Esimodernin sodankäynnin bisnestä Helsingin yliopistolla

 

Helsingin yliopistolla järjestettiin 26–27. lokakuuta kansainvälinen sotahistorian työpaja, johon myös allekirjoittanut oli kutsuttu yleisöksi. Työpajan nimi oli The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815, mistä otsakkeesta on sangen yksiselitteisesti löydettävissä tutkimusalueen temaattiset, maantieteelliset ja kronologiset rajat. Työpajan esitelmät oli jaettu neljään temaattisen osioon, joissa kussakin esitettiin kolme tai neljä paperia.

 

Torstain työpajan avasi keynote–puhujaksi kutsuttu professori Steve Murdoch Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta. Murdochin luento (”Dealing in Death”: The Early Modern Arms-Trade – A Scottish Case Study) keskittyi tiettyyn ajanjaksoon vuosina 1638–1641, jolloin Skotlannin presbyteeriliitto (Covenanters) kävi sotaa Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:n keskushallintoa vastaan. Murdoch avasi liittolaisten asehankintoja, joita vastoin perinteisen historiografian olettamuksia ei hankittu ainoastaan Alankomaista vaan myös Bremenistä, Hampurista, Rostockista, Danzigista ja Ruotsista. Asehankintojen pullonkaulaksi osoittautui Öresundin salmi, jota hallitsi Kaarle I:n eno, Tanskan kuningas Kristian IV. Kun Kristian IV esti liittolaisille osoitettujen aseiden kauttakulun salmen lävitse, aseiden määränpääksi saatettiin ilmoittaa vilpillisesti Alankomaat, mistä ne kuitenkin toimitettiin edelleen Skotlantiin ja presbyteeriliittolaisille. Diplomatian melskeissä saattoi käydä myös niin, että liittolaisille tarkoitetut aseet päätyivätkin myytäviksi Kaarlea tukeville rojalisteille. Liittolaisille päätyneet aseet eivät silti olleet merkityksettömiä: Newburnin taistelussa, missä liittolaiset voittivat kuninkaan armeijan vuonna 1640, osa voitosta oli liittolaisten käyttämien ruotsalaisten kevyiden nahkakanuunoiden ansiota.

 

Ensimmäisen varsinaisen session teemana olivat kauppiaat ja sotilassiviilisuhteet (Merchants, suppliers and civil-military relations). Micka Mickelsson Turun yliopistosta aloitti puhumalla 1600-luvun alun teollisuusmies Louis De Geeristä (1587–1652) kansainvälisenä asekauppiaana. De Geer oli kotoisin Alankomaiden eteläpuolella sijainneesta Liègen hiippakunnasta, joka oli ollut perinteisesti läntisen Euroopan metalli- ja aseteollisuuden keskus. Mickelsson muistutti kuulijoita siitä, ettei De Geer saanut jalansijaa Ruotsista markkinatalouden mekanismien vaan kuningas Kustaa II Aadolfin hänelle myöntämien privilegioiden kautta. Aikakauden pitkittyneet ja toistuvat sodat kasvattivat aseiden myyntiä, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsin kruunun oma kysyntä De Geerin aseille väheni; tätä ilmiötä ja sen syitä lienee syytä pohtia tulevaisuudessa tarkemminkin. Joka tapauksessa aseiden kysynnän väheneminen koti-Ruotsissa kasvatti ulkomaanviennin osuutta asetuotannossa. Keskusteluosiossa pohdittiin yleisön kanssa, missä määrin ulkomaille viedyt aseet olivat loppuun asti valmistettuja. Keskustelu toi mieleen Nils Erik Villstrandin tutkimuksen Kopparbergetin alueen asetuotannosta, joka Villstrandin mukaan oli aliurakoitu lukuisille yksityisille työpajoille. 1600-luvun ruotsalainen aseteollisuus oli toisin sanoen eräänlaista cottage–teollisuutta eikä modernia ja keskitettyä tehdastuotantoa.  

