksessa tämä vuosina 1870–1871 käyty sota tunnetaan yleisesti Ranskan ja Preussin sotana, mistä kauaskantoisesta aihepiiristä Rachel Chrastil on nyt kirjoittanut tarpeellisen ja hieman liian harvinaisen historiantutkimuksellisen päivityksen Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe.

 

Sikäli kun Ranskan-Preussin sota on ylipäätään tunnettu, sitä ajatellaan helposti kansallisvaltioiden yhteentörmäyksenä, jossa hyökkääjäpuoli oli Saksa. Kaikki tällaiset ennakkoluulot sodasta ovat vääriä. Ensinnäkään Saksa ei ollut vielä tuolloin kansallisvaltio, vaan olemukseltaan useiden suvereenien kollektiivi. Hegemonista asemaa piti hallussaan Preussin kuningaskunnan ympärille rakentunut Pohjois-Saksan konfederaatio, jonka muita suuria jäseniä olivat Saksi, Mecklenburg, Sachsen-Weimar, Braunschweig ja vanhojen hansakaupunkien jälkeläiset. Konfederaation liittolaisia olivat Baijerin ja Württembergin kuningaskunnat sekä Hessenin ja Badenin suuriruhtinaskunnat. Ranska oli tuolloin Saksaa enemmän kansallisvaltio, jolla oli yksiselitteisesti ulkoiset rajat ja yksi hallitsija, keisari Napoleon III (tunnettu myös nimellä Louis Bonaparte). Koska sotaa käytiin saksalaisten hyökkäyksen seurauksena vain Ranskan maaperällä, sota on ollut myös helppo ymmärtää Saksan aloittamaksi. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä sodan julisti Napoleon III sillä verukkeella, että Preussi ajoi Espanjan Bourbonien kuningashuoneen perijäksi Hohenzollernien prinssi Leopoldia; Ranskan-Preussin sota oli siis ainakin muodollisesti dynastinen konflikti ja eräänlainen toisinto 1700-luvun alun Espanjan perimyssodasta Bourbonien ja Habsburgien välillä.

 

Rachel Chrastil kuvaa verrattain perusteellisesti Ranskan ja Saksan välisiä sotilaallisia eroja, joihin myös on liitetty vääristyneitä uskomuksia. Preussin armeija oli aiemmissa sodissaan Tanskaa ja Itävaltaa vastaan osoittanut teknologisen ja sotataidollisen etulyöntiasemansa, mutta vuonna 1870 Manner-Euroopan teknologisesti kehittynein asevoima ei löytynyt Saksasta vaan Ranskasta. Ranskan laivasto koostui valtaosin uudenlaisista rautakylkisistä ja konevoimalla käyvistä sotalaivoista, ja se oli vahvuudeltaan Euroopan toiseksi suurin Britannian kuninkaallisen laivaston jälkeen. Sodan alla Saksassa levisi jopa suoranainen paniikki mahdollisista ranskalaisista panssarilautoista, jotka käyttäisivät puolisukelluksista uudenlaista salakavalaa meriasetta, torpedoa. Ranskan maa-armeijan ydin oli koulutetuissa ammattisotilaissa, joiden perusvarustuksiin kuuluivat Chassepot-lukkokiväärin tuorein malli, saksalaista Dreysen neulakivääriä tarkempi ja voimakkaampi ase, sekä uudenlainen taistelukentän hirvitys, mitrailleuse, edellä mainitussa Pietarin Sanomien sähkeessäkin mainittu kuularuisku eli konekivääri. Muita sodankäynnin palvelukseen valjastettuja innovaatioita olivat rautatiet, lennätin ja ilmapallot, joita viimeisiä erityisesti ranskalaiset käyttivät ahkerasti tiedusteluun ja viestien kuljettamiseen.

 

Chrastil kuvaa Sedanin ratkaisutaistelun yhteydessä sitä, miksi saksalaiset voittivat sodan jo sen alkuvaiheessa. Saksalaisilla oli käytössään sotaministeri Albrecht von Roonin uudistusten seurauksena asevelvollisista koottu armeija, jota kyettiin tarvittaessa täydentämään reservistä. Se ei ollut kenties ammattiarmeija, mutta oli kuitenkin tarpeeksi kyvykäs, suurikokoinen ja liikkumiskykyinen haastaakseen Napoleon III:n asevoimat. Saksalaiset mobilisoivat armeijansa ranskalaisia paljon nopeammin ja saivat sen siirrettyä ripeästi vihollisen maaperälle. Siellä saksalaiset käyttivät vahvuuksiaan eli ranskalaisia modernimpaa ja runsaslukuisampaa kenttätykistöä, aggressiivista ratsuväkeä, jolla oli keskeinen rooli ranskalaisten rautatieyhteyksien ja lennätinlinjojen katkaisemisessa, sekä kenraalikunnan määrätietoista otetta taktiikan ja strategian väliin sijoittuneesta operaatiotaidosta, mihinkä viimeiseen vahvuuteen yliluottaminen oli toisaalta Peter H. Wilsonin tuoreen Saksan sotahistorian valossa myös omanlaisensa heikkous niin Hohenzollernien keisarikunnalle kuin sen kansallissosialistiselle seuraajavaltiollekin. Saksalaiset käyttivät kaikkia näitä kolmea vahvuutta Sedanin taistelun voittamiseen: operaatiotaidollaan saksalaisia komentaneet Helmuth Moltke vanhempi ja kruununprinssi Friedrich Wilhelm saartoivat Napoleon III:n kenttäarmeijan joka suunnalta; saksalainen ratsuväki, ja aivan erityisesti kylmin asein taistelleet ulaanit, rikkoivat ranskalaisten viesti- ja rautatieyhteydet ja estivät siten vahvistusten saapumisen näiden avuksi; voimakas kenttätykistö torjui ranskalaisten murtautumisyritykset ja sai koko vihollisarmeijan ristitulensa sisään. Keisari Napoleonille ei jäänyt täystuhon uhan alla lopulta muuta vaihtoehtoa kuin antautua yhdessä muun armeijansa mukana.