 

Katarzyna Wagner Varsovan yliopistosta esitteli tutkimustaan ruotsalaisten keräämistä polttolunnaista (brandskatter) Kaarle Kustaan Puolan–sodan aikana 1655–1660. Wagner tutkii ns. Vanhan Varsovan aluetta, jossa asui tuolloin enemmänkin Puolan Vaasojen hoviin kytkeytyneitä aatelisia ja virkamiehiä kuin kauppiasporvareita. Lähteenään Wagner on käyttänyt Ruotsin kansallisarkistossa säilytettyjä polttolunnasrekistereitä (brandskattregister). Kiinnostavaa kyllä, näitä rekistereitä eivät laatineet niinkään ruotsalaiset miehittäjät kuin Varsovan asukkaat itse. Rekisterien mukaan ruotsalaiset ryhtyivät keräämään polttolunnaita heti Varsovaan saavuttuaan ja suhteellisen suurina summina. Tässä kohtaa Wagnerin esitys valaisi eroja polttolunnaiden ja muunlaisten armeijalle maksettujen kontribuutioiden välillä: kontribuutioita saatettiin maksaa myös elintarvikkeilla ja rehulla, kun taas polttolunnaat maksettiin aina rahana; kontribuutioita kerättiin myös maaseudulta toisin kuin polttolunnaita, joiden maksajina olivat vain urbaanit yhteisöt. Tieteellisen läpinäkyvyyden hengessä Wagner avasi myös polttolunnasrekistereiden epäjohdonmukaisuuksia ja selittämättömiä lukuja.

 

Turun yliopiston tutkija Ulla Ijäs esitelmöi 1700-luvun lopulla eläneestä Johan Friedrich Hackmanista ja hänen perheensä rönsyilevistä sotilaallisista aliurakoista. Alun perin kirjurina Viipurissa palvellut Hackman aloitti sotilasurakoitsijan uransa myymällä Ranskasta tuotettua brandya ja muuta jaloviina Venäjän armeijalle. Kun viinalastit alkoivat Ruotsia vastaan käydyn sodan yhteydessä juuttumaan Itämeren satamiin, Hackman siirsi sotilasurakointinsa puutavaran ja köysien myyntiin Länsi-Eurooppaan. Liiketoiminnassaan Hackman nojasi hyvin verkostoituneisiin sukulaisiinsa synnyinkaupungissaan Bremenissä, minkä lisäksi hänellä oli liikekumppani Venäjän armeijan sisällä. Appiukkonsa Johan Friedrich Lauben aliurakoinnin kautta Hackman osallistui myös venäläisten linnoitteiden rakentamiseen Lappeenrantaan ja Taavettiin. Lähteinään Ijäs on käyttänyt Johan Friedrich Hackmanin ja hänen leskensä tuottamaa asiakirja-aineistoa, joka on kulkeutunut Viipurista Mikkelin keskusarkistoon Hackmanin yritysarkiston välityksellä.

 

Henri Aaltonen Helsingin yliopistolta esitteli vielä sangen keskeneräistä tutkimusartikkelia Pyhän Olavin kultin roolista Ruotsin keskiaikaisen ja esimodernin sodankäynnin oikeuttamisessa. Tutkimuksen keskiössä tulee olemaan kirkon rooli ruotsalaisen valtiokapasiteetin kehityksessä. Kirkko oli keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella alati läsnä oleva instituutio, joka usein määritteli itsensä ja valtiovallan välisen yhteistyön muodot. Valtiokapasiteetilla tarkoitetaan yleensä valtion kykyä saavuttaa poliittisia tavoitteita, ja tästä näkökulmasta Aaltonen ja muut Helsingin yliopiston tutkijat suunnittelevat tutkivansa Pyhän Olavin kulttia tapaustutkimuksen rajoissa. Esitelmää kuunnellessa allekirjoittaneelle palasi mieleen oma tutkimus ns. Torstenssonin sodasta vuosina 1643–1645, jolloin ruotsalainen papisto ei ollut ainoastaan propagoinut sodan oikeutusta vaan oli aivan konkreettisesti jopa osallistunut sodankäyntiin miehitysviranomaisina ja nostoväen komentajina. Samaan aikaan vihollismaa Tanskassa kirkkoja oli käytetty arsenaaleina, joista talonpojille jaettiin kruunun musketteja ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan käytävää sissisotaa varten. Artikkelin kirjoittajien kunnianhimoisena tavoitteena on sitoa pyhimyskultin käyttö osaksi normatiivista neuvottelukulttuuria, jonka seurauksena Ruotsiin rakentui yhä tänäkin päivänä olemassa olevia instituutioita ja käytäntöjä.

 

Torstain jälkimmäisen session aihe oli sodankäynnin resurssien kulku Itämeren alueella 1700-luvun puolivälin jälkeen (The Resource Nexus: Global Flows, Military Supplies and State Capacity in the Baltic Region 1740–1815). Örebron yliopiston tutkija Patrik Winton aloitti session puhumalla globaaleista sotilaallismateriaalisista kuljetusketjuista hattujen sodan (1741–1742) aikana. Winton aloitti esityksensä muistuttamalla aiheellisesti perehtyneen akateemisen tutkimuksen vähäisyydestä liittyen hattujen sotaan. Wintonin mukaan Ruotsin sotatarpeet 1741–1742 synnyttivät kansainvälisiä resurssivirtoja sekä vuorovaikutusta valtiollisten instituutioiden ja yksityisten kauppiaiden välillä. Resurssivirtoja vauhditti myös se, että hattujen sota osui samaan ajankohtaan ripeästi kasvaneen globaalin kaupankäynnin kanssa. Sodankäynnin synnyttämät rahavirrat liikkuivat Itämeren yhdeltä alueelta toiselle samoja kanavia pitkin kuin rauhanomainen kaupankäynti. Niinpä kierron seurauksena raha palautui sodankäynnistä takaisin yhteiskuntaan muttei välttämättä samalle maantieteelliselle alueelle. Maksumuodot olivat ongelmallisia, sillä saksalaiselle kauppiaalle ja suomalaiselle talonpojalle ei välttämättä pystynyt maksamaan samalla maksumenettelyllä ja vaihdantavälineellä. Oleellinen muutos oli rahaliikenteen muuttuminen tilisiirtoina tapahtuvaksi vekselikaupaksi, mikä teki rahoitustoiminnasta entistä persoonattomampaa mutta myös avoimempaa. Ruotsalaisen finanssisektorin tärkeimmät ulkomaiset risteyskohdat olivat Amsterdam, Hampuri ja Lontoo, missä ruotsalaisilla pankkiireilla oli omat pankkitilit.

 

Oleksandr Turchyn Upsalan yliopistosta piti paperin Ruotsin logistiikasta Pommerin rintamalla seitsenvuotisen sodan (1756–1763) aikana. Turchynin tutkimusmetodi oli sotilaallisten hankintojen analyysi sodankäynnin operatiivisella tasolla Pommerissa eli pyrkimys selvittää, missä määrin resurssit saavuttivat varsinaiset rintamajoukot. Ruotsalaisten logistiikkaa haittasivat Pommerissa huonot tiet, rämeinen maasto, vihollisen harjoittama kahakkasodankäynti sekä käteisen rahan puute armeijan ruohonjuuritasolla. Rahan lähettämisestä Pommeriin vastasi erityinen komissariaatti, mutta usein Ruotsista lähetetyt resurssit eivät vain saavuttaneet ripeästi liikkuvaa kenttäarmeijaa. Rahan siirtämiseksi komissariaatin oli tehtävä erityisjärjestely Stralsundin, Rostockin ja Schwerinin pankkiirien kansa, mikä käytäntö mahdollisti keinottelun ruotsalaisen ja saksalaisen rahan toisistaan poikkeavilla arvoilla.