 

Sedania seurasi Chrastilin kirjan varsinainen tarina eli Ranskan sodankäynnin jatkuminen uuden hallitusmuodon, kolmannen tasavallan, johdolla. Koska keisarikunnan ammattiarmeija pitkälti tuhoutui Sedanin seurauksena, uusi tasavalta ryhtyi käymään sotaa täydennysarmeijan virkaa toimittaneilla mobiilirykmenteillä (mobilés) sekä uudelleen perustetulla kansalliskaartilla, joka oli ollut tasavaltalaisena instituutiona kielletty Napoleon III:n keisarikunnassa. Keisari Napoleonin ja hänen armeijansa mukana kaatui Ranskassa kaikki muukin aina paikallistason virkamiehiä myöten, jotka kaikki uusi tasavalta pyrki vaihtamaan mahdollisimman viiveettä. Niin kuin vallankaappauksissa aina, virkamieskunnan kokemus ja pätevyys eivät olleet uusien vallanpitäjien kannalta lainkaan niin arvokkaita ominaisuuksia kuin lojaliteetti ja luotettavuus – eivät edes sotilaallisen kriisin aikana. Chrastilin fokus on Sedanin jälkeen niin vahvasti Ranskassa ja sen uuden hallituksen yrityksissä puolustaa maansa aluetta ja omaa legitimiteettiään, että kirjan nimeksi olisi sopinut paremmin National Defence Government’s War eri puolueiden muodostaman kansallisen puolustuksen väliaikaishallituksen (gouvernement de la Défense nationale) mukaan. Tällä lähestymistavallaan Chrastil avaa värikkään näkymän sodan kokemusmaailmaan erityisesti siviilimaailman tasolla, missä ranskalaiset saivat kestää vihollisen tykistöpommituksia, pulaa, kulkutauteja, tietopimentoa, sisäpoliittisia ristiriitoja ja ajoittaisia saksalaisten kostotoimenpiteitä todellisista tai kuvitelluista sabotaasiteoista ja sissisodankäynnistä.

 

Koska kirjoissa pitää tehdä sisällöllisiä valintoja, Chrastil on uhrannut sodankäynnin taktisen alatason kuvaamisen tällaisen ns. uuden sotahistorian esille tuomiseksi. Näillä sotahistorian tasoilla oli kuitenkin myös oma yhtymäkohtansa, saksalaisten lähes hysteerisesti pelkäämät franc-tireursien sissijoukot, joista olisi toivonut lukevansa kirjan sivuilta vielä enemmänkin. Toisaalla Chrastil tuo vahvasti esille myös muita sodan ilmiöitä, jotka saattaisivat perinteisessä sotahistoriassa helposti unohtua. Niinpä Bismarck’s War on oiva esittely kansallismielisyyden (ja kansallisfobioiden) synnystä, sotalehdistön kasvavasta merkityksestä sähkeuutisten aikakaudella, rokotteiden ja desinfioinnin vaikutuksesta sotilassairaanhoitoon ja kansainvälisestä hyväntekeväisyydestä, jonka yhteydessä sodankäynnin maailmaan astui tuolloin uusi toimija, Sveitsissä vastikään perustettu Punainen Risti.

 

Chrastil ottaa hyvin käsittelyyn myös sotaa välittömästi seuranneen Pariisin kommuunina tunnetun kansannousun, joka piiritettyjen pariisilaisten räikeästä materiaalisesta epätasa-arvosta huolimatta ei johtunut niinkään marxilaisen koulukunnan jäsentämästä luokkaristiriidasta kuin Pariisin autonomisten kaupunginosien itsetietoisuudesta ja epäluottamuksesta tasavallan etäistä keskushallitusta kohtaan, jota johtivat kenraali Jules Trochu, sisäministeri Léon Gambetta ja maahan palannut oppositiopoliitikko Adolphe Thiers. Koalitiohallitusta revittiinkin sodan aikana joka suunnasta, kun vasemmalla sitä vastustivat sosialistit ja oikealla keisarille yhä lojaalit bonapartistit sekä Orléans’n tai jopa Bourbonien kuningashuoneiden restauraatiosta haaveilleet monarkistit. Keskeinen osa kommuunin kukistaneen Thiersin hallituksen virallista sodanjälkeistä tarinaa oli Napoleon III:n ja hänen hallitusmuotonsa syyttäminen niin epäonnistuneesta sodasta kuin yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistämisestäkin sen aikana. Vaikka kolmas tasavalta syntyi sodasta ja yhteiskunnallisesta kriisistä, ja vaikka oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelut vain kärjistyivät 1900-luvulle tultaessa, osoittautui se Bourbonien vanhan kuningaskunnan kaatumisen jälkeen silloisen Ranskan pitkäikäisimmäksi ja kestävimmäksi hallitusmuodoksi: kolmas tasavalta kaatui vasta kesällä 1940, jälleen uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena.