 

Perjantain aamusession teema oli värväysurakointi ja sotilasmigraatio (Military entrepreneurship, migration and recruitment). Sebastian Schiavone Itä-Suomen yliopistosta puhui aamuvirkuille skotlantilaisen William Cahunin ratsulipustosta pohjoismaisen seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana. Tanskaa vastaan käyty sota oli ensimmäinen kerta, kun Ruotsin sotalaitoksen piti värvätä ja kontrolloida ulkomaisia upseereita yhtäjaksoisesti useiden vuosien ajan. Cahunin lipusto olikin pitkäikäinen, sillä se säilyi Ruotsin palveluksessa sodan alusta sen loppuun asti; eräät upseerit palvelivat vielä 1590-luvulle saakka. Cahunin osastolle maksettiin kruunun puolesta vuosipalkkaa sekä enemmänkin teoreettista kuukausipalkkaa, mitä rahallista epävarmuutta paikattiin pahamaineisen linnaleirin avulla (järjestelmä, jossa talonpojat majoittivat ja ruokkivat sotilaita). Eräs 1500-luvun sodankäynnille ominainen ongelma oli lojaliteetti eli joko sen puute tai ailahtelevaisuus. Cahun otti lipustoonsa sotilaiksi vihollisen puolella sotineita skotteja, minkä lisäksi myös Ruotsin palveluksessa olleita skotteja siirtyi tanskalaisten riveihin. Cahunin oma petollisuus kohdistui kuningas Eerik XIV:n, jonka syrjäyttämisen yhteydessä Cahunin lipusto oli vallananastaja Juhana III:n puolella. Toisaalta myös Eerik XIV oli suhtautunut opportunistisesti Cahuniin, jonka verkostoja kuningas käytti kiihdyttääkseen uusien skottisotilaiden värväämistä.

 

Helsingin yliopiston Jaakko Björklund esitelmöi Jacob De la Gardien henkirykmentistä ns. Inkerin sodan (1611–1617) aikana. De la Gardie oli pohjoismaisessa kontekstissa suuren kokoluokan sotilasurakoitsija, joka värväsi, varusti ja rahoitti sotilaita oma-aloitteisesti. Se, että upseerit lainasivat rahaa kruunulle, ei ollut aikakaudelle lainkaan epätyypillistä, mutta De la Gardien sotilasurakoinnin mittakaava oli suurta. De la Gardie yhdisti tappioita kärsineitä komppanioita henkirykmenttiinsä ostamalla komppaniat niiden aiemmilta omistajilta – tässä mielessä De la Gardie kenties ansaitsisi yleissotilasurakoitsijan (general contractor) nimikkeen, joka asettaisi hänet samaan viitekehykseen kolmikymmenvuotisen sodan suurten urakoitsijoiden Ernst von Mansfeldin, Albrecht von Wallensteinin, Bernhard von Sachsen-Weimarin ja Lothringenin herttua Charles IV:n kanssa. Heidän tapaansa De la Gardie sai kruunulta lainojen pantiksi mittavia läänityksiä, vuosien 1611–1617 yhteydessä luontevastikin Käkisalmen ja Inkerin uusilta voittomailta. Wallensteinin tavoin De la Gardien sotilasurakointi ei noudattanut mitään selkeää erottelua julkisen ja yksityisen toiminnan välillä, mikä aikakaudelle ominainen institutionaalisten rajojen hämäryys ei kuitenkaan ajanut De la Gardieta sovittamattomaan (ja Wallensteinin tapauksessa kuolettavaan) ristiriitaan kruunun kanssa.

 

Björn Forsen Helsingin yliopistolta valotti aiemmin sangen tuntematonta aihepiiriä eli ruotsalaisia vierastaistelijoita Venetsian ja muiden italialaisten ruhtinaskuntien palveluksessa 1600-luvun lopulla, erityisesti ns. Morean sodan (1684–1699) aikana. Ruotsalaisia vapaaehtoisia saapui Venetsian ja osmanien sulttaanikunnan väliseen sotaan erityisesti Otto von Königsmarckin, Carl Sparren ja Adam Ludwig Lewenhauptin mukana. Korkeiden upseerien mukana sotaan lähti aatelisnuorukaisia, joille Turkin vastainen sota oli eräänlainen peregrinaatio eli opintie. Mukana oli myös miehistön jäseniä, joiden elinolot olivat italialaisia palkkasotilaita merkittävästi parempia; monet Venetsian ja katolisen liigan sotilaista olivat ranskalaisia sotavankeja tai vankilasta värvättyjä rikollisia, joita kohdeltiin huonosti. Forsenin paperi oli tarpeellinen muistutus siitä, ettei Ruotsi ollut 1600-luvulla ainoastaan sotilasmigraation (esim. skottien) kohdemaa vaan myös sotilaallisen työvoiman viejä. Forsenin mukaan ruotsalaiseen vierassotimiseen vaikuttivat migraatiosta tutut ”push” ja ”pull” -tekijät. Edellistä selitti Forsenin mukaan Kaarle XI:n toteuttama reduktio ja ruotujakolaitos, jotka heikensivät upseerin etenemismahdollisuuksia kotimaan sotilashierarkiassa. Ulkomaisesta sotapalveluksesta tuli siten käänteisesti vetovoimainen vaihtoehto kunnianhimoiselle aatelisnuorukaiselle.