 

Kirjan lopulla Chrastil palaa nimikkoaiheeseen ja Otto von Bismarckiin, jolla ei ollut lopulta koko sodan kanssa paljoakaan tekemistä. Bismarck ei ollut sotilas vaan poliitikko, joten hän astui parrasvaloihin vasta sodan päättymisen ja rauhanneuvotteluiden yhteydessä. Eräs Bismarckin suuri saavutus rauhanteon yhteydessä oli Gambettan vaalisooloilun estäminen. Kiivaan tasavaltalainen Gambetta näki rauhan aselepona eikä lopullisena sodan lopputulemana ja ryhtyi puuhailemaan tammikuussa 1871 parlamenttivaaleja, joista olisi suljettu pois kaikki bonapartisteiksi tunnetut tai epäillyt. Käytännössä parlamentti olisi täyttynyt tasavaltalaisista sotahaukoista, mikä puolestaan olisi johtanut saksalaisten kauhuskenaarion sodan jatkumisesta eräänlaisena puolijäätyneenä konfliktina. Tuossa vaiheessa Bismarck oli jo saavuttanut tärkeimmän poliittisen tavoitteensa, yhtenäisen Saksan keisarikunnan luomisen hallitsijanaan Preussin kuningas Vilhelm I. Preussilaisista, baijerilaisista, württembergläisistä, badenilaisista ja muista tuli nyt siis yksiselitteisesti saksalaisia, mikä kansallisuusidentiteetin uudelleen määrittely heijastui myös ihmisten rajanvetoon Ranskalta voitetuilla Elsassin ja Lothringenin alueilla. Toisin kuin vanhoissa dynastisissa sodissa, valloitetun Elsassin asukkaat eivät tulleet automaattisesti saksalaisiksi, vaan Vilhelm I ja Bismarck tarjosivat heille vaihtoehdon: jääkää Elsassiin/Lothringeniin saksalaisina tai säilyttäkää Ranskan kansalaisuutenne ja muuttakaa rajan toiselle puolelle lokakuuhun 1872 mennessä. Frankfurt am Mainissa solmittu rauha artikuloikin ensimmäistä kertaa, että kansallisten rajojen tulisi korreloida historiallisten rajojen ja kansallisen identiteetin kanssa. Tämä ajattelumalli elää Euroopassa vahvana edelleenkin.

 

Kirjan lopussa Chrastil varoittaa vetämästä liian suoria linjoja Ranskan-Preussin sodasta 1900-luvun maailmansotiin. Sodan jälkeen Bismarckin ulkopolitiikka ei ollut sodanhaluista vaan päinvastoin sovittelevaa ja rauhanomaista, mikä ei kuitenkaan estänyt uudenlaisten sotilaallisten blokkien muodostumista 1800-luvun lopulla, kun Ranskan ohella myös Britannia ja Venäjä alkoivat nähdä Saksan vallan rajaamisen mielekkäänä ulkopoliittisena tavoitteena. Sota eittämättä vahvisti saksalaista militarismia, kun juuri armeijasta eikä niinkään saksalaisesta kansakunnasta tuli Ranskasta saavutetun voiton symboli. Kun sotilaat olivat päässeet vallan kamareihin, he eivät niistä hevillä poistuneet, ja ihmisluonteen heikkouden lakien mukaisesti upseerikunta näki Saksan menestyksen vain omana saavutuksenaan sen sijaan, että olisi tunnistanut onnen ja diplomatian roolin sotavoiton hedelmien säilyttämisessä vuoteen 1914 saakka. Mutta siitä ajankohdasta alkaa tietenkin jo eri tarina.

 

Rachel Chrastilin kirja on tervetullut lisä eurooppalaisen sotahistorian alitutkittuun aikakauteen, joka on aiheetta jäänyt Napoleonin 1800-luvun alun sotien ja 1900-luvun maailmansotien varjoon. Pikainen sanahaku Finnassa paljastaa, ettei sodasta ole vielä kirjoitettu suomenkielistä yleisteosta ja ettei sellaisia ole käännetty suomeksi muistakaan kielistä. Ehkä tähänkin aihepiiriin joku suomalainen sotahistorioitsija vielä tarttuu?

 

Rachel Chrastil. (2024). Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe. Lontoo: Penguin, 485 s.