 

Jouko Haartikainen Itä-Suomen yliopistosta puhui toisesta aiemmin vähän tunnetusta aiheesta eli ruotsalaisia kaappareita vastaan kohdistetusta brittipropagandasta Pohjan sodan (1700–1721) aikana. Perinteisessä suomalaisessa historiografiassa, jossa Pohjan sota on ”isoviha”, unohdetaan usein se, että myös Britannialla oli intressinsä sodassa ja että Ruotsin kamppailu omia vihollisiaan vastaan osui samaan ajankohtaan toisen eurooppalaisen suursodan eli Espanjan perimyssodan (1700–1714) kanssa. Englannin ja Skotlannin uusi kuningas Yrjö I oli Ruotsin kanssa eri leirissä siksi, että myös Hannoverin vaaliruhtinaan asemassa ollut saksalainen Yrjö I havitteli itselleen Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaa, jonka Ruotsi oli napannut Tanskalta kolmikymmenvuotisen sodan lopulla vuonna 1645. Kuninkaan laajentumispyrkimykset piti legitimoida Britannian ”julkisessa sfäärissä”, joten Yrjö I ryhtyi propagandasotaan Ruotsia vastaan. Kaapparitoiminta ei ollut mikään aivan marginaalinen osa Ruotsin sodankäyntiä Pohjan sodassa, ja Ruotsin kruunun myöntämillä kaapparikirjoilla operoitiin Stralsundin ja Ranskan hallitseman Dunkerquen satamista käsin. Yksi keino saada yleinen mielipide kääntymään ruotsalaisia vastaan olikin painottaa heidän osallisuuttaan Dunkerquen ranskalaisessa kaapparitoiminnassa. Brittipropagandassa ruotsalaisia nimitettiinkin juuri ”merirosvoiksi” (pirates) eikä kaappareiksi (privateers), mikä sanavalinta assosioi ruotsalaiskaapparit yksityisiin ja laittomiin merirosvoihin, joiden kulta-aika koitti heti Espanjan perimyssodan päättäneen Utrechtin rauhan jälkeen vuonna 1714. Hannoverin kuningashuoneen Ruotsia kohtaan tuntemaa antipatiaa epäilemättä lisäsi se, että ruotsalaisilla kaapparilaivoilla palveli monia Stuartien vanhan kuningassuvun kannattajia eli jakobiitteja, jotka olivat Yrjö I:n näkökulmasta valtiopettureita.

 

Viimeisen session teemana olivat sotilaalliset verkostot ja tietokanavat (Military networks and information flows). Martin Neuding Skoog Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta valotti strategisen tiedustelun roolia Kustaa Vaasan sotavalmisteluissa ajanjaksolla 1530–1560. Kustaa Vaasa kehotti jatkuvasti vasallejaan ja virkamiehiään lähettämään agentteja Tanskaan ja Saksaan urkkimaan tietoja mahdollisista värväystoiminnoista; tällainen aktiviteetti oli Kustaa Vaasan maailmassa vahva ennakkomerkki lähestyvästä hyökkäyssodasta. Etupäässä Saksaan rakennettujen tiedusteluverkostojen tehtävinä oli ottaa selvää värvättävien sotilasjoukkojen lukumäärästä, koostumuksesta ja mahdollisista tavoitteista. Käänteisesti tiedustelutoiminta antoi Kustaa Vaasalle myös tietoja sellaisista sotilaallisista työmarkkinoista, jotka saattaisivat hyödyttää häntä itseään. Palkkasoturit olivat 1500-luvun puolivälissä strategisen arvokasta työvoimaa, jonka saatavuudesta monarkit ja ruhtinaat kilpailivat.

 

Itsenäinen tutkija Adam Grimshaw käsitteli omassa paperissaan Englannin roolia Ruotsin kaupankäynnissä. Kuten Grimshaw aluksi totesi, tätä aluetta on perinteisesti dominoinut tutkimus Ruotsin ja Alankomaiden kauppasuhteista, joita on Suomessa äskettäin selvitetty Henri Hannulan väitöskirjassa Free Ships, Free Goods: Dutch Foreign Policy and Commercial Relations with Denmark and Sweden 1675–1690 (Helsingin yliopisto, 2023) sekä Kaarle Wirta et alin monografissa Suurvallan rakentajat: Ruotsin ja Alankomaiden yhteistyö uuden ajan alussa (Gaudeamus, 2023). Grimshaw keskittyi Englannin sisällissodan ja Cromwellin tasavallan aikaan, jolloin englantilaiset käytännössä pakottivat Ruotsin solmimaan kauppayhteyksiä takavarikoimalla ruotsalaisille kuuluneita kauppa-aluksia. Alankomaita vastaan käyty merisota edellytti Englannin laivaston koon kasvattamista, missä ruotsalaisella laivanrakennusmateriaaleilla eli puutavaralla, tervalla ja hampulla oli aivan kriittisen tärkeä rooli. Englannin kiinnostusta Ruotsia kohtaan kasvatti myös se, että sodan aikana Tanska sulki Öresundin englantilaisilta laivoilta, mikä loi tarpeen saada pääsy Skandinaviaan ja Itämerelle Ruotsin länsisatamien (lähinnä Göteborgin) kautta. Englannin ja Ruotsin välinen kaupallinen yhteistyö sementoitiin kauppasopimuksella, joka solmittiin 11. huhtikuuta 1654, vain kuusi päivää Englannin ja Alankomaiden välisen sodan päättäneen Westminsterin rauhansopimuksen jälkeen.

 

Oxfordin yliopiston tutkija Cathleen Sarti esitteli laajaa ja kunnianhimoista tutkimusta Tanskan Öresundin tullirekistereistä ja sodankäynnin materiaalisista virroista uudella ajalla. Sartin tutkimus on osa laajempaa fiskaalissotilaallisen verkoston projektia (The European Fiscal-Military System 1530–1870), jota johtaa professori Peter H. Wilson Oxfordin yliopistolta. Sartin tutkimus perustuu verkossa olevaan tietokantaan, jossa on kolmensadan vuoden edestä dataa laivojen liikkeistä Öresundin salmen lävitse. Tietokannasta voi tunnistaa tiettyjä sotilaallisia valmistavaroita, kuten musketteja ja tykkejä, sekä sodankäynnin tarpeita palvelevaa bulkkitavaraa, kuten ruutia, rautaa ja puutavaraa. Tietokannan käyttämisen haasteina ovat tutkimusalueen kronologinen laajuus sekä vaikeus sovittaa dataa muiden tietokantojen sisältöön, kuten Göttingenin yliopiston Prize Papers -portaaliin brittien kaappaamista laivoista vuosina 1652–1815.

 

Työpajan päätti Helsingin yliopiston professori Anu Lahtinen, joka esitteli vielä alkutekijöissään olevaa HISCOM:in projektia Hyvinkään alueen vanhoista tiekartoista ajanjaksolta 1550–1917. Projektin tavoitteena on kartoittaa koordinaatein vanhoja teitä ja vertailla niitä erilaisten lähteiden tuottamaan informaatioon. Tällaisia täydentäviä lähteitä ovat vaikkapa erilaiset vetoomukset, joita tietöiden rasittamat talonpojat esittivät kruunulle. Eräs potentiaalinen apuväline tässä eri tietolähteiden sovittamisessa voisi olla keinoäly.

Työpajan järjestivät Anu Lahtinen, Sofia Gustafsson, Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone.

 Helsingin yliopiston työpajassa esitetyt paperit on myöhemmin tarkoitus järjestää vertaisarvioiduksi antologiakirjaksi